Nyt tulivat yksi ja taas toinen niistä köyhistä ihmisistä, jotka
kuuluivat Kullan tekiäin liittoon, salaa Toivosen tykö, valittivat
hätäänsä ja sanoivat: »Katso, Toivonen, lupaukseni, vaikka ovat vaikiat
pidän minä tarkkaan. Nyt on puolen vuotta kulunut, minä rukoilen ja
teen työtä; enkä pelaa, enkä ryyppää, enkä tappele enään. Huoneeni on
hyvässä korjussa; vaimo ja lapset puhtaat. Ei saata kukaan minun
päälleni valittaa. Mutta kylän hallitusmiehet minua vaivaavat kaikella
muotoa. Minun on sillen ja tällen velkaa. Nyt he uhkaavat ajaa minua
talostani, jos en maksa heille velkaani elikkä kulje heidän tykönä
juomassa. Auta minua, Toivonen, muutoin en voi pitää lupaustani. Puolen
seitsemättä vuoden perästähän minulla on rahaa kylläksi; anna mullen
muuan rahasumma edeltä käsin, niin mä sen sitten sinullen maksan
takaisin.»
Toivonen vastasi: »Neljäs lupaus on: Rukoilla, työtä tehdä, eikä enään
velaksi ottaa. En siis uskalla sinulle rahaa lainata. Mutta katsokaamme
perään, kenelle ja kuinka paljon sinä olet velkaa; sitten tuumailkaamme
kuinka pääsnet hädästäsi.»
Näin sanottuansa hän otti pännän ja paperia, istui alas ja kirjoitti
mitä hänelle kukin kysyttyä vastasi. Mutta hän kyseli kutakin erittäin:
»Kenellen sinä olet velkaa? Kuinka paljon ja kuinka suuri korko on?
Miksikäs olet velkaa tehnyt, ja oletkos antanut panttia?»
Näin saatuansa tietää miehen koko velkasumman, kysyi hän taas: »Milläs
aivot maksaa? Kuinka paljon sinä eli vaimosi ja lapsesi saatatte
viikossa ansaita? Kuinka paljon sinulla on maata ja karjaa, ja kuinka
paljon sinä saatat keskoisina vuosina myydä elostasi? Kuinkas itsesi
elätät ja perheesi? Paljonkos tarvitset viikon, ja paljonko päivän
elatukseksi? Kuinka ovat vaatteesi ja kalusi eli aseesi? Mitä vielä
pitää hankittaman, ja mitä taittaisin ilman vahingota säästää?» Kaiken
tämän Toivonen kirjoitti tarkasti ylös kunkin suusta. Nyt tuli vasta
heidän entinen järjetön ja huoleton taloutensa käyttäminen nähtäväksi.
Sillä moni ei edes tietänytkään tarkkaan, paljoko hänen oli velkaa,
eikä ollut hänellä mitään ylöskirjoitettu. Sitä piti ensin lainan
antajalta tiedusteltaman. Monella oli useamman vuoden korko vielä
maksamatta. Se piti siis ensin suoritettaman. Monen täytyi
hallitusmiehille, joilta hän hädän aikana oli saanut lainaksi, maksaa
korkoa (eli intressiä) kahdeksan ja vielä kaksikintoistakymmentä
sadalta. Nyt Toivonen meni kaupunkiin ja sai sieltä omalla
takauksellansa rahaa lainaksi kohtuullista intressiä vastaan, että
nämät suunnattoman korkorahan ottajat pois suoritettaisiin, ett'eivätkä
enään liian korkorahan ottamalla saisi hävittää köyhempiä. Monella oli
vielä enemmin velkaa kuin omaisuutta. Ja siihen apua löytää oli vaikia
asia. Mutta Toivonen koki heitä rohkaista ja sanoi: »Säästäin ja työtä
tehden te Jumalan avulla pääsette velkanne. Seuratkaat vaan kaikissa
minun neuvoani!»
Nyt vasta näkivät miehet kuinka pahoin ja väärin he olivat talouttansa
ja tavaratansa käyttäneet, ja siitä heille oli paha mieli. Nyt vasta
kukin sai nähdä, mitä hänelle, koska velka pois eroitettiin, jäi
omaksi. Eikä sitä monelle jäänyt paljo, niin että he joutuivat pahaan
hätään ja pelkoon. Nyt kaikki tahtoivat säästää, kaikki työtä tehdä.
