Jo ensi keväimenä oli iloa ja toimea yhteisen laitumen entisessä
autiossa. Sillä kussa ennen kulki yksinäisiä lehmiä, jyrsien ja
pureskellen siellä ja täällä kasvavia huonoja ja karvaita ruohoja, oli
nyt oikia kryytimaa. Siellä nyt nähtiin papuja, humaloita ja hamppuja,
herneitä ja pellavia, kaalia ja potaattia, kaikellaisia ruohoja ja
jyviä, mitä siellä mitä täällä kasvavan. Kukin taisi helposti laskea,
että hänellen laidunosansa antimista piti oleman ei ainoastansa
arrennin maksoksi, mutta vielä runsaasti päälliseksi. Rikkaatkin,
tultuansa kerran ymmärtämään, joka kyllä oli heilien vaikia asia,
tunnustivat viimen heillen siitä karttuvan hyvän edun. Sillä heillen
oli voittoa ei ainoastansa karjan rehun, maidon ja lannan vuoksi, mutta
myös rahassakin. Jos nimittäin kukin, niin kuin heidän päänsä jälkeen
olisi käynytkin, yhteisen velan intressiä maksettaissa, olisi omasta
kukkarostaan antanut rahaa siihen tarpeeseen, olisivat rikkaat tulleet
maksamaan muita suhteen paljoa enemmin, koska nyt taas jokainen
arentimaastansa maksoi yhtä paljon. Mutta Toivonen ei ollut vielä tähän
tytyväinen, eikä ollut ilman syytä päiväkaudet juosnut ympärin
metsissä. Hän myös kävi kaupungissa Yli-Maanmittarin tykönä, joka oli
askareissansa varsin taitava mies, ja hän kuljetti häntä ristin rastin
Kultalan yhteisessä metsässä, neuvoa kysyen kaikellaisista. Nähtiin
kyllä että Toivosella taas oli jotain miettimistä, mutta mitä? Sitä ei
juuri tiennyt kukaan. Rikkaat sanoivat: »Kyllähän me sen näemmä, että
meidän päällemme on taas tuleva joku rasitus!» Mutta sen kerran he
kuitenkin erehtyivät.
Ja Kultalalaisten taas kokouttua, oli kukin haluissaan tietää mitä
uutta nyt tuumailtavaksi annettanee.
Toivonen astui taas esiin ja puhui korkialla äänellä: »Hyvät ystävät ja
kylänmiehet! Velaton mies on kaikillen otollinen. Mutta meidän
kylällämme on vielä velkaa. Sen intressit me maksamme arrentimaista.
Paree olisi vielä, että pitäisimme kukin omassa kukkarossamme
arentimaasta saadut rahat, kymmenenkään vuotta eli kauvemminkin.
Siitäpä meillen olisi kaikille varsin suuri apu.»