Kapteeni Shad ei tietystikään kysellyt enempää. Hän ei kysellyt enää
mitään sinä iltana, koska se hänenkin mielestään oli parasta, mutta
seuraavana päivänä käytti hän tilaisuutta hyväkseen, kun hän oli
kahden holhokkinsa kanssa, saadakseen hieman enemmän selkoa noista
syistä, joiden perusteella Mary oli hylännyt Crawfordin. Kapteeni piti
tuosta nuoresta Smithistä ja hän oli luullut Marynkin pitävän tuosta
nuorukaisesta melkoisesti, ja vaikka hän ei voinut olla tuntemattakaan
syyllisyyttään, koska vaara, että hänen ja Zoethin olisi pitänyt jakaa
Maryn rakkaus jonkun kolmannen kanssa, oli ainakin joksikin ajaksi
siirtynyt kokonaan pois päiväjärjestyksestä, hämmästytti ja huoletti
häntä kumminkin suhteen liian nopea loppuminen. Hän oli aivan varma
siitä, että sen alla piili jotakin, jota hän ei ymmärtänyt.
»En tietystikään, Mary-'Gusta», hän sanoi, »aio ruveta kyselemään
sinulta enkä aio pistää airoani siihen, mitä kerroit minulle eilen
illalla, mutta katsohan, Zoeth ja minä aloimme jo luulla, että tuo
alkoi olla jo melkein päätetty asia välillänne.»
Mary istui tiskillä — hän oli enonsa kanssa kahden kaupassa — ja
kohotti katseensa pääkirjasta, jota hän oli tarkastellut, pudistaen
päätään moittivasti. Hän oli väsyneen ja raukean näköinen, minkävuoksi
kapteeni luuli, ettei hän ollut nukkunut hyvin viime yönä, ja ehkä ei
monena muunakaan yönä.
»Shad-eno», hän sanoi, »muistatko, mitä sinulle sanoin?»
»Muistanko? Sanoit minulle —. Sinä tiedät kyllä, mitä minulle sanoit,
Mary-'Gusta. Miksi sitä kysyit?»
»Koska luulin sinun unhottaneen merkityksellisimmän osan siitä. Sanoin
sinulle, että meidän on kaikkien koetettava unhottaa se. Ja sen me
teemmekin. Emme rupea keskustelemaan siitä enää.»
»Mutta, Mary-'Gusta, miksi —»
»Ei, Shad-eno!»
»Mutta sinun pitää kertoa minulle ainakin se, jos tahdot, että
kuoltuani saan levätä rauhassa, ettet lähettänyt häntä pois minun
etkä Zoethin vuoksi. Haluan sen kuulla senvuoksi, että luulet meidän
tarvitsevan sinua.»
»En, Shad-eno.»
»No mutta sitten —»
»Siinä kaikki. Se on nyt ollutta ja mennyttä eikä sitä enää voida
muuttaa. Jos todellakin pidät minusta, Shad-eno — ja joskus minä
melkein luulenkin, että sinä todellakin pidät minusta — et saa enää
milloinkaan puhua sanaakaan tästä asiasta. Tule nyt katsomaan tätä
Herman Rodgersin tiliä. Eikö mielestäsi ole jo aika, että rupeamme
häntä karhuamaan?»
Vaikka kapteeni oli vieläkin levoton ja hyvin tyytymätön, ei hän
kysellyt enää mitään holhokiltaan. Oli ilmeistä, ettei hän siten
kumminkaan saisi mitään tietää. Hän kysyi kumminkin Isaiahilta, oliko
Isaiah huomannut mitään tavatonta Crawfordin käytöksessä tahi oliko
Crawford sanonut jotakin, miksi hän niin odottamatta oli saapunut,
mutta Isaiah ei ollut huomannut mitään.
»Huh!» murahti Shadrach melko kärsimättömästi, sillä asian
salaperäisyys ärsytti häntä. »Sinä et tietystikään huomannut mitään.
Sinä et huomaisi sitäkään, vaikka sinulta katkaistaisiin kaula.»
Isaiah suoristautui. »Jos sanoisin jotakin tuollaista», hän huomautti
ivallisesti, »sanoisitte minua houkkioksi. Jos minun kaulani
katkaistaisiin! Kuinka minä silloin voisin huomata jotakin, jos kaulani
katkaistaisiin? Sanokaa minulle se!»