Mutta kuinka piti alkaa, että se auttaisi?
Toivoselle oli tästä paljon työtä ja vaivaa. Mutta se vaiva oli hänelle
mieluinen, sillä hän oli totinen ihmisten ystävä. Hän laittoi kullenkin
kirjan, kuhun velat kirjoitettiin, niin myös tulot ja maksut, että
kukin selvästi näki kuinka asiansa oli.
Sitten hän taas meni kaupunkiin ja haki kaikellaista työtä lapsille ja
kasvaneille. Ja mitä niin päiväpalkaksi ansaittiin, se piti viikottain
ylöskirjoitettaman ja säästettämän. Muutamat heti antoivat rahat
Toivoselle, toiset taas viikottain, että niin syntyisi rahasto, jolla
velat aikaa myöden suoritettaisiin.
Kuin näin tekivät useammat, ja Toivonen jo näki yli pari sataa Ruplaa
koossa, ajatteli hän: »Miksikä tämän rahan pitää maata kuollunna ja
ilman hyödytä? Jos se vuosittain antaisi korkoa, olisipa siitä
ihmisraukoille ilman mitään heidän vaivatansa aina vähä voitto ja velan
vähennys.»
Niin hän teki itselleen kirjan, johon kirjoitti, mitä kukin viikottain
ansaitusta rahastansa pani säästökassaan. Meni sitten kaupunkiin ja
puhui rehellisen Herran kanssa, että hän joka kuukausi ottaisi vastaan
säästetyt rahat, jos ei ollutkaan enemmin kuin kaksikymmentä Ruplaa, ja
lainaisi net ulos korkoa vasten. Ne olivat, sanoi hän, köyhäin,
säästäväin ihmisten rahoja. Tämä Herra, joka oli rikas kauppamies ja
mielellään tahtoi auttaa, otti vastaan rahat lainataksensa net ulos, ja
kuin vuoden lopulla intressit maksettiin, lainasi hän taas netkin ulos,
niin, että intressistäkin tuli korko. Mutta Toivonen kotona pani
kirjaansa, kuinka paljon kullakin oli osaa tässä korkorahassa.
Se nyt oli Jumalalta suotu onni että nämät ihmiset lapsinensa olivat
terveet, ja jaksoivat työtä tehdä. Eipä ennen niin ollut. Sillä koko
sunnuntaipäivän juotuansa, he maanantaina vielä olivat kohmelossa,
päätä pakotti ja muutoinkin särki ruumista, ett'eivät kyenneet työhön.
Mutta nyt kuin elivät raittiisti ja pitivät itsensä puhtaana, pääsivät
he monta tautia ja pahaa, jotka tulevat saastaisuudesta ja
juoppoudesta.
Ja kuin sitten Toivonen sanoi liittolaisillen, tehneensä säästökassan,
ja että raha, jonka he viikottain toivat hänen hallussansa olevaksi,
antoi vuokraa, kummastelivat he sitä ja olivat iloissansa. Ja jokainen
näki kirjasta, kuinka paljon rahaa hän jo oli antanut ja kuinka suuri
korko hänellä oli lopulla vuotta odotettava. Alusta oli vaan muutama
perhekunta tuonut rahansa. Mutta nyt sanoivat yksi toisellensa. Ja
moni, kuultuansa että toisilla jo oli kolme, neljä, kuusikymmentä
Ruplaa ja enemminkin säästössä, tuli pahoille mielin ja tahtoi samaa
etua nautita; otti siis vähät rahansa ja vei net Toivoselle, sanoin:
»Hei, veikkoseni, miksi et ole minulle mitään puhunut säästökassasta?
Pane minunkin rahani, joita en tarvitse, sinne, olkoon vähän eli
paljon. Sillä jos ma net kotona pidän, eivät ne enene, vaan pikemmin
katoavat, niin kuin tina tuhkaan. Koska rahaa on, niin se tuhlataan
pois. Paree siis, ettei niitä näe eikä muista! Jos en saa niitä sinun
haltuusi, en isoon aikaan vielä saa ajatellakkaan velkani maksua.»
