»Voi! voi! voi! voi!» huusi Karhula ja kynsi korviaan, ajatellessansa
että Toivonen nyt oli kylän hallitusmiehiä. Mutta yhtäkkiä hän hoksasi
itsensä, ja meni juoksupotkaa Toivosen tykö, toivotti, häntä halaten,
kaikesta sydämmestä muka onnea virkaveljeksensä, ja sanoi: »nyt me
tästedes olemma varsin hyvät ystävät ja veljekset.»
Elsa ihmetteli tätä Karhulan äkkinäistä ystävällisyyttä, ja sanoi,
hänen pois mentyänsä, miehelleen: »Toivonen, Toivonen, paree olisi
ollut, jos et olisi koko virkaa ottanut vastaan! Karhulaan ei ole
luottamista, se on petturi ja kaivaa vielä sinullen kuopan,
saattaaksensa sinun hukkaan. Toivonen kulta, varo tuota Karhulaa!»
Toivonen syleili Elsaa ja sanoi: »Karhula ei olekkaan mikään raateleva
karhu; mutta minä näen, se on pelkäävä, liehakoitseva ja pahanilkinen
kissa. Mutta kyllämä hänen kyntensä taitan.»
Hallitusmiesten ensi kokouksessa Väkelä ja Toivonen ennen kaikkia
tahtoivat saada luvun laskut ja yhteiset laskukirjat silmäilläksensä.
Mutta kaikki oli sikisoki ilman yhtään järjestyksetä. Monta asiaa oli,
jota ei ensinkään ollut pantukaan ylös koko kirjoihin. Kyläkunnan oli
velkaa nuin seitsemäntuhannen ruplan paikoille. Melkeen puolet oli
Karhulan saatavaa, joka siitä otti intressiä kuusi sadalta, koska hän
itse oli lainaksi saanut kolmea eli neljää vastaan. Suurin osa vuoden
sisääntuloista oli mennyt sen-aikaisten hallitusmiesten kaikellaisiin
kostannuksiin, syyneihin, reisuihin, vaivan palkintoihin ja sellaisiin
kulutuksiin. Kaikista näistä ei ollut tehty eri laskuja, mutta vaan
summittain ylöspantu kulutukset. Eivätkä olleet köyhäin eli vaivaisten
rahat paremmin käytetyt. Samaten leskein ja orpolasten varaksi kootut
rahat. Kylän yhteistä metsää oli myöskin hakattu paljon ja myyty puita,
niin kuin sanottiin, yhteiseksi hyväksi, mutta kuinka paljo rahaa
niistä lienee saatu ja mihin net lienevät joutuneet, siitä ei ollut
mitään selvää. Olipa tuo Karhula välistä kerskaten sanonut: »Minun
kirveeni on enemmin puita kaatanut, kuin paras talo koko maakunnassa
maksaa.» -- Sanalla sanottu, Kyläkunnan tavara oli varsin pahoin
käytetty, ja tuhlattu; luvunlaskut ja tilin teot eivät olleet
luotettavia; mutta siihen sijaan kyllä nähtiin, ett'eivät suinkaan
olleet hallitusmiehet itsiään unhottaneet. Niin havattiin, että
tuhanteen ruplaan, joka oli aivan halpa hinta, oli myyty iso palainen
yhteistä maata, ja että hallitusmiehet itse olivat sen ostaneet, mutta
ei vielä kopeikkaakaan maksaneet, eikä intressiäkään koko viiteen
vuoteen suorittaneet. Vielä löyttiin, että Karhula 11 vuotta sitten oli
yksimielisesti virkaveljeinsä kanssa ottanut kyläkunnan nimeen lainaksi
neljätuhatta ruplaa, joista oli annettu yhteistä metsämaata pantiksi;
ja että yhteisestä kassasta oli räntyt maksettu, mutta itse pääsumma
oli jäänyt hallitusmiesten käsiin.
