Vieras vastasi: »Maaherra tahtoo häntä puhutella.» Niin sanoi vieras ja
ajoi aika kyytiä Kultalaan.
Karhula töllisteli ison aikaa avoin suin, ja sanoi: »Mi -- mi -- mitä?
Vai Maaherra? Maaherra Toivosen tykö?» Näin hänen sanoissansa, tuli
täyttä laukkaa ajain korea vaunu, kussa istui herra, jolla oli suuri
tähti rinnassa. Vaunu meni Kultalaan.
»Voi saakeli!» huusi Karhula. »Vissiin kaiketi Maaherra ajaa minun
talooni; ja minä en ole kotona!» Karhula juoksi mitä jaksoi,
ennättääksensä kylään. Mutta taas sattui keppi hänen jalkainsa väliin,
ja hän lankesi pitkälleen, niin että ratisi jäsenissä ja hänen
juhlavaatteensa tulivat pahoin saastutetuiksi. Vannoin nilkutti hän ja
tuli viimen kylään. Mutta nähtyänsä ettei vaunu ollutkaan hänen
huoneensa edessä, tuli hän vihasta kokonaan villipäiseksi. Hän meni
sisään eikä tavannut yhtään henkeä. Hän puki toiset vaatteet ja pesi
silmänsä, hämmästyksellä nähden kärväisiltä liatusta peilistä
ajottuneen nenänsä ja otsansa. Nyt kiljasi hän kuin karhu ja huusi
väkeänsä, jotka kaikki olivat poisjuosneet. Viimen tuli piika
hengästyneenä ja sanoi: »Voi isäntä kulta! Kouluttajan tykönä on suuri
Herra! Maaherrako lienee, vaan kuka? kaikki kylän väki on sinne
kokounut.»
Eikä Karhula tiennyt, mitä tehdä; vihdoin hän myöskin meni Toivosen
talon tykö, kussa muutkin olivat. Puolen tiiman perästä Maaherra tuli
ulos, taluttain Toivosta ja Elsaa kummastakin kädestä ja puhutteli
heitä varsin ystävällisesti. Ja vaunuun nostuansa hän vielä heitä
kätteli jäähyvästiksi, ja sitten hän ajoi pois joutuisasti.
Kaikki talonpojat seisoivat vielä pitkän aikaa lakki kädessä,
hämmästyksissään.
Nyt oli koko kylälle silmin nähtävä että Toivonen oli erinomainen
ihminen. Ei suinkaan Maaherra tule kylän kouluttajan tykö, häntä vaan
puhuttelemaan, eikä häntä niin ystävällisesti kohtele ilman jotain
syytä. Suurilla herroilla on usein suuret rahan tarpeet, ja he hakevat
sentähden kullan tekiöitä, aarteen kaivajoita ja niiden kaltaisia.
Eivätkä suuretkaan herrat aina ole paraita ja jumalisimpia, se oli
tiettävä asia; ja vähän he siitä huolivat, kuinka heidän käynee
tulevassa mailmassa, jos heillä vaan on täällä hyvä elanto.
Sellaiset puheet kulkivat kylässä ja niin ajatteli moni köyhtynyt ja
viheliäinen talonpoika. Ja usiammat puhelivat keskenänsä näin muodoin:
»Josma vaan tietäisin, kuinka saisin asian toimeen, enmä paljo huolisi
mitä lopuksi tulleekin. Jos ei muutoin auta, olisin mä nyt heti valmis
kirjoittamaan itseni perkeleelle, että vaan pääsisin peloistani ja
rahaa saisin kylliksi. Mutta kyllämä paremmin tietäisin elää kuin
Toivonen. Se on tyhmä raukka, joka asuu täällä ja elää niin kuin muukin
talonpoika. Minä hänen siassansa ajaisin, niin kuin Maaherra, vaunuissa
monella hevoisella, pitäisin suuren joukon palvelioita, söisin
herkullisia ruokia, ja joisin paraita viinoja. Jaa, tuohon paikkaan
antaisin sieluni pantiksi.»
Sellaista jumalatonta puhetta he hävyttömästi pitivät kylässä. Rikkaus
pilaa sydämmen; mutta köyhyys pilaa sen yhtä paljon. Ja koska köyhyys,
tyhmyys ja pahat halut tulevat yhteen, on perkele vallan päällä. Niin
on monessa kylässä; ja niin oli Kultalassakin.
13.