Niin toivat jokainen Toivoselle viikon kuluessa ansaitusta rahastansa
mitä eivät tarvinneet, yksi enemmin toinen vähemmin. Muutamat olivat
niin ahneet, että antoivat vaimoin ja lasten nähdä nälkää, sitä enemmin
rahaa kootaksensa.
Tätä Toivonen pahastui ja sanoi: »Kyllä se nyt on hyvä, että säästätte;
mutta vaimoin ja lasten ei pidä nälkää nähdä. Hyvin syöneellä on myös
voimaa ja halua työn tekoon. Tosi kyllä on, että monen emännän, joka
myöskin saattaisi pellolla eli niityllä työtä tehdä, eli muutoin rahaa
ansaita, nyt täytyy pysyä kotona ja kuluttaa aikansa ruokaa keittäissä.
Jos olisi yhteinen ruoan laitos, josta jokainen perhekunta saisi noutaa
ruokansa valmiiksi keitettynä, ei niin paljon puita poltettaisi eikä
kuluisi niin paljon aikaa niitä kootessa ja hakatessa; ja myöskin mitä
halkoja ei omiksi tarpeiksi kuluteta, ne saatettaisiin myydä muille eli
kaupunkiin, josta ainakin tulisi joku rahan lisäys ja säästö. Jollakin
tavalla tämä pitäisi toimeen saataman.»
»Te muistatte, että me kalliina aikana söimme huonompaa ruokaa. Miksi
me silloin säästimme, koska ei meillä ollut mitään, ja emmä pikemmin
nyt säästä, kuin on jotakin säästämistä? -- Me saamme nyt potaatteja,
jauhoja, leipää ja lihaa parempaan hintaan. Me taidamme nyt samalla
rahalla, kuin kalliimpanakin aikana, saada parempaa ruokaa ja vielä
säästääkkin paljon. Jos yksi keittää kaikille, tulee monen emännän aika
säästetyksi, jotka siis saattavat tehdä muuta työtä ja ansaita rahaa.
Kolmenkymmenen kattilan ja padan alle kuluu päivässä kaksikymmentä
kertaa enemmin puita kuin yhden suuren padan alle, jossa kolmelle
kymmenelle perhekunnalle keitetään. Senhän te ymmärrätte, että siitä on
voitto. Mutta kussa useammille ihmisille yhteisesti keitetään, siinä
kuluukin vähemmin suoloja, voita, rasvaa ja muita ruan höysteitä, että
myöskin keittoastioita. Koettuapa tuo nähtänee.»
Näin Toivonen puhui. Moni kyllä suostui siihen; mutta toiset taas ei.
Toivonen meni appensa, myllärin tykö ja puhui hänen kanssansa, että hän
rupeaisi säästölientä eli köyhäin ruokaa keitättämään. Jotka suostuivat
tätä ruokaa ottamaan, sanoivat kuinka paljon lientä (soppaa) ja lihaa
he kuksi päiväksi tarvitsivat. Niitä oli aluksi seitsemän toista
perhekuntaa.
Nyt täytyi kunkin perhekunnan, toisen toisensa perästä, vuorostansa,
antaa halkoja keittämisen tarpeeksi ja yhden apuihmisen. Myllärin
emäntä piti vaarin keitosta. Kunakin päivänä oli erilaista ruokaa.
Jolla ei ollut rahaa, se sai maksaa ruoka-osansa jauhoilla, potaateilla
eli muulla maanhedelmällä. Eikä se ollut kellenkään vaikia. Ainoastansa
joka lihaa otti, sen piti rahalla maksaman. Myllärin emäntä ymmärsi
ruanlaitoksen. Muut vaimot ja tytöt, jotka vuorostaan olivat päivänsä
hänelle apuna, oppivat samassa paljon, jota eivät ennen tienneet.