Hänen isäntänsä nauroi. »Luullakseni voisit tehdä sen yhtä hyvin ilman
sitäkin kuin sen kanssa, Isaiah», sanoi hän ja poistui jättäen kokin
ja stuuartin ristiriitaisen levottomaksi vastaamaan, mutta kumminkin
ampumavarojen puutteeseen.
Shadrachin oli senvuoksi pakko luopua koko arvoituksen ratkaisemisesta.
Rakastavaisten riidat ovat hyvin tavallisia, hän tiesi sen, ja moni
nuori rakkaussuhde loppuu kokonaankin. Mary ei ollut milloinkaan
sanonutkaan hänelle, että hän rakastaa Crawfordia. Mutta hän ei ollut
milloinkaan sanonut sitäkään, ettei hän rakasta. Ja nyt hän ei halunnut
sanoa mitään muuta kuin sen, että se on ollutta ja mennyttä. Kapteeni
pudisti päätään ja ikävöi Zoethin neuvoja. Mutta Zoeth ei kykenisi
vielä kuukausiinkaan neuvottelemaan eikä neuvomaan.
Ja nyt näytti Mary rupeavan toteuttamaan päätöstään, että hän tästä
alkaen antautuu kokonaan liikenaiseksi. Kun kesä loppui — ja se oli
ollut, kun kaikki otettiin huomioon, hyvin menestyksellinen Hamilton ja
Kumppanille — koitti aika, jolloin syys- ja talvitavarat oli ostettava
ja hankittava myytävää myös joulun ajaksi. Mary matkusti Bostoniin
valitsemaan noita tavaroita. Kun hän palattuaan ilmoitti enolleen, mitä
ja kuinka paljon hän oli ostanut, oli eno melkein sen näköinen kuin hän
olisi kuunnellut oman kuolemanilmoituksensa lukemista.
»Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Et suinkaan aio uskotella
minulle, että olet ostanut kaikki nuo tavarat velaksi?»
»Olen tietysti, Shad-eno. Minulla ei ollut muuta keinoa saada ne
ostetuiksi, ja puhuakseni totta olivat kaikki iloisia saadessaan myydä
minulle. Kun maksoimme laskumme paljon lyhyemmässä ajassa kuin olin
pyytänyt, teki se siellä hyvin hyvän vaikutuksen. Olisin voinut ostaa
vielä ainakin puolta enemmän, jos olisin katsonut sen tarpeelliseksi.»
»Koira vieköön! Olen kumminkin iloinen, että maltoit mielesi. Mutta
mitä maailmassa teemme kaikella tuolla töryllä?»
»Mitäkö teemme? Myymme sen tietysti.»
»Niin, ehkä tarkoitus on sellainen, mutta keiden luulet sitä ostavan?»
»Useimpien ihmisten. Saatpa vain nähdä! Aion ruveta ilmoittelemaan tänä
syksynä sanomalehdissä. Ah, Bakerin basaarin omistaja ja muutkin saavat
kynsiä hieman päätään, ennenkuin lopetamme.»
Kapteeni oli kumminkin taipuvainen olettamaan, että tuossa
päänkynsimisessä tulevat Hamilton ja Kumppanin omistajat viemään voiton
muista, mutta ei sanonut sitä kumminkaan. Hän oli sitäpaitsi aivan
varma siitä, ettei Mary-'Gustan veroista tuollaisen tavaran myyjää
ollut olemassakaan. Hän uskoi, että Mary-'Gusta kykenee tekemään
minkälaisia ihmeitä tahansa. Eikö hän ollut pelastanut liikettä
perikadosta silloin kun hän ja hänen toverinsa olivat melkein
saattaaneet sen vararikkoon? Eikö hän ollut maailman ihmeellisin nuori
nainen? Vaikka kapteeni Shad olikin jo vanha, olisi hän kumminkin
luultavasti hyökännyt jokaisen kimppuun, joka olisi uskaltanut epäillä
sitä.
Ja kaikki nuo tavarat myytiinkin ja vielä paljon muutakin lisäksi.
Ilmoitukset, jotka laadittiin hyvin houkutteleviksi, julkaistiin
maakunnan viikkolehdissä, ja kiertokirjeitä lähetettiin postitse.
