Luodemyrsky oli kuin olikin tulossa. Nyt satoi jo kovasti ja tuuli
kiihtyi kiihtymistään. Puuskat puhalsivat tuon pienen kukkulan yli,
teeravintolan ikkunankehykset rämisivät ja vanhanaikuisten luukkujen
saranat vinkuivat. Piha, joka oli ollut niin puoleensavetävä, oli
menettänyt koristuksensa. Pöydät oli kannettu sisään, lyhdyt oli
otettu alas ja tuo ihmeellinen kyltti, joka oli tuon monipuolisen
herra Bernisin ylpeys, oli huolellisesti kannettu ullakolle. Kokki,
tarjoilijattaret ja myyjätär olivat poistuneet. Teeravintola ja
lahjakauppa oli purjehtinut talvisatamaan maatakseen siellä talviunta
seuraavaan kevääseen saakka.
Huoneet oli huolellisesti lakaistu ja puhdistettu ja parhaimmat
huonekalut ja taulut oli peitetty harsolla. Muutamia pieniä kapineita
oli kumminkin vielä lahjakaupan hyllyillä, koska Mary oli käskenyt
apulaistensa jättää ne sinne, jotta hän itse voisi ne tarkastaa,
ennenkuin panee ne säilyyn. Muutamat hänen valitsemansa tavarat
olivat menneet hyvin kaupaksi ja hänen oli ollut pakko tilata uusia
monta kertaa, mutta muutamat, joita ostaessaan hän oli ollut hyvin
luottavainen, eivät olleet menneet ollenkaan kaupaksi. Hän luetteloi
molemmat, sekä hyvästi että huonosti kaupaksi menevät, tulevan
valintansa ohjeeksi.
Hän kirjoitti tuota luetteloa nyt parhaillaan. Ollen yksinään
huoneessa, joka entiseen aikaan oli ollut tuon pienen talon parhain,
istuutui hän pöydän ääreen kynä kädessään ja muistikirjat ja
paperit edessään. Ei ollut olemassa mitään erikoissyytä, miksi tuo
luetteloiminen olisi pitänyt tehdä tänään. Hän olisi voinut tehdä
sen minä päivänä hyvänsä ennen ilmojen kylmenemistä, jolloin olisi
mahdotonta työskennellä lämmittämättömissä huoneissa. Sinä aamuna ei
hän ollut aavistanutkaan, että hän ryhtyisi siihen iltapäivällä. Hän
rupesi tekemään sitä nyt senvuoksi, että hän tunsi olevansa pakotettu
ryhtymään johonkin voidakseen kiinnittää ajatuksensa johonkin ja
saadakseen olla yksinään. Teeravintolassa voi hän tehdä molemmat —
yhdistää työn eristäytymiseen.
Kun herra Keith oli kertonut kaupassa sinä aamuna tuon uutisen Edwin
Smithin eli Edgar Farmerin kuolemasta, oli se järkyttänyt häntä
kovasti. Se tuli niin äkkiä ja odottamatta, sillä kun hän viimeksi oli
kuullut hänestä, oli hän lääkärin lausunnon mukaan ollut melkein terve.
Mary oli ajatellut häntä melko usein viimeisten vuosien kuluessa tahi
paremminkin niin, että hän oli ajatellut Crawfordin oloa isänsä luona
ja isän iloa, kun poika oli palannut hänen luokseen, ja huojennusta,
kun ei hänen omaa häpeällistä menneisyyttään tarvittu paljastaa. Ja
Mary oli otaksunut Crawfordin unhottaneen onnettoman rakkautensa
isänsä seurassa. Hän käsitti täydellisesti, että Edgar Farmer oli
ollut suuri roisto, kuten Isaiah oli sanonutkin, mutta hän tiesi yhtä
varmasti senkin, että Edwin Smith varmaankin oli ollut lempein kaikista
rakastavaisista isistä. Ja vaikka Crawford olikin ollut halukas
eroamaan hänestä hänen vuokseen, oli hän kumminkin rakastanut häntä
sydämestään.
Ja nyt hän oli kuollut ja Crawford oli jäänyt yksikseen. Mary tunsi
olevansa jollakin tavoin syyllinen hänen kuolemaansa. Varmaa tietysti
oli, että edellisen vuoden peloittava mielenliikutus ja jännitys olivat
kiiruhtaneet sitä. Mary ajatteli Crawfordia ja hänen uutta suruaan,
mutta nuo ajatukset ja hänen oma vastuunalaisuutensa olivat melkein
enemmän kuin hän jaksoi kantaa.
Hän tunsi, että hänen pitää kirjoittaa Crawfordille, jotta Crawford
saisi tietää, että hän oli kuullut tapahtuman ja ajattelee häntä.
Poistuttuaan kaupasta oli hän senvuoksi kiiruhtanut kotiin ja sitten
takaportaita pitkin omaan huoneeseensa. Siellä hän oli kirjoittanut
muutamia rivejä, pienen kirjelippusen vain, mutta senkin kyhääminen
oli ollut hyvin vaikeata. Hän olisi halunnut sanoa niin paljon, mutta
ei uskaltanut. Kirjoitettuaan sen hän muistikin, että Crawford oli
Bostonissa, ja totesi, ettei hän tiennyt Crawfordin osoitetta. Hän
päätti silloin lähettää kirjeen Nevadaan ja luottaa siihen, että se
sieltä toimitettaisiin osoitteen omistajalle.
Hän otti laatikon takaosasta rasian, jossa oli valokuvia, ja rupesi
katselemaan niitä. Tehdessään sitä kuuli hän Isaiahin huutavan häntä
syömään. Sitten hän kuuli enojensa tulevan kotiin, ja koska hän tunsi,
ettei hän nyt voi puhella heidän kanssaan, livahti hän pakoon menemällä
suuria portaita alakertaan. Hän oli syövinään hieman ja poistui sitten
talosta. Isaiah ei huomannut sitä. Poikettuaan kauppaan sanomaan herra
Crockerille, että hän menee iltapäiväksi teeravintolaan, hän kiipesi
kukkulalle, aukaisi oven, meni sisään ja aloitti työnsä.
Tuuli humisi ja vinkui, ja sade pieksi ikkunoita. Luukut rämähtelivät,
kaihtimet rasahtelivat ja puuskat vaikeroivat piipussa, ja kaikki nuo
satayksi vaikerrusta ja voivotusta, jotka kuuluvat myrskyn käsiin
joutuneiden vanhojen talojen omituisuuksiin, toistuivat. Mary kuuli
kaikki nuo äänet kuin sivumennen tehdessään työtä. Sitten, kun ne
vähitellen lähenivät, oli hän kuulevinaan muitakin ääniä, nimittäin
askelia. Joku oli tulossa taloon.
Kun ulko-ovi aukeni, ei hän noussut tuoliltaan eikä kohottanut
katsettaan työstään. Hän ei kääntänyt vielä sittenkään päätään, vaikka
askeleet kuuluivat jo hänen takanaan olevasta pienestä väliköstä.
»Niin, Shad-eno», hän sanoi, »olen täällä täydellisessä turvassa ja
aivan kuivana. Minulla on sitäpaitsi hyvin kiirekin. Miksi lähditkään
sateeseen hakemaan minua? Olen aivan varma, ettet ole pistänyt
kalossejakaan jalkoihisi.»