Hyvin ajattelevaiset ja ymmärtäväiset miehet kylässä puistivat päätä ja
sanoivat: »Ei tuo uppiniskainen kansa koskaan suostu puiden säästöön.»
Mutta Toivonen naureskeli ja vastasi: »Malttakaa vaan! hyvä asia vaatii
aikansa. Miesten pitää ensin miettiä asiata ja nukkua sen päälle. Ei
Kultalakaan yhtenä päivänä rakennettu. Meidän kylämme asukkaat
kuultuansa jonkun uuden, vaikka kuinka hyödyllisen neuvon eli
osotuksen, ovat juuri kuin lapset, koska he näkevät jonkun oudon
miehen. Ensin he huutain ja peljästyksissään juoksevat pois; sitten he
kaukaa katselevat häntä, ja tulevat hiljalleen takaisin, havattuansa
etteipä tuo pure; vihdoin he leikitsevät hänen kanssansa ja tulevat
hyviksi ystäviksi.»
Näin Toivonen puhui. Mutta nyt ruvettiin pesu-huoneen ja leipo-uunein
rakennusta. Puita hakattiin, kiviä murrettiin, savea, kalkkia, tiiliä
tuotiin, kaikki yhteisellä työllä. Ne taloudet, jotka suostuivat
yhteisen leipo-uunin tekoon, tulivat kokoon, keskustellen missä
järjestyksessä kukin sitä saisi nautita, ja määräsivät sillen soveliaan
paikan. Toivonen tuotti taitavan muurmestarin, joki tunsi miten uunit
ja takat parahiten rakennetaan. Itse hän kuljeskeli moniaissa kylissä,
niissä olevia laitoksia katsellaksensa ja valitaksensa mitä parasta oli
Kultalalle. Syksyn puoleen olivat jo pesu-huoneet ja uunit raketut ja
Kultalalaisille suureksi iloksi ja hyödyksi; sillä pian aivan selvään
nähtiin, että paljon puita tuli säästetyksi ja valkian vaarasta oli
vähemmin peljättävää.
Mutta yksi asia vetää toisen perässään. Moni mies jo itsestänsä rupesi
ajattelemaan, ett'eivät nuot savuiset ja nokiset suuret uunit enään
liene niin tarpeelliset kuin ennen; taitanee ehkä tulla aikaan
pienemmillä, jotka vähemmin puita kuluttavat. Toivosella ja Herra
Kappalaisella oli heidän huoneissansa sellaisia pieniä kamari-uuneja,
jotka myöskin olivat niin raketut että niissä taisi keittää.
Kaupungissa sellaisia nähtiin melkein joka paikassa. Karhulakin
aikanansa oli jo teettänyt itsellensä sellaisia, että muka hänen
tykönänsä näyttäisi niin kuin kaupungissa. Ja olikin siitä voittoa.
Säästetyt puut taittiin myydä ja saada rahaa. Eikä enään mennyt
kenenkään mielestä nämät Toivosen sanat: Puita polttaa on rahaa
polttaa! Mutta kostannukset uuneja muuttaissa ja uudestansa rakentaissa
heitä vielä peljättivät.
Kuitenkin muutamat niistä kahdesta neljättä Kullantekiäliiton
salaisista jäsenistä, jotka jo olivat oppineet Toivosen neuvoja
noudattelemaan, antoivat Toivosen sanottua jo ensi syksynä muuttaa
uuninsa, olletikkin koska hän muutamille köyhemmille lainasi vähän
rahaa siihen tarpeeseen. Kaupungista tullut taitava mies rakensi kaikki
varsin hyvin ja soveliaasti. Mutta nyt nähtiin kuinka kylän miehet ja
vaimot kaikilta haaroin tulivat katselemaan näitä uuneja, niin kuin
muitakin kummituksia. Kaikki he nauroivat, tekivät pilkkaa ja
moittivat. Sitten, koska talvi tuli ja pakkainen jäinensä, pyryinensä
ja luminensa, kävi heidän kummaksi, että nuo pienet, seinistä
irtanaisna seisovat uunit kuitenkin taisivat tehdä tuvat niin
lämpimiksi. Mutta koska sitten kevätpuoleen usiammalla niistä, joilla
oli sellaiset uunit, vielä oli puita myydä, alkoipa asia muillenkin
näkyä otolliselta. Eipä enään juuri paljon kehuttu niistä vanhoista,
hirmuisen suurista uuneista, ja vihdoin kukin tahtoi tupaansa sellaisen
pienen kummituksen. Moniaat jotka niitä olivat nähneet muiden tykönä,
rakensivat itse samanlaisia kotonansa, ja miettivät myös kaikenlaisia
parannuksia, jotka kaikilta hyväksi nähtiin. -- Keväillä sanoma kulki
ympärin talosta taloon, muistuttain: »Tuokaapa nyt rahaa; yhteisen
velan intressit pitää maksettaman; maksakaat siis arrenti rahat
tiluksistamme!» -- Sepä oli pahaa ja vastahakoista, näin yhtäkkiä antaa
pois rahaa aivan muka tyhjän edestä. Muutamat sanoivat: »Menkööt sinne
ja sinne yhteiset velat!» Toiset juoksivat Toivosen tykö ja sanoivat:
»Miksi et enään puhu siitä entisestä neuvostasi, kuinka yhteiset velat
taittaisiin puilla maksettaa? Otappas se taas puheeksi!»