Näin tuli että nämät perhekunnat, joiden seassa myöskin olivat myllärin
ja kouluttajan perheet, söivät sekä parempaa että ravitsevampaa ruokaa
kuin muut ihmiset koko kylässä, ja kuitenkin huokiampaan hintaan. Joka
päivä oli erilaista lientä (soppaa) eli velliä, kolmasti viikossa
lihaa, keitettyä, paistettua ja kaikella lailla laitettua. -- Toiset,
nähtyänsä ettei näillä ollutkaan vesivelliä eli kehnoa köyhäin ruokaa,
ja että se oli sairaille ja kivuloisille terveellistä, rupesivat
myöskin tähän ruokakuntaan, ja vielä moni muukin, joka ei kuulunutkaan
koko kullantekiäin liittokuntaan. Sillä he havaitsivat sen kyllä, että
näin säästyi paljon puita, vaivaa ja aikaa, ja ruokakalujakin ja että
saatiin ruokansa valmistetuksi paljoa parempaan hintaan.
Vihdoin tuli myllärin emännän köökkikuntaan kovin paljon osamiehiä,
vaikka hän kyllä päivä päivältä sai enemmin apuihmisiä. Sentähdenpä
Karhulan isäntä myöskin laitti samanlaisen köökin, siitä voittaaksensa.
Mutta kaikki jotka kuuluivat kullantekiäin liittokuntaan, pysyivät
myllärin tykönä. He olivat keskenään valinneet ymmärtävimmät isännät
vaaria pitämään ruoka-tarvetten ostosta ja täyttämisestä. Sillä tämän
laitoksen piti olla ei yhdelle yksinäiselle voitoksi, vaan kaikille
eduksi.
16.
KUINKA KROUVIT KYLÄSSÄ VÄHENEVÄT, JA MITÄ VANHAT TALONPOJAT SIIHEN
SANOVAT
Mutta toisin kävi Karhulan köökissä. Hän keitätti kehnoa ruokaa, jota
ei kukaan tahtonut syödä. Ja niin vähenivät hänen vieraansa, jotka
eivät tahtoneet niin paljon maksaa hänen kehnosta ruastansa. He
yhtyivät keskenänsä, tekemään muka samaten kuin myllärin ruokakunnassa.
Mutta eipä se käynyt toimeen, kuin ei ollut yhtään järjestystä ja yksi
koki toistansa pettää. Ja sitä nauroi Karhula, iloissaan ettei käynyt
muiden paremmin kuin hänenkään.
Mutta hänen tykönänsä oli kuitenkin pahempi, kuin muiden tykönä, sillä
hän oli kovasydämminen ja ilkiä ihminen. Hän oli paljon rahaa koonnut
vääryydellä, mutta väärin saatu tavara ei menesty. Koska kalliina
aikana Kultalaan tuli armeliain ihmisten antoja köyhiä varten, että
heille keitettäisiin ja jaettaisiin ruokaa, oli hän hallitusmiesten
kanssa puhunut että köyhille pikemmin annettaisiin rahaa itse
ostaaksensa ruokaa. Nyt hän piti yhtä kestikiivarin kanssa, ja molemmat
möivät köyhille jauhoja ja leipää armottomaan hintaan. Niin tuli kaikki
raha heidän kukkaroihinsa. Jos joku hädässänsä eli rahaa saadaksensa
tahtoi auksionin kautta myydä heiniä, eli eläimiä taikka jotain muuta,
tuli Karhula yhteen kestikiivarin ja muiden hallitusmiesten kanssa, ja
he sopivat keskenään saadaksensa kaikki hyvään hintaan. Ensin he
tarjosivat varsin vähän, ja lisäsivät pikkuisen. Sitten olivat
menevinään toinen toisensa perästä tiehensä, eivätkä enempää
tarjonneet, sanoen vaan olevan kovin paljon rahaa huonosta kalusta. Ja
että heitä pidettiin ymmärtävimpinä miehinä kylässä, ei uskaltaneet
kukaan tarjota korkiampaa hintaa. Näin he saivat kalut huokiaan
hintaan. Mutta jos kuitenkin joku oli ymmärtävä ja tahtoi tarjota
enemmin, peljätettiin häntä uhkasanoilla, olletikkin jos hän oli
jollenkullen mitään velkaa; ja he sanoivat: »Jos sulla on rahaa kyllä
ostaaksesi näin kehnoa kalua, ja tahdot enemmin tarjota kuin ystäväni,
niin minä vaadin ettäs maksat pois minulle velkasi.»
