Huhtikuun alussa, kun Mary ilmoitti aikovansa ruveta panemaan toimeen
suurinta ja kunnianhimoisinta suunnitelmaansa, jonka Barbara Howen
tekemä huomautus oli synnyttänyt viime vuonna — nimittäin tuota
teeravintola- ja lahjakauppasuunnitelmaansa — ei kapteeni pannut
hyvinkään kovasti vastaan.
»En näe siinä juuri mitään järkeä», hän myönsi. »En tiedä, tiedänkö,
millainen sellainen onkaan. Sen verran kuin puheistasi ymmärrän, aiot
avata jonkunlaisen hienon ruokalan, vai mitä?»
»En, Shad-eno, en juuri sellaistakaan», selitti Mary.
»No jonkunlaisen ryyppylänkö sitten? Sellainen siitä varmaan
tuleekin, koska sanot sitä 'teeravintolaksi'. Siis jonkunlaisen
raittiusravintolan, vai mitä? Voiko siellä saada kupin kahviakin, jos
haluaa? Kaipaan niin vähän teetä, ettei se minua juuri öisin valvota.»
»Kuulehan nyt, Shad-eno, kun selitän: Teeravintola — ainakin sellainen
teeravintola, jonka minä aion perustaa — on sellainen paikka, jonne
kesävieraat, erittäinkin naiset ja tytöt, tulevat istumaan pienten
pöytien ääreen juodakseen teetä tahi syödäkseen torttuja ja jäätelöä ja
katsellakseen merelle, jos ilma on kaunis —»
»Niin, ja tarkastellakseen sumua ja puhuakseen lähimmäistensä
vaatteista ja mustatakseen parhaimpien ystäviensä mainetta. Ymmärrän
nyt, että siitä tulee jonkunlainen ompeluseura, jossa ei ommella.
Hyvä on, anna mennä vain ja laita tuo teeravintolasi kuntoon, jos
vain haluat. Jos joku voi saada sen kannattamaan, niin ainakin sinä,
Mary-'Gusta.»
Siispä Mary, saatuaan tuollaisen rohkaisun, alkoi toteuttaa
suunnitelmaansa. Hän oli miettinyt erikoiskohtia jo jonkun aikaa.
Kaupasta kotiin vievän kadun puolivälissä oli muudan toinenkin pieni
ja vanhanaikainen cape-codilaistyylinen talo. Se sijaitsi muutamalla
pienellä kukkulalla, josta oli laaja näköala merelle, rannikolle ja
kauppalaan. Sen ympärillä oli muutamia tuulen tuivertamia puita ja
pensaita. Se oli ollut autiona jo pitkän aikaa ja oli hyvin huonossa
kunnossa.
Mary sopi sen omistajan, muutaman bayportilaisen, kanssa, että hän
saa vuokrata sen ja sen ympärillä olevan maan kolmeksi vuodeksi
mitättömästä vuokrasta. Sopimukseen liitettiin pykälä, jonka mukaan
Maryllä oli oikeus teetättää tarvittavat muutokset ja korjaukset. Sen
mukaan sai vuokralainen vielä ostaakin talon sopimuksessa määrätystä
hinnasta noiden kolmen vuoden kuluttua, jos hän vain haluaa.
Sitten saippuan ja veden, valkoisen maalin ja liituveden,
miellyttävien, mutta vaatimattomien seinäpaperien ja syrjään sysättyjen
vanhojen omituisten huonekalujen, joista suurin osa ryövättiin
Gould-Hamiltonin kodin seurustelu- ja parhaimmasta makuuhuoneesta,
avulla rupesi Mary sisustamaan tuon pienen rakennuksen huoneita.
Kaikki mereltä tuodut esineet, vanhojen purjelaivain kuvat ja muut
sellaiset harvinaisuudet asetti hän hyvin näkyville paikoille. Nurmikko
niitettiin ja nuo sotkeutuneet pensaat puhdistettiin, leikattiin
ja oksittiin; halvat mutta kauniit ristikot, jotka muistuttivat
laivan köysistöä ja joita pitkin köynnösruusujen otaksuttiin
jolloinkin kiipeilevän, kiinnitettiin seiniin, puiden varjoon ja
viiniköynnösmajaan asetettiin maalaispöytiä, ja valaistusvälineiksi
ripustettiin laivanlyhtyjä. Kadulle johtava tie silitettiin ja tehtiin
kovemmaksi, ja kyltti, jonka Josua Bernis, paikallinen »Talojen,
veneiden ja kylttien maalaja, peltiseppä ja lasimestari» — katso herra
Bernisin ilmoitusta Advocatista — oli maalannut, ripustettiin portin
yläpuolelle.
