Toivonen sanoi vielä: »Minä ja nämät toiset kunnialliset hallitusmiehet
otamme päällemme ja vastaamme, että yhteinen velka kokonaan eli
suurimmaksi osaksi tulee suoritetuksi ilman Teidän kulutustanne, jos
vaan suostutte kolmeen asiaan, niitä tehdäksenne.
»Ahaa!» huusivat rikkaat talonpojat: »Siinäpä se juuri on!»
Toivonen puhui: »Kuulkaat minua ja ajatelkaat tarkkaan, jos ma puhun
oikeen eli ei. Täällä on Kultalassa nuin sata taloutta.»
»Se on tosi» huusivat talonpojat.
»Kukin talous,» sanoi Toivonen, »saapi vuodessa kaksikymmentä syltää
puita, paitsi risuja, yhteisestä metsästä.»
»Tosi sekin on,» sanoivat Talonpojat.
»Ja niin paljon tarvitseekin joka talous,» puhui Toivonen; »muutama
enemmin, toiset taas vähemmin, jotka ruokansa tuottavat yhteisestä ruan
laitoksesta. Mutta kaikki tulisivat vähemmällä aikaan, jos eivät
leipomisiin, viljan kuivaamisiin (riihiin) ja pesuihin kuluttaisi liian
paljon puita. Arvelkaat vaan, jos yhdessä viikossa kymmenen eli
kaksikymmentä taloa tekevät pesoa eli leipovat, kuinka paljon puita
niin monessa talossa yht'aikaa poltetaan!»
Tähänpä talonpojat sanoivat muristen: »Kyllä se nyt niinki on, mutta
emmähän me taida leivätä elää ja kulkea likaisissa vaatteissa.»
Toivonen sanoi: »Tässä maassa on monta seurakuntaa, jotka ovat paljoa
rikkaammat kuin me, ja kuitenkin paljoa paremmin hoitavat talouttansa
ja säästävät, kuin me. Mutta juuri sentähdenpä ne ovat rikkaammat.
Seurakunta on, joilla ei ole niin paljon metsää, kuin meillä, mutta
heillä on kuitenki puita kylläksi ja vielä myydäkkin. Mutta kuinka he
tekevät? Siellä on usiammalla talolla yhteisesti ainoastansa yksi
yhteinen leipouuni ja kuivausuuni (riihi). Sinne kukin vuorossaan
kantaa taikinansa ja viljansa. Ja kuin niin muodoin ei uuni saa koskaan
jäähtyä, saapi se vähemmällä puiden polttamisella tarpeellisen
kuumuutensa. Se, mä sanon, on oikeen katsoa talouttansa ja säästää! --
Miksi emme taida mekin sitä? Miksi emme jo aikaa ole näin tehneet?
Vastaus: Sentähden että me olemme kaikkeen hyvään taikka liian hitaat
elikkä nerottomat. Ja ajatelkaat myös se asia, kuinka helposti
leipominen ja peseminen asuinhuoneissa eli kotona taitaa koko kylän
saattaa valkian vaaraan. Ajatelkaat, kuinka paljon puita vaan sen
kautta tulisi säästetyksi, että tuvissamme eli asuinhuoneissamme olisi
pienemmät ja soveliaammat uunit, jotka vähemmin puita kuluttavat, kuin
nuot hirmuiset kivimuurit, joita nyt leipomista ja kuivaamista varten
tarvitaan. Puita polttaa on rahaa polttaa.»
Kuultuansa näitä sanoja Kultalalaiset kynsivät päätänsä vähän
närkästyneinä.
Mutta sitä ei näkevinäänkään Toivonen puhui edespäin: »Katsokaat kaikin
puolin. Muissa seurakunnissa on jo yhteiset pesuhuoneet, joissa kukin
talo vuorossaan toimittaa kaiken pesunsa. Siitä on sama puiden säästö
ja valkian vaarasta sama vakuutus koko kylälle. Me tämän tiedämme ja
katsomme sen hyväksi. Miksikä siis meillä joka talous tekee pesunsa
kotona omassa huoneessa? -- Leipoessa ja pestessä palava valkia
pikemmin polttaa ja turmelee meidän uunimme ja takkamme. Täytyy niitä
sentähden useimmiten parannuttaa ja korjauttaa. Se maksaa rahaa. Jos
olisi kylällä yhteinen pesuhuonet, ja jos usiammat talot yhtyisivät
pitämään yhteistä leipo-uunia, niin se tulisi paljoa vähemmin
maksamaan.»
»Nyt me siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet! teitä kehoitamme
rakentamaan yhteisiä leipo-uuneja ynnä kuivausrakennusten kanssa, ja
yhteistä pesu-huonetta, niin kuin muissa seurakunnissa on. Ensimmäiset
kulutukset annettakoon yhteisistä rahoista. Me kaikki tehkäämme
tarpeelliset ajot ja päivätyöt. Mitä tästä arveletta?»
