Ja vasta eräänä päivänä syyskuun puolivälissä sai kapteeni Shadrach
kuulla ystävänsä salaisuuden. Hän, Zoeth ja Mary olivat kaupassa
kolmisin. Liike oli vieläkin melko vilkasta, mutta suurimmat kiireet
olivat jo ohi. Kesähuvilat alkoivat tyhjentyä ja useimmat hotellit oli
jo suljettu. Marykin oli ottanut teeravintolansa kyltin alas jo viime
viikolla. Sen tehtävä oli päättynyt sille vuodelle. Tulos oli ollutkin
suurenmoinen.
Mary oli pahoillaan, että tuo vilkas liikekausi oli loppunut.
Hän oli kyllä melko väsynyt, sillä hän ei ollut suonut itselleen
ollenkaan lepoa eikä vapaapäiviä, vaan tehnyt kaikkensa voidakseen
olla ajattelematta muuta kuin Hamilton ja Kumppania ja teeravintolaa
koskevia asioita. Nämä olivat onneksi antaneet hänelle tarpeeksi
ajattelemista, ja hän karkoittikin muut ajatukset päättäväisesti
mielestään. Nyt hänen ei enää tarvinnut tehdä minkäänlaisia
suunnitelmia ravintolaansa varten, ja kiitos Sim Crockerin ja sen
pätevän tavan, jolla Sim oli ruvennut pitämään huolta kaupasta, ei
hänen enää tarvinnut välttämättä oleskella siellä aamuvarhaisesta
myöhäiseen iltaan. Hänen Zoeth-enonsa oli myöskin jo melkein terve,
joten Maryn ei enää tarvinnut raskauttaa mieltään huolehtimalla
hänenkään terveydestään. Hän oli nyt vaarassa joutua pakostakin
ajattelemaan itseään eikä hän sitä saanut tehdä, sen hän tiesi. Jos
hän alkaisi ajatella itseään, ajattelisi hän varmaankin silloin tuota
toistakin ja kaikkia muitakin toteutumattomia mahdollisuuksia. Ja miten
hyödytöntä ja toivotonta ajattelemista sellainen olisikaan! Ei, ei!
Hänen täytyi keksiä jotakin muuta ajattelemista.
Senvuoksi hän suunnittelikin kaupan julkipuolen korjaamista ja
suurentamista. Hän aikoi suurennuttaa ikkunat ja korjauttaa sillan. Hän
keskusteli juuri suunnitelmastaan Shadrachin ja Zoethin kanssa, kun
John Keith tuli kauppaan. Keithit aikoivat poistua South Harnissista
melko varhain tänä syksynä, ja perheen päämies oli nyt tullut sanomaan
jäähyväisiä. Herra Keith piti Marystä yhtä paljon kuin ennenkin ja
kunnioitti hänen enojaan tähän aikaan peittelemättä. Enot suhtautuivat
häneen samalla tavalla.
Keskustelu alkoi samaan tapaan kuin useimmat keskustelut tässä
maailmassa, nimittäin kohdistuen aluksi ilmaan, millainen se oli
ollut, millainen se nyt oli ja millaiseksi sen otaksuttiin muuttuvan,
siirtyi sitten teeravintolaan ja sen saavuttamaan kannatukseen ja
lopuksi vieraan viimeiseen New Yorkin matkaan, jolta hän juuri äsken
oli palannut. Päivä oli melkein puolessa eivätkä heidän keskusteluaan
keskeyttäneetkään kuin muutamat ostajat, joista herra Crocker piti
kyllä huolta.
»No, kuuluuko sieltä mitään kummempaa?» kysyi kapteeni Shadrach,
udellen tuon suurkaupungin uutisia aivan samoin kuin hän olisi
tiedustellut Harnissin tapahtumia. »Tapasitteko ketään tuttua, vai
mitä?»
Keith hymyili. »Kyllä», hän sanoi. »Kohtasin kaikki ne henkilöt, joita
olin matkustanutkin tapaamaan. Olin siellä liikeasioissa. En tavannut
ketään odottamatta, jos sitä tarkoitatte.»
Kapteeni nyökäytti päätään. »Ette varmaankaan käynyt
South-Streetilläkään, vai mitä?» hän kysyi. »No, sen arvasinkin.
