Näin Toivonen opetti koululapsia; joka päivä oli aina jotakin uutta.
Provasti ja toiset Papit kiittivät häntä paraammaksi kouluttajaksi koko
maassa. Vaan tätä eivät saattaneet Kultalan asukkaat ymmärtää, ja
sanoivat keskenänsä: »Kuinkapa Toivonen sen asian saattaa paremmin
ymmärtää, kuin vanhat kouluttajat, jotka meillä oli nuoruudessamme?
Mutta se on silmän kääntäjä, ja on nyt itse Papitkin lumonut. Ei hänen
kanssansa ole oikein asiat.»
Kesällä ei ollut Kultalassa koskaan pidetty koulua; sillä vanhemmat
lapset tarvittiin vanhemmillensa avuksi sekä ulko- että koti-töissä.
Mutta Toivonen otti kesälläkin pienemmät lapset tykönsä, ja opetti
heitä muutaman tiiman, antoi heidän leikitellä tykönänsä, eli pani
heidät vähiä töitä tekemään kryytimaassansa eli pellollansa, johon he
häntä seurasivat, niin kuin kantaa pois pieniä kiviä, kitkeä eli
perkata pois pahoja ruohoja ja senkaltaista. Tätä nähtyänsä toisetkin
lapset Toivosta rukoilivat hartaasti, ettei hän heitäkään unhottaisi,
ja hän otti heidätkin, koska oli joutilasta aikaa, tykönsä ja opetti
heitä. Sunnuntaina ja Juhlapäivinä hän kuljeskeli heidän kanssansa
ympärin maita ja metsiä; näytti heille myrkyllisiä yrttejä ja puhui
heille julmia tarinoita myrkyn vaikutuksista; eli hän jutteli heille
eläinten, sekä kesyin että raivoin (villein), elannosta ja tavoista;
lähteistä, virroista ja meristä; vuorista ja luolista; maista ja
ihmisistä maan päällä; tähdistä, kuinka kaukana meistä ja kuinka suuret
ne ovat. Kaikkia näitä oli hän taikka itse nähnyt eli kirjoista
lukenut.
Koska vanhemmat, jo enemmin kasvaneet pojat tämän näkivät, tuli
muutamillen heistäkin halu, sunnuntaina käydä Toivosen tykönä. Ja
hän soi sen kernaasti, sillä hän surkutteli heidän suurta
tietämättömyyttänsä. Ja hän opetti heille vielä kaikellaista, ja sanoi
heille, mitä heidän joutilaina hetkinä arkipäivinä piti lukea, räknätä
eli kirjoittaa. Sitä hän sitten sunnuntaina kyseli ja katseli. Niin
siitä tuli oikia sunnuntaikoulu. Ja sinne tuli aina enemmin väkeä.
Mutta joka ei tullut sinne puhtaana, joka kulki krouvissa, joka pelasi
korttia, joka joskus vannoi ja kiroili eli antausi tappeluihin, sen hän
ajoi pois. Hän oli tuomari heidän välillänsä, mutta käytti itsensä
kuitenkin aina kuin heidän vertaisensa. Mutta sentähden he myöskin
kiitollisesti auttivat häntä arkipäivinä hänen töissänsä, ilman hänen
vaatimatakkaan.
Mutta nämät nuoret miehet, jotka Toivosen tykönä kävivät, naurettiin ja
pilkattiin toisilta kylän pojilta; heille pantiin liikanimiä, he
kutsuttiin koulumestareiksi ja oppineiksi, ja saivat kärsiä monta
pulakkaa ja vastusta. Ja se oli juuri kylän hallitusmiehille mieliksi,
että Toivosta ja hänen ystäviänsä vainottiin; sillä he pelkäsivät, että
hän saisi paljon väkeä puolellensa ja kerran valittaisiin heidän
sijaansa. Sentähden he soimasivat häntä ja sanoivat hänestä kaikkea
pahaa, ja joka tilassa yllyttivät kylän miehiä ja heidän vaimojansa
häntä vastaan. -- Tästä syystä hän ei käynyt kenenkään tykönä, paitsi
myllärin talossa, kussa hän oli usein ja aina ystävällisesti
vastaanotettiin.
Mutta yhtenä iltana sinne tultuansa tapasi hän väen siellä murheellisna
ja pahoilla mielin. Vanha mylläri oli ääneti ja ajatuksissaan; hänen
vaimonsa pahalla tuulella ja vihainen, juoksi ympärin ja paiskasi ovet
kiinni jälkeensä; Elsalla oli silmät itkusta punaiset.
Koska Toivonen oli yksinänsä Elsan kanssa, sanoi hän: »Mikä onnettomuus
täällä nyt on tapahtunut? ja mikä paha henki on tähän rauhan huoneeseen
tunkeutunut? Te oletta kaikki kokonaan muuttuneet. Sano mulle, Elsa,
mikä vaivaa?»
Elsa vastasi vapisevalla äänellä: »Jumala nähköön! Toivonen, minun
täytyy sen nyt sinulle sanoa. Jaa, minun täytyy. Minä olen varsin
onneton.» Niin hän puhui, eikä voinut itkusta enempää puhua.
