Koska sitten tulevana sunnuntaina saarnastuolissa kirkossa kuulutettiin
että Toivonen ja Elsa olivat morsianväkeä, töllistelivät Kultalan
talonpojat avoin suin, ja vaimot kuiskuttelivat ehtimiseen keskenänsä;
mutta Karhula meni vihapäissään ulos kirkosta, ja vannoi, ei tahtovansa
levätä, ennen kuin hän oli kokonaan hävittänyt sanansa pitämättömän
myllärin huoneinensa ja myöskin Toivosen, ajanut heidät ulos kylästä ja
saattanut kaikki pakkotyöhön eli hirteen. Kuitenkin ja ilman näistä
Karhulan uhkauksista huolimata pidettiin kolmen viikon perästä Toivosen
ja Elsan häät myllytalossa kaikella ilolla ja riemulla.
Ja nuoren avioväen illalla tultua kotiin Toivosen taloon, halasi Elsa
miestänsä ja sanoi: »O, herra Jumala! kuinka minä olen onnellinen! En
saata vielä oikein uskoa, että se on tosikaan. Sanotaan kyllä olevan
monta onnetonta ja murheellista avioliittoa; mutta saattaisimmeko me
koskaan lakata toinen toistamme rakastamasta, ja koskaan toivoa ennen
olla ijankaikkisesti eroitettuna kuin yhdistettynä?»
Toivonen vastasi ja sanoi: »Me tulemme olemaan onnelliset toinen
toisemme kanssa, niinkauvan kuin elämme maan päällä; mutta meidän pitää
tehdä kolme lupausta. Ja niinkauvan kuin me net pidämme, on sovinto ja
Jumalan siunaus oleva avioliitossamme. Tästä päivästä sinä elät minulle
ja minä sinulle; emmekä koskaan pidä mitään vähintäkään salana toinen
toisellemme, ja jos olemmakin mitään rikkoneet, tahdomme sen heti
toisellemme ilmoittaa. Sen kautta tulemma välttämään monta rikosta,
erehtymistä ja riitaa, jotka usein paljon murhetta ja pahaa matkaan
saattavat. Mutta toiseksi ei meidän pidä kellekkään, ei isällekkään
eikä äidille mitään meidän keskinäisistä asioistamme ilmoittaa, ettei
kukaan saisi puhua niistä eikä tukkeuta meidän väliimme. Ainoastaan
niin olemma kokonaan toinen toisemme omat, juuri kuin olisimme
yksinäiset mailmassa. Viimeksi ei meidän pidä koskaan suuttua
toisellemme, eikä leikilläkään sanoa toisellemme pahaa sanaa; sillä
leikki usein muuttuu todeksi, ja mitä välistä tehdään se pian kyllä
muuttuu tavaksi.»
Niin Toivonen puhui. Ja molemmat tekivät keskenänsä lupaukset Jumalan
edessä. Ja kuin he olivat suun annolla vahvistaneet liittonsa, kuului
yön hiljaisuudessa kaunis veisu ulkoa. Toivolan koululapset, sekä pojat
että tytöt, olivat tahtoneet tehdä opettajallensa iloa. -- Ja kuin
nuori pari seuraavana aamuna oli noussut ylös, näkivät he paljon
miehiä, vaimoja ja lapsia seisovan vähän matkaa sieltä, katsovan ja
sormella näyttävän Toivosen huoneen päälle. Kummastellen Toivonen
aukaisi akkunan, ja näki koko huoneensa olevan ruusuilla ja
kukkakiehkuroilla koristetun. Tämän olivat yöllä hiljaan ja salaisesti
hänen koululapsensa tehneet. Pienimmätkin lapset olivat täksi tarpeeksi
kokoilleet kaikellaisia kukkaisia. Niin kauvan kuin Kultalan kylä oli
ollunna, ei sellaista vielä ollut siellä nähty. Ja kuin sitten Toivonen
meni kouluun, tulivat sinne ensi aamuna jälkeen hänen hääpäivänsä
kaikki lapset, suuret ja pienet, rikkaat ja köyhät, kukilla
koristettuina, ikään kuin olisi suuri juhlapäivä. Tämä ilahutti
Toivosta ja hänen nuorta vaimoansa sangen suuresti; sillä se näytti
lasten hyvää, rakastavaa ja kiitollista sydäntä. Ja he suutelivat
lapsia, antoivat leipoa kakkuja ja jakoivat heille niitä.
