Toivonen kummasteli suuresti, että nyt yksi toisen perästä tuli hänen
tykönsä, tahtoi häntä salaa puhutella; ja viimen sanoi nämät
jumalattomat sanat: »Toivonen, sinä taidat kultaa tehdä, koko kylä sen
tietää. Sinä tiedät noitakeinoja ja taikauksia. Jos perkeletkin itsensä
näyttää, en minä häntä aivo peljätä. Jos niin olla pitää, verelläni mä
itseni kirjoitan ruumiineni sieluneni hänen haltuunsa. Sillä minulla on
suuri tarvet; en sitä muutoin tekisi.»
Isoon aikaan ei tiennyt Toivonen mitä hänen tähän piti sanoa. Mutta
kuin niitä tuli aina usiammat, eivätkä häntä päästäneet, käski hän
heidän jokaisen, mutta kunkin erittäin, tulla tykönsä saman puoliyön
aikana.
Ja kaikki tulivat pimiänä yönä, jonka hän oli heille määrännyt, kello
yhdentoista aikana, aivan hiljaan ja varkahin Toivosen taloon. Hän vei
jokaisen tultuansa, ilman sanaa hiiskumata, pimiään tupaan. Niitä oli
kaksineljättä talon isäntää. Heille tuli hirmuinen säikäys ja pelko,
kuin he synkässä pimiässä sattuivat toinen toiseensa ja tunsivat elävät
likellänsä; sillä ei kukaan tiennyt toisista. Monella juoksi hätä-hiki
pitkin kasvoja, ja muutamat olivat niin suuressa pelossa, että olisivat
pötkineet tiehensä; mutta pelkäsivät hengen vaaraa.
Näin he seisoivat tiiman aikaa suuressa hiljaisuudessa ja pelossa, ja
uskalsivat tuskin hengittää. Nyt kello löi kaksitoista. Ja heti kellon
lyötyä aukesi yhtäkkiä ovi. Sisällen astui komeasti puettu Upseeri,
korkia höyhenvihko hatussa ja pitkä sapeli vyöllä, ja rinnassa oli
tähti. Hän kantoi kaksi palavata kynttilätä, jotka pani heidän eteensä
pöydälle. Miehet, tunnettuansa toinen toisensa, ensin vähän häpesivät;
sillä he kyllä ymmärsivät kunkin tulleen samassa tarkoituksessa. Ja
taas he katsoivat Upseerin päälle, jota he jo olivat luulleet pahaksi
hengeksi; mutta tunsivat hänessä itse Toivosen.
Toivonen oli yksitotinen kasvoista ja puhui: »Katsokaat nyt minua, te
viheliäiset; nyt tunnetta, kuka olen. Minä en ole noita enkä tee
taikoja; minä pidän kiinni Jumalasta ja uskon hänen päällensä. Mutta te
olette jo aikaa luopuneet Jumalasta; te olette juoneet ja ylöllisesti
eläneet; te olette pettäneet ja valhetelleet; te olette varastaneet ja
pahaa tehneet; te olette pelanneet ja unhottaneet vaimonne lapsinensa,
te olette perkeleen tekoja tehneet. Sentähden olette köyhät ja
epätoivoiset. Mutta rehellisyys kauvimmin kestää; Jumalan pelko tekee
rikkaaksi. Jumalan teillä on Jumalan siunaus. En tahdo olla rikas,
mutta en ole köyhäkään. Jos nyt tahdotta olla niin kuin minäkin, niin
tehkäät niinkuin minä.»
Näin sanottuansa Toivonen otti viheliäisen kukkaron ja tyhjensi sen
pöydälle. Helisten putosi pöydälle pälkkiä kauniita kultarahoja ja
pyöryivät ympärin ja sokaisivat silmiä. Eivät koskaan talonpojat olleet
niin paljon kultaa nähneet yhdessä koossa. Heidän sydämmensä tykyttivät
ankarasti.
Mutta Toivonen avasi suunsa ja sanoi: »Totta totisesti, minä sen
sanon teille, tämä ei minua tee onnelliseksi; mutta viisaus tekee
onnelliseksi, jolla tätä kultaa hankitaan ja nautitaan. Te oletta mun
tyköni tulleet, että minä teitä opettaisin kultaa tekemään. Minä tahdon
teille opettaa sen konstin. Se on paras mailman viisaus, ja enemmästä
arvossa kuin kulta. Koska teillä on viisaus, niin myöskin saatte
kultaa, ettekä siitä sitten niin paljon pidä. Mutta sitä onnea ette
saavuta, ennen kuin oletta tulleet koetelluiksi. Ja koetuksen aika on
seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa. Joka loppuun asti kestää, saapi
iloa ilon perästä. Totisesti, minä sen sanon teille, koska se aika on
täytetty, pitää kunkin teistä pöydälle kaataman enemmin kultaa, kuin
teidän silmänne nyt näkee. -- Mutta koetus on jumalattomalle vaikia ja
syntiselle kova. Sillä hänen täytyy kokonaan kääntää sydämmensä ja
tulla uudeksi ihmiseksi.»
