Toivosella oli nyt varsin paljon tekemistä. Ei tiennyt kukaan, mitä hän
askaroitsi. Milloin hän juoksi ympäri kaikkein maantilusten, milloin
koko päiväkaudet metsissä, milloin taas kaupungissa.
»Toivos rukka!» huokasi Elsa, illalla tullessansa häntä vastaan ulkona
kylästä ja häntä tervehtäissänsä: »Miksikä sinä itseäsi niin vaivaat ja
otat päällesi niin paljon työtä? Et sinä lopuksi saa kuitenkaan muuta
kuin kiittämättömyyttä ja harmia kaikesta vaivastasi.»
Toivonen sanoi: »Kiittämättömyys on se raha, jolla ihmiset kernaimmasti
maksavat. Mutta jolla on kansakunnan asiat hallittavana, hänen pitää
katsoa Jumalata ja velvollisuuttansa, eikä palkkaa ja kiitosta. Ja
totisesti, viimen Jumala palkitsee kaiken hyvän, niin kuin hän kaiken
pahan rankaisee.»
Näin Toivonen puhui ja teki, mitä hänen piti.
Mutta nyt nähtiin että Seurakunta oli vielä yli 6000 Ruplaa velkaa,
sekä viimeisen sodan ajasta asti, että muutamasta katovuodesta, ja
velka oli myös enennyt entisten hallitusmiesten väärän ja petollisen
hallinnon kautta. -- Ja Toivonen mietti yöt ja päivät, miten tämä
kuorma saataisiin Kultalasta poisvyörytetyksi eli ees huojennetuksi. Ja
keksittyänsä neuvon, selitti hän sen virkaveljillensä; he, kauvan
tutkittuansa, katsoivat sen hyväksi ja sanoivat: »Joska velat olisi
maksetut, että kukin tietäisi, mikä hänen on omansa, ja saisi rauhassa
hengittää, eikä joka hetki ajatella korkorahoja!»
Nyt tehtiin kaikkein taloin ja tilusten syyni ja arvio, että joksikin
määrin tiettäisiin, kuinka köyhä eli rikas kukin oli. Ja jokaisen piti
kylän hallitusmiehille ilmoittaa ja näyttää, kuinka paljon hänen vielä
oli talonsa ja maantilustensa päälle velkaa; tämä pantiin ylös kirjaan,
ja sen jälkeen määrättiin, mitä kunkin piti maksaman.
Sitten sunnuntaina Toivonen molempain virkaveljeinsä kanssa astui
kokouneen väestön eteen ja sanoi: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet, meidän
kylämme on velkaa kuusituhatta neljä sataa ruplaa. Siitä on meillä
korkorahaa maksettavaa kaupungissa, ja itsellemme olemme velkaa
heinistä, oljista, kauroista ja muista antimista, kyyteistä ja
transporteista j.n.e. Mitä muualle on maksettavaa, siitä tahdomme
toisti puhua. Nyt katsokaamme mitä kyläkunta on itsellensä velkaa.»
»Monella meistä on vielä paljon kyllä saamista kylän yhteydeltä,
oljista, heinistä ja muista viimeisen sodan aikana tehdyistä antimista.
Kyllähän niille nyt joka vuosi niistä maksetaan intressit; mutta
ensinpä heidänkin pitää tähän yhteiseen intressi-maksoon osansa maksaa;
niin että moni niin muodoin maksaa intressiä omasta rahastansa. Sepä on
varsin työläs ja kokonaan nurja käytäntö. Nyt me olemme jakaneet velan
kaikkien päälle, heidän tavaransa suhteen. Rikkaan päälle tulee
enemmin, köyhän päälle vähemmin. Tällä muotoa yhteinen velka muuttuu
kunkin asukkaan erinäiseksi velaksi. Jolla nyt näin löytyy olevan
velkaa samaan määrään kuin hänellä on saamista, hän kuittaa velan
saamisellansa, eikä saa, eikä maksa enään mitään korkoa. Jolla taas on
enemmin saamista kuin tämän jakamisen jälkeen maksamista, pyyhkii ensin
pois koko velkansa, ja siitä, mitä hänen on saamista, niin paljon kuin
hänen velkansa teki, ja kysyy: 'Kuka minullen maksaa mitä minun vielä
on saamista?' -- Vastaus: 'Net sen maksavat, jotka eivät sodan aikana
mitään antaneet yhteisiksi tarpeiksi.' Net ovat heidän velkamiehensä,
ja taikka heti suorittakoot sen vähän rahan, joka heidän osallensa
tulee, eli antakoot laillista korkorahaa, siksi että velka on
maksettu.»
Näin Toivonen puhui. Moni oli joka ei sitä heti oikeen ymmärtänyt.
Mutta nähtyänsä, ettei siitä ollut kellenkään vahinkota, tytyivät he
siihen. Sillä rikkaat, joilla oli enimmin saamista, saivat myös
tavaransa suhteen maksaa enemmin yhteiseen velan maksoon. Niin oli
köyhäin vähemmin maksettavaa, ja kukin katsoi tämän asetuksen
kohtuulliseksi, sillä että taloin ja tavarain arvio oli tehty kohtuuden
jälkeen ja ilman kenenkään puolta pitämätä.
Seuraavana sunnuntaina oli taas kokous ja Toivonen puhui tällä tavalla:
»Hyvät ystävät ja kylänmiehet, me olemma kaupungista vähempään vuokraan
(intressiin) saaneet niin paljon rahaa, kuin kyläkunta on velkaa, eikä
tarvitse nyt Kultalan maksaa enemmin intressiä kuin kaksisataa ja
kaksikymmentä Ruplaa vuodessa. Mutta vaikiaksi tulee kuitenkin monelle
talonisännälle tähän tarpeeseen koota rahoja. Parempi on sentähden
ettei kukaan tarvitse omista varoistaan mitään antaa tämän intressin
maksoon.»
