Muutamana sunnuntaina saarnan jälkeen tuli koko seurakunta kokoon; nyt
muka tarvittiin hyvää neuvoa, mistä rahaa saataisiin, sillä koko maan
päälle oli pantu erinomainen ulostekoin maksu, ja päälliseksi haettiin
ulos vanha velka, josta ei ollut korkoa (intressiä) oikiassa
järjestyksessä maksettu. Koko kyläkunta kokousi vanhan tavan jälkeen
suuren pihlajan alle. Hallitusmiehet seisoivat keskellä taloin
isänniltä piiritettyinä, ja ulkopuolella olivat vaimot, tyttäret ja
lapset, kuultelemassa, mitä haastettanee.
Toivonen meni myöskin sinne ja oli itsekseen päättänyt puhua
kylänmiehillensä muutamia sanoja heidän viheliäisestä tilastansa. Koska
siis hallitusmiehet olivat asiat panneet keskusteltavaksi ja laanneet
puhumasta, astui Toivonen kivelle kaikilta nähtäväksi ja alkoi näin
puhua:
»Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Nuorna poikana minä läksin pois teidän
tyköänne sotaväkeen ja olen täysikasvuisena miehenä tullut takaisin.
Mutta tänne tultuani, minä tuskin taisin tuta enään koko kyläämme, ja
minun sydäntäni särkee, nähtyäni kuinka on kaikki niin muuttunut. Ennen
aikojaan meidän kylämme oikein ja syystä kutsuttiin Kultalaksi, sillä
se oliki oikia kultamaa, kussa Jumalan siunaus asui, enemmin kuin
muualla. Usiammat meillä olivat rikkaat ja varakkaat; köyhiä oli vaan
muutamia ja kerjäläisiä ei ollenkaan. Ja silloin meitä kutsuttiin tästä
syystä koko maakunnassa Kultalan pohatoiksi. Sillä emme olleet
rääpäleissä, kerjäläisten tavoin, vaan ehiöissä ja puhtaissa vaikka ei
liian koreissa eli tyyreissä vaatteissa; ja meillä oli ei ainoastaan
kotonamme täydet tarpeet, mutta myöskin aina joku rupla oli. Silloin ei
ollut seurakunnalla mitään korkoa maksettavaa laina-rahoista, mutta me
saimme muualta vuokraa sinne lainatuista rahoista, joita olimma
säästäin kokoilleet. Silloin oli kaikki pelto-maa hyvässä sonnassa ja
ruokossa, sillä jokaisella oli oma lehmänsä ja hevosensa, ja myöskin
muutamia lampaita ja sikoja. Silloin oli meidän kylämme sievä ja
pulskia kuin kaupunki. Huoneet olivat siistit ja puhtaat sekä sisää
että ulkoa, niin ett'ei kukaan kaupungin herroja olisi tarvinnut hävetä
niissä asua. Kyökkikalut ja muut talouden aseet osottivat kylliksi,
että talossa oli varoja ja järjestystä, ja akkunat olivat puhtaat ja
loistivat kuin peilit. Harvalla miehellä oli velkaa, eikä senkään
tarvinnut peljätä, kuinka sen maksaisi. Niillä ajoin kultalalainen sai
ilman velkakirjata eli pantita ja takaukseta, ainoastaan rehellistä
sanaansa vastaan, kaupungista lainaksi satoja ruplia ja enemminkin.
Silloin oli Kultalassa vielä kultainen aika.»
Tällainen Toivosen puhet oli kaikille mieliksi, ja muutamat sanoivat:
»Kylläpä se puhuu oikein!»
Mutta hän puhui vielä enemmin ja sanoi: »Nyt ei ole enään niin. Ei
meidän kyläämme pitäiskään enään kutsua Kultalaksi, vaan sen oikia nimi
olisi Sontala eli Likala. Pelloistamme on kaikki siunaus kadonnut;
sillä muutamilla on liian paljon maata, toisilla taas ei ollenkaan;
eivätkä ne tule oikiassa järjestyksessä viljellyksi. Kerjätä moni ei
enään katsokkaan häpiäksi, vaan ikään kuin oikiaksi elatuskeinoksi.
Useimmat taloudet ovat velkauneet, ja yhdellä toisen perästä on se
päivä edessä, jona täytyy mennä pois talostansa. Ryöstö voudille ei
koskaan puutu meidän kylästämme tekemistä. Naapuri-kyläin kanssa meillä
on riitoja ja käräjänkäymisiä, ja itse keskenämme vihaa ja
eripuraisuutta. Meillä on vielä entinen ylpeys, mutta ei entinen
tavara. Meillä on huoneet ja sydämmet yhtä tyhjät ja saastaiset. Sillä
kukin täällä paremmin ymmärtää ryypätä kuin työtä tehdä; paremmin
lainata kuin maksaa; paremmin varastaa ja kerjätä kuin antaa; paremmin
tehdä petosta kuin totuutta. Jos näin kauvan käypi, niin me tulemma
kaikki häpiällä ja viheliäisyydellä perikatoon. Meille ei enään uskota
mitään kaupungissa eikä maalla, ja kuin jotakuta tahdotaan haukkua
roistoksi eli petturiksi, sanotaan: se on Kultalalainen.»
Tästäpä nousi nurina ja tohina kokouksessa, ja kaikki vihapäissä
Toivosen päälle, niin että Elsa rukka oli sangen suuressa pelvossa.
