»Mikä nyt vaivaa, Heikki? Jussi, mitä tämä merkitsee?» näin kysyi vanha
kylän vartia, huomen aamulla kulkeissaan pitkin kylän tietä: »Mitä tämä
merkitsee? Joko taas tulee Maaherra eli kukatiesi joku suurempi Herra?
Vai miksi te niin pesette, ja kaikin puhdistatte?» Näin hän kysyi,
mutta hänelle vaan naurettiin vastaukseksi.
Ja kävi muillenkin ihmeeksi se erinomainen muutos joka monessa talossa
havattiin. Siellä pestiin ja puhdistettiin akkunoita, laattioita, ovia,
pöytiä, lavittoita ja penkkejä. Huoneidenkin edestä korjattiin pois
kaikki roskat, ja mitä siellä ajeli, pantiin kokoon oikialle siallensa.
Ne kaksineljättä talonisäntää kyllä tiesivät syyn, mutta ei kellenkään
sanoneet. Sillä he ajattelivat: seitsemän vuoden perästä on meillä
kaikki arkut täynnä rahaa.
Toivonen nähtyänsä tätä ihmisraukkain uutteruutta, sanoi Elsalle: »En
tiedä, itkenenkö tuota vai nauranenko. Sillä katso, mitä nuot ihmiset
eivät ennen tehneet omasta taidosta, elikkä rakkaudesta vaimoa ja
lapsia kohtaan, eli rakkaudesta Jumalata kohtaan, eli itsiänsä hädästä
auttaaksensa, eli että he olivat sen hyödytyksestä vakuutetut, sitä he
nyt tekevät epäuskoisesta pelosta ja tyhmän toivon kehoituksesta,
kuinka ovat kuitenkin ihmiset hullut! -- Mutta epäuskon kautta heidän
pitää tulla totuuden tuntoon, ja turmelluksensa kautta oikiaan ja
vakaan elämään.»
Mutta kylässä ihmiset viikko viikolta ihmettelivät aina enemmin ja
enemmin. Sillä krouvit jäivät nyt melkein tyhjiksi. Sunnuntaina ei
kuulunut keilasilla olevain rähinää ja huutoo, eikä kirouksia eli
naurua. Korttia eli muuta peliä ei tuskin kukaan enään koskenut. Oluet
happanivat krouvarein kellareissa, koska niitä niin vähän enään
juotiin. Ei myöskään saksan viinaa eli paloviinaa paljon kulunut.
Usiammat miehet pysyivät kotona vaimon ja lasten tykönä, elikkä
kulkivat katselemassa peltojansa ja niittyjänsä, ja neuvottelivat mitä
sopisi nousevan viikon töiksi. Jotka ennen olivat juomarit ja
hulivilit, olivat nyt yksitotiset ja järjelliset; jotka ennen pitivät
ylellistä elämätä, olivat nyt hartaat kirkon käviät. Jotka muutoin
ennen kävelivät ympärin eli ajelivat joutilaina, olivat nyt aamusta
iltaan saakka työssä, taikka muiden tykönä palkollisina eli omilla
tiluksillansa.
Kestikiivari, nähtyänsä sunnuntaina penkit ja pöydät krouvituvassansa
tyhjänä, oli vihasta melkein itkemäisillänsä? »Ovatko nyt kaikki
ihmiset tulleet villipäisiksi? Mikä, Juutas! on heihin mennyt? Ei se
kelpaa. Eihän kukaan rehti mies näin voi pysyä pystyssä. Ei suinkaan!
Tähän pitää tulla toinen järjestys.»
Karhulan kirkkoväärti myöskin, havattuaan krouvitupansa tyhjänä, sanoi:
»Jos tämä elämä kauvan kestää, niin mun täytyy jättää pois koko sen
elatuskeinon. Mutta kyllä minä ymmärrän, tämä on joku konnan työ minua
vastaan; minua tahdotaan muka hävittää. Mutta ennen kuin se tapahtuu,
pitää koko kylän tulla häviöön. Jos ma vaan taitaisin keksiä kenen
tekemää se on.»
Myös Herra Kappalainenkin oli havainnut tämän muutoksen. Tutkittuansa
ja mietittyänsä oli hän löytänyt, että tämä niin monen ihmisen muutos
ja parannus oli alkanut siitä sunnuntaista saakka, jona hän oli pitänyt
pitkän saarnan kristillisestä uudesta syntymisestä uskon kautta. Sillä
saarnalla hän arveli kaikki tehneensä ja sanoikin sen suorastaan. Mutta
sen kautta hän saatti päällensä Karhulan ja muiden hallitusmiesten ja
krouvarein vihan, että hänelle oli heiltä alinomaista vastusta eikä he
tuskin enään käyneetkään kirkossa.
Kestikiivari, päästäksensä hapannutta oluttansa, möi sen puoleen
hintaan; hän koki viinan myyjäin keinoilla parantaa viinaansa ja tehdä
makiammaksi, ja joka sunnuntaina hän palkkasi soittajita, jotka
koreasti ja iloisesti soittelivat, sinne muka houkuttaaksensa väkeä.
Mutta näistä kahdestaneljättä talon isännästä ei tullut yksikään, eikä
kukaan heidän taloudestansa.
Karhula myöskin koki houkutella tykönsä vanhoja juomavieraitansa,
kohtasi heitä ystävällisesti ja iloisesti, juottikin monta ilman
rahata, ja sanoi: »Miksi ette nyt ollenkaan tule mun tyköni juomaan?»
He vastasivat: »Ei ole rahaa!» -- Siihen hän huusi: »Hei! mitä
joutavaa! Tiedättehän etten minä ole niin kova, ja kyllä annan
lainaksi. Tunnenhan minä teidät.» Mutta eivät kuitenkaan tulleet.
Nyt hän tuli kokonaan vihapäihinsä ja sanoi: »Koska mulle niin teette,
kyllä minäkin teille nyrkin näytän. Malttakaat! Kyllä vielä muistatte
Karhulan isäntää!»
15.