Kaikki maakunta ihmetteli, eikä voinut kylläksi ihmetellä
Kultalalaisia. Ihmisten tila oli silmin nähtävästi paranemallansa. Ei
ainoastansa itse kylä ollut vapaana veloista, mutta myös net, jotka
olivat varsin velkauneet, vähitellen maksoivat velkojansa. Jokainen
kaupungissa, jolla oli rahaa lainata, antoi sen ennen kaikkia muita
Kultalan miehille lainaksi; sillä kukin tiesi että kylän hallitusmiehet
olivat varsin omatuntoiset pantattuin maatilusten arviota määrätessä,
ja tunsivat aivan tarkkaan, kuinka paljon kukin talo eli tilus oli
velkaa. Ei niin ollut muualla; ja sentähden Kultalalaista uskottiin
kaikkialla ja arvossa pidettiin. Jos tuli kerjäläinen ja sanoi olevansa
Kultalasta, sai hän tämän soimauksen: »Etkös häpiä kerjätä, ja olet
Kultalasta?» Arveltiin muka ettei ollut yhtään kerjäläistä
»Kullantekiäin kylässä».
Mutta siinä erehdyttiin. Sillä tässä uudestaan kukoistavassa kylässä
oli vielä paljon tähteitä entisestä pahasta ajasta. Siellä asui
muutamia viheliäisiä perhekuntia, joita ei auttaneet eli parantaneet
Herra Kappalaisen puheet eikä Esivallan uhkaukset. Siellä eli ihmisiä,
jotka ennen tahtoivat olla joutilaina, nälkää nähdä ja kerjätä, kuin
kasvoinsa hiessä ansaita leipänsä. Siellä eli ihmisiä, jotka oikeen
opettivat lapsensa kerjuuteen ja varkauteen, ja illalla heitä
pieksivät, jos eivät olleet kylliksi koonneet. Siellä oli ihmisiä,
jotka paloviinaan eli muihin herkkuihin tuhlasivat mitä het olivat
taikka ansainneet työllänsä eli saaneet kerjäämällä. Eikä ollut
toivomista, että tämä sukukunta kerrankaan kuolisi pois. Siihen sijaan
niitä eneni, kuta myöden Kultalan tila parani. Sillä ne menivät
naimisiin keskenänsä ja synnyttivät lapsia, ilman mitään huolimatta,
miten itsiänsä ja lapsiansa elättäisivät. Sanoivat vaan näin: »Onhan
täällä yhteinen köyhäin (eli vaivaisten) raha, se on meidän; yhteisen
kansan velvollisuus on meitä elättää, tahtokoon taikka ei. Ajaa meitä
pois eli antaa kuolla nälkään, sitä ei he uskalla.»
Tällainen hävytön puhet kävi liiatenkin seurakunnan hyväntahtoista
Kappalaista sydämmellen. Ja hän sanoi usein Hallitusmiehille:
»Ahkeroitkaat kuin paljon tahdotte: niin kauvan kuin kylässämme ovat
nämät laiskuuden, riettauden ja irstaisuuden esimerkit, jotka ovat
kaiken pahuuden emä, ei koskaan tule kylämme voimaan. Sillä mitä rehti
ihmiset ansaitsevat, siitä syövät myös nämät laiskat joutilaat. Net
alinomaa kuluttavat toisten tavaroita, ja vielä esimerkillänsä
viettävät muitakin samanlaiseen ilkiään käytäntöön ja riettauteen.»
Hallitusmiehet kyllä sen ymmärsivät niin hyvin kuin Herra Kappalainen.
Mutta miten auttaa eli estää tätä ilkiätä kerjäystä ja laiskuutta?
Siinäpä se juuri oli? -- Olihan siellä kyllä vaivaisten huonet; mutta
se oli kovin vähä tälle kerjäläis-joukolle, niin ettei sinne
mahtunutkaan monta. Eikä ollut sinne panemistakaan ihmisiä. Kyllä Herra
Kappalainen usein kävi siellä katsomassa, toivoin taitavansa heitä
parannukseen saattaa; -- mutta turha oli hänen toivonsa. Siellä asuivat
yhdessä vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot, joilla ei ollut omaa
huonetta. Tämä oli, niin kuin Herra Kappalainen usein sanoi, oikia
sieluin murhapaikka. Sillä lapset siellä näkivät ja kuulivat vanhoilta
paljon häpiällistä; että miehet ja vaimot asuivat yhdessä; jotka
muutoinkin olivat varsin pahantapaiset, se saatti paljon ilkeyttä ja
riettautta. Se maan tilus, joka kuului tähän vaivaisten-huoneeseen, oli
kokonaan laimin lyöty ja aina huonosti korjattu, ja Toivosella oli
täysi työ, itse huoneessa ees saapa ulkonaistakaan puhtautta variin
otetuksi. Mutta kuinka hän miettikin ja ahkeroitsi, ei hän voinut
kuitenkaan keksiä yhtään neuvoa, miten tätä kokounutta, joutilasta ja
pahanelkistä roistoväkeä parantaa ja auttaa; ja viimein rupesi hänkin
uskomaan, että se oli paha, josta ei päästä ja jota ei saateta auttaa.