Mutta kylässä oli paljon turhaa puhetta näistä häistä, ja jokaisella
oli hänen oma ajatuksensa. Sillä ei kukaan saattanut uskoa, että tässä
oli käynyt oikein ja luonnollisesti, ja sitä ei he voineet ymmärtää,
kuinka rikkahin mylläri koko maassa oli antanut kauniin ja pulskian
tyttärensä ja ainoan perillisensä köyhälle koulunopettajalle vaimoksi.
Elsaa olisivat koreat kaupungin herratkin pyytäneet, niinhän se oli
kaunis ja rikas. Kaikki tahtoivat sentähden tietää, miksi mylläri oli
tehnyt niin hullun asian; mutta hän vaan nauroi, eivätkä häneltä mitään
saaneet kuulla. Myöskin myllärin emäntä sai usein sukulaisiltaan kuulla
soimauksia ja pahoja pilkkasanoja tuosta köyhästä ja kehnosta
kouluttajasta, ja että semmoiselle maanjuoksialle oli annettu sellainen
tytär. Kaiken Jumalanpelkonsa kanssa oli myllärin emäntä vähän
häpiänlainen. Sentähden sellaiset soimaukset hänelle tekivät pahaa,
niin että hän kerran vihoissaan itki ja pikaisuudessa sanoi Karhulan
emännälle: »Ole vaiti sellaisen turhan puheen kanssa; ethän sinä tiedä
mitään. Toivonen on mies ostamaan koko teidän talonne ja monen muunkin.
Hänellä on enemmin kuin uskoisikaan. Sen minä olen nähnyt omilla
silmilläni. Jos vaan tohtisin puhua, niin saattaisin sinulle sanoa
asioita, joita avoin suin kuulisit.» -- Näin hän puhui, mutta vaikeni
yhtäkkiä, ja oli pahalla mielin, että hän oli vihoissaan puhunut
enemmin kuin olisi pitänyt. Eikä saanutkaan Karhulan emäntä kuulla
enempää, ja hänen täytyi myöskin luvata, ettei hän hiiskuisi siitä
kelienkään.
Eikä Karhulan emäntä sanonutkaan kellenkään muulle kuin sisarelleen ja
miehelleen, joilta hän ennen oli ottanut lupauksen, että he sen
pitäisivät salana. Mutta hän ymmärsi myllärin emännän puheen niin, että
hän oli omilla silmillään nähnyt Toivosen tykönä suuret joukot kultaa
ja hopiata; että Toivonen taisi, milloin tahtoi, ostaa koko kylän, ja
että Toivosen talossa usein tapahtui sellaisia, että, jos niitä
uskaltaisi puhua, hiukset päästä nousisivat pystöön. Ja nousivatkin,
tätä kuultua, Karhulalla ja hänen vaimonsa sisarella hiukset, eivätkä
saattaneet muuta, kuin uskoa tätä salaisuutta likimmäisille
ystävillensä.
Muutaman päivän perästä tiesivät ihmiset Kultalassa paljon enemmin,
kuin myllärin emäntä oli sanonutkaan. Tiettiin muka, että Toivonen oli
liitossa helvetin ruhtinaan kanssa, jolle hän oli omalla verellänsä
kirjoittanut sielunsa. Mutta kolmekymmentä ajastaikaa piti perkeleen
tehdä kaikki mitä Toivonen tahtoi; ja lopulla viimistä vuotta piti
perkeleen Joulu yönnä kello 11 ja 12 välillä saada Toivosen sielun, ja
vääntää hänen niskansa nurin. Toivosella oli kultaa niin paljon kuin
hän tahtoi, ja tuolle kauniille Elsalle oli hän antanut rakkausjuoman,
niin että sen täytyi taikka tulla hulluksi ja surkiasti kuolla, elikkä
naida hänen. Vielä puhuttiin että Toivonen taisi lumoa haltioita,
löytää aarteita, loihtia tauteja, saastuttaa eli pilata lehmiä, että
verta lypsivät, lumoa tulta, tehdä itsensä kovaksi ja ampumattomaksi,
luudalla ratsastain ajaa ilmassa, ja paljon sellaista. Kaikkea tätä oli
hän muka oppinut noitakirjoista.
Siitä pitäin kaikki Kultalassa ankarasti pelkäsivät kouluttajaa. Pahaa
hänelle ei kukaan uskaltanut tehdä, peljäten Toivosen kostoa ja
helvetin konsteja. Ei itse Karhulakaan, hänen julmin vihamiehensä,
tohtinut hänelle eikä myllärillekkään mitään tehdä. Moni teki myöskin
salaisesti ristinmerkin, kohdatessansa Toivosta.
11.