Sillä hän seisoi siellä likellä, tarkkaan katsellen Toivosta, josta hän
piti varsin paljon. Mutta Toivonen ei ollut tästä tohinasta ja huudosta
milläänkään ja puhui edespäin:
»Hyvät ystävät ja kansaveljet! jos teissä vielä on vähääkään kunniaa ja
kelpoa, niin ottakaa toinen toistanne käteen, sanoin: ei tämä käy
laatuun; parannusta tähän tarvitaan. Mistäpä se tulee tämä paha? Tuolta
krouvista; teidän peltonne ovat viinaryyppyihin hukkuneet ja karjanne
ovat korteilta kumoon lyödyt. Säästää te oletta unhottaneet ja
työntekoon että te enään oikein kykene. Köyhyys opettaa varastamaan, ja
laiskuus on kaiken pahuuden alku. Isäinne tavarat ovat tuhlatut ja
heidän hyvät vaatteensa ovat ryysyiksi ja rääpäleiksi muuttuneet. Mutta
jos vaan on vähänkään rahaa, niin pitää juotaman ja vaimot lapsineen
kotona saavat nälkää nähdä. Kuinka tämä loppuu? -- Minä kysyn
kyläkunnan hallitusmiehiä ja vanhempia: missä ovat kylän omaisuudet ja
kuinka te oletta käyttäneet isäimme jälkeen jätetyt tavarat? Miks'ette
tee rehellistä tiliä hallituksestanne ja miks'ette anna hyviä neuvoja
kuinka näin pahoina aikoina apua saataisiin? Miksikä te yhteistä rahaa
tuhlaatte kernaammin kuin sitä yhteisesti hyväksi käyttäisitte?
Miks'ette sulje kiinni krouveja ja siihen sijaan laske ulos vettä
yhteisistä maan-tiluksista ja paranna autioita peltojanne? Miksikä te
oletta niin nopiat rahaa ulos lainaamaan, ja taas niin hitaat koska
pitäisi auttaa ihmistä maantielle tulemasta?»
Silloin kiljasivat muutamat hallitusmiehistä: »pidä suusi kiinni,
elikkä tulet edesvastauksen ja sakon alaiseksi.» Ja koko kansa huusi
samaten: »ole vaiti! pidä suusi kiini!»
Mutta Toivonen vastasi: »Te saatatte vaatia minua edesvastaukseen;
mutta saatan minäkin teidän päällenne valittaa. Jos minä ilmoitan
kuinka te oletta täällä hallinneet ja yhteisiä asioita ja tavaroita
käyttäneet, niin saadaan nähdä, kummanko tulee suurempi hätä. Ja te
ystävät ja kylän-miehet, näyttäkäät, jos voitte, että minä olen puhunut
mitään väärin eli valhetellen. Kysykäät omaa tuntoanne, jos yhteinen
omaisuutenne on lisännyt tai vähennyt; jos oletta tulleet rikkaammaksi
eli köyhemmäksi; jos uskoa ja kunniaa vielä on seassamme; jos vielä
löytyy Jumalan pelkoa ja rakkautta ihmisiä kohtaan, elikkä jos ei
siihen siaan nähdä oman hyödyn pyyntöä, armotonta suunnattoman
korkorahan ottoa, juoppoutta, petosta, ilkeyttä, valapattoisuutta ja
kaikellaista väärää käytöstä? Ja jos ei ole omalla tunnollanne kieltä,
niin katsokaat hävinneitä mökkiänne ja latojanne, melkeen
hedelmättömiksi muuttuneita peltojanne ja niittyjänne, teidän tyhiöitä
kukkaroltanne ja arkkujanne, ryysyisiä vaatteitanne ja paitojanne: net
ovat minulle todistajat teitä vastaan. Katsokaat lapsiraukkojanne,
kuinka he ovat hoitamata! he ovat minun todistajani teitä vastaan.
Teillä on enemmin huolta karjastanne kuin lapsistanne; ja karjastanne
että taas niin paljon pidä lukua kuin ylöllisestä elämästä,
juoppoudesta ja pelistä.»
Hän tahtoi vielä enemmin sanoa, mutta he sysäsivät hänen pois kiveltä,
hirmuisesti huutain, eivätkä antaneet hänen enään puhua. Muutamat
myöskin tahtoivat rueta häneen, mutta hän tarttui heihin väkevästi ja
viskasi heidät toisiansa vastaan, että päät kolisivat yhteen. Hän otti
vahvan sauvan ja uhkasi lyödä maahan ensimmäisen joka häntä lähestyisi.
Huuto nousi aina suuremmaksi ja julmemmaksi. Muutamat vielä poimivat
kiviäkin. Toivonen meni sauvaansa puistain joukon läpitse kotiansa.
Mutta hänen jälkiinsä lensi kiviä ja kansan kirouksia; ja verissä
silmin tuli hän kotiinsa. Hän pesi pois veren, sitoi haavan otsastansa
ja oli alallansa.
Silloin tuli, vaaliana kasvoista kuin kuolema, ja itkussa silmin Elsa
ja kysyi: »Toivonen, kuinkas sinun on?» Eikä hän peljästyksestä
saattanut enempää sanoa, mutta Toivonen lohdutti häntä ja halasi häntä.
5.