Nytpä nousi huuto kylässä, että Toivonen vietteli lapsia, ja opetti
heille aivan uutta uskoa, ett'eikä lapset hänen tykönänsä mitään hyvää
oppineet. Se oli muka hirvittävä katsoa, kuinka lapset joka päivä
pyrkivät päästä kouluun, kuhun ei muka nuorukaisten muutoin koskaan
tehnyt halu; se oli varsin vastan luontoa. Paitsi sitä oli koulussa
sangen hiljainen elämä, niin kuin kirkossa, koska siihen sijaan ennen
mailmassa sieltä aina oli kuulunut hirmuinen tohina ja rähinä;
virsiäkin veisattaissa ei kuulunut muuta kuin hiljaista huminaa. Vielä
päälliseksi sanottiin, että rukousta pidettäissä oli havaittu
kaikellaista uutta, ja että lapsille opetettiin noitakeinoja, niin kuin
he jo olivat oppineet hirvittäviä kummituksia kirjoittelemaan eli
piirtämään.
Nämät ja tällaiset puheet tulivat viimen Kappalaisen korviin, ja
myöskin Pitäjän Kirkkoherralle ja itse Provastillekkin tiettäväksi.
Nämät kolme herraa tulivat yhtenä aamuna, ilman mitään tietoa
edeltäpäin antamata, ennen koulun aikaa, Toivosen tykö koulutupaan,
sanoin hänelle, miksi he olivat tulleet, ja että hänen nyt piti heidän
läsnä ollessansa opettaa lapsia samalla muotoa kuin tavallisesti teki.
Lasten tullessa oli köyhissäkin ja kuluneissa vaatteissa puhtaus ja
järjestys silmin nähtävä, ja ihana katsoa kuinka he ensin tervehtivät
opettajaansa, ja sitten menivät kukin siallensa, kussa he iloisesti
kuiskuttelivat keskenänsä ja kummastellen silmäilivät vieraita. Lapset
olivat kaikkiaan viisi kuudetta kymmentä; pojat istuivat toisella ja
tytöt toisella puolella koulutupaa.
Koska lapset oli kaikki koossa, sanoi Toivonen korkialla äänellä:
»Rakkaat lapset! ennen kaikkea nöyryttäkäämme itsemme kaikkialla läsnä
olevaisen Jumalan, meidän taivaallisen Isämme edessä, ja kantakaamme
Hänen eteensä ajatuksemme ja hartaat rukouksemme, Jesuksen nimeen!»
Kaikki lapset panivat sormensa ristiin, lankesivat polvilleen ja
katsoivat hiljaisuudesta alas. Toivonen pani myöskin polvilleen;
Provasti ja toiset Papit, nähtyänsä että kaikki itsensä nöyrittivät
ijankaikkisen Jumalan edessä, tekivät samaten. Sitten Toivonen luki
kauniin, liikuttavaisen rukouksen kirjasta, joka oli hänen edessänsä
tuolilla. Tämä rukous oli niin yksinkertaisesti ja selkiästi kokoon
pantu, että pienikin, kuudenajastaikainen lapsi taisi sitä ymmärtää. Se
vaikutti herrain sydämmissä, niin että kyyneleet tippuivat heidän
silmistänsä.
Sitten kaikki nousivat ylös, ja vanhimmat lapset, katsoin mustan taulun
päälle, johon oli virsin nuottia ja sanoja kirjoitettu, veisasivat
neli-äänisesti kauniin aamuvirren. Pienemmät hyräilivät hiljaisemmalla
äänellä heidän mukaansa. Sen jälkeen paraimmat lukiat vuorottain
lukivat kirjasta muutamia kauniita Pyhän Raamatun värssyjä; kirja
lyötiin kiinni, ja samat sanat ulkoa sanottiin ensin koko koululta ja
sitten yhdeltä ja toiselta lapselta, jonka Toivonen kutsui esiin.
Tämän tehtyänsä lapset jakausivat neljään joukkoon, ja astuivat kukin
eri puolellensa mustan taulunsa eteen, johon nähtiin kirjoitettuna
suuria (sekä Latinaisia että muitakin) puustaveja, tavauksia, koko
sanoja ja rateja. Niiden jälkeen kaikki piirsivät tai kirjoittivat
piirtimillä kivi-tauluille eli pännöillä ja pläkillä paperille.
Toivonen kulki yhden lapsen tykö toisen perästä, kiitti yhtä, neuvoi
toista, opetti kolmatta pännää eli piirrintä oikein kädestä
pitämään j.n.e.
Hetken perästä lapset taas jakausivat toisiin neljään joukkoon eli
luokkaan, ja nyt yhden opettajan sijaan nähtiin neljä. Sillä net, jotka
parahiten taisivat lukea, panivat mustalle taululle präntätyitä
(Latinaisia eli muita) sekä yksinäisiä puustaveja että tavauksia, koko
sanoja, niin kuin myöskin usiampain sanain yhteyksiä, Toivosen käskyn
jälkeen. Net olivat liitetyt paksun paperin päälle, irtainaiset ja
erinäiset. Toivonen katsoi perään että kaikki oli oikeen tehty; ja
sitten kukin pikku opettaja antoi lasten luokassansa selkiällä äänellä
sanoa puustaveja, tavauksia, sanoja ja sanain yhteyksiä. Ei kukaan
toistansa estänyt. Toivosen silmät ja korvat olivat kaikkialla ja
hiljaisella äänellä hän ojensi siellä ja täällä mitä väärin sanottiin.
Taas hetken perästä lapset jakausivat toisiin luokkiin; puustavein
sijaan pantiin tauluille numeroita eli laskumerkkejä, sekä yksinäisiä
että joukottain, ja tuli uudet opettajat, jotka luvun laskussa eli
räknäämisessa olivat paraita; muutamat sanoivat numeroita yhteen,
toiset laskivat yhteen, (addeerasivat), toiset taas laskivat erite
(subtraheerasivat), j.n.e. Paraimmille räknääjöille Toivonen antoi
jotain suurempaa laskettavaksi, jota he räknäsivät itseksensä, ja
saatuansa lasketuksi, kukin sanoi mitä hän oli saanut. Toivonen katsoi
perään ja sanoi jos oli väärin eli oikein laskettu.
Varsin erinomainen oli se hiljaisuus ja järjestys, joka siellä
havaittiin, ja kaikkein halu oppia. Sellaista eivät olleet Papit
nähneet elinkautenansa semmoisissa lasten kouluissa.
Koska nyt oli ennenpuolipäivällinen lukeminen päätetty, läksivät
lapset, kumarrettuansa Toivoselle ja vieraille, hiljaisuudessa
kotiansa. Mutta ulkona oli lapsilla lysti elämä ja tohina.
Jälkeen puolipäivän nähtiin taas lapset tauluin edessä. Siellä he
tauluille eli paperille piirsivät suoria ja mutkaisia piiruja; muutamat
vielä piirsivät kukkain, huoneiden, kaikellaisten aseiden ja astiain
kuvauksia. Sitten paraat lukiat kirjasta lukivat toisille huvittavaisia
ja hyödyllisiä tarinoita ja historioja, jotka silmin nähtävästi olivat
lapsille varsin mieliksi. Sen perästä käski Toivonen niiden, jotka
parahiten taisivat kirjoittaa, kotonansa panna paperille ne nyt
ylösluetut tarinat, ja huomena näyttää ne hänelle, mutta varoitti heitä
kirjoitus-virheitä tekemästä. Viimeseksi Toivonen nimitti julkisesti
kiittäin, ne lapset, jotka sinä pänä olivat tehneet parahiten
puolestansa. Ja koska heitä oli kuusi, teki hän heille sen ilon, että
hän vielä hetken aikaa jutteli heille jonkun kauniin historian. Niin
hän puhui heille yhdestä miehestä, joka nöyrässä talvi-pakkaisessa oli
nukkunut maantielle ja kylmettynyt, että hän sieltä kannettiin
kuollunna kylään; ja kuinka ymmärtämättömät talonpojat heti olivat
tahtoneet panna hänen lämpimään huoneeseen. Mutta taitava lääkäri oli
samassa sattunut sinne tulemaan, joka oli hänen riisunut ja kokonaan
peittänyt lumella, sitten pannut jääkylmään veteen, että jäsenten
ympäri oli hyytynyt hieno jää; sen jälkeen oli hän panettanut hänen
kylmään sänkyyn lämmittämättömässä huoneessa, villavaatteilla häntä
hieronut, siksi että se kuolleeksi uskottu oli taas virvonnut henkiin.
Kaiken tämän Toivonen selitti lapsille. Ja niin loppui tämä koulupäivä.
9.