Siinäpä kaikellaista arveltiin. Muutamat tahtoivat vanhasta kiinni
pitää; mutta usiammat jo kyllä ymmärsivät yhteisen pesuhuoneen olevan
paremman. Leipo-uuneja het eivät tahtoneet, sillä ett'eivät sellaisia
vielä tunteneet. Mutta toiset taas mielellään tahtoivat suostua myöskin
yhteisten kuivaus- ja leipo-uunien rakentoon. Kuin sitten kauvan
riideltyä huudot laskettiin, tultiin useimpain huutoin jälkeen siihen
päätökseen, että, ei ainoastaan yhteinen pesuhuonet, mutta myös
yhteiset leipo-uunit piti rakennettaman.
Tähän Toivonen sanoi iloissansa: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet! tämä
teidän päätöksenne on teille kunniaksi ja teitä monella hyvällä edulla
ja hyödyllä kostava ja palkitseva. Nyt tulee viiminen. Koska te nyt
tästedes tuletta vähemmin puita tarvitsemaan, niin polttakaat myöskin
vähemmin. Tehkäät näin säästetyt puut rahaksi, sillä maksaaksenne
yhteistä velkaa. Kuulkaat minua ja auttakaat minua laskeissani.»
»Jos kukin talous, joka nyt saapi, paitsi risuja, 20 syltää puita,
tulee vuodessa kahdellatoista aikaan: niin sadan talouden säästöt
vuodessa tekee kahdeksan sataa syltää. Syllästä maksetaan kaksi Ruplaa,
joka tekee vuodessa tuhat ja kuusitoista sataa Ruplaa. Neljän vuoden
kuluessa karttuu näin säästettyä kuusi tuhatta ja neljä sataa Ruplaa,
jollapa velkamme jo pitäisi olla maksettuna.»
»Kuulkaat vielä. Meillä on vielä vähän yli kuudensadan tynnyrin alaa
metsämaata. Sitten kuin on herjetty metsiä karjan laitumina pitämästä,
kasvaa siellä, niin kuin kyllä tiedätte, kaikki iloisesti ja runsaasti.
Minä olen kulkenut Maanmittarin kanssa läpi koko metsän. Hän sanoo,
että joka vuosi tynnyrin alalle maata kasvaa puolen syltää halkoja
tykö. Vielä hän sanoo, että meidän pitää antaa vesasta kasvavain
lehtipuiden, niin kuin leppäin, haapain, vahterain, pihlajain, tuomien
kasota kolmenkymmenen vuoden vanhoiksi; suurten tammien, mäntyin, ja
muiden suurempain hirsi-puulajien täytyy saada seisoa seitsemän
kymmenen, eli sadan vuoden vanhoiksi ja vanhemmiksikin. Säästääksemme
ja oikiassa järjestyksessä pitääksemme metsää, meidän pitää jakaa
kaikki pienempi lehtimetsä kolmeen kymmeneen osaan, ja kaikki karkiampi
hirsimetsä sataan ja usiampaankin osaan. Jos nyt vuosittain kustakin
laista otamme ainoastaan yhden osan, niin me luonnollisesti saamme joka
vuosi yhtä paljon puita, emmekä hakkaa liian paljon eli liian vähän, ja
meille ja jälkeemme tulevaisille olisi aina vanhaa, täysikasvoista
metsää hakata. Vielä hän sanoi meillä olevan petäjistössä niin vanhoja
puita, että, jos niitä järjestänsä hakattaisiin, moni niistä tulisi
liian vanhaksi ja ennättäisi lahoa pois. Jos me net muutaman vuoden
kuluessa poishakkaisimme, olisi sadan vuoden perästä niiden sijassa
taas jälkeentulevaisillemme sadanvuotinen metsä. -- Niin on siis meidän
neuvomme tämä: jos me joka vuosi säästämme kahdeksan sataa syltää, niin
on kolme tuhatta ja kaksi sataa syltää neljän vuoden säästö. Mutta emme
tarvitse neljä vuotta odottaakkaan, vaan saatamme kahdessa vuodessa
kaataa kaiken tämän neljä vuotisen säästömetsän, sillä maksaa velkamme,
pistää intressit omaan kukkaroomme, ja niinä neljänä vuotena kokea
tulla aikaan kukin talo kahdellatoista syllällä ja risuilla.»
Miesten kuultua tätä neuvoa, syntyi taas riita ja huuto. Useimmat
olisivat kyllä mielellään pitäneet intressin, mutta tahtoivat myöskin
pitää puunsa. Näin riideltiin ja väitettiin, siksi että yö kerkesi,
eikä tultu mihinkään päätökseen, vaan niin erottiin toinen toisestansa.
24.