Osaksi yritteliäisyydellään ja osaksi suositusten avulla — herra Keith
auttoi häntä — sai Mary aikaan sen, että Hamilton ja Kumppani saisivat
tehtäväkseen hankkia kaluston ja verhot muutamaan uuteen hotelliin,
jota eräs newyorkilainen yhtymä rakennutti Orham Neckiin. Liike toimi
tietysti siinä vain välittäjänä — kaikki tavarat ostettiin Bostonista
— ja liike sai siitä palkkiokseen vain määrätyn prosentin, mutta
pienikin prosentti niin suuresta kaupasta oli kunnioitettava summa
maksuosoituksessa, ja sillä voitiin maksaa yhä enemmän liikkeen entisiä
velkoja. Ja nuo vanhat velat olivat jo muutenkin supistuneet melko
mitättömiksi.
Tuon huonon hevosen vetämät jakeluvaunut tekivät yhä kierroksiaan,
mutta pojan sijaan oli otettu muudan Crocker-niminen toimelias
nuorukainen, joka osasi ottaa vastaan tilauksia yhtä hyvin kuin jaella
tavaroitakin. Kun kapteeni Shadrachille sanottiin — hänen kanssaan ei
oltu neuvoteltu ollenkaan asiasta, vaan hänelle ainoastaan kerrottiin
— kuinka suuren palkan tuo nuorukainen tulee saamaan »katkesivat»,
kuten hän sanoi Isaiahille sitten jälkeenpäin, »hänen mastonsa, uuni
rupesi savuamaan sisään, hän vajosi kokalleen ja alkoi vaipua pohjaan
nopeasti.»
»Mary-'Gusta Lathrop», hän huudahti hämmästyneenä, »oletko tullut
hulluksi? Aiotko maksaa tuolle Simmie Crockerille neljätoista dollaria
viikolta siitä, että hän ajaa vaunujamme ja jakelee hyvää sokeriamme ja
jauhojamme ompeluseurojen valehteleville jäsenille talojen aitojen yli?
En ole milloinkaan elämässäni kuullut puhuttavankaan sellaisesta. Baker
ei maksa miehelleen muuta kuin kymmenen dollaria viikolta. Tiedän sen
varmasti, koska hän kertoi sen minulle itse. Ja Bakerin basaarilla on
suurempi liike kuin meillä.»
»Niin onkin. Senvuoksi juuri tarvitsemmekin paremman miehen kuin
heillä on, jotta meidänkin kauppamme vilkastuisi. Simeon Crocker on
kunnianhimoinen nuorukainen. Jonkun ajan kuluttua haluaa hän jo enemmän
kuin neljätoista dollaria viikolta.»
»Eikö mitä! Sanon sen sinulle kumminkin suoraan, etten ole tyytyväinen
siihen nyt. Neljätoista dollaria viikolta vaunujen ajamisesta!
Tulimmainen sentään! Vaunutkaan eivät maksa juuri enempää kuin
viisitoista dollaria ja viisikolmatta dollaria tuosta hevosesta on
jo melkein liikaa. Sellaista mahdollisuutta ei kumminkaan tule, että
saisin sen myydyksi siihen hintaan», lisäsi hän, »ellen tee tuota
kauppaa pimeässä.»
Mary nauroi ja taputti hänen olkapäätään.
»Viis siitä, Shad-eno!» hän sanoi luottavaisesti. »Sim Crockerin saama
neljätoista dollaria viikolta on hyvä sijoitus. Hän hankkii meille
paljon uusia ostajia nyt, ja tulevana kesänä — niin, minulla on omat
suunnitelmani kesän varalta.»
Joulun aikana vilkastui liike tavattomasti. Shadrach, Mary, Annabel ja
Simeon saivat työskennellä ahkerasti. Ostajia saapui, ei ainoastaan
South Harnissista, vaan myöskin West ja East Harnissista, Orhamista
ja Bayportistakin. Alussa olivat sanomalehti-ilmoitukset syynä tähän,
mutta sitten ensimmäiset ostajat kertoivat muille, että parhaimmat
joulutavarat Ostablen piirikunnassa voidaan saada vain Hamilton ja
Kumppanin kaupasta South Harnississa. Siten nuo välilliset suulliset
ilmoitukset, jotka ovat parhaimmat ja vakuuttavimmat, levisivät ja
tuottivat tuloksia.