Koska Toivonen oli hänen levollisemmaksi saattanut, sanoi Elsa: »Nyt on
ajastaika sitten kuin minun tapasit itku silmissä, ja syytä kysyttyäsi
en vastannut. Silloin oli kirkkoväärti Karhula tullut meille, ja
isältäni ja äidiltäni anonut minua vaimoksi pojallensa, jolla jo on oma
myllynsä toisessa pitäjässä. Eikä ollut isällä ja äidillä mitään sitä
vastaan, sillä Karhula on rikkain kylässämme ja vanhin kirkkoväärti ja
hallitusmies, joka meille voi tehdä paljon sekä hyvää että pahaa; eikä
isäni tahdo ketään muuta vävyksensä kuin mylläriä. Mutta minä sanoin
olevani vielä kovin nuoren ja tahdoin vielä odottaa vuoden aikaa; ja
siihen se jäi. -- Mutta nyt on vuosi kulunut, ja juuri samana päivänä
tuli Karhula poikanensa takaisin. He ovat syöneet meillä, isä ja äiti
ovat jo kaikesta suostuneet Karhulan kanssa, ja tänäpänä piti
kihlajaiset pidettämän (kihlat annettaman). Mutta minä vastasin, etten
koskaan tahdo mennä naimisiin, enkä siitä luopunut. Sillä Karhulan
poika on juomari ja ylellinen, niin kuin hänen isänsä on kovasydämminen
ja ylellinen ihminen. Nyt on meillä murhetta ja onnettomuutta
talossamme.»
Tätä kuultuansa Toivonen hämmästyi ja tuli varsin levottomaksi. Mitään
puhumata käveli hän edes ja takaisin kamarissa. Hän itse oli toivonut
kerran saavansa Elsan vaimoksensa. Yhtäkkiä hän itsensä käänsi hänen
tykönsä ja sanoi: »Elsa, rakas Elsa, etkö sinä tahdo koskaan naida?
Niin tahdon minäkin olla naimatonna koko elinkauteni, sillä en olisi
ketään muuta valinnut kuin sinua. Ja minä olen aina sinua rakastanut
enemmin kuin itseäni, ja toivoin alinomaa sinun olevasi vielä hyvän
minua vastaan.»
Elsa nojasi päänsä Toivosen rintaa vasten ja sanoi itkein: »Ah
Toivonen, Jumala sen tietää, että minä sinua rakastan, ja enemmin
kukatiesi, kuin oikeen onkaan. Mutta minun isäni on rikas, ja tahtoo
rikkaan vävyn, eikä hän koskaan luovu siitä päätöksestänsä. Mutta sinä
olet köyhä kouluttaja, etkä vielä moneen aikaan voi elättää vaimoa.»
Silloin Toivonen otti sen hyvän, itkevän Elsan syliinsä, ja antoi
hänelle ensi kertaa suuta, sanoin: »Nyt sinä olet morsiameni ja
kihlattuni, eikä mikään valta maan päällä voi sinua minulta pois ottaa.
Älä pelkää, herttaiseni, sillä nyt sinä olet minun.» Ja hän meni ulos
hakemaan vanhaa mylläriä ja hänen vaimoansa. Ja Elsa kuuli heidän
kaikki kolmen puhuvan kovalla äänellä ja kiivaasti keskenänsä, vaan ei
hän mitään siitä ymmärtänyt. Ja hän vapisi suuressa pelossansa, eikä
tiennyt hädässänsä yhtään neuvoa. Niin hän lankesi polvillensa akkunan
alla olevan lavitsan viereen, pani kätensä ristiin, ja rukoili
hartaasti itku-silmin Jumalan tykö, toisten riidellessä. Ja saatuansa
tästä vähän lepoa ja lohdutusta, nousi hän ylös ja näki akkunasta
Toivosen, ynnä hänen isänsä ja äitinsä kanssa, menevän myllyntalosta
kylälle päin.
Tästä vielä eneni hänen pelkonsa ja hätänsä sangen paljon. Ei kukaan
talossa tiennyt, mihin vanhemmat olivat menneet Toivosen kanssa. Mutta
sen hän kyllä tiesi, että Toivonen oli pikavihainen ja äkkinäinen, ja
oli saattanut rikkoa hänen vanhempiansa vastaan, niin että siitä
kukatiesi tullee käräjän käynti, ja sama Karhula oli myös lautamies!
Suuressa hädässänsä rukoili hän paljon Toivosen ja itsensä edestä.
Kello kymmenen paikolla illalla kuuli hän vähäisen kolinan. Isä ja äiti
tulivat Toivosen kanssa. Ja mylläri tarttui tytärtänsä käteen ja sanoi:
»Elsa, rakastatkos Toivosta?» -- hän vastasi ja sanoi: »Onko se minun
syyni? Olihan se teillenkin rakas.» Sitten laskivat vanhemmat hänen ja
Toivosen kädet yhteen ja siunasivat molempia lapsinansa. Elsa rukka oli
kokonaan hämmästynyt, eikä tiennyt, oliko tuo tosi eli ei.
10.