Jos olisitte käynyt, olisitte tavannut montakin. Aina kun olin
lähdössä merille, en milloinkaan elämässäni risteillyt tuolla kadulla
tapaamatta jotakin henkilöä, jota en osannut odottaakaan. Luullakseni
on South-Street maailman suurin sellainen paikka, jossa aina tapaa
tuttuja. Useat merimiehet ovat sanoneet minulle samaa.»
Kun Keith kuuli tämän viisauden palasen, hymyili hän yhä
sydämellisemmästi. Sitten hän sanoi:
»Puheenne johdosta muistankin nyt, kapteeni, että sittenkin tapasin
erään tutun odottamatta. Kohtasin hänet Bostonissa enkä New Yorkissa,
ja se tapahtui eilen. Tekin tunnette hänet luullakseni ja Mary tuossa,
niin hän tunsi tuon henkilön ennen hyvin hyvästi. Tarkoitan nuorta
Crawford Smithiä, tuota Samin ystävää. Hän oli täällä South Harnississa
luonamme muutamana kesänä.»
Shadrach oli ainoa noista kolmesta kuulijasta, joka sanoi jotakin tuon
uutisen johdosta. Ei hänkään puhunut vähään aikaan mitään, vaan katsoi
Maryyn pelokkaasti, ennenkuin hän teki sen. Mary ei sanonut kumminkaan
mitään eikä Zoethkaan, joka nojautui taaksepäin tuolissaan ja jonka
kasvot olivat tiskin kulman takana, sanonut sanaakaan.
»Vai niin!» huudahti hän. »Vai kohtasitte te hänet! Bostonissako? Miten
omituista! Luulin hänen oleskelevan jossakin tuolla Lännessä.»
»Niin minäkin. Viimeksi kun kuulin puhuttavan hänestä, oli hän
lopettanut opintonsa täällä Idässä — hän lueskeli lääketiedettä, kuten
ehkä tiedättekin — ja matkustanut kotiinsa Nevadaan. Hänen isänsä, joka
oli sairas, oli pyytänyt häntä tekemään sen. Hän on kirjoittanutkin
Samille pari kertaa tuolta kaukaa. Senvuoksi hämmästyinkin melkoisesti
nähdessäni hänet Bostonissa nyt. Tapasin hänet asemalla ja me
juttelimme muutamia minuutteja. Hän kertoi minulle, että hänen isänsä
oli kuollut.»
Tiskin takaa, jossa Zoeth istui, kuului omituisia äännähdyksiä kuin
jonkunlaista huohottamista. Shadrach kumartui nopeasti katsomaan.
»Mikä sinua vaivaa, Zoeth?» hän kysyi. Mutta ennenkuin Zoeth ennätti
vastata, sanoi Mary:
»Kuollutko?» hän huudahti. »Herra Keith, sanoitteko Crawfordin isän
kuolleen?»
Hänen äänensä oli niin omituinen, ettei herra Keithkään voinut olla
sitä huomaamatta. Hän katsoi Maryyn ja näytti haluavan kysyä jotakin,
mutta vastasi sitten Maryn kysymykseen.
»Sanoin. Hän on kuollut. Hänen poikansa kertoi minulle hänen
sairastaneen jonkun aikaa ja kuolleen noin pari viikkoa sitten.
Crawford ei kertonut kumminkaan minulle mitään erikoiskohtia eikä
ilmoittanut sitäkään, miksi hän oli tullut tänne Itään. Hän ei
näyttänyt todellakaan olevan halukas puhumaan, vaan käyttäytyi kuin
hänellä olisi ollut jotakin mielessä. Tietysti sanoin hänelle olevani
pahoillani, jolloin hän kiitti minua ja kysyi, miten vaimoni, Edna ja
Sam voivat. Sitten piti minun kiiruhtaa junaani. Ah, aiotteko lähteä
jonnekin, Mary? No, silloin on minun sanottava jäähyväiset tulevaan
kesään asti, sillä me matkustamme huomenaamulla.»
Mary selitti melko hätäillen, että hänen piti keskustella Simeonin
kanssa muutamia minuutteja. Hän sanoi jäähyväiset, puristi herra
Keithin kättä ja kiiruhti ulos. Keith katsoi hänen jälkeensä.