Joulupäivä oli kumminkin melko ikävä. Vaikka Zoeth olikin jo parempi,
ei hän kumminkaan ollut vielä niin voimissaan, että hän olisi voinut
poistua huoneestaan, eikä hän senvuoksi voinut ollakaan läsnä
juhlapäivällisillä. Mary ja Shadrach istuivat hänen luonaan noin
tunnin pitäen mielessään lääkärin ja hoitajattaren varoitukset, ettei
Zoethia saa mitenkään kiihoittaa. Vaikka kapteeni laskikin leikkiä
jatkuvasti, olivat nuo leikkipuheet melko kuivia, eikä hän voinut olla
muistelematta toverinsa pari vuotta sitten lausumaa ennustusta, että
nousuvesi, joka aina siihen asti oli virrannut heidän mukanaan, rupeisi
pian laskeutumaan. Shadrach ei voinut olla tuntematta, että se olikin
jo ruvennut laskeutumaan ainakin Zoeth-raukkaan nähden. Lääkäri oli
kyllä sanonut sen rupeavan nousemaan jälleen, mutta ah, miten hitaasti
se tapahtuikaan! Ja kuinka kauaksi se nousisi? Tämä oli ensimmäinen
sellainen joulupäivällinen moniin vuosiin, jota hän söi näkemättä
herra Hamiltonin ystävällisiä ja kärsivällisiä kasvoja pöydän toisella
puolella.
Eikä Mary, vaikka hän koettikin olla iloinen ja huoleton, nauraa enonsa
pilajutuille ja sanoa muutamia omiaankin väliin, ollut ollenkaan
onnellinen. Työ, kapteeni Shadin neuvoma lääke unhotukseen, oli kyllä
auttanut, mutta ei parantanut. Ja silloin kun oli tällaisia vapaapäiviä
kuin tämäkin tahi kun hän iltaisin meni vuoteeseensa, hän muisti
liiankin hyvin. Crawford oli kirjoittanut hänelle, kuten hän oli
luvannutkin, kotiintulonsa jälkeen. Crawford ilmoitti sopineensa isänsä
kanssa ja sanoi ruvenneensa jälleen lukemaan. Kirje oli reipas ja
iloinen, siinä ei ollut vaikeroimisen eikä valituksen sanaakaan. Mary
oli ylpeä hänestä, ylpeä hänen rohkeudestaan ja hillitsemiskyvystään.
Mary voi kumminkin lukea rivien välistä, miten yksinäinen ja toivoton
hän kumminkin oli, vaikka hän olikin tehnyt parhaansa voidakseen
salata sen Maryltä. Jos Crawford olikin vihoissaan hänelle, ei hän
kumminkaan sitä näyttänyt. Ollen itsekin yksinäinen ja toivoton, lensi
hänen sydämensä Crawfordin luo, mutta hän ei muuttanut kumminkaan
päätöstään. Oli paljon parempi, että asiat olivat näin. Crawford
unhottaisi kyllä ja tulisi onnelliseksi vähitellen saamatta milloinkaan
tietää isänsä häpeällistä entisyyttä. Eikä Zoeth-eno raukkakaan saisi
sitä milloinkaan tietää. Ja mitä Maryyn itseensä tulee, on hänen
työskenneltävä kovemmin kuin milloinkaan ennen. Jumalalle kiitos, että
viikossa on kuusi työpäivää!
Hän ei vastannut tuohon kirjeeseen. Harkittuaan asiaa perusteellisesti
tukahdutti hän kiusauksen ja päätti, ettei hän tee sitä. Mitä se
olisikaan hyödyttänyt? Jos toinen haluaa unhottaa jonkun toisen ja
jos tuo halu on todellista eikä teeskentelyä, saavutetaan tulos vain
siten, ettei tehdä mitään, mikä voi aiheuttaa muistelemista. Kirjeet,
ystävienkin kirjeet, jotka voivat olla mitä jokapäiväisimpiä, olivat
muistuttajina. Hän oli pyytänyt Crawfordin ystävyyttä — hän ei ollut
voinut päästää Crawfordia menemään kuulematta sitä, että Crawford antaa
hänelle anteeksi ja pitää häntä edelleenkin ystävänään — mutta nyt hän
vannoi, ettei hän ole niin yksinkertainen ja lapsellinen, että hän
rupeaa kiduttamaan häntä ja itseään tarpeettomasti. Hän ei halunnut
tehdä sitä eikä senvuoksi vastannutkaan.