Niin teki Karhula. Mutta väärin saatu tavara ei menesty. Hän oli ylpiäs
ja riitainen mies, ja hänellä oli alinomaa riitoja ja käräjänkäymisiä.
Veljeinsäkin ja sisartensa kanssa oli hänellä myös riita, sillä hän oli
isän perintöä jaettaissa petoksella ja kavaluudella ryöstänyt
itsellensä suurimman osan. Moni mies kylässä oli hänen kanssansa
riideltyään ja käräjiä käytyään joutunut kokonaan häviöön ja
maantielle.
Ylipäätään oli riitaisuus ja käräjänkäynti suurin syy Kultalalaisten
köyhyyteen. Sillä ollessansa vielä voimissansa he tahtoivat elää
suuresti ja ylellisesti eli muka herroiksi; jolla oli riita eli
käräjänasia, hän katsoi sitä suureksi ja kunnialliseksi asiaksi,
sentähden että jokainen hänen kanssansa siitä puhui ja häntä kyseli.
Päälliseksi tulivat kavalat asianajajat ja vielä enemmin heitä
ärsyttelivät, sillä heille oli suuri voitto talonpoikain tyhmyydestä ja
riidan halusta. Käräjänkäviät silloin pitivät asiastansa niin kiini,
että tuhannesti vannoivat ennen tahtovansa panna kaikki alttiiksi kuin
vähänkään peräytä. Tämäpä juuri oli asianajajain päätarkoitus.
Kaikellaisilla juonilla ja kavaloilla keinoilla käräjän käynti
pitkitettiin vuosi vuodelta, ja sitten asia lykättiin yli-oikeuksiin,
niin että viimen kulut ja kustannukset olivat kymmenen vertaa
suuremmat, kuin koko asia itsessään maksoikaan. Joka sitten asiansa
kadotti, se haukkui tuomarein vääryyttä ja sai nälkää nähdä. Mutta
asianajajat pitivät paraan palaisen.
Toivonen, tultuansa kylään, oli monta estänyt riitelemästä. Sillä jos
häneltä joku kysyi neuvoa, hän sen aina asetti niin, että asia hyvässä
suosiossa ratkaistiin. Ja hän puhui, sanoen:
»Kerran kaksi koiraa, jotka kaitaisella sillalla tulivat toisiansa
vastaan, löysivät lihapalaisen. Ja he tulivat riitaan, kenen se oli.
Kolmas koira, jonka myöskin teki halu tätä lihaa, tuli ja kuiskutteli
kumpaisenkin korvaan: pidä puolesi! sinun se on oikeutta myöden. Ja
niin rupesivat tappelemaan ja puremaan, siksi että molemmat putosivat
sillalta jokeen. Sitten kolmas koira otti lihapalaisen ja söi sen,
katsoin kuinka toiset uivat. Niinpä käy riita veljestenkin kanssa
käräjissä.»
»Riitaisuus maksaa paljon rahaa, ja tuottaa pilkkaa ja häpiätä. Joka
rupeaa käräjänkäyntiin, on jo menettänyt puolet siitä mitä hän tahtoo
voittaa. Pahat asianajajat ovat niin kuin saksen eli keritsimen
molemmat haarat eli terät; net yhtyvät vaan eroittaaksensa mitä heidän
väliinsä pannaan. Jos vihdoin voitatkin asiasi, olet kuitenkin enemmin
hukannut, kuin koskaan saat takaisin: nimittäin työtä ja aikaa; ja
vielä kukatiesi terveytesikin, joka usein turmeltuu vastuksesta,
mielikarvaudesta ja harmista, pelosta, murheesta ja unettomista öistä.»
Näin Toivonen puhui. Mutta Karhula ei häneltä koskaan kysynyt neuvoa,
vaan hänellä oli melkeen joka vuosi joku uusi riita. Ne monet
kustannukset ja maksut ja lahjat asianajajille ja kirjoittajille, ne
monet juoksut ja reisut saattivat hänen vähitellen häviöön. Tapattuansa
naapureilleen riidan vanhasta tammipuusta, jonka hän oli sanonut
seisovan hänen tiluksillansa, tuli hän pahaan hätään. Tämä tammi tuli
hänelle maksamaan monta sataa ruplaa, eikä hän tiennytkään mistä sitä
rahaa ottaa, sillä hän oli enemmin velkautunut kuin olisi uskonutkaan.