Tässäpä naurahtivat kaikki Kultalan miehet ja huusivat: »Kylläpä se
neuvo meillen kelpaa; mutta mitenkäs sen saat toimeen?»
Toivonen korotti äänensä ja puhui: »Hyvät ystävät ja kylänmiehet,
meillä on vielä paljon yhteistä laidunta. Mutta se on huonoa ja kivistä
maata, eläimiltä tallattua, jossa ei kasva paljo mitään. Jokainen
teistä, jos se olisi hänen omansa, taitaisi sen paremmin käyttää
hyväksensä. Mutta kenellen siitä nyt on hyvää? -- Ei kenellenkään.
Sillä rikkaillen, joilla on paljon karjaa ja jotka kesällä sen sinne
laskevat, on siitä silmin nähtävästi vahinkoa. Paitsi sitä että heidän
lehmänsä illalla tulevat kotiin tyhjempänä ja enemmin nälissään, kuin
net aamulla lähtivät ulos, menee myös kaikki pelloille tarpeellinen
sonta siellä hukkaan. Köyhille taas, joilla ei ole varaa pitää lehmää,
ei siitä ole vähintäkään hyötyä, ja heidän täytyy jättää sen rikkaille
nautittavaksi. Onko siinä kohtuus? Miksikä rikkailla pitää oleman
enemmin hyötyä yhteisestä omaisuudesta, kuin köyhillä? Emmäkö ole
kaikki Kultalalaisia? Eikö ole yhdellä sama oikeus kuin toisellakin.
Kuka rikkaillen ainoastaan on antanut yhteisen maan nautinnon? -- Jos
köyhillä olisi siitä vaan palainen maata, että he sen saisivat aidata
ja siihen kasvattaa apiloita ja muita ruohoja, olisi heidän karjallensa
siitä kahta vertaa enemmin. Sekä terveellisempää että ravitsevampaa
rehua, kuin nyt. On sentähden meidän neuvomme, että yhteinen laidunmaa
jaetaan taloin päälle, jotta kukin saa osaansa hoitaa ja viljellä miten
tahtoo. Mutta maa on kuitenkin ikuisesti kyläkunnan yhteistä
omaisuutta, kukin saa osansa vaan arrennille, eikä saa sitä myydä, eikä
testamentteerata eli muutoin pois antaa, mutta hänen kuoltuansa se
tulee takaisin kyläkunnalle, joka sen uudestaan arrennillen antaa
jollenkullen nuorelle isännälle, jolla on vasta aljettu talous, vaan ei
vielä osaa yhteisessä maassa. Kukin maksaa osaltansa vähäisen arrennin
vuodessa, ja sillapa yhteisen velan intressit suoritetaan. Näin ei
maksa kukaan tätä vuokraa omasta talostansa, vaan siitä maan-osasta,
joka hänellä on yhteisestä laitumesta.»
Näin Toivosen puhuttua, miehet vähän aikaa olivat ääneti, asiata
miettien, mutta pianpa nousi tohina ja huuto ja riita ja tora, ikään
kuin olisi ollut murhan asiat. Sillä rikkaat talonpojat, jotka tähän
asti olivat yksin pitäneet karjansa tällä laitumella, eivät ollenkaan
tahtoneet tätä jakamista, huusivat että heille tehtiin vääryyttä ja
uhkasivat oikeuden käynnillä. Muutamat sanoivat: »Kyllä me sen näemme,
että kerjäläiset tahdotaan tehdä rikkaiksi, ja kunnialliset ihmiset
ryysyisiksi. Jolla on karjaa, lähettäköön sen laitumelle; se on vanha
tapa ja oikeus, joka on esivanhemmilta peritty, ja josta me kiinni
pidämme!»
Mutta suurin osa talonpoikia, jotka eivät olleet rikkaita, eli jotka,
enemmin maitoa ja sontaa saadaksensa, elättivät karjansa navetassa,
pitivät Toivosen puolta ja laidun päätettiin jaettavaksi. Heti
kutsuttiin maamittari, jakamaan sitä yhtä suuriin osiin, joista vetivät
arpaa ne, jotka niitä tahtoivat viljeltäviksi. Rikkaat talonpojat
valittivat Esivallalle, että heidän oikeutensa niin oli sorrettu. Mutta
sieltä tuli tällainen päätös: »Kultalan yhteinen maa on sen asukkain
vaan ei lehmäin omaisuus. Sentähden jokainen asukas saa käyttää
yhteistä maata eli sen osaa, kuinka hän tahtoo. Mutta te katsotte ja
puollatte, ei vanhaa oikeutta, vaan omaa etuanne, ettekä sitäkään
oikeen ymmärrä. Sentähden tulee tästedes laidunmaa jaettavaksi. Siihen
tytykäät ja menkäät rauhaan!»
Sillä päätöksellä saivat rikkaat talonpojat mennä kotiinsa. Nyt he
vasta rupesivat surkuttelemaan Karhulaa, että hän oli poissa ja Kruunun
työssä, ja sanoivat: »Kaikkein vikainsa kanssa hän oli kuitenkin hyvä
mies; hän piti kiinni vanhoista tavoista ja oikeuksista; hänen
aikoinansa ei suinkaan olisi tällaista tapahtunut. Tuo Toivonen se on
levoton ja tytymätön ja aina uusia pyytävä ihminen.»
23.