Joulun jälkeen alkoi tuo pitkä ja ikävä talvi. Hamilton ja Kumppanin
uusi osakas ei ollut ennen milloinkaan koko järjestelyaikanaan nähnyt
niin hiljaista liikekautta. Huviloiden asukkaat olivat matkustaneet
pois eikä uusia ostajiakaan ilmautunut, kaupassa ei käynyt ketään outoa
ihmistä ja tuo sama väsyttävä ja kuolettava askaroiminen jatkui aamusta
iltaan. Mary koetti kaikkensa Sim Crockerin avulla, josta näytti
muodostuvan kaupalle oikea aarre, ja onnistuikin saamaan helmikuun
myynnin suuremmaksi kuin tammikuun ja maaliskuun tulot suuremmiksi
kuin kummankaan edellisen kuukauden. Hän odotti kumminkin huhtikuuta
ja todellista kevättä kärsimättömästi, sillä hänellä oli muutamia
suunnitelmia kevään varalta.
Maaliskuun kuluessa sai hän kumminkin suuren hyvityksen ja Shadrachkin
sai kokea elämänsä suurimman hämmästyksen ja ilon, kun Mary onnistui
saamaan liikkeen saatavan Jeremiah Cliffordilta. Kuten muistamme, oli
herra Clifford ollut velkaa Hamilton ja Kumppanille satakymmenen
dollaria vuosikausia. Kaikki merkit viittasivat siihen, että Clifford
oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asioiden tilaan eikä siis aikonutkaan
maksaa velkaansa milloinkaan. Mary oli kirjoittanut hänelle ja käynyt
häntä monesti karhuamassakin, ja hän oli käväissyt Ostablessakin
neuvottelemassa ystävänsä tuomari Baxterin kanssa. Tuomari oli luvannut
tutkia asiaa ja oli sen tehnytkin, mutta hänen kirjeensä Marylle ei
sisältänyt juuri mitään rohkaisevaa.
»Siellä on kyllä varoja», kirjoitti tuomari. »Tuo Clifford näyttää
tulevan melko hyvin toimeen, mutta hän on niin viekas henkilö» (tässä
oli merkkejä siitä, että tuomari oli ensin kirjoittanut 'veijari',
mutta raapinut sen sitten pois), »ettei siellä ole pienintäkään
kapinetta, joka olisi hänen omissa nimissään, ei ainakaan minun
tietääkseni. Jos hänellä olisi omaisuutta, voisimme hakea sen
takavarikkoon teidän saatavastanne, mutta me emme voi koskea rouva
Cliffordin omaisuuteen. Voin vain neuvoa, että lopetatte myyntinne
hänelle kokonaan ja karhuatte tuota vanhaa saatavaanne häneltä
niin usein kuin suinkin. Hän voi lopulta väsyä tuohon alituiseen
karhuamiseen ja maksaa, ellei nyt aivan kaikkea, niin ainakin osan.»
Kun Mary luki tuon paikan kirjeestä Shad-enolle, ei Shadrach voinut
olla sanomatta ivallisesti:
»Väsyä! Jerry Cliffordko väsyisi karhuamiseen? Älkää nyt
puhuko joutavia! Hän lihoo vain sellaisesta, sillä se on hänen
päähuvituksiaan, se ja parin sentin tuhlaaminen lehtiin päivittäin.
Oletko milloinkaan katsellut, miten Jerry käyttäytyy ostaessaan
lehden? Etkö? Mene sitten jonain päivänä Ellisin luo, kun aamulehdet
on ladottu tiskille myytäviksi, ja tarkastele häntä. Hän tulee ajaen
oven edustalle tuolla vanhalla vannehameelta näyttävällä hevosellaan
— koni on juuri tuollaisen vanhanaikaisen vannehameen näköinen,
koska ei noissa hameissa ollut muuta kuin kehä ja ontto sisus, kuten
tuossa hevosessakin. No niin, Jerry tulee ajaen ja astuu sitten
sanomalehtimyymälään kiiluvin silmin ja jännittynein hermoin ja
toinen käsi housujen taskussa. Hän pysähtyy tiskin viereen, lukee
jokaisesta lehdestä niin paljon kuin suinkin ilmaiseksi ja vetää
samalla vähitellen housujensa taskusta kättään, jossa on yksi sentti.
