Olipa myös kylässä ihmisiä, jotka hyvin ymmärsivät, että heidän uusi
Pappinsa oli varsin hurskas, rehellinen ja oppinut, ja vaikka vielä
nuori, kuitenkin jumalinen mies. Jaa, häntä kauvan katsottua, täysi
tunnustaa, että hänen käytöksissänsä ja muodossansa oli jotain
erinomaista ja melkeen taivaallista. Sillä hän oli iloinen ja
ystävällinen mutta kuitenkin yksitotinen; hän oli nöyrä sydämmestänsä,
mutta hänen nöyryytensä vaikutti kuitenkin pelkoa ja rakkautta. Hän ei
koskaan torunut, eikä vihastunut, ja oli aina hiljainen ja kärsiväinen;
ja koska hän ketään nuhteli, kuultiin vaan rakkauden ääni, joka
eksyneitä saatti oikialle tielle.
Tultuansa Kultalaan kävi hän jokaista perhekuntaa katsomassa ja teki
itsensä jokaisen kanssa tutuksi. Eikä sitten kulunut sitä päivää, jona
ei hän käynyt milloin siinä milloin tässä huoneessa. Hänpä tiesi miten
ihmisiä itseensä uskallutti. Aina hän taisi antaa hyvää neuvoa, aina
murehen alaista lohduttaa, ynsiän sydäntä liikuttaa ja riitaisia
sovittaa. Niin kuin Jesus, Vapahtajamme, oli hän enimmiten köyhäin
luona eli niiden tykönä, joista pahinta puhuttiin ja jotka olivat tutut
ilkiän ja Jumalattoman sydämmensä puolesta.
Ja kuin hän sunnuntaina astui saarnastuoliin, oli siinä jotain
ihmeellistä. Kukin luuli, että Pappi puhui ja saarnasi ainoastansa
hänelle. Kukin kuuli selitettävän ikään kuin oman sydämmensä tilan,
omain vikainsa salaisuuden, ja todet syyt, miksikä niihin oli tultu ja
Jumalasta pois luovuttu, ja millä muotoa taas piti taivaallisen Isän
luokse palattaman. Ja siinä samassa hän osotti aina Jesuksen Kristuksen
päälle, ja Jumalan lasten ja pyhäin, niin kuin jumalisten esikuvain
päälle. Tämä vaikutti jokaisesta sanankuuliasta syvää peräänajatusta,
sillä kukin luuli itsestänsä ainoasta puhuttavan. Ja siihen unohtui
kokonaan opettajan nuoruus, hänen heikko muotonsa ja vartensa, ja hänen
äänensä hiljaisuus. Sillä hänen sanansa olivat taivaallisia sanoja,
jotka tulivat sydämmestä ja menivät sydämmeen.
Ensi kerran katsoissansa kylän koulua, tutaksensa sen tilaa ja
järjestystä, oli hänelle suuri ilo ja ihastus, nähdä lasten puhtautta,
hiljaisuutta ja järjestystä. Ja kuin Toivonen ja kaikki lapset
lankesivat polvillensa rukousta pitämään, oli se häntä varsin
liikuttava. Ja hän myös lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan
edessä, ja suuret kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä Toivosen
lukeissa rukousta. Ja hän jäi, Toivosen lopetettua, vielä polvilleen,
ojensi ristiin pannut kätensä taivasta kohden ja puhui: »Minun Jumalani
taivaassa, kuule myös minunki rukoukseni ja huokaukseni! Ole armoinesi
läsnä näitä viattomia lapsia, etteivät he koskaan sinusta luopuisi; ole
heidän tykönänsä, siksi että heille tulee elämän ehtoo, ja sinä heidät
tästä koetusten mailmasta kutsut isälliseen syliisi. Silloin, o
silloin, sinä laupias Jumala, anna Jesuksen ansion tähden minullekin
minun syntini anteeksi, että näiden kirkastettuin enkelein kanssa
saisin kumartaa polvia sinun istuimesi edessä, eikä siellä ylhällä
kukaan meistä puuttuisi. Ja siunaa näiden hyväin lasten opettajata,
siunaa hänen sanaansa ja työtänsä, että hän pysyisi väkevänä sinun
voimallasi, jalosti levittämään sinun valtakuntaas'!»
Näin puhuttuansa, hän nousi ylös ja sanoi lapsille: »Rakkaat lapset,
rukoilkaa ahkerasti tämän teidän opettajanne edestä, että Jumala hänen
teille säilyttäisi; sillä, totisesti, tämä mies on teidän isänne, ja
ilman hänetä te olisitte lohdutusta kaipaavaiset, hyljätyt orpolapset!»
-- Tällaista ja muuta kaunista puhetta hän heille piti; ja pojat että
tytöt itkeä tihuttelivat, ja nyt he vielä enemmin opettajaansa
rakastivat kuin ennen, ajatellen muka, että hän saattaisi kerran kuolla
heiltä pois. Ja moni pani sormensa ristiin ja mitään sanomata katsoi,
kyyneleet silmissä, taivasta kohden.
