Jälkeen puolipäivän tultuansa takasin kylään, ei hän kenenkään antanut
tietää, mitä hän oli ollut kaupungissa tekemässä ja kuinka siellä oli
käynyt. Siihen siaan oli hän iloisena ja tytyväisenä olevinansa ja
puhutteli kaikkia ystävällisesti, ja vielä Karhulaakin, pahinta
vihamiestänsä, joka piti krouvia ja oli rikkain mies kylässä ja myöskin
kirkkoväärti ja kylän hallitusmiehiä. Hän seisoi haaralla jaloin
ovessansa, lakki toisella korvalla, kädet ristissä, piippu suussa, ja
katseli ylpiästi ympärinsä.
»Hyvää iltaa, kirkkoväärti!» huusi hänelle Toivonen: »Joko oletta
päivä-työnne lopettaneet?»
Karhula vaan liikutti vähän päätänsä ja sanoi, ilman Toivosta
katsomatakkaan: »Onhan mulla täysi työ seisoa tässä keppi kädessä ja
ajaa pois kerjäläisiä talostani.»
Kuultuansa näin armotonta puhetta yhdeltä kylän hallitusmiehistä, jonka
olisi pitänyt olla köyhäin, leskein ja orvoin isänä, tunsi Toivonen sen
käyvän läpi luittensa ja meni kiireesti tiehensä. Sitä enemmin lohdutti
häntä, koska hän myllytalon ohitse kulkeissansa näki Elsan, myllärin
kauniin tyttären, joka istui huoneen edessä puun varjossa ja ompeli
paitoja. Hän punastui nähtyänsä Toivosen, naurahteli hänelle leppiästi,
mutta vapisi häntä kättäissänsä ja kyyneleet loistivat hänen
silmistänsä.
»Mitäs itket, Elsa?» kysyi Toivonen peljästynynnä.
Elsa pyhkäsi pois kyyneleet, nauroi vielä leppiämmästi, ja sanoi,
päätänsä puistain: »Tänäpänä minä en sitä sano, Toivonen kulta, kyllä
sen saat vielä kuulla.» -- Elsa näytti hänestä vielä kauniimmalta ja
ihanammalta kuin koskaan ennen. Mutta kuinka Toivonen kyselikin, ei hän
saanut tietää syytä, miksi Elsa oli itkenyt.
Sitten kysyi häneltä Elsa: »Sinä olet ollut kaupungissa. Siellä sinulla
on tainnut olla varsin lystit päivät, ja olet kukatiesi tanssannutkin
kaupungin neitoin kanssa. Vain kuinka? -- Toivonen, sinä huokaat? Ai,
ai, Toivonen, eipä se ole minulle mieliksi. Nyt sinulla on ikävä
kaupunkiin, eikä enään taida sinulle kelvata olla meidän köyhässä
kylässämme.»
Näin Elsan puhuissa, katsoi Toivonen maahan mitään vastaamata. Silloin
tuli Elsa likemmäksi, otti häntä käteen ja sanoi taas vapisevalla,
tuskin kuuluvalla äänellä: »Toivonen, Toivonen kulta, mikä sinua
puuttuu? sano minulle suoraan: mitä sinua vaivaa?»
»Elsa!» huusi Toivonen ja katsahti ylös taivaaseen päin: »Jumala sen
tietää, minä taitaisin olla onnellinen, ja olenki, mutta en koko
mailmasta muualla kuin sinun tykönäsi, sillä sinä olet niin varsin
hyvä. Mutta minä surkuttelen ihmisiä. Minä tunnen niitä niin monta, ja
enimmät ovat sangen pahoja. Katso vaan ihmisten viheliäisyyttä tässä
köyhässä Kultalassa. Eikä tuo juuri niin aivan paljo maksaisi heitä
siitä auttaa. Mutta, Jumala nähköön! ihmisrukat tulevat niin kuin
eläimiksi ja sepä se juuri on kovasydämmisten rikkaitten mieliksi.