Sitten ojentaa hän toisen kätensä ottamaan sitä lehteä, jonka hän aikoo
ostaa, puristaa sen lujasti sormiensa väliin, pysähtyy sitten ja seisoo
ainakin minuutin paikoillaan hieroen lanttia etusormensa ja peukalonsa
välissä. Hän haluaa näetkös saada hieman kuparin hajua sormiinsa,
ennenkuin hän raskii luopua rahasta, ja —»
Mary nauroi.
»Shad-eno», hän huudahti, »millaisia naurettavia hassutuksia sinä nyt
taasen puhutkaan?»
»Siinä ei ole mitään joutavuuksia, vaan siinä on tosi kysymyksessä.
Voit lyödä vaikka vetoa, että se Jerrystä tuntuu sellaiselta. No
niin, jonkun ajan kuluttua rohkaisee hän mielensä voidakseen täyttää
aikomuksensa, laskee rahan varovaisesti tiskille — hän ei heitä sitä
tiskille milloinkaan, sillä hän ei voi kohdella todellista rahaa niin
halveksivasti — riuhtaisee lehden ja syöksyy ovelle katsomattakaan
taakseen pelosta, että hän ehkä voi muuttaa mieltään. Kun hän sitten
lähtee ajamaan, voit selvästi nähdä, että hän on kiihtynyt ja vapisee
kuin nuo levottomat Wall-Streetin keinottelijat, joista luit minulle
äsken. Hän on tuhlannut sentin, mutta sitä tehdessään hän on saanut
tuntea miellyttävää hermokiihoitusta. Niin, ihmisen on tyydytettävä
tuokin halu jollakin tavoin, mutta Jerrylle riittää, kun hän ostaa
sentin maksavan lehden ja kiusaa velkojiaan. Luuletko nyt voivasi
väsyttää tuollaisen ihmisen karhuamalla häneltä saatavaasi? Yhtä
helposti voit väsyttää turskankin nojautumalla veneen laidan yli ja
huutamalla sille, että se hukkuu.»
Mary nauroi jälleen. »Pelkään sinun olevan oikeassa, Shad-eno», hän
sanoi, »mutta en kumminkaan lakkaa toivomasta. Minunkin vuoroni voi
tulla joskus, kun odotan ja pidän silmällä tapausten kulkua.»
Ja se tulikin odottamatta ja melko kummallisella tavalla. Muutamana
raakana ja tuulisena maaliskuun iltapäivänä hämmästyi hän melko
suuresti huomatessaan Sam Keithin tulevan kauppaan. Suoritettuaan
ylioppilastutkintonsa kulutti Sam aikaansa Bostonissa, »voihkimalla
tuomioistuimissa», kuten hän sanoi — se on, hän opiskeli Harvardissa
lakia voidakseen joskus maailmassa ruveta asianajajaksi, kuten hänen
vanhempansa toivoivat.
»Kas, Sam!» huudahti Mary. »Tekö sieltä todellakin tulette?»
Sam hymyili iloisesti. »Minä juuri», hän sanoi. »Olen nyt tullut tänne.
Aioin sanoa, että tuo kaunis nuorukainen, jonka hevosen kavioiden
kapseen kuulette lähenevän, ei ole kukaan muu kuin sankarimme. Mary,
olette, kuten ennenkin, sellainen nähtävyys, josta jokainen voi olla
kiitollinen. Mitä teille kuuluu?»
Mary kertoi voivansa hyvin ja kysyi sitten, mitä Samilla oli tekemistä
South Harnississa tähän vuoden aikaan. Sam istuutui kamiinin vieressä
olevalle tuolille ja nosti jalkansa pankolle ennen vastaamistaan.
»No, ettekö nyt sitä arvaa?» hän kysyi ollen hämmästyvillään. »Herra
siunatkoon, miten minä hämmästyinkään! Luulin, että tuulikin on jo
ilmaissut asiani. Kuulkaa, miten se humisee. Eikö se vihjaile kylpy- ja
flanellipuvuista, hyttysistä ja lepoverkkohakkailusta, vai mitä?»
Tuulen nopeus oli silloin kuusikymmentä penikulmaa tunnissa. Sam
vastasi omaan kysymykseensä.
»Kysymykseeni ei siis mielestänne kannata vastatakaan», hän sanoi.