Aamukoulun lopetettua astui Herra Kappalainen kouluttajan tykö, otti
hänen lasten nähden syliinsä ja likisti häntä sydäntänsä vasten,
sanoin: »O sinä hurskas ja rehellinen mies, sinä kylvät siemeniä, jotka
sinulle kauniisti hedelmöivät ijankaikkisuudessa; opeta minua sinun
esimerkkiäsi seuraamaan, sillä sinä olet jo paljon tehnyt, ja minä
vielä niin vähän. Ja jos minulta koskaan puuttuisi voimaa ja rohkeutta,
tahdon minä tulla tänne ja istua lasten tykö ja tahdon olla niin kuin
het, toivova, uskova, rakastava, ja itseäni vahvistaa katsoin sinun
esimerkkiäsi ja vakavaisuuttasi!»
Tämä oli oikia juhlapäivä kaikille kylän lapsille. Kyllä he jo ennenkin
olivat sydämellisesti rakastaneet Toivosta ja Elsaa. Mutta nähtyänsä,
kuinka kunniallisesti itse Herra Kappalainen heidän opettajatansa
kohtasi, katsoivat he Toivosta ja Elsaa melkeen yläisemmiksi olennoiksi
ja heidän rakkauteensa heitä kohtaan yhtyi eriskummainen
kunnioitseminen.
Eipä ollut Kappalainen puoltakaan vuotta ollunna kylässä, niin hän oli
useimman perhekunnan oikia ystävä ja neuvon antaja. Häneltä aina tuli
paras neuvo, paras lohdutus. Murheelliset ja raskautetut saivat häneltä
virvoitusta. Heidän kotonansa hän puhui niin kuin maallinen ystävä.
Mutta sunnuntaina oli heistä juuri kuin tämä rakastettu, pyhä mies
olisi jättänyt maallisen haamunsa eli muotonsa ja puhuisi kirkossa niin
kuin kirkastettu, taivaasta alas tullut enkeli, joka tahtoi heitä
perässänsä vetää ijankaikkiseen autuuteen.
Ja hän teki köyhille paljon hyvää; mutta salaisesti, että tuskin
tiettiin mistä apu oli tullut. Missä sairaita oli, siellä hän aina oli
saapuvilla. Hänellä oli kotona vähäinen apteekki, josta hän antoi
lääkityksiä. Hän luki mielellään lääkärien kirjoja, ja taisi niin
parantaa monta tautia. Näin hän oli ei ainoastaan hengellinen, mutta
myös ruumiillinen lääkäri. Sentähden häntä uskottiin ja toteltiin. Ja
näin hän, niin kuin Kristus ja hänen oppilaisensa, paransi sairaita ja
saarnasi Jumalan valtakuntaa.
Ja niin hän vähitellen luovutti ihmiset pois kaikellaisia epäuskon
lääkitysneuvoja pitämästä ja taikoja tekemästä. Eivätkä enään juosseet
taikuri-ämmäin, tietäjäin, loihtiain, velhoin eli senkaltaisten luokse,
parannusta muka hakemaan. Sillä ei hän ottanut rahaakaan vaivastaan ja
lääkityksistään, ja autti kuitenkin paremmin kuin net. Mutta jos tauti
oli kovempi ja vaarallisempi, pakotti hän heitä lähettämään kaupunkiin
jonkun taitavan ja oppineen tohtorin tykö. Alussa sekin oli monelle
vastahakoista, ja he hakivat apua vanhalta ämmältä eli tietäjältä ennen
kuin rehelliseltä ja taitavalta mieheltä, joka oli lääkärinkonstin
oikeen lukenut ja oppinut; elikkä juoksivat yhden lääkärin tyköä toisen
luokse jos ei yhden lääkkeet heti kohta auttaneet, ja niin sekoittivat
yhtä ja toista, ettei saattanut tauti muuta kuin tulla aina pahemmaksi.
Mutta tästäkin Kappalainen vähitellen sai heidät luopumaan; sillä että
hän itsekkin taisi vähin lääkäreitä, olihan se muka arvattava, että hän
sen asian paremmin ymmärsi, ja niin he oppivat häntä siinäkin uskomaan
ja tottelemaan.
Muutoin hän myöskin tunsi paljon asioita, joita ei olisi uskonutkaan.
Hän oli varsin taitava ja ymmärtäväinen mesiläisiä hoitamaan, tiesi
miten niitä varjella vahingoista ja niille hankkia terveellistä
elatusta, jos sitä puuttuisi. Ei hän kuitenkaan pitänyt mesiläisten
pesiä kauvan tykönänsä, vaan antoi net ilman mitään maksuta köyhimmille
perhekunnille, ja opetti heitä oikeen hoitamaan näitä hyödyllisiä
itikoita. Sen hän vaan heiltä vaati, että niistä ulos lentävät uudet
paarmat kiinni pyyttäisiin ja annettaisiin niille perheillen joilla
niitä ei vielä ollut, siksi että niitä löytyi melkeen joka talossa. Ja
että hän oli mestari mesiläisten korjuussa, ja opetti sitä kaikille,
menestyikin se kaikillen. Ja niin vietiin kaupunkiin paljon mettä eli
hunajaa ja medenvahaa eli vaksia, joista tuotiin kotia kauniit rahat.