Kylän hallitusmiehet pitävät virkansa, siitä vaan ylpeilläksensä,
väkivaltaa tehdäksensä ja omia etuja hankkiaksensa. He pettävät orpoja,
ryöstävät leskiä, eikä heillä ole yhtään omaa tuntoa. Niin tulee kylän
tila aina kehnommaksi, useimpain perhekuntain hätä aina suuremmaksi,
eikä kukaan huoli auttaa. Ne jotka taitaisivat, katsovat vaan omaa, ei
lähimmäistensä etua. Ei yksi korppi toisensa silmää puhkase, vaan
pitävät yhtä, sortain köyhempää kansaa.»
Elsa sanoi: »Rakas Toivonen, miksi sinä sitä suret? Taivaassa on
vanhurskas Jumala, joka niitä tuomitsee, jotka velvollisuuksiansa
laimin lyövät. Ja syytöinhän sinä olet kansan viheliäisyyteen ja
onnettomuuteen. Miksikä siis itseäsi tuskautat?»
Toivonen vastasi: »Saatanko minä olla hyvillä mielin helvetistä, ja
siellä nähdä piruin kauheutta ja sieluparkain vaivaa ja piinaa? Niin en
minä saata olla iloinen maankaan päällä, kussa minun täytyy nähdä
kaupungin herrain ja ylpiäin kylän hallitusmiestemme hävyttömyyttä,
jotka ennen kokevat alas polkea ja syvempään viheliäisyyteen sysätä
köyhää väestöä, kuin että he heitä auttaisivat parempaan tilaan, niin
kuin olisi heidän velvollisuutensa. Jos sitte ne onnettomat viimen
epätoivosta tulevat pahantekiöiksi, ja murhaa tekevät, niin ne
liikuttavaisesti ja juhlallisesti rankaistaan ja mestataan; eli jos
ihmiset lapsistaan huolivat vielä vähemmin kuin eläimistään, niin he
vaan pitävät sen naurun asiana. Eikö se jo ole helvetin esikuva?
Eivätkö useimmat Kultalan asukkaista ole köyhyytensä kautta tulleet
melkein järjettömäin eläinten kaltaisiksi? Eivätkö he ole vielä
kehnommat eläimiä, köyhyyttä seuraavain vikain ja rikosten kanssa,
jotka ovat riitaisuus, tappelu, keskinäinen soimaus ja kannet, varkaus,
laiskuus, ylön syöminen ja juominen?»
Elsa sanoi: »Vanha kouluttajakin on saanut juoppoutensa palkan. Yöllä
ennen eilistä päivää tuli hän päihtynynnä krouvista, sattui kovin
likelle joen rantaa, putosi sinne ja hukkui. Eilen aamulla hän sieltä
löyttiin. Tänäpänä hän on haudattu. Se nyt on paras, ett'ei hänellä
ollut vaimoa eikä lapsia.»
Tämä sanoma hämmästytti Toivosta. Hän kyseli vielä yhtä ja toista. Hän
näytti miettivän jotain erinomaista, ja meni syvissä ajatuksissa kotia.
Elsa ei ymmärtänyt, mikä hänen niin yhtäkkiä pisti päähänsä. Mutta
tulevana sunnuntaina sai hän sen kuulla.
Koska Jumalan palvelus oli päätetty, kokousi seurakunta valitaksensa
uutta kouluttajaa. Toivonen tuli myöskin kokoukseen saapuville. Elsa
seisoi taampana vaimoin ja muiden tytärten seassa. Hänellä oli suuri
pelko, että Toivonen taas rupeaisi puhumaan jotain, josta kansa
närkästyisi, ja oli sentähden anonut isältänsä, että hän kokisi hillitä
Toivosta, jos se tulisi kovin kiivaaksi. Eikä mennytkään mylläri koko
ajan hänen vierestänsä.
Kappalainen ilmotti kansallen asian, josta nyt oli tuumattava, johon
heti kirkkoväärti ja hallitusmies Karhunen sanoi, että koska nyt
kouluttajan virka oli auki, ja se oli varsin vähäinen virka, jota
seuraa huono palkka mutta paljon vaivaa, niin oli muka hyvä asia, että
täällä oli kelpo mies, joka tahtoisi ottaa vastaan tämän viran. Se oli
nimittäin kraatari Jussinen, jolla eivät tahtoneet neulakeinot oikein
hyvin menestyä, ja joka oli hänelle sukua.
