Siihen aikaan oli yhtenä yönä hirmuinen ukkoisen ilma. Koko taivaan
laki oli ukonliekissä. Ukko jyrisi ja pauhasi, että huoneet järisivät
ja akkunat tärisivät. -- Koko vuosikauden elettyänsä jumalattomasti ja
irstaisesti, Kultalalaiset rukoilivat ukon pannessa hartaasti ja
katuivat syntejänsä niin kauvan kuin jyrinä kuului. Sitten taas
elettiin niin kuin ennen.
Hirmuisesti paukkuin lensi ukon tuli kylään. Se putosi tulimerenä
pappilan ylitse; mutta onneksi ei kuitenkaan sytyttänyt eikä ketään
vahingoittanut. Mutta aamulla nähtiin kuinka se oli katon särkenyt; ja
vanha Kappalainen tuli niin säikäyksiin, että hän kuoli muutaman päivän
perästä. Nyt Kultalalaiset Esivaltaa haukkuivat, sanoen: »Esivallan on
syy koko tähän pahan onnen kohtaukseen. Sillä jos ei olisi kielletty,
ukkoisen ilmalla kelloja soittamasta, ei olisikaan tämä tapahtunut.
Ennen taittiin soittain poiskarkottaa ukkoinen; mutta nyt se on
kielletty. Suurilla herroilla ei ole yhtään Jumalan pelkoa. Siitäpä
onnettomuus tulee.» -- Näin Kultalan miehet puhuivat.
Mutta Toivonen sanoi: »Kuinka te sydämmessänne ajattelette niin
tyhmästi ja suullanne puhutte niin pilkallisesti. Ei Esivalta ole ukon
tulta pappilan katolle saattanut, vaan sen on tehnyt se metallinen
nuppi, joka on katolla. Sillä Jumala on sen pannut ukkoisen luontoon,
että se aina seuraa vettä eli metallia maan päällä, olletikkin
metallisia piikkejä. Sen on Jumala tehnyt, että ihminen tietäköön,
kuinka hän taitaa ukkoisesta pitää varansa. Sillä koska ukon tuli
löytää metallin, jota myöden se saattaa kulkea aina maan sisään, ei
siitä ole mitään vahinkota.»
Näin Toivonen puhui ja vei talonpojat pappilan katolle. Siellä he
kaikki näkivät kullatussa nupissa pieniä palaneita eli sulanneita
reikiä, ja kuinka ukon tuli oli kulkenut pystössä olevia nauloja myöden
joilla tiilit olivat kattoon kiinni liitetyt, ja sitten hypännyt katon
alla riippuvaan rautalankaan, jolla Papin tykö tulevat sisällä
huoneessa olevata kelloa soittivat, ja jonka toinen pää ulottui maahan.
Että nyt ukon tuli oli löytänyt sellaisen rautatien maahan asti, sen
tähden oli itse huonet tullut säilytetyksi. Mutta jos ei olisi sattunut
olemaan sellainen ukon tulen johdattaja, olisi kyllä saattanut huonet
syttyä palamaan.
Vielä puhui Toivonen: »Että kirkontornit ovat pystöt ja korkiat ja
niissä on paljon rautakatuja, siitä usein tapahtuu että ukon tuli
niihin vetäypi. Ja koska siis jo moni ihmis-raukka ukkoisen kelloja
soittaissaan on henkensä heittänyt, on korkia Esivalta kieltänyt
sellaisen hyödyttömän ja epäuskoisen soittamisen.»
Näin Toivonen puhui; ja havattuansa että ihmiset tästä saakka enemmin
kuin ennen pelkäsivät ukon tulta, pahastui hän sitä. Ja hän sanoi:
»Peljätä ja ahkailla ukon käydessä ei ole hyvä; itse ukkoinen on
laupiaan Jumalan siunaus, siinä että se puhdistaa ilman ja tekee maan
hedelmälliseksi. Heittäkäät siis pois murheenne. Menkäät ja pankaat
kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen rautapiikki;
liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee alas maahan
johonkuun märkään paikkaan. Niin on ukon tulelle tie valmistettu, jota
se, ketään vahingoittamata, menee sisälle maahan, jos nimittäin
rautalanka on ehiä ylähältä alas asti ja pidetään puhtaana ruosteesta
ja liasta. Ukon tulen johdattaja on pelon poisjohdattaja, ja varjelee
huoneet ja talot.»
Näin kouluttaja puhui, ja pani oman huoneensa katolle rautapiikin ynnä
siitä rippuvan rautalangan kanssa (sillä Elsa oli suuri pelkuri, koska
ukkoinen kävi). Mylläri oli jo aikaa nähnyt sellaisia kaupungissa, ja
teki samaten. Moni talonpoika seurasi heidän esimerkkiänsä, sillä ei
tuo nyt paljon maksanut ja olihan se levollisempi.