»Toivoakseni en tehnyt mitään tyhmyyttä», hän sanoi, »puhuessani
nuoresta Smithistä. Hän ja Crawford olivat yhteen aikaan hyvin hyviä
ystäviä, vai kuinka? Ymmärsin sen niin Samin huomautuksista. Teinköhän
nyt jonkun tyhmyyden mainitsemalla tuon pojan nimen, vai mitä luulette?
Toivon kumminkin päinvastaista.»
Kun Zoeth ei sanonut mitään, kiiruhti Shadrach tyynnyttämään häntä.
»Ei, ei», hän sanoi. »Tässä yhteen aikaan luulimme mekin siinä olevan
jotakin. Emme kumminkaan tienneet mitään varmasti, mutta otaksuimme
kumminkin, että he olivat toisilleen enemmänkin kuin ystäviä. Mutta nyt
näyttää kumminkin siltä kuin kaikki olisi lopussa. He eivät luullakseni
enää kirjoitakaan toisilleen. Otaksun, että Mary-'Gusta on väsynyt
häneen», hän selitti. »Hän on kyllä hyvin kiltti nuorukainen, mutta
ehkä hän ei ole tarpeeksi hyvä Marylle. Ja mitä siihen tulee», lisäsi
hän vakaumuksella ja korostavasti, »en ole milloinkaan nähnytkään
sellaista.»
Keith näytti huojentuneelta. »Olen iloinen, etten erehtynyt», hän
sanoi. »Hän näytti niin säpsähtävän, kun sanoin miehen kuolleen, ja
hän käyttäytyikin niin omituisesti. Ettekö huomannut sitä itsekin,
kapteeni?»
Shadrach nyökäytti päätään.
»Huomasin, että hän oli jollakin tavoin hämmentynyt», hän sanoi,
»mutta mielestäni se ei ole ollenkaan ihmeellistä, kun muistamme, että
Crawford ja hän ovat olleet niin hyviä ystäviä. Luullakseni Mary on
kuullut hänen puhuvan paljonkin isästään.»
»Ehkäpä. Epäilemättä asia onkin niin. Pelkään hänen työskentelevän ihan
kovasti ja huolehtivan liiaksi näiden kaikkien yritystensä vuoksi. Hän
onnistuu ihmeellisesti niissä, mutta en pidä siitä, että hän menettää
poskiensa ruusut. Ne ovat liian kauniit menetettäviksi. Pitäkää häntä
silmällä, kapteeni, älkääkä antako hänen väsyttää itseään.»
Hän sanoikin sitten hetken kuluttua jäähyväiset. Kapteeni Shadrach
saatteli hänet ovelle. Zoeth pysyi paikoillaan nousematta edes silloin
kun hän puristi poistuvan ystävänsä kättä. Mutta kun kapteeni kääntyi,
huomasi hän toverinsa seisovan tiskin päässä puristaen sen laitaa
toisella kädellään ja viittailevan toisella. Shadrach katsahti häneen
ja harppusi sitten hänen luokseen parilla askeleella.
»Herra siunatkoon, Zoeth, mikä sinua vaivaa?» huudahti hän.
Zoeth viittasi häntä vaikenemaan. »Ssh, ssh», hän pyysi kuiskaten. »Älä
huuda niin kovasti, että Mary kuulee. Shadrach, minä —»
»Mitä sitten?» keskeytti hänen ystävänsä. »Mikä sinua vaivaa, Zoeth?
Lähetänkö hakemaan lääkäriä?»
»Ei, ei. Olen aivan täydessä kunnossa, Shadrach. Säikähdin ja
hämmästyin vain hieman äsken, siinä kaikki. En ole vielä oikein
voimissani, ja tuo uutinen järkytti minua. Mutta, Shadrach, haluan
keskustella kanssasi. Haluan kertoa sinulle jotakin heti, sillä en voi
salata sitä enää pitempää aikaa. Emmekö voi lähteä kotiin — huoneeseeni
tahi jonnekin, missä voimme jutella? Haluatko, Shadrach?»
»Kas niin, kas niin, laivatoveri, älä nyt hermostu. Kotiinko? Tietysti
voimme lähteä sinne. Hei, Sim, kuulehan?» huusi hän herra Crockerille,
joka oli varastohuoneessa. »Sinä ja Mary saatte hoitaa kauppaa vähän
aikaa. Zoeth ja minä lähdemme kotiin päivälliselle.»
Simeon vastasi, ettei Mary ollut siellä. »Hän poistui takaovesta ja
lähti luullakseni kotiinsa. Mutta menkää te vain, kapteeni Shad», hän
lisäsi, »sillä voinhan minä hoitaa tämän kaupan yksinänikin.»
Tultuaan kotiin ja herra Hamiltonin huoneeseen veti kapteeni esille
kaikkein mukavimman nojatuolin, pakotti ystävänsä istuutumaan siihen
sekä sulki ja lukitsi oven. Sitten hän istuutui vuoteen reunalle ja
sanoi:
»Kas niin! Nyt me olemme valmiit ja kaikki on mallikelpoisessa
järjestyksessä. Kukaan ei voi tulla laivaan häiritsemään meitä. Anna
siis vain kuulua, Zoeth. Mitä sinulla olikaan kerrottavaa?»
Zoeth työnsi vapisevan kätensä povitaskuunsa, otti sieltä esille
vanhanaikaisen lompakon ja etsi lompakosta käsiinsä hyvin rypistyneen
kirjekuoren.
»Shadrach», hän sanoi, »en ymmärrä ollenkaan, miten aloittaisin. Tuntuu
niin omituiselta ajatella, että sinulla ja minulla, jotka olemme olleet
niin läheisessä suhteessa toisiimme kaikkien näiden vuosien kuluessa,
on jotakin salattavaa toisiltamme. Minusta tuntuu sellainen tyhmältä.
Ja tyhmää se onkin. Olen ollut houkka, kun olen salannut sen sinulta.»
Kapteeni nauroi.
»Et voisi olla tyhmä, vaikka rupeaisit vanhan Harryn oppilaaksi
kymmeneksi vuodeksi, Zoeth», hän sanoi. »Et tiedä, miten voisit
sellaiseksi tulla eikä pirukaan voi sinua opettaa. Älä nyt tuhlaa aikaa
sanomalla minulle, että puhun kevytmielisesti pyhistä asioista», hän
lisäsi. »Eikä tuo vanha paholainen olekaan luullakseni mikään pyhä ja
sitäpaitsi haluan nyt kuulla tuon salaisuuden. Mikä se on?»
Zoeth pudisti päätään. »Olen ollut tyhmä kumminkin», hän sanoi, »mutta
luullakseni olen saanut rangaistukseni. Minulla ei ole ollut mitään
todellista syytä, miksi en olisi voinut puhua siitä jo ennenkin, mutta
se oli minulle kumminkin jollakin tavoin vastenmielistä. En voinut.
Mutta nyt aion kertoa sen sinulle, Shadrach.»
Hän näytti tuota rypistynyttä kirjekuorta.
»Muistat kai, milloin sairastuin?» hän sanoi. »Muistat kai, että
luhistuin yhteen kasaan keittiön lattialle? No niin, etkö milloinkaan
ihmetellyt, mikä minut siihen nyykisti? Kerron sen nyt sinulle. Sen
teki muudan kirje, jonka sain sen päivän aamupostissa. Tässä on
tuo kirje. Onnistuin pistämään sen liivini povitaskuun silloin kun
Isaiah riensi hakemaan teitä ja jätti minut makaamaan siihen. En
halunnut, että hän olisi huomannut sen. Enkä halunnut silloin, että
muutkaan olisivat sen nähneet. Nyt haluan kumminkin, että luet tämän,
Shadrach. Mutta ennenkuin teet sen, salli minun varoittaa sinua. Sinun
on rukoiltava Kaikkivaltiaalta voimaa siihen. Tulet hämmästymään,
Shadrach, hämmästymään ja säikähtämään. Tässä se on. Lue se nyt.»
Hän ojensi kuoren toverilleen. Shadrach otti sen ihmetellen ja katsoi
osoitetta.
»Tätä käsialaa en ainakaan tunne», hän sanoi.
»Tunsit sen kerran maailmassa hyvinkin hyvin.»
»Tunsinko? Se on leimattu Carson Cityssä, Nevadassa. Siis tuolla
samassa paikassa, jossa Crawford Smithkin asuu, vai mitä? Mitä
maailmassa tämä on?»
Hän aukaisi kuoren ja otti sieltä esille monta tiheäänkirjoitettua
paperiarkkia. Hän alkoi lukea ja kun hän luki, hänen kasvojensa ilme
muuttui uteliaasta ihmetteleväksi, hämmästyneeksi, vihaiseksi ja
lopulta noiden kaikkien sekoitukseksi. Viimeinen arkki putosi hänen
hyppysistään lattialle, kun hän katsoi Zoethiin hyvin kalpein kasvoin.
»Hyvä Jumala!» hän sanoi vakavasti.
Kului puoli tuntia ja he keskustelivat vieläkin. Shadrach ei ollut
vieläkään kokonaan tointunut hämmästyksestään, mutta voi jo kumminkin
ajatella ja puhua johdonmukaisemmasti, vaikka hän ihmettelikin vielä
tuota kaikkea suuresti.
»Tuntuu aivan siltä kuin tässä olisi toiminut Jumalan sormi», hän sanoi.
»Niin tässä onkin», myönsi Zoeth varmalla vakaumuksella. »Katsohan,
miten Herra on täyttänyt lupauksensa. Tuo vääryys menestyi jonkun
aikaa, mutta Jumalan rangaistus kohtasi kumminkin häntä lopulta. Etkö
voi nähdä jokaisesta rivistä, miten suuressa tuskassa tuo mies-raukka
eli?»
»Mies-raukka! Herra Jumala taivaassa! Zoeth Hamilton, et suinkaan sääli
häntä, vai mitä? Oletko pahoillasi hänen vuokseen?»
Zoeth nyökäytti päätään. »En ollut alussa», hän sanoi. »Aluksi se, kun
se iski niskaani kuin salama kirkkaalta taivaalta, vei kaikki voimani.
Kun lääkäri tuli, sanoi hän luulevansa, että olin säikähtänyt jotakin.
Niin säikähdinkin, ja tuo kirje oli syynä siihen. Mutta myöhemmin, kun
aloin parantua ja voin ajatella jälleen saatuani tilaisuuden lukea tuon
kirjeen uudestaan, rupesin — no niin, en voi antaa hänelle anteeksi
tuota hänen tekoaan luullakseni milloinkaan.»
»Sitähän minäkin. Piru hänet vieköön!»
»Hsh, Shadrach, hän on kuollut.»
»Niin onkin. Unhotin sen. Silloin hän on saanut tuomionsa, luullakseni,
minun tarvitsematta sitä enää vaatia.»
»Hän oli jo tuomittu täällä maailmassa, Shadrach. Koko hänen elämänsä
— ainakin sen loppupuoli — on ollut varmaankin yhtä ainoata tuskaa.
Hänen on täytynyt jumaloida tuota poikaansa. Hän sanoo niin tuossa
kirjeessään, mutta se olisi selvinnyt muutenkin tuon kirjeen jokaisesta
kohdasta hänen sanomattakaan sitä. Voit kuvitella, miltä hänestä
tuntui, kun tuo kasvoi ja he rupesivat rakastamaan toisiansa yhä
enemmän ja kun hänen täytyi joka minuutti pelätä ja vapista, että tuo
poika tavalla tahi toisella saa kuulla, että tuo isä, jota hän rakastaa
ja kunnioittaa, onkin varas ja jotakin vielä pahempaa. Minä ainakin
luulen voivani sen kuvitella. Ja silloin yht'äkkiä tulee tuo poika
hänen luokseen ja kertoo haluavansa mennä naimisiin —. Ah, Jumalani!
Shadrach, ajattelehan nyt sitä, että hän halusi mennä naimisiin
holhokkimme — Marcelluksen tytärpuolen kanssa. Tuo ilmoitus teki kai
hänet aivan hulluksi. Ja sitten he riitautuvat, ja tuo poika, tuo
ainoa, jonka vuoksi hän on elänyt, poistuu kotoaan ja eroaa hänestä.
Ja hän tietää tuon pojan matkustavan tänne — tänne meidän luoksemme,
ja aavistaa, että poika jolloinkin saa varmasti kuulla koko asian. En
ihmettele ollenkaan, että hän kirjoitti tuon kirjeen, enkä —»
Kapteeni keskeytti.
»Mutta miksi hän kirjoitti juuri sinulle?» hän sanoi. »Hän kirjoittaa
sinulle ja pyytää, ettet antaisi Mary-'Gustan mennä naimisiin hänen
poikansa kanssa; ja minkä vuoksi? Suojellakseenko tuota poikaa joltakin
pahalta? Ei! Hän tiesi nimittäin, että Mary-'Gusta onkin sellainen
kuin hän on, paras ja hienoin tyttö maailmassa. Hän rukoili vain
itsensä vuoksi, ettei hänen poikansa saisi tietää, millainen hän
todellisuudessa on, siinä kaikki. Ei, Zoeth, en voi juuri sääliäkään
häntä. Hän on nyt kuollut, ja se on hyvä asia jo sekin. Siinä ei ole
muuta ihmeellistä kuin se, että hän on ollut hengissä koko tämän ajan
meidän tietämättämme. Ja kun ajatellaan — mutta olkoon nyt. Ihmeellistä
se kumminkin on.»
Molemmat vaikenivat hetkiseksi, mutta sitten sanoi Zoeth:
»Mikä minua kumminkin on kaikkein enimmän huolettanut tässä
asiassa, Shadrach, on Mary-'Gusta itse. Millaiset hänen tunteensa
todellisuudessa mahtanevat ollakaan Crawfordia kohtaan? Kerroit
minulle, että Mary on antanut hänelle rukkaset, mutta oletko varma,
että hän teki sen senvuoksi, ettei hän rakasta Crawfordia tarpeeksi
voidakseen mennä naimisiin hänen kanssaan? Oletko varma, etteivät
siihen olleet muut syyt vaikuttamassa?»
»Hän sanoi minulle ainakin niin. Millaisia muita syitä siinä olisi
voinut olla?»
»Niin, niin, Shadrach, minusta tuntuu, että tuo johtuu vain
asianhaaroista. Tiedät, että Mary-'Gusta on viimeinen ihminen
maailmassa, joka ajattelee itseään. Jos hän pitää hiemankaan
Crawfordista tahi jos hän rakastaa häntä, ei hän salli, että Crawford
joutuu kärsimään hänen vuokseen, vai mitä? Mary tiesi ehkä, että
Crawford kunnioittaa ja rakastaa isäänsä, ja aavisti, että isän hyvä
nimi merkitsee paljon pojallekin. Sitten siinä olimme vielä mekin, sinä
ja minä, Shadrach. Hän ei halua tuottaa kärsimyksiä meillekään, jos hän
vain voi sen estää. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan?»
»Hm!» mumisi kapteeni ajatellen ääneen. »Luullakseni ymmärrän, Zoeth.
Tarkoitat, että jos Mary-'Gusta on saanut selville kaikki Ed Farmeria
koskevat seikat, kuka hän on ja mitä kaikkea hän on tehnyt, ja jos hän
on kuullut, että Crawford Smithin isä on Ed Farmer, jota hän ei luule
Crawfordin eikä meidänkään tietävän — tarkoitat, että koska hän on
Mary-'Gusta, uhraa hän, mieluummin kuin tuottaa surua Crawfordille ja
meille, omat tunteensa teeskentelemällä, ettei hän rakasta Crawfordia
tarpeeksi, ja toimimalla, että Crawford matkustaa tiehensä. Hän luuli
siten voivansa suojella sekä häntä että meitä. Otaksun, että tarkoitat
juuri sitä.»
»Aivan niin, Shadrach.»
»Hm! Siinä on kumminkin muudan seikka, miksi se tuntuu melkein
mahdottomalta. Miten maailmassa olisi hän saanut selville, että
sellaista henkilöä kuin Ed Farmeria on ollut olemassakaan?»
»Useat South Harnissin asukkaat ovat voineet kertoa sen hänelle, jos he
vain ovat halunneet.»
»Ehkä niinkin, mutta he eivät ole kumminkaan voineet kertoa hänelle,
että Carson Cityssä asuva Edwin Smith on sama kuin Edgar Farmer. Eivät
mitenkään! Sitä ei ole tiennyt kukaan muu kuin Ed Farmer itse. Kuinka
olisi Mary-'Gusta saanut sen tietää?»
»En tiedä, Shadrach, ellei —. Hän on hirveän viisas, kuten tiedät,
ja jokin on ehkä voinut viedä hänet jäljille, joita hän sitten on
seurannut loppuun. Tiedän sen tuntuvan mahdottomalta, mutta, Shadrach,
jos hän vain rakastaa Crawfordia ja Crawford rakastaa häntä, haluan,
että he saavat toisensa. Niin juuri! Heidän on pakko!»
Shadrach tuijotti häneen.
»Zoeth Hamilton», hän huudahti, »tiedätkö, mitä puhut? Haluatko, että
holhokkimme menee naimisiin sen miehen pojan kanssa, joka —»
»Tiedän, mitä hän teki, Shadrach, sinun ei tarvitse kertoa sitä
minulle ollenkaan. Mutta on hän nyt kuollut, ja hänen poikansa on hyvä
nuorukainen, jota sekä sinä että minä rakastamme. Ja, Shadrach, olen
miettinyt tätä asiaa melkoisesti saatuani tuon kirjeen ja sittenkuin
paranin tarpeeksi voidakseni ajatella, ja minä olen päättänyt näin: Tuo
konnantyö on jo aiheuttanut tarpeeksi surua ja huolta meille kaikille,
mutta siitä pitää kerrankin tulla loppu. Se, joka tuhosi kaikkien
meidän elämän kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ei saa turmella näiden
kahden elämää, jos vain voin sen estää. Jos Mary-'Gusta rakastaa häntä
ja hän Mary-'Gustaa, pitää heidän saada toisensa ja tulla onnellisiksi.
Ja sinä ja minäkin tulemme onnellisiksi katsellessamme heidän onneaan.»
Hän keskeytti ja lisäsi sitten:
»Haluan senvuoksi, Shadrach, saada jotenkin selville, antoiko Mary
hänelle senvuoksi rukkaset, ettei hän rakasta häntä tarpeeksi, vai
tapahtuiko se jonkun muun syyn vuoksi.»
Shadrach nousi tuolistaan ja laski kätensä ystävänsä olkapäälle. Hän
rykäisi pari kolme kertaa, ennenkuin hän puhui, mutta hänen äänensä
värähteli kumminkin, kun hän sanoi:
»Zoeth, olet parempi mies kuin minä milloinkaan tulen olemaan.
Kuunnellessani sinua rupeaa minua hävettämään.»
Kumpainenkin jätti päivällisen melkein koskemattomaksi, vaikka Isaiah
olikin valmistanut karpalopiirakan syksyn ensimmäisestä karpalosadosta.
Hän oli kirjaimellisesti hyvin pettynyt, kun hänen isäntänsä eivät sitä
maistaneetkaan.
»Ei hyödytä ollenkaan, että raadan itseni melkein kuoliaaksi
valmistaessani kaikenlaisia herkkuja tälle miehistölle», murisi hän.
»Seisoin tuon hellan vieressä tänään niin kauan, että kuumenin niin
hirmuisesti, että aivan höyrysin, kun joku raitis henkäys sattui
minuun. En kumminkaan voi tyydyttää teitä.»
»Kyllä sinä voit», huomautti kapteeni Shadrach noustessaan pöydästä.
»Voit tyydyttää meidät liian pian, siinä se juuri onkin syy. Olimme
kylläisiä, ennenkuin ehdimme tuohon piirakkaan.»
»Hm! Haluaisin sen kumminkin tietää. Mary-'Gusta oli kylläinen jo
paljon ennen sitä. Hän ei syönyt juuri mitään, vaan sanoi, ettei
hänellä ole nälkä. Kyllä tämä sentään on masentavaa! Mitä maailmassa
te oikeastaan teettekään kokilla? Jos ruokahalunne on muuttunut
samanlaiseksi kuin kanarialintujen, niin miksi ette syö siemeniä, kuten
ne? Enkä luullakseni ole milloinkaan valmistanut parempaa piirakkaa
kuin tuo on.»
»Missä Mary-'Gusta nyt on?» kysyi Zoeth.
»En tiedä. Hän meni huoneeseensa. Hän on ehkä siellä vieläkin tahi
sitten hän on tullut alas ja mennyt jonnekin jälleen. En ole kumminkaan
huomannut hänen poistumistaan.»
Shadrach katsoi ikkunasta pihalle. Aamu oli ollut pimeä ja sumuinen,
ja nyt näytti rupeavan satamaankin. Tuuli humisi poppelien latvoissa
ja tyrskyjen kohina rannalta kuului niin selvästi, että kapteeni tiesi
varmasti luodemyrskyn olevan tulossa.
»Roskailma», huomautti kapteeni. »Ja se muuttuu vieläkin huonommaksi
ennen iltaa. Sinun on parasta jäädä tänne tyyneen satamaan täksi
iltapäiväksi, Zoeth. Simmie, poika, Mary-'Gusta ja minä hoidamme kyllä
kaupan. Niin, niin, sinä jäät kauniisti tänne pysyväksesi kuivana.
Toivoakseni Mary-'Gusta otti sateenvarjon mukaansa.»
»En tiedä, onko hän mennytkään», sanoi Isaiah. »Hän voi olla
huoneessaan vieläkin. Sinne hän ainakin meni.»
Huudettuaan turhaan portaiden juurelta monta kertaa: »Mary-'Gusta!»
meni kapteeni varmuuden vuoksi katsomaan. Maryn huoneen ovi oli
kiinni, mutta kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta koputuksiinsa,
avasi hän sen ja meni huoneeseen. Mary ei ollut siellä, vaikka olikin
selvää, että hän oli ollut siellä aivan äsken.
Hän oli selvästi kirjoittanut jonkun kirjeen, koska hänen
kirjoitusvehkeensä olivat levällään pöydällä. Laatikko, jossa hän niitä
säilytti, oli myöskin jäänyt auki, mikä oli tavatonta huolimattomuutta
hänen puoleltaan, sillä yleisesti puhuen, kuten hänen enonsa Shad
sanoi: »Maryn huoneessa ei ole mikään milloinkaan poissa paikoiltaan
lukuunottamatta muutamia paikkoja, joihin puuseppä on syyllinen eikä
hän.»
Kapteeni meni lähemmäksi sulkeakseen laatikon. Kun hän teki sen,
kiintyi hänen huomionsa muutamaan valokuvaan, joka oli ylimmäisenä
muutamassa rasiassa, jossa oli muitakin valokuvia. Hän otti kuvan
käteensä ja tarkasteli sitä. Kuva oli tuo Edwin Smithistä otettu
silloin kun hän oli näyttänyt olevan parantumaisillaan taudistaan, tuo
sama, jossa hän oli ilman partaa.
Kun Shadrach katseli valokuvaa, avautuivat hänen silmänsä suuriksi. Hän
huudahti, meni ylävälikön ovelle ja huusi: »Zoeth!» Sitten hän palasi
pöydän luo ja otti laatikosta toisenkin kuvan, joka oli nyt ylimmäisenä
rasiassa. Se oli tuo vanha kellastunut kuva Hall ja Kumppanin
osakkaista.
Isaiah tuli kompastellen portaita ylös.
»Voinko auttaa teitä jotenkin, kapteeni Shad?» hän kysyi. »Zoeth meni
sulkemaan tallin ovea. Hän luuli sateen voivan vahingoittaa sitä.
Sanoin hänelle, että minäkin kyllä menen sen sulkemaan, mutta — Herra
siunatkoon!»
Kapteeni ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Tultuaan
huoneeseen oli Isaiah lähestynyt isäntäänsä selän takaa ja huomasi nyt
Shadrachin olan yli nuo molemmat valokuvat.
»Herra siunatkoon!» huudahti hämmästynyt Isaiah.
Shadrach kääntyi katsomaan häneen.
»No, mikä sinulle nyt tuli?» hän kysyi. »Miksi noin tuijotat?»
»Katselen noita valokuvia», huohotti Isaiah.
»No, mikä niissä on vikana? Tiedätkö, mistä Mary-'Gusta on ne saanut?
Oletko —. Kuulehan nyt, mihin sinä nyt olet menossa?»
»En mihinkään. Menen vain alakertaan. Minun pitää pestä astiat. Antakaa
minun mennä, kapteeni Shad. Sanon teille, että minun pitää mennä juuri
tässä silmänräpäyksessä.»
Mutta kapteeni Shad ei päästänyt häntä. Hän tarttui sen sijaan lujasti
pelästynyttä kokkiansa ja stuuarttiansa kaulukseen ja väänsi tämän pään
lopulta sellaiseen asentoon, että hän voi katsoa häntä silmiin. Se oli
kyllä vaikeaa, sillä Isaiah ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä
katsellaan sillä tavalla.
»Hm!» murahti kapteeni hetkisen kuluttua. »Hm! Luullakseni olen saanut
kerrankin oikean otuksen satimeen. Istuudu tuolle tuolille, Isaiah
Chase, sillä haluan puhutella sinua.»