Mutta toinen kirkkoväärti, joka myöskin piti salakrouvia, pani taas
vaaliin köyhän sukulaisensa, tuon nilkun viulun soittajan Jurrin, ja
tuumaili, että vielä senkin tähden hän ennemmin pitäisi otettaman tähän
virkaan, että hän, kyläkunnan vähäin varain vuoksi aikoi tytyä
vähempäänki palkkaan, nimittäin hän ei tahtonut kuin kolme neljättä
osaa entisestä palkasta.
Kraatari Jussinen, nähtyänsä että enimmät talonpojat luopuivat viulun
soittajan puoleen, ei sanonut tahtovansa kuin kaksi kolmatta osaa koko
palkasta. Tästä vihastui viulun soittaja niin että hän rupesi
haukkumaan kraataria varkaaksi, huorintekiäksi ja valapatturiksi, ja
sanoi tytyvänsä vielä vähempään palkkaan. Kraatari uhkasi haastaa
Jurria käräjihin näistä soimauksista; mutta niin vähään palkkaan ei hän
sanonut tahtovansa ruveta kouluttamaan.
Kuin nyt ei kekään muu itseänsä ilmoittanut tämän viran hakiaksi,
sentähden että kouluvirka tästä kylästä katsottiin häpiälliseksi ja
pyyttiin ainoastansa semmoisilta, joilla ei ollut mitään, oli jo
seurakunta päättämäisillänsä, että virka annettaisiin viulun
soittajalle Jurrille; sillä hän taisi vähän kirjoittaa ja räknätä.
Mutta nyt astui Toivonen, tulipunaisena kasvoista, esiin ja huusi:
»Lehmäin ja sikain paimenelle, joka ajaa teidän karjaanne laitumelle,
te annatte paremman palkan, kuin kouluttajalle, jonka pitää opettaa
teidän pojillenne ja tyttärillenne Jumalan pelkoa ja hyödyllisiä
asioita. Teidän lapsenne ovat ihmisiä, luodut Jumalan kuvaksi, vaan ei
eläimiä. Ettekö te häpiä niin käyttää itsiänne heidän opettajaansa
kohtaan? Mutta kyllä minä syyn tiedän: hyödyllisiin tarpeisiin ei ole
koskaan rahaa, ja koulurahaa ei voi köyhä väki maksaa, jolla on tuskin
potaatteja, suoloja ja leipää. Minä tahdon teille tehdä sen hyvän, että
tarjoan itseni kouluttajaksi enkä vaadi mitään palkkaa. Minä sanon sen
vielä kerran, minä rupean kouluttajaksi, eikä se maksa kylälle eikä
yhdellekkään taloudelle kopeikkaakaan.»
Miehet katsoivat kummastellen toinen toisensa ja Toivosen päälle.
Eivätkä muutamat tahtoneet häntä kouluttajaksi, mutta sanoivat hänen
kukatiesi taitavan ja tahtovan perkeleelle myydä lapsiraukkain sielut.
Mutta useimmat arvelivat, ett'eipä kukaan muu ota sitä virkaa ilman
palkata, ja huusivat että Toivonen piti otettaman kouluttajaksi. Nyt
luettiin huudot (äänet) ja Toivonen valittiin kouluttajaksi.
Tätä kuultuansa tahtoi Elsa häpiästä ja hämmästyksestä kokonaan vaipua
maahan. Sillä paitsi nylkyriä ja sian paimenta ei ollut kukaan koko
kylästä niin ylönkatsottu kuin kouluttaja. Hän juoksi kotiinsa aivan
pahoilla mielin, juuri kuin hänelle olisi tapahtunut suurin onnettomuus
ja katkerin häpiä. Hänen isänsäkin, se rehellinen mylläri, putisti
päätään ja sanoi: »Tuo Toivonen on, luulenma, järkensä kadottanut.»
Mutta Toivonen piti päätöksensä. -- Hänen täytyi mennä kaupunkiin,
siellä taitonsa puolesta tutkittavaksi, ja koska hän taisi koreasti
kirjottaa ja tunsi luvun laskua (räkninkiä) enemmin, kuin tarvitsikaan
talonpoikainen ihminen, saattiin hän Fullmahdin kautta kouluttajaksi.
7.