Mutta toiset taas tyhmyydessänsä ottivat siitä suuren pahennuksen ja
sanoivat: »Eikö se ole Jumalata pilkata ja panna hänelle lakia ja
määrää eteen? Eikö hän voi tulellansa tavata ketä tahtoo? Eivätkö nuo
monet piikit mahtane estää hedelmöittävää ukkoisen ilmaa ja vaikuttaa
pahaa säätä?»
Siihen Toivonen vastasi ja sanoi: »Te tyhmät, kulkevathan Jumalan ilmat
tuhanten puunlatvain yli metsässä, niin kuin yli paljasten tasa-maiden
eli kangasten; ja ukon tulet hedelmöittävät maata, sattukoot taikka
tammipuun latvaan, elikkä rautapiikkihin, eli järvehen eli jokeen
elikkä merehen. Mutta Herra antoi meille neron ja ymmärryksen,
varjellaksemme itsiämme niistä vahingoista, joita kaikkein kalliimmat
ja parahimmatkin asiat, väärin käytettynä, matkaan saattavat. Valkia on
valonsa ja lämpimänsä vuoksi sangen kallis asia, vaikka ei silloin kuin
huonet palaa. Sentähdenpä Jumala meille antoi veden, valkiata
sammuttaaksemme. Jos nyt vedellä valkiata sammutatte, miksikä epäilettä
raudalla ukon tulta estää vahingoittamasta? Ei ole mailmassa mitään
pahaa, jota vastaan ei ole Jumala antanut neuvoa ja varjeluskeinoa.
Mutta ihmisen pitää kiitollisuudella sitä vastaanottaa. Joka nyt
pimiään uppiniskaisuuteen paatununna laimin lyöpi näitä neuvoja, se on
Jumalan kalliinten lahjain ylenkatsoja, ja hän kärsii oikeutta myöden
rankaistuksensa, olkoon että hänen huoneensa valkian liekiltä poltetaan
eli hänen oma päänsä ukon tulelta kohdataan.»
Usiammat uskoivat vielä tätä nerokasta puhetta. Toiset taas; pelkurit
eli epäuskoiset ja ylpiäät, sydämmestänsä ylenkatsoivat tällaista
puhetta, eivätkä sallineet että kouluttaja sen asian paremmin
ymmärtäisi kuin hekään, sillä he häpesivät tyhmyyttänsä ja tahtoivat
sitä muka peittääksensä olla paremmin ymmärtävinänsä.
Vanhan Kappalais vainajan sijaan tuli uusi Pappi, nuori mies, nuin
seitsemän kolmatta kymmenen paikoilla.
»Hei!» huusivat muutamat Talonpojat: »mitä tuosta pojasta on? Jos
Konsistoriumilla (Tuomio-Kapitlumilla) itsellään ei ole enään uskoa,
jättäköön toki meillen uskomme, ja älköön panko vaaliin nuoria poikia,
vaan niitä joilla on ikää ja taitoa.» Toiset sanoivat: »Meidän uusi
Pappimme on, Jumala nähköön, tuota uutta väkeä. Saarnassaan hän puhuu
juuri kuin joku meistäkin, ja tosiaan taidamme kaikki ymmärtää ja
muistossa pitää mitä hän sanoo. Ei se kelpaa. Ei hän ole kylläksi
oppinut vaan tarvitsee enemmin oppia. Mutta toisinpa oli meidän vanha
Kappalais vainajamme. Se oli vanhan kansan miehiä. Hän saarnasi niin
kauniisti ja oppineesti, ettei kukaan sitä ymmärtänyt, vaikka hän
puolentoistakin tiimaa seisoi saarnastuolissa. Hän taisi meidät oikein
peljättää, koska hän rupesi pauhaamaan helvetistä ja iankaikkisesta
piinasta, katumuksesta ja uskosta, ja kaikkia syntejä luettelemaan.
Keskellä talveakin, pakkaisessa että hampaat suussa kalisivat, hän vaan
saarnasi sitä pitemmin!» -- Toiset taas sanoivat: »Jaa, jaa! vanha
Herra vainaja sepä oli toinen mies! Saarnastuolissa seisoissansa hän
sen toki täytti ja altarillakin oli jotain katsottavaa hänen suurta ja
leviätä muotoansa. Tämä uusi Pappi on liian hoikka ja kaitainen kuin
sauva. Ja kuin vanha Kappalais vainaja oikein kiivastui, kuului hän
pitkälle matkaa ulos kylästä; ja ihmisten kirkosta päästyä, olivat pari
tiimaa jälistäpäin vielä korvat lummessa. Sillä vaan oli ääntä! Mutta
tämä uusi Pappi puhuu juuri kuin istuisi meidän tykönämme tuvassamme.»
Näin ajattelivat ja puhuivat moniaat Kultalan miehet; vaan ei
kuitenkaan kaikki.
18.