Tästä Toivonen sangen paljo vihastui ja sanoi: »Minä olen pantu, ei
yhteiseen neuvohuoneeseen, vaan yhteiseen läättiin, joka on täynnä
likaa ja turmellusta. Mutta se pitää korjattaman ja puhdistettaman, jos
vaikka haju ja löyhkä leviäisi ympäri koko maata. Te oletta,
hallitusmiehinä olevinanne, yhteistä hyvää ei katsoneet eli suojelleet,
vaan alaspolkeneet ja sortaneet. Leskein ja orvoin isinä olevinanne, te
oletta lapsianne varastaneet ja köyhille nakanneet homehtunutta leipää,
koska te itse söitte ja joitte herkullisesti heidän omaisuudesta. Sen
joka varasti muutamia nauriita, te panitte köysiin, mutta itsellenne
ostitte pehmiöitä vuoteita yhteiseltä kansalta varastetuilla rahoilla.
Te, kyykäärmeen sikiät, jotka aina puhutte oikeudesta, mutta elätte
vääryydessä, joilla on aina Jumalan nimi suussa, mutta perkele
sydämmessä -- totisesti, totisesti te tuletta leikkaamaan mitä oletta
kylväneet: köyhyyttä ylpeydestänne, rankaistusta ryöstöistänne!»
Kuultuansa tätä tuli Karhula suureen pelkoon, että hänen sisunsa
vapisi. Hän syytti entisten virkaveljestensä päälle, ja itkien ja
parkuin rukoili Toivosta, ettei hän tekisi häntä onnettomaksi.
Mutta vielä samana päivänä Toivonen lähetti Maaherralle kertomuksen ja
selityksen koko ajasta. Ja kylässä oli suuri pelko ja hämmästys; sillä
niin paljon petosta ei ollut toki kukaan entisistä hallitusmiehistä
uskonut. Eipä tahtonut moni sitä vielä uskoakkaan, ja he haukkuivat
Toivosta panetteliaksi ja pahanilkiseksi ihmiseksi, joka itseänsä
korottaaksensa tahtoi syyttömiä ihmisiä saattaa onnettomuuteen. Ja
Karhula juoksi ympärin kylässä ja haki ystäväinsä tykönä kaikellaisia
todistuksia, niiden kautta pahimmat ees valitukset päältänsä
poistaaksensa. Mutta hänen paraatkin ystävänsä puistivaat päätä,
eivätkä tahtoneet sekauta koko seikkaan. Ja pikemmin kuin luulikaan,
tuli asia oikeuden eteen, kussa pian kaikki petos ja vilppi tuli ilmi.
Karhula pantiin köysiin, ja tuomittiin pois virastansa ja kruunun
työhön. Hänen omaisuudestansa maksettiin, niin kauvas kuin sitä
piisasi, mitä hän oli yhteisistä varoista varastanut. Tämän lopun sai
Karhulan ylpeys; sillä vääryydellä saatu tavara ei menesty, ja ylpeys
saattaa kadotukseen.
Mutta Toivonen tehtiin hallitusmiesten päämieheksi ja kylän miehistä
valittiin kunnon mies kolmanneksi hallitusmieheksi.
Tästä asiasta piti Herra Kappalainen kauniin ja opettavaisen saarnan.
Hän sanoi: »Koska vanhemmilla on pahanjuonisia ja pahantapaisia lapsia,
niin pitää ei ainoastaansa lapset kuritettaman, mutta myös vanhemmat
huolettomasta lastensa kurista edesvastaukseen saatettaman. Ja koska
kansakunnassa köyhyys ja pahuus ja rikokset enenevät ja pääsevät
vallallensa, niin se on merkki siitä, ett'eivät hallitusmiehet
mihinkään kelpaa, vaan ovat syy kaikkeen onnettomuuteen. Mutta Jumala
määrää kullenkin tuomiopäivänsä.»
22.