»Tuo Toivonenpa on koko Lappi!» niin sanoivat aina Kultalan miehet
naurain, koska Toivonen taas oli jotain uutta miettinyt, ja se
luonnistui. Ja onnestuikin hänelle melkein kaikki, mitä hän otti
tehdäksensä, sillä ei hän ruvennut mihinkään ilman tarkkaan
ajattelemata; eikä hän kiirehtinyt eikä jättänyt työtänsä kesken, vaan
askaroitsi hiljakseen, eikä ottanut koskaan päällensä enemmin, kuin voi
kantaa.
Luulisipa nyt Toivosella vaimoneen olevan ylen paljon tekemistä. Eipä
niinkään; hän taisi kaikki niin asettaa että viimen suurin osa töitä
tuli muiden osaksi. Vielä koulussakin hänellä oli vähemmin työtä, sillä
hän oli apumieheksensä opettanut taitavan, Juhana nimisen nuorukaisen.
Se oli köyhäin vanhempain poika, ja Toivonen antoi hänen asua ja syödä
tykönänsä ja opetti hänelle mitä kouluttajalle oli tarpeellinen tietää.
Toivonen piti paljo tästä Juhanasta; ja hän olikin koulussa niin
taitava opettaja, kuin melkein itse Toivonen. Lapset myös häntä
rakastivat, sillä hän oli hiljainen ja ystävällinen, ja teki opin
heille helpommaksikin melkeen kuin itse Toivonenkaan; sillä hän, niin
kuin nuorempi taisi paremmin taivuttaa oppinsa ja puheensa lasten
ymmärryksen mukaan. Toivosella oli nyt aikaa katsoa kryytimaatansa ja
peltojansa, ja oli iloillaan, nähtyänsä, kuinka kylässä kaikki
vähitellen tuli toiseen muotoon.
Ja olikin erinomaista katsoa, kuinka ihmiset, jotka ennen olivat köyhiä
raukkoja, vähitellen selvittivät velkansa, ja kuinka heidän huoneensa
olivat paremmat ja komeammat näöltään; koska siihen siaan ennen
varakkaat talonpojat, jotka vanhoista tavoistansa kiinni pitivät,
vähitellen köyhtyivät, koska he omaisuutensa tuhlasivat, ylösjoivat,
poispelasivat eli riidoilla hävittivät.
Ne 32 isäntää, jotka kuuluivat Toivosen liittokuntaan, käyttivät
itsensä hyvin, ja olivat kaikista ensimmäisinä, koska Toivonen oli
jotain uutta miettinyt. Heidän esimerkkinsä sitten kehoitti monta
naapuria samaten tekemään. Ne nuorukaiset, joita Toivonen
sunnuntaipäivinä opetti, ja tytöt, joita Elsa opetti ompelemaan ja
muita vaimon töitä, vaikuttivat paljon hyvää kotitaloissa vanhempainsa
tykönä. Muut taas olivat kelvottomat ja parantamattomat ja jäivät
sellaisiksi. Niitä miehiä oli Karhula. Hän vihasi kaikkia uusia
asetuksia. Alinomaa hän niihin kiroili ja sanoi että Jumalan oppi ja
pelko niiden kautta hukkaupi; tähän piti tuleman muutos; ei tämä muka
kelpaa kauvan. Mutta Herra Kappalainen, joka usein kulki hänen
tykönänsä, piti hänen kurissa, ettei hän saanut paljon pahaa tehdä.
Tähän tuli vielä että hän mistasi paraan ystävänsä ja apumiehensä, joka
myös oli kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Tämä oli jo aikaa
havainnut, ettei juomain myynti enään paljon luonnistanut, ja
änskissään ruvennut itse juomaan, niin ettei hän sitä päivää ollut
selvänä. Ja tullaksensa taas yhtäkkiä rikkaaksi, alkoi hän pelata,
johon kaikki rahat menivät, ettei ollut mitään jälillä. Viimeisen
tavaran ottivat ne joille hän oli velkaa.
Nyt piti valittaman uusia hallitusmiehiä; sillä myös toinenki
hallitusmiehen virka oli samalla aikaa sattunut avonaiseksi. Kylässä
oli kaksi lahkokuntaa. Roistoväki tahtoi jonkun heidän vertaisiansa,
joille het olivat velkaa; mutta eivätpä siihen suostuneet ne jotka
paremmin ymmärsivät ja ajattelivat. Tästä siis syttyi riita. Moniaat
kysyivät Herra Kappalaista tästä asiasta, koska hän kävi heitä
katselemassa. Mutta hän vastasi heille ja sanoi:
»Minä varsin kummastelen, ettei kukaan teistä ole ajatellut sen
oivallisen miehen päälle, joka teille jo on niin paljon hyvää
hankkinut, joka on niin nerokas, niin ystävällinen ja niin toimelias.
Minä meinaan Toivosta. Jos te hänen valitsette, niin teillä on rehti
mies asiainne toimittajana. Ei hän ole niitä miehiä, jotka väkisin
pyrkivät kunniavirkoihin. Mutta juuri sentähden pitää häntä ensin
haettaman. Sillä niillä, jotka juoksevat kunniavirkain perään ja
tahtovat tulla muka muita paremmaksi ja yläisemmäksi, niillä on
enimmiten kaikellaisia erisyitä. He ovat ylpiöitä ja turhan kunnian
pyytäjiä, eivätkä pidä niin suurta lukua kansan yhteisestä hyvästä,
kuin omasta hekumastansa ja ylpiästä elämästänsä.»
Vielä hän puhui: »Kyllä sekin on hyvä, että valitaan varakas mies
esimieheksi; mutta eipä rikkaus ole, vaan yksivakaisuus on yläisin avu.
Onneton se kansa, joka esimieheksensä ottaa sen, jollen useimmat kansan
jäsenet ovat velkaa. Sillä he tekevät hänen valtiaaksi ja tuomariksi
omissa asioissansa, ja he tulevat oman tyhmyytensä kautta tällaisten
kylän rasittajain orjiksi. Valittakoot ennen sellaisen joka voi sekä
kovasydämmisen velkojan että rikkaan solvennuksen pitää kurissa.»
Vielä hän puhui: »Hyvä pää tekee paljon, mutta rehellinen sydän tekee
vielä enemmin. Kysykäät siis ensin: onko se mies rehellinen, avukas?
sitten kysykäät: onko hänellä neroa kyllä, ja ei hän liene jollenkullen
rikkaallen velkaa? -- Kansan esimiehen pitää olla vapaan velasta ja
velvotuksesta; muutoin ei hän ole, mutta hänen velkamiehensä, jota hän
pelkää, on paikkakunnan hallitusmies.»
»Te ette taida erehtyä hakeissanne parasta miestä. Ajatelkaat vaan,
kenen te kuolemavuoteellanne panisitte ennen kaikkia muita leskenne ja
jälkeenjääneiden orpolastenne hoitajaksi, että hän hyvästi katsoisi
teidän omaistenne parasta? Kas, se tehkäät hallitusmieheksi. -- Elikkä,
jos teidän täytyy mennä jonkun muun palvelukseen, kenen te mieluisimmin
tahtoisitte herraksenne? Kas, se tehkäät hallitusmieheksi!»
»Jos vaan useammilla hallitusmiehistä on hyvä tahto ja rehellinen
mieli, joka vieroo vääryyttä: kyllä kaikissa hyvä neuvo keksitään. Yksi
ainoa hyvä pää on kyllä. Kolme hyvää päätä, mutta ilman hyvätä
sydämmetä, eivät sovi yhteen. Sillä kukin tahtoo sen ymmärtää paremmin
kuin toinen, ja niin syntyy riita ja eripuraisuus heidän välillensä,
joka heistä sikiää kansan sekaan.»
»Sanokaat minulle, kuka on paras isä lapsiansa kohtaan, heitä rakastava
vaan ei kuitenkaan heikko, ankara ja ei kuitenkaan kovasydämminen?
Elikkä sanokaat minulle: kuka on paras talonisäntä, jota hänen
perheensä mielellään palvelee ja rakkaudella kohtaa, mutta jota se myös
pelkää; joka kaikki talossansa taitavasti asettaa ja johdattaa, ilman
tohinaa ja räyskeetä, ilman torata, ilman vihata, ja että kuitenkin
kaikki käypi hyvästi, ikään kuin itsestänsä? -- Se tehkäät koko
kansakunnan isännäksi.»
Näin se viisas ja nerokas Herra Kappalainen puhui, ja jokainen nyt
ajatteli toisin kuin ennen. Ja kansan koottua, kahta uutta
hallitusmiestä valitsemaan, päätettiin suurimmalta osalta, ettei
huutoja eli ääniä pitänyt annettaman julkisesti, vaan että kukin
paperille kirjoitti huutonsa, ettei kukaan tietäisi ketä kukin oli
anonut, ja niin hän sai vapaasti ja pelkäämätä anoa kenen hän
katsoi paraaksi ja kelvollisimmaksi. Tämäpä ei ollut ollenkaan
Karhulan mieliksi, sillä hän oli jo määrännyt, ketkä hän tahtoi
virkaveljiksensä, ja hänen teki mielensä nähdä kutka hänen kanssansa
pitivät ja kutka uskalsivat olla häntä vastaan. Mutta ei auttanut tällä
kertaa hänen vastuksensa. Paperille kirjoitetut huudot koottiin ja ensi
vaalista valittiin Toivonen ja toisesta Mylläri kylän esimiehiksi.
Mutta Mylläri ei ottanut sitä virkaa vastaan, että hän oli Toivosen
appi, eikä ollut sopiva että samassa hallitusraadissa istui kaksi
sukulaista. Sentähden hänen sijaansa valittiin toinen hiljainen, vireä
ja ymmärtävä Väkelä niminen mies.
Nähtyänsä kuinka tämä vaali kävi, Karhula tuli kokonaan mustaksi
kasvoista. Hän toivoi vielä ett'ei Toivonenkaan huolisi koko virasta;
mutta siinä hän pettyi. Toivonen kiitti kyläkuntaa, että he olivat
hänelle sen viran uskoneet, ja tarjosi heille koulun opettajaksi
apumiehensä Juhanan, joka myös taitonsa vuoksi tutkittuna ja muutoin
hyvistä käytöksistään tuttu, kouluttajan virkaan säättiin.
Karhula meni kotiinsa aivan pahoilla mielin ja alakuloisena. Siellä
vasta hän osotti vihansa ensin kissaa vastaan, joka liehakoiten juoksi
hänen jaloissansa, sitten koiraa, joka ystävällisesti hyppeli hänen
ympärillänsä; sitten piikaa vastaan, joka ei häntä heti ymmärtänyt,
kuin hän anoi paloviinaa, ja vielä päälliseksi vaimoansa kohtaan, joka
sattui sanomaan että Väkelä oli rehellinen mies.
21.