Tätäpä oli Toivonen juuri odottanut. Ja kansan kokouttua, hän sanoi:
»Kaikki yhteisesti ovat siitä mielestä, niin kuin joka haaralta olen
kuullut, että velka pitäisi suoritettaman. Mutta ei yksikään tahdo
vähentää jokavuotista polttopuittensa tarvetta kahdeksalla syllällä.
Noh, määrätkäämme sitä vaan neljää syltää vähemmäksi. Eihän tuo nyt
tuntune niin paljon kuin kahdeksan syllän vähennys, koska uunitkin
vähemmin puita vetävät. Jos siis hakkaatte vuoden tarpeeksenne,
kahdenkymmenen sijaan ainoastansa kuusitoistakymmentä syltää, siksi
että taas on metsään kasvanut kylläksi puita; niin on velka kuitenkin
muutaman vuoden kuluessa maksettu.»
Vielä nytkin kuului morina, mutta otettiin kuitenkin tämä neuvo varteen
ja säättiin seurattavaksi. Ja koska tämän säännön oli korkia Esivalta
ei ainoastansa vahvistanut mutta vielä kiittänyt hyväksi, julistettiin
likellä ja kaukana asuville tämä metsän kaanto eli hakkaus. Paljon
ostajia tuli likeltä ja kaukaa. Yli-Maanmittarin läsnä ollessa ja hänen
neuvottuansa kaattiin vanhimpia hirsipuita, ja muutamin paikoin myös
nuoriakin puita, kussa olivat kovin tihiässä; ei kuitenkaan myyty
kaikkia kerrassaan, vaan kahden vuoden kuluessa, ettei niiden hinta
hälvenisi, ja niin oli kahden ajastajan perästä saatu kokoon yli
kuusituhatta Ruplaa, niin että ei ainoastansa yhteinen velka tullut
maksetuksi, mutta myös jäi yli melkoinen summa, joka tarvettilain
varaksi lainattiin ulos korkorahaa vastaan.
Mutta nyt Toivonen myös noudatti Yli-Maanmittarin ja Esivallan tahtoa.
Taitaaksensa nimittäin oikiassa järjestyksessä pitää ja hoitaa metsää,
joka oli paras osa yhteisestä omaisuudesta, annettiin Maanmittarin
mitata kaikki metsämaat ja panna net karttaan. Katsottuansa ja
tutkittuansa ne kaikki, hän ne jakoi osiin, ja määräsi, kuta osaa
kunakin vuonna sai hakata. Ja näin varustettiin yhteistä metsää
kolmen kymmenen vuoden varaksi ja erittäin sadan vuoden varaksi.
Hän antoi kylän Hallitusmiehille kirjallisen opetuksen ja neuvon,
mitä heillä joka vuosi oli vaariin otettavaa puita hakattaissa ja
uusia istuttaissa. Ja hallitusmiehet antoivat kansallen oikian
metsä-oorningen eli asetuksen metsän korjuusta, jossa oli säätty, mitä
puita kaataissa ja niitä jakaissa piti vaariin otettaman, kuinka
hirsipuita kansan tarpeiksi piti jaettaman, luvattomat hakkaukset ja
muut rikokset rankaistettaman, mitä metsävahtia valitessa oli
muistettavaa j.n.e., niin että kaikillen tehtäisiin oikeus ja yhteistä
hyvää autettaisiin.
Nämät asetukset olivat varsin hyvät. Jos tuli vuoroon sellainen metsän
osa hakattavaksi, josta saatiin aivan vähän puita, niin palkittiin mitä
puuttui siitä mitä joku toinen osa antoi yli tarpeen. Metsänvahti sai
paremman palkan, että hän öin päivin ahkerammin katsoisi metsävarkaiden
perään. Joka toinen vuosi hallitusmiehet, seurattuna talon isänniltä,
metsänvahdilta, ja muutoin sekä vanhemmilta miehiltä, että nuorilta
pojilta, kulkivat ympäri, kaikkia metsämaiden rajoja ja rajamerkkejä,
niin myös peltoja ja niittyjä katsomassa ja ojensivat mikä ojennusta
vaati. Niin estettiin monta riitaa jotka muutoin syttyvät koska ei
rajoista ja rajamerkeistä pidetä tarkkaa vaaria.
25.