»Oikein, lapseni, pysykää vain päätöksessänne. Mutta puhuakseni totta
olen täällä kesäasioissa. Tuo isäni ystävä, herra Raymond, joka oli
luonanne viime kesänä, on aivan hullaantunut tähän niemeen. Hän on
päättänyt rakennuttaa kesähuvilan tänne South Harnissiin. Hän tarvitsee
kumminkin välttämättömästi maata, jolle se voidaan rakentaa, ja hän on
pyytänyt isää ostamaan tuon kaistaleen, joka on meidän alueemme ja
North Inletin välissä, jos se nyt vain voidaan ostaa. Isä pyysi minua
matkustamaan tänne tiedustelemaan asiaa, ja tässä minä nyt olen.»
Mary mietti. »Ah, niin», hän sanoi hetkisen kuluttua, »nyt muistankin
tuon tarkoittamanne alueen. Kuka sen omistaa?»
»Sitäpä minä en juuri tiennytkään», sanoi Sam. »Mutta nyt minä sen
jo tiedän. Kysyin nimittäin ensimmäiseltä tapaamaltani henkilöltä
laskeuduttuani junasta, ja omituista kyllä sattui hän juuri olemaankin
tuon alueen omistaja. Tarkoitan vanhaa Cliffordia — tuota Isaiahia,
Elishaa, Hoseaa, ei kun Jeremiaa, niinhän se olikin. Tiesin hänellä
olevan saman nimen kuin jollakin profeetalla.»
»Vai omistaa herra Clifford tuon alueen. En ole sitä tiennytkään.»
»En minäkään. Hän ei ilmoittanutkaan minulle heti, että hän on sen
omistaja, vaan rupesi kyselemään, miksi halusin saada sen tietää.»
»Sanoitteko sen hänelle?» kysyi Mary.
Ensimmäisen kerran hänen tulonsa jälkeen tuntui tuon nuoren
herrasmiehen järkkymätön itseluottamus hieman horjuvan. Hän näytti
hämmästyvän melkoisesti.
»Sanoakseni suoraan tein sen», hän myönsi. »Olin tyhmä, luullakseni,
mutta kaikkihan täällä tavallisesti tiedustelevat muiden asioita,
joten en tullut sitä ajatelleeksi. Hän puhui ja kyseli minulta, ja
ennenkuin oikein tiesinkään, olin kertonut hänelle, miten mielellään
herra Raymond haluaisi tuon alueen, koska hän on siihen niin hirveästi
kiintynyt. Sanoin hänelle, että minut on lähetetty tänne ostamaan sitä,
jos se voidaan saada kohtuushinnalla. Ja sitten jonkun ajan kuluttua
hän hämmästytti minua sanomalla, että hän omistaa tuon maan itse.
Peijakas sentään! Nyt hän luullakseni nostaa hintaa kuultuaan asiani.»
»Ah, siinä tapauksessa ette ole sitä vielä siis ostanutkaan?»
»En. Halusin kyllä, mutta jostakin syystä ei hän halunnut myydä sitä
heti, eipä edes sanoa hintaakaan. Hän sanoi haluavansa ajatella asiaa.
En voi jäädä odottamaan nyt, mutta tulen takaisin maanantaina ja
silloin teemme kaupat.»
Mary kertoi sitten illalla Shadrachille, mitä Sam oli sanonut. Kapteeni
näytti hämmästyvän.
»En ole tiennytkään, että Jerry Clifford omistaa tuon alueen», hän
sanoi. »En usko sitä kumminkaan.»
»Tietysti hän omistaa sen, Shad-eno. Miten hän olisi voinut kertoa
Samille omistavansa sen, ellei se olisi hänen? Mitä maailmassa hänellä
olisi hyötyä sellaisesta?»
»Ei mitään, luullakseni. Mutta hän on varmaankin ostanut sen aivan
viime aikoina. Viimeksi kun kuulin siitä puhuttavan, omisti sen Jimmie
G. Se muodostaa osan hänen perinnöstään. Ensi kerran, kun tapaan
Jimmien, kysyn häneltä.»
Kun Jimmie G. — hänen sukunimensä oli Peters — kolme päivää myöhemmin
käveli kaupan ohi, huusi kapteeni hänelle pyytäen hänet sisälle
kauppaan ja meni suoraan asiaan.
»Milloin myit Jerry Cliffordille tuon North Inletin vieressä olevan
maapalasesi, Jim?» hän kysyi.
Jimmie G. näytti hämmästyvän. »Miten maailmassa tiedätte, että olