»Elsa kulta! älä minua sureta tytymättömyydelläsi ja alakuloisella
olennollasi!» näin puhui Toivonen myllärin tyttärelle: »Katso, vanhat
ovat pahat ja tuskin parannettavat. Mutta kukatiesi minä vielä voinen
lasten hyvällä opetuksella saattaa köyhän kylämme parempaan tilaan ja
arvioon. Muuta keinoa ei ole. Kyllä se nyt niinki on, että kylän
kouluttajaa ylenkatsotaan ja halpana pidetään; mutta kuinka meidän
Vapahtajamme itseänsä alensi, ihmisiä parantaaksensa, opettaaksensa ja
autuaaksi tehdäksensä. Jos kylän kouluttaja oikein ja rehellisesti
toimittaa virkansa, niin hän on yhtä hyödyllinen ja samasta arvossa ja
kunniassa pidettävä kuin isompain kouluin opettajat ja professorit.
Mutta ei sitä niin katsota mailmasta. Kukin katsoo ja tarkoittaa
ylöspäin, ja laimin lyöpi mitä alempana on. Sentähden on ylhällä
enimmiten liian raskas paino, ja alhalla kovin keviä, ja niin muodoin
monen Ruhtinaan istuin seisoo huonoilla jalvoilla.»
»Voi Toivonen, Toivonen!» huusi Elsa: »Et sinä tiedä, kuinka pahoin
olet tehnyt!» Ei hän kuitenkaan sanonut miksikä.
Talven tultua alkoi koulun käynti. Ensi päivänä Toivonen seisoi oven
suussa, ottain vastaan koululapset. Joilla oli likaiset kengät, niiden
piti ne puhdistaa olkitukolla ja myöskin pyhkiä kengän anturat
puhtaaksi, etteivät likaisi koulun laattiaa. Sitten hän kätteli ja
tervehti jokaista. Mutta jos kädet ja kasvot olivat likaiset, täytyi
heidän mennä kaivolle itsiänsä pesemään. Jos eivät hiukset olleet
harjatut, lähetti hän heidät kunkin kotiinsa harjattavaksi. Mutta jotka
olivat puhtaat ja hyvästä siivosta, niitä hän leppiästi kohtasi.
Pojat ja tytöt olivat kokonaan hämmästyksissään; muutamat häpesivät,
toiset nauroivat, toiset taas itkivät. Sellaista ei ollut heille
koskaan tapahtunut.
Toisena ja kolmantena päivänä Toivonen seisoi vielä oven suussa, ja
vielä muutamina seuraavinakin, siksi että kaikki tulivat puhtaana
kouluun. Sitten hän otti heidät vastaan sisällä koulutuvassa. Joka
silloin tuli korjaamattomilla hiuksilla, eli likaisilla silmillä,
jaloilla tai kengillä, pantiin seisomaan keskellä laattia kaikkien
pilkaksi, ja siellä hetken aikaa seisottuansa, lähetettiin kotia
puhdistettavaksi.
Moni kylän väkiä tätäkin pahastui; mutta heillä ei ollut mitään
sanomista koulusta, ja asiat kävivät niin kuin Toivonen tahtoi. Ja
tästä tuli, että parin viikon perästä koululapset, suuret ja pienet,
köyhät ja rikkaat, kaikki olivat varsin puhtaat, vähintäin niinkauvan
kuin olivat kouluttajan tykönä.
Mutta Toivonen ei sitä vielä siihen jättänyt. Koska lapset neljänneksen
aikaa vuotta olivat harjauneet järjestykseen, rupesi hän katsomaan
heidän vaatteinsa puhtautta. Likaa ja tomua ei saanut niissä olla, jos
ne muutoin olivatkin vanhat ja kuluneet, jota hän ei soimannutkaan,
sillä eihän se ollut lasten syy. Joka koko viikon oli näyttänyt itsensä
puhtaimpana sekä sisällä koulussa että ulkona siitä, teillä, kirkossa,
kedolla, se oli hänen paras lapsensa. Se sai ensi viikolla jonkun
kuvan, eli muutaman kopeikan, eli arkin puhdasta paperia siihen
kirjoittaaksensa; toisella viikolla taas jonkun muun merkin opettajansa
ystävyydestä; ja viimen antoi Toivonen hänelle suuta kaikkein lasten
nähden; ja jolle tämä oli tapahtunut, se pääsi sunnuntaina kävelemään
Toivosen kanssa, eli, jos sattui olemaan nöyrä eli paha sää, hän sai
istua kotona hänen tykönänsä ja katsella suureen kuvakirjaan, josta
Toivonen taisi puhua monta kaunista ja opettavaista juttua.
Toivonen oli mies, joka tiesi pitää puolensa täysi-ihmistenki seassa,
joka kyllä ei vannonut ja kiroillut, mutta eikä myöskään ketään
peljännyt. Ei ollut siis ihmet, että kaikki lapset osottivat hänelle
kunniaa ja nöyryyttä, ja viimen pitivät häntä yhtä rakkaana ja
enemminki, kuin vanhempiansa. Ilahuttava oli nähdä, kuinka he kaikki
häntä kohtasivat kunnian osottamisella ja nöyryydellä; kuinka he
ystävällisesti ja haluisesti juoksivat hänen tykönsä, koska hän tuli
heitä vastaan; kuinka he ikään kuin hänen silmistänsä kokivat lukea
hänen tahtoansa, ja kuinka hänen vaan viitattuansa he iloisesti
tottelivat häntä.
Tämä oli asia, jota Kultalan talonpojat eivät saattaneet ymmärtää,
olletikkin kuin tämä opettaja ei koskaan pieksänyt lapsia nyrkillä tai
kepillä eli vitsoilla, eikä edes tukistanutkaan. Monet tulivat
peljästyksiin ja puhuivat juttua muutamasta miehestä, joka myöskin oli
taitanut houkutella tykönsä lapsia ja viimen oli vienyt heidät vuoren
luolaan, johon he olivat kadonneet hänen kanssansa. Muutamat vanhat
akat sanoivat julkisesti, ettei ollut asian oikia laita, ja käskivät
ottaa pois lapset koulusta. Vaan ei toki kukaan heitä totellut.
Mutta Toivonen puhui ja sanoi: »Sydämmen puhtaus on sielun
terveys; ruumiin puhtaus on ruumiin terveys. Eläimet rypekööt
loassa, mutta ihmisen, joka on Jumalan kuva, pitää itseänsä puhtaana
ylentämän kirkasta taivasta kohden. Sellaisen pitää oleman kaiken
lasten-kasvatuksen alun, että lapset oppivat tietämään olevansa ihmisiä
ja paljoa parempia kuin eläimet. Silloin heitä saadaan taipumaan
kaikkeen hyvään; mutta eläimistä ei tule mitään.»
Vielä Toivonen puhui ja sanoi: »Opettaja, joka ei ymmärrä
yksivakaisuudella ja rakkaudella johdattaa lasten pehmeitä sydämmiä,
että he häntä mielellään tottelevat, hän ei ymmärrä virkaansa. Ja
oikeutta myöden pitäisi kouluttajan omaan selkään lyötämän palaisiksi
se keppi, jolla hän kurittaa lapsia, juuri kuin olisi hänellä koiria ja
muita eläimiä opetettavina, joilla ei ole järkeä eikä ihmisen sydäntä.»
8.