Kapteeni Shadrachin huomautukset, kun hän ensimmäisen kerran näki
tuon kyltin, ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Mary ei ollut neuvotellut
hänen kanssaan siitä, sillä hänestä oli sellainen menettely tuntunut
parhaimmalta. Kun se oli kiinnitetty paikoilleen, vei hän kumminkin
kapteenin katsomaan sitä. Shadrach korjasi silmälasejaan ja luki:
Etumainen Tähystysasema.
Teetä ja Lahjoja.
Herkkuja syötäväksi.
Kauniita tavaroita ostettavaksi.
»Kaikki hyvin!»
Siihen oli sitäpaitsi maalattu fregatti, jonka kaikki purjeet olivat
levällään. Se lasketteli täysin purjein tummanviheriässä, valkoista
vaahtoa kuohuvassa meressä jonkunlaista viheriää rantaa kohti, missä
kasvoi viheriöitä tomuviuhkoilta näyttäviä puita.
Shadrach tarkasteli tuota taideteosta kauan ja hyvin tarkkaavaisesti,
ja sanoi lopulta:
»Jokainen riepu on ylhäällä, ruorissa ei ole ketään, maa on melkein
keulan edessä ja tyrskyt pieksävät jo laitoja. Minusta näyttää,
että tuo matka loppuu lyhyeen ja melko äkkiä sittenkin. Mutta kun
tähystäjä, jonka pitää se tietääkin, sanoo 'Kaikki hyvin!', on kai
asia sitten niin, sillä hänellä on luullakseni enemmän kokemusta kuin
minulla tällaisten lahjakauppalaivojen ohjaamisessa. Mutta mitä nuo
harjasmaiset esineet tuolla rannalla ovat? Ovatko ne teepensaita vai
ruohoa?»
Ensimmäisten viikkojen kuluessa ravintolan avaamisesta ei siellä
ollut juuri ollenkaan liikettä eikä siis »Etumaisen Tähystysaseman»
optimistinen selitys toteutunutkaan kirjaimellisesti. Mary oli
taipuvainen ajattelemaan, etteivät asiat olleet ollenkaan hyvällä
kannalla. Suunnitellessaan tuota uutta yritystä oli hän ollut
niin säästäväinen kuin suinkin, mutta hänen oli kumminkin ollut
pakko tuhlata rahoja ja tehdä uutta velkaa. Sitten hän oli ottanut
palvelukseensa hyvän kokin ja pari tarjoilijatarta, joten hänen oli
pakko ajatella myös viikoittaisia menojaankin. Mutta niiden autojen
lukumäärä, jotka poikkesivat uudelle tielle, pysyi kuin pysyikin
harmittavan pienenä.
Mutta niiden lukumäärä kasvoi kumminkin. Kuten ihmiset olivat puhuneet
Hamilton ja Kumppanin joulutavaroista, alkoivat he nytkin puhua tuon
uuden ravintolan »omituisuuksista ja miellyttävistä erikoisuuksista».
Tee oli hyvää, tortut ja jäätelö olivat herkullisia, kauniina päivänä
oli näköala hurmaava ja lahjakaupan kauniit esineet oli asetettu
näytteille houkuttelevasti. Joten, kun toukokuu meni ja kesäkuu alkoi,
jolloin huvilat ja hotellit alkoivat täyttyä asukkaista, kasvoi tuon
uuden ravintolan liike keskinkertaisesta hyväksi ja lopulta vallan
suurenmoiseksi.
Mary jakoi aikansa kaupan ja ravintolan kesken, ollen vuorotellen
kummassakin ja koettaen pitää silmällä niitä molempia. Hän ei ollut
sellaisessa mielentilassa, että hän olisi halunnut tavata ihmisiä
ja senvuoksi hän pysyttelikin vieraista ihmisistä niin kaukana kuin
suinkin. Sellaisia entisiäkin tuttuja, jotka tulivat ravintolaan, näki
hän vain harvoin. Jollei hänellä olisi ollut niin paljon hommaa, olisi
hänestä varmaankin tuntunut hauskalta tarkastella ihmisluonteiden
vastakkaisuuksia sen perusteella, miten nuo hänen entiset tuttavansa
suhtautuivat nyt häneen.
Kun esimerkiksi herra ja rouva Christopher Mullet ja heidän tyttärensä
Irene, joka nyt oli päässyt koulusta ja lopettanut lukunsa niin
täydellisesti, että hänen ulkonainen minänsä todellakin kimalteli,
istuivat puiden siimeksessä juomassa teetä, sanoi rouva Mullet:
»Ja tällainen on siis kaiken tuon ylvästelyn, keimailun, Euroopan
matkan enkä tiedä minkä kaiken muun tulos. Täällä hän nyt hoitaa
tällaista ruokalaa. Ruokalaa — ajatelkaahan nyt! Ellei tällaista voida
sanoa taantumukseksi, niin ei mitään. Etkö sinäkin luule, Rena, että
häntä hävettää?»
Neiti Mullet ummisti väsyneet silmänsä ja huokaisi toivottomasti.
»Voi, äiti», hän sanoi venytellen, hyvin toivottomasti, »etkö voi olla
nimittämättä minua tuohon ulkomaalaiseen tapaan? Minuthan on ristitty
Ireneksi, luullakseni. Koeta muistaa se.»
»Aivan niin, Re — Irene, en unhota sitä enää. Ah, tuoltahan tuo
Mary-'Gusta nyt tuleekin! Miten hän voi näyttäytyäkään täällä näiden
kaupunkilaisten keskuudessa, kun hän ei ole muuta kuin palkattu
apulainen, jonkunlainen tarjoilijatar, niin sanoakseni? En ole missään
tapauksessa näkevinänikään häntä. Voin kyllä juoda hänen teetään
ja syödä hänen kakkujaan, mutta — ei kiitoksia. Kuka tuo on, joka
riensi hänen luokseen, suuteli häntä ja teki en tiedä mitä kaikkea?
Siunatkoon! Heitä voitaisiin luulla sisaruksiksi, ellei tiedettäisi.
Kuka hän on? Hän on mielestäni melko jokapäiväisen näköinen. Eikö
sinustakin näytä siltä, Rena — Irene, tarkoitin?»
Irene tuhautti nenäänsä.
»Tuo», sanoi hän hyvin korostavasti, »on Barbara Howe. Hänen
vanhempansa rakennuttavat tuota suurta huvilaa Ostervilleen, ja
hänen isäänsä sanotaan miljoonanomistajaksi. Hänen vanhempansa eivät
sallineet hänen tulla tuohon samaan kouluun, johon te minut lähetitte,
koska se heidän mielestään ei ollut tarpeeksi hyvä tytölle. Niin
jokapäiväinen hän on. Olin hänen seurassaan kerran, mutta hän ei tunne
minua enää, koska hän on aivan hullaantunut tuohon Mary Lathropiin.
Ah, tuolla särpää isä taasen tuota teetään! Taivaan nimessä, lähdetään
kotiin.»
Ja juuri silloin syleili Barbara ihastuneesti entistä koulutoveriaan ja
huudahti:
»Sinä teit sen! Tiesin sinun kykenevän siihen, kun vain ryhdyt toimeen.
Sanoin, että siihen tarvitaan järkeä, yritteliäisyyttä tahi jotakin
sellaista, ja olin varma, ettei sinulta niitä puutu. Tämä on suloisin
tällainen paikka, mitä milloinkaan olen nähnyt, kultaseni, ja ellei
jokainen täällä läheisyydessä asuva henkilö tule tänne ainakin kerran
viikossa tuhlaamaan suunnattomia rahamääriä, en halua olla heidän
kanssaan enää minkäänlaisessa tekemisessä. Muutan itseni kuljeksivaksi
fonograafiksi, kultaseni, ja toistan toistamasta päästyänikin: 'Jos
rakastatte minua, on teidän mentävä Etumaiselle tähystysasemalle'. Ja
tietysti kaikki rakastavat minua, sillä minkäpä he sille voivat. Odota
senvuoksi, mitä tapahtuu.»
Kun tämän uuden ravintolan kehuminen tuli kysymykseen, oli hän
enemmänkin kuin puheensa arvoinen. Elokuussa vilkastui liike niin
kovasti, että Maryn oli pakko palkata kolme uutta tarjoilijatarta
ja myyjätär lahjakaupan puolelle. Hän kulutti nyt suurimman osan
ajastaan siellä luovuttaen kaupan Shadrachin, Simeonin ja muutaman
uuden apulaisen haltuun, joka oli palkattu auttamaan kesäaikana.
Kun huvikauden loppu alkoi lähestyä syyskuun alussa, näyttivät sekä
ravintolan että Hamilton ja Kumppanin kirjat melkoista ylijäämää.
Kaiken tämän tapahtuessa parani Zoethkin vähitellen ja tuli
voimakkaammaksi. Heinäkuussa voi hän istua auringon paisteessa
kuistissa. Elokuussa kykeni hän jo kiipeämään rattaille ja ajamaan
kauppaan, jossa hän sitten istui kaiket päivät tiskin takana
nojatuolissaan katsellen liikettä ja kuunnellen toverinsa pilapuheita
— sillä Shadrach oli nyt aina hyvällä tuulella — ja sanoen silloin
tällöin sanasen itsekin. Kauniina sunnuntaipäivänä vietiin hänet
vaunuilla kirkkoon, jolloin kapteeni ja Mary seurasivat häntä. Hän oli
kyllä kalpea, raihnainen ja laiha, mutta lääkäri sanoi heille, ettei
ollut mitään syytä odottaa muuta kuin täydellistä parantumista.
Kapteeni Shadrachista tuntui kumminkin siltä, että hänen toverillaan
oli sittenkin jonkunlaisia huolia. Hän vaipui useinkin ajatuksiinsa
ja oli silloin tällöin huolestunut ja ärtyisä. Kapteeni ei ollut
milloinkaan kysynyt, hän ei ollut milloinkaan koettanutkaan kyselemällä
saada selville, mikä noiden huolien, jos Zoethilla nyt sellaisia
olikaan, syy oli. Hänelle oli sanottu tarpeeksi usein, ettei sairasta
saa mitenkään kiihoittaa, joten hän ei aikonut panna mitään vaaralle
altiiksi. Mutta Zoethin pitkäaikainen vaitiolo ja hänen kasvojensa
ilme, kun hän istui tuolissaan syvissä mietteissään, hämmästyttivät ja
huolestuttivat hänen toveriaan ja ystäväänsä. Hän huomasi tuon ilmeen
joskus silloinkin kun Mary oli huoneessa. Kun Mary liikkui, seurasivat
Zoethin silmät häntä, ja niissä oli silloin tuo ilme, jota kapteeni ei
ymmärtänyt.
Shadrach oli kertonut ystävälleen, että Mary oli antanut nuorelle
Smithille rukkaset. Zoeth oli nimittäin tiedustellut Crawfordia heti,
kun hän sai luvan ottaa osaa pitempään keskusteluun. Hän tuntui olevan
kiintynyt ja innostunut asiaan.
»Mutta, Shadrach», hän sanoi, »oletko varma siitä, että hän antoi
Crawfordille rukkaset senvuoksi, ettei hän rakasta Crawfordia? Oletko
varma, että hän teki sen senvuoksi?»
»Minkä muun vuoksi hän sitten olisi sen tehnyt?» kysyi kapteeni. »Hän
sanoi minulle itse tehneensä sen senvuoksi. Olin tietysti hieman
hämmästynyt, sillä olin luullut asian olevan melkein sovitun heidän
kesken, mutta sitten selvisikin, etten tiennyt, mitä puhuin. Sellaista
on kyllä tapahtunut ennenkin elämässäni, niin omituiselta kuin se
mahtanee kuulostaakin», lisäsi hän kuivasti.
Zoeth huokaisi. »Toivoisin —» hän sanoi hitaasti, »toivoisin, että
saisin sen tietää.»
»Mitä sinä haluaisit tietää?»
»Mitäkö? Ah, en mitään. Jos olisin hieman vahvempi, koettaisin itse
puhella Mary-'Gustan kanssa. Haluaisin, että hän kertoisi minulle koko
asian.»
»Tarkoitatko, ettet usko minua, vai mitä? Kas niin, kas niin,
laivatoveri, kaikki on hyvin. Minä laskin vain leikkiä. Mutta sinun
sijassasi en kumminkaan kysyisi Mary-'Gustalta sitä. Tietysti tiedän,
että hän pitää Zoeth-enostaan paljon tahi enemmän kuin kenestäkään
muusta maailmassa, ja olen varma, että hän kertoo hänelle kaikki, jos
häneltä kysytään, mutta en kumminkaan usko —. Niin, jos olisin sinun
sijassasi, en kysyisi.»
»Niin, niin, Shadrach, luulen ymmärtäväni. Tarkoitat, että hänestä voi
tuntua ikävältä kertoa, mitä hän sanoi tuolle nuorukaiselle, ja luulet,
ettei hän halua palauttaa sitä muistiinsa.»
»Aivan niin, Zoeth.»
Nyt seurasi muutamia minuutteja kestävä hiljaisuus, sillä molemmat
toverukset vaipuivat ajatuksiinsa. Sitten Zoeth sanoi:
»Shadrach, minä — minä —»
Hän ei lopettanut lausettaan. Kapteeni uskalsi muistuttaa häntä siitä.
»Niin, Zoeth, mitä aioitkaan sanoa?» hän kysyi.
»En mitään. En voi sanoa sitä sinulle nyt. Mutta vähitellen, jos Herra
suo minulle voimia jälleen, kerron. — Mutta viis siitä nyt. Älä viitsi
kysellä minulta.»
Shadrach ei senvuoksi kysellytkään, mutta hän hämmästyi kumminkin ja
tuli hieman levottomaksi. Mitä hänen toverillaan olikaan kerrottavaa,
kun tuo kertominen tuntui niin vaikealta?