Ja aikaa myöden Kultala tuli koko maakunnassa kuuluisaksi mesiläisten
kasvosta, niin että kaukaisistakin paikkakunnista tuli ostajia, jotka
nostivat mehenvahan ja meden (hunajan) hinnan kylässä, sillä kukin
kiitti Kultalan mettä paraaksi. Näin oli Kultalalaisilla karja, jolle
eivät tarvinneet maita eli niittyjä perkata eikä rehuja kokoilla, mutta
jotka hienoilla siivillänsä lensivät yli maiden ja metsien ja kultaa
toivat taloon omistajillensa.
Ja niin kuin Herra Kappalainen taloissa teki näitä ja muita hyviä
parannuksia, niin hän teki myöskin kirkossa ja kirkon menoissa. Mutta
tässä hänelle oli paljon vastusta, olletikkin vanhoilta, jotka vanhasta
lujaan kiinni pitivät. Seurakunnan veisu kirkossa oli hirmuinen
huuto, älinä ja rähinä, yksi huusi sitä toinen tätä, ilman yhtään
järjestyksetä eli suloisuudeta. Kukin huusi eli karjui kaiken voimansa
perästä kilpaa toistensa kanssa, niin että olisi luullut akkunain
särkyvän ja seinäin halkeavan, ja korvat menivät lumpeen, ja itsekkin
tulivat sinimustaksi kasvoista.
Tätä julmaa räyhinätä vastaan Toivonen jo monesti oli puhunut; mutta
eivätpä hänen puheestansa mitään lukua pitäneet, eikä siitä huolineet.
Sentähden hän antoi vanhain olla sillänsä, ja opetteli nuorempia ja
lapsia oikein veisaamaan, niin että heidän veisuansa kuulla oli varsin
ihana ja ylösrakentava. Kuulivatkin sitä mielellään talonpojat
vaimoinensa; mutta arvelivat kuitenkin sen olevan hyvän koulussa, vaan
ei kirkossa, ja niinpä se jäi sillensä.
Herra Kappalainen otti tämän asian täyttääksensä. Hän piti yhtenä
sunnuntaina vaikuttavan saarnan, kussa hän selitti kuinka hyödyttävä on
että julkinen Jumalan palvelus oikein juhlallisesti täytetään. Ja hän
puhui Kuningas Davidin pyhästä kanteleen-soitosta ja enkelein
halleluja-veisusta Jumalan istuimen edessä. Ja jokainen talonpoika
havaitsi, ettei hän tähän asti ollutkaan veisannut oikialla
hartaudella, niin kuin Jumalan enkelit veisaavat. Sitten sanoi Herra
Kappalainen viimeksi: »Vapahtaja on sanonut: antakaa lasten tulla minun
tyköni, ja älkäät heitä estäkö. Niin emme mekään tahdo estää poikiamme
ja tyttäriämme Vapahtajan tykö tulemasta. Ja joka sunnuntai, ennen kuin
me veisaamme, pitää heidän ensin veisata jonkun kappaleen virsikirjasta
meidän sydämmillemme herätykseksi; tulevana sunnuntaina ensi kerran.»
Näin hän puhui. Ja ensi sunnuntaina oli kirkko täpi täynnä; ja taululle
oli pantu ylös ensin yksi ainoastaan lapsilta veisattava virsi ja
sitten muilta veisattavat virret. Ja lasten veisu kuului kirkossa niin
kuin hiljainen ja ihana enkelein laulu. Monellen tuli kyyneleet silmiin
ja sydän lämpeni. Moni vanha seurasi hiljaan ja itsekseen hyräillen
lasten veisua. Sen perästä koko seurakunnalta veisattiin toinen virsi.
Mutta Kappalainen sanoi ensin: »Te miehet, rakkaat veljet, ja te
kristilliset vaimot, älkäät unhottako, että meidän Jumalamme on
kaikissa läsnäoleva, ja että hän teitä kuulee, vaikka te hiljaankin
hänelle veisaatte, niin kuin Davidin kantele.» Näin hän puhui.
Seurakunta veisasi, ja niin hiljaisesti, että nuorukaisten ja lasten
neliääninen veisu kuului aivan hyvin ja selkiästi. Se oli ihmeenihana
kuulla. Ja jos joku vanha ämmä välistä kiljasi liian kovasti, nykäsi
häntä lähinnä istuva, muistuttain, ettei hän turmelko ja pilatko
Jumalan palveluksen juhlallisuutta.
Näin tehtiin monena sunnuntaina; ja vähitellen rupesivat vanhatkin yksi
toisen perästä liittämään ääntänsä nuorten veisuun, sillä se oli varsin
hyvin heidän mieleensä. Viimen koko seurakunta veisasi hiljaisella
äänellä nuorten mukaan, ja myös itse Kappalainen. Koska vieraita
kaupungista eli muista kylistä joskus tuli Kultalan kirkkoon, tuli
heille mieli niin ihmeelliseksi ja he olivat Jumalan palveluksessansa
hartaammat täällä kuin muualla. Ja siitä puhuttiin koko maakunnassa.
19.