Mutta mitä tahansa vaan Toivonen teki, kaikki sen panivat pahaksi. Jos
hän sanoi lapsille, ettei olekkaan kööpeliä ja muita sellaisia
kummituksia, vaan että ovat pelkurein ja epäuskoisten ihmisten turhia
ja joutavia luuloja ja puheita, niin heti kylässä kuultiin; ei se usko
Jumalata eikä perkelettä. Eli jos hän opetti lapset tuntemaan
myrkyllisiä yrttejä, että he tietäisivät itsiänsä niistä varoa, niin
kylässä sanottiin, hänen neuvovan lapsia myrkkyä valmistamaan.
Olletikkin Karhulan isäntä oli uuttera häntä soimatessa ja
panetellessa, ja hän kokoili tarkkaan ja iloisesti kaikkia pahoja
puheita Toivosesta.
Koska hän mielestään tiesi kyllä, sanoi hän: »Kyllämä nyt hänen
hävitän. Hänen täytyy käräjihin, ja hänen oman anoppinsa, myllärin
emännän, täytyy häntä vastaan todistaa ja käräjistä tunnustaa mitä hän
hänestä tietää. Minä olen lautamies ja kylän hallitusmiehiä, minun on
velvollisuuteni tätä ilmoittaa. En saata sitä kauvemmin kärsiä; minulle
olisi siitä viimen edesvastaus.»
Tulevana sunnuntaina hän siis puki päällensä parahat pyhävaatteensa,
otti hopiaknappisen keppinsä käteen ja läksi suurilla askelilla
marssimaan ulos kylästä. Hän aikoi kaupunkiin Tuomarin tykö,
valittamaan Toivosen päälle ja anomaan välikäräjiä. Ei hän kuitenkaan
sanonut kellenkään asiastansa; sillä hän pelkäsi, että tuo noita
saatuansa siitä kuulla, mahtaisi tehdä hänelle vahinkoa eli jonkun
pulakan, ennen kuin hän kaupunkiin ennättäisikään.
Ja näin yksin kulkeissansa maantietä, puhui hän kiivaasti itseksensä,
juuri kuin hän jo seisoisi Tuomarin edessä; hän kiirehti askeleitansa
ja vihassaan pieksi ilmaa kaiken puolin. Näin hänen innossansa
juostessaan, sattui keppi hänen jalkainsa väliin, että hän lankesi
kumoon. Hattu lensi pitkän matkaa, ja hän loukkasi nenänsä ja kasvonsa.
Ähkyin ja kiroillen nousi hän seisoalleen ja haki ylös hattunsa. Mutta
otsassa oli suuri kuhlo, niin kuin sarvi puhkeamallansa, nenä vuoti
verta ja oli sininen. »Tämä on vissiin Toivosen tekemää!» ajatteli hän
itsekseen, eikä uskaltanut mennä edemmäksi, peljäten vielä pahempaa
häntä kohtaavan.
Vielä hänen verta nenästänsä pyyhkiessänsä, tuli maantietä myöden
täyttä laukkaa ratsastain koreasti puettu herra. Tämä pysähtyi Karhulan
kohdalle ja kysyi kiireesti: »Asuuko tuolla kylässä Toivonen niminen
koulun-opettaja ja onko hän kotona?»