Nämät kaksineljättä talon isäntää kuulivat pelkäävässä hiljaisuudessa
Toivosen puhetta. He katsoivat hänen päällensä pystössä silmin.
»Kuka teistä,» hän sanoi, »tahtoo kestää tätä seitsemän ajastajan ja
seitsemän viikon koetusta, hän jääköön tänne. Joka pelkää ja jonka usko
horjahtaa, se menköön heti pois.»
Ei mennyt kukaan.
»Noh, koska niin on,» huusi Toivonen, »niin teidän täytyy kaikkialla
läsnä olevan Jumalan edessä minulle luvata seitsemän lupausta, ja niitä
pitää uskollisesti seitsemän ajastaikaa.»
»Ensiksi: Teidän pitää seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa välttää
kaikkia juomahuoneita ja krouveja, mutta sitä vireemmin käydä kirkossa,
kuulla Jumalan sanaa ja sen jälkeen elää.»
»Toiseksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa olla kortteihin
koskemata, ja kaikkeen peliin, jolla rahasta pelataan.»
»Kolmanneksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa ei saa mikään
kirous eli sadatus, eli haukkuma-sana tulla suustanne, eikä mikään paha
sana, soimaus eli panettelemus eli valhe-puhet.»
»Neljänneksi: Seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa pitää teidän
päivätyönne olla rukous ja työnteko. Illoin ja aamuin teidän pitää
vaimoinenne lapsinenne laskeuta polvillenne, rukoilla Jumalata ja katua
syntejänne. Työnne teidän pitää viriästi ja uskollisesti toimittaa,
eikä enään tehdä velkaa.»
»Viidenneksi: Joka seitsemän vuoden ja seitsemän viikon sisällä
kerrankaan on viinasta juovuksissa, tulee meidän yhteydestämme ulos
suljetuksi.»
»Kuudenneksi: Pellolla, jota viljelettä, ei saa kasvaa pahaa ruohoa,
eikä huoneissanne saa löytyä likaa ja saastaisuutta. Teidän huoneenne,
tallinne ja navettanne ja kaiken kalunne pitää todistaa puhtaudesta.
Siitä mä teidät olen tunteva.»
»Seitsemänneksi: Teidän ruumiinne olkoon Jumalan templi; olkaat siis
puhtaat, siviät ja siistit sekä elämässänne ja käytöksissänne että
ruumiinne ja vaatteinne puolesta, ilman mitään saastaisuudeta. Niin
myös teidän lapsenne. Tämä olkoon meidän merkkimme.»
»Joka nyt tahtoo luvata ja pitää nämät seitsemän lupausta, hän astukoon
tänne ja antakoon mulle kätensä liiton merkiksi. Joka on heikko, sitä
kokekaamme auttaa.»
Näin Toivosen puhuttua kaikki ne kaksi neljättä talonisäntää astuivat
toinen toisensa perästä hänen tykönsä, ojensivat hänelle kätensä yli
pöydän ja siellä olevan kullan, ja sanoivat kukin: »Minä tahdon.»
»Niin menkäät siis kotia rauhassa ja kääntäkäät itsenne vielä ennen
maata mentyänne rukouksella Jumalan tykö, että hän teille antaisi
voimaa, lupaustanne pitääksenne. Totisesti, totisesti minä teille
sanon, koska aika on täytetty, on kukin pöydällensä saatava enemmin
kultaa, kuin tässä silmänne näkevät!» Näin Toivonen puhui ja vielä
varoitti heitä kellenkään ihmiselle ilmoittamasta mitä he tänä yönä
olivat nähneet ja kuulleet, ja myöskin keskenänsäkin siitä puhumasta
eikä sinneppäinkään.
Sitten nämät kaksineljättä kaikessa hiljaisuudessa läksivät tiehensä.
Kotia mennessä ei kukaan hiiskunut toiselle sanaa. Niin he olivat
hämmästyksissä kaikesta siitä kummasta, jota olivat nähneet ja
kuulleet. He olivat odottaneet nähdäksensä varsin toista. Moni,
ajatellessansa lupauksia, oli vähäsen pelossaan, sillä net olivatkin
kovin vaikiat täyttää. Mutta sitä salaisuuden kaltaista, jolla asia oli
peitetty, ja niitä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa, ja Toivosen
puheita, ja pöytää täynnä kultaa, ja sitä komiaa upseeria tähtinensä
rinnassa ja sitä synkän pimiätä puoliyön aikaa, niitä ei kukaan
saattanut unhottaa, ja se oli heille niin kuin outo uni.
14.