Ja kuin hän nyt kaikkialta haki rahaa, eikä saanut kustaan, huoletti se
niitä joillen hän oli velkaa. He rupesivat heti häntä velkomaan. Eikä
ollut hänelle muuta neuvoa kuin jättää heille kaiken tavaransa. Hänen
täytyi myydä talonsa. Tämä hänelle oli riitaisuudestaan.
Hänen peltonsa, joita hän oli huonosti ja huolettomasti viljellyt,
menivät sentähden varsin vähään hintaan. Ja kuin ei enään paljon käyty
krouveissa, ei krouvarinkaan elatuskeino kannattanut. Sentähden joka
hänen talonsa osti, nähtyänsä ettei kukaan tullut rahojansa likoon
panemaan, jätti hän pois koko krouvarin elatuskeinon. Niin jäi
Kestikiivari yksin juoman laskiaksi ja vieraiden vastaan ottajaksi;
sillä muut kapakat ja salakrouvitkin olivat jo ansion puutteesta
herjenneet.
Muutamat vanhat talonpojat puistivat päätään ja sanoivat: »Tämä on paha
aika, ja sen kyllä näemme, että kylämme menee kokonaan häviöön. Ennen
aikaan oli kolmessa isommassa kapakassa ja myös pienemmissä ja
salakrouveissa täytensä väkeä; nyt tuskin taitaa yksikään tulla aikaan.
Kylläpä se on häpiä Kultalalle, ja merkki että asiat ovat meillä
pahoin.»
Mutta Toivonen puhui heille ja sanoi: »Ei suinkaan, Veikkoset! mutta
nyt on siihen siaan toivo, että kaikki meillä tulee paremmaksi. Minä
olen paljon matkustellut ympärin mailmaa, ja nähnyt monta kylää. Jossa
olivat enimmät krouvit, siinä mä havaitsin enintä köyhyyttä. Ja kussa
ei ollut yhtään krouvia, muutoin kuin juuri matkustavaisia varten,
siellä nähtiin hyvä elanto taloissa. Eivätpä juomahuoneiden isännät
ilman syytä ripusta huoneensa seinälle merkiksi (skyltiksi)
raatelevaisten eläinten kuvia, niin kuin leijonan; eli kotkan eli
karhun, eli haukan -- netpä eläimet toisten verestä ja lihasta elävät.
Toiset ripustavat ulos kultaisen ristin, ikään kuin merkiksi, että
tahtovat itse kultaa ja ihmisille antavat siaan ristiä ja murhetta.
Toiset ripustavat ulos kultaisen enkelin, mutta se on paha enkeli, joka
viettelee ja kokoaa ihmisiä saattaaksensa heitä viimen viheliäisyyteen,
köyhyyteen, rikokseen, rankaistuksen alaisiksi ja vankihuoneeseen.»
»Meillä on kestikiivari-talossa, joka on tarpeellinen vielä krouvikin;
muta sekin on jo liiaksi, ja jos ei sitä löytyisi, olisi vissiin
naapuritaloin parempi. Joka ei juomahuoneessa istu kortti kädessä, se
ostaa Biblian ja muita hyödyllisiä kirjoja taloonsa. Joka ei juomarein
parissa osta tyyriillä rahalla pään porotusta, hänellä on kotona
vaimoinensa ja lapsinensa iloa ja riemua ilman rahata. Joka ei maksa
krouvarille, hänellä on rahansa tallessa. Suurempi on kunnia ja hyöty
että on omassa kellarissa tarpeeksesi omaatekoa viinaa ja olutta, kuin
aamittain ja tynnyrittäin juoda sitä krouvarin kellarista.»
Näin Toivonen puhui, eikä ollut vanhoilla mitään tätä vastaan
sanomista. Mutta krouvari tätä kuultuansa tahtoi pakahtua vihasta,
sentähden että hän oli krouvareita verrannut raatelevaisiin eläimiin.
Ja hän olisi mielellään haastanut Toivosta käräjiin jos olisi voinut.
Mutta Toivonen oli viisas, piti vaarinsa ja vältti häntä eikä ollut
milläänkään hänen kiljunastansa ja haukkumisestansa.
17.