Mutta Herra Kappalaisella ei ollut yhtään lepoa eikä hän julennut nähdä
niin suurta ilkeyttä ja turmellusta seurakunnassaan. Mutta hän oli
viisas ja nerokas mies, joka ei huolinut suorastaan ja rohkeasti ryhtyä
ja sekoittaa itseänsä yhteisiin asioihin, sillä, taitaaksensa vaikuttaa
hyvää, hän tahtoi olla ystävyydessä kaikkein kylän asukkain kanssa. Hän
antoi siellä ja täällä jonkun hyvän neuvon, tuumasi yhden eli toisen
tuuman, ja oli iloissaan, jos ne siltä eli tältä Hallitusmieheltä
vastaan otettiin ja noudatettiin. Eikä ollut olevinaankaan, että se
neuvo eli tuuma oli tullut häneltä; vaan hän salli Hallitusmiehille sen
kunnian, että het olivat itse oikian keinon keksineet. Tämä heitä
miellytti, ja sitä kernaammasti het toimittivat asiat. Hän myös arveli
näin: se on oikeen ja hyvä, että kylän hallitusmiehet pidetään arvossa
ja kunniassa; mutta se arvo ja kunnioittaminen taitaisi vähetä, jos
sanottaisiin, että he ottavat muilta neuvoa ja opetusta. Se ei kelpaa.
Tällä tavalla tämä viisas ja nerokas mies vaikutti hiljaisuudessa,
ilman omaa kunniaa eli kiitosta pyytämätä, ja vaikutti enemminkin kuin
net itse tiesivätkään eli uskoivat, jotka hänen neuvojansa noudattivat.
Ja jos ei kaikki käynytkään aina, niin kuin hän olisi suonut, ei hän
siitä närkästynyt, eikä sentähden herennyt hyvää asiaa toimeen
auttamasta. Sillä hän oli myös niin ymmärtävä, että hän uskoi muidenkin
ihmisten saaneen Jumalalta ymmärryksen, ja kukatiesi monta asiata
taitavan ja tietävän paremmin kuin hän. Kaikki mikä oli hyödyllistä,
sitä hän suuresti kiitti; tämä kiitos miellytti ja ilahutti. Ja jos
havaittiin mitään väärin tehdyksi ja erehdytyksi, koki hän sitä
hyvyydellä ja lempeydellä peitellä ja autella, joka taas lohdutti ja
rohkaisi erehtynyttä.
»Ei tämä kauvemmin näin kelpaa, että seurakunnalla on tällä lailla
köyhiä ja joutilaita kerjäläisiä!» sanoi muuan päivä Toivonen
Kappalaiselle: »Mutta en voi siihen keksiä kelpo neuvoa. Kerjäläiset
ovat kansalle, niin kuin täit ihmisen ruumiille: rasitus ja häpiä; ja
net imevät pois kaiken veren, nesteen ja voiman, ettei ole mahdollinen
tervehtyä ja päästä voimiinsa. Minua oikeen hirvittää, nähdessäni
vaivaisten huonetta. Se maksaa niin paljon, eikä mitään hyödytä, ja on
vaan hävyttömyyden ja pahoin tapain elatushuonet.»
Kappalainen vastasi ja sanoi: »Tämän oletta puhuneet juuri kuin minun
sydämmestäni. Jos ei kylällä olisi köyhäin huonetta, ei olisi sen
asukkaitakaan. Enimmin kerjäläisiä ja joutilaita aina nähdään niissä
paikkakunnissa, joissa on enimmät köyhäin vaivat eli missä enimpiä
almuja jakaillaan.»
Siihen sanoi Toivonen: »Kyllä jo olen minäkin ajatellut ettei pitäisi
ollakkaan koko vaivaisten huonetta. Mutta ei silläkään tule paremmaksi.
Parahitenkin asetetuissa seurakunnissa on aina köyhiä ja kelvottomia.
Mitä niiden kanssa pitää tehtämän? -- Olenma muissa seurakunnissa
nähnyt, että köyhät saavat ruotivaivaisina kulkea ympärin varakkain
talonpoikain tykönä vuorottain, elikkä viikon ajan kussakin talossa
nauttivat elantoa eli saavat yösiaa. Mutta se on vanhoja ja
kivuloisia vastaan julma käytös, ja työhön kykeneville kehoitus
joutilaisuuteen ja laiskuuteen, sekä sielun että tapain turmellus.
Toisissa seurakunnissa taas, joissa kerjääminen oli poiskielletty, minä
olen nähnyt, että köyhät ja kerjäläiset seurakunnan kulutuksella
elätettiin niiden taloissa, jotka siitä vaativat vähimmän maksun. Net
olivat aivan köyhiä ihmisiä, jotka sen kautta tahtoivat ansaita jonkun
pienen rahan, ja viimein sellaisessa pahassa seurassa itsekkin
pahenivat ja hävisivät. Siitä ei ollut seurakunnalle yhtään hyötyä,
mutta vahinkoa ja turmellusta. Sillä kerjäläiset eivät paranneet, mutta
siihen sijaan saastuttivat ja riettauteensa harjoittivat muita, joiden
tykönä he asuivat. -- Jaa, Herra Pastori, verta itkeä mahtaisin,
ajatellessani köyhiä orpolapsi-raukkoja, joita näin muodoin ikään kuin
auksionin kautta annettiin vähintä maksoa vaativallen syöttiläiksi.
Minä muistan, kuinka kalliina aikoina tällaisten lasten ruokon edestä
kyllä otettiin rahaa, mutta lasten annettiin nälkää nähdä; ja kuinka,
jos net raukat nälissään parkuivat ja huusivat, heitä vitsoilla
pieksettiin, että olisivat vaiti, eikä muut ihmiset saisi kuulla siitä.
Minä muistan, kuinka kerran sellaisen lapsukaisen kuollut ruumis
avattiin, eikä vatsasta löytynyt muuta kuin vähän ruokaa ja vettä,
mutta selkä ja reidet täynnä verinaarmuja. Totta totisesti,
Turkkilaisilla ja Pakanoilla on enemmin armeliaisuutta, kuin usein
löytyy meidän raaoilla ja valistumattomilla talonpojillamme.»
»Tiedän minä myöskin kyllä,» sanoi vielä Toivonen: »että monessa
paikoin hallitusmiehet ovat tuumailleet rakentaa vaivaisten huoneita,
sinne pannaksensa köyhiänsä. Sitä ei he kuitenkaan tehneet totisesta
armeliaisuudesta ja rakkaudesta ihmisiä kohtaan; mutta net
kovasydämmiset ja laiskat hallitusmiehet tahtoivat sillä vaan
helpoittaa vaivansa ja päästä alinomaa vaivaisten asioita
ajattelemasta. Sillä hallitusmiesten ylpeys kyllä halajaa viran
kunniaa, vaan sen kuormaa he kokevat kaikella tunnottomalla
hävyttömällä tavalla välttää!»
Näin Toivonen puhui. Herra Kappalaista ilahutti hänen tarkka tietonsa
ja ymmärryksensä näissä asioissa, ja hän sanoi: »Ajatukseni tästä
varsin tarpeellisesta asiasta minä olen pannut paperille; lukekaatpa
niitä. Kyllä niissä on vielä paljon ojentamista; mutta ojentakaat ja
parantakaat ja jättäkäät pois mikä ei kelpaa.»
Toivonen otti kotiinsa Herra Kappalaisen paperit. Hän luki niitä monet
kerrat. Hän puhui niistä toisten hallitusmiesten kanssa. Hän meni Herra
Kappalaisen tykö ja teki kaikellaisia muistutuksia ja kysymyksiä,
kuulteli visusti hänen vastauksiansa ja taas keskusteli virkaveljeinsä
kanssa. Vihdoin hän Herra Kappalaisen kanssa suostui millä neuvolla
vaivaisten hoito parahiten taitaisi autettaa. Sitten hän kutsui kokoon
kylän kunniallisimmat miehet, neuvotteli heidänkin kanssa asiasta ja
kuulteli mitä heillä oli siihen sanomista. Sen jälkeen taas yksi ja
toinen asian haara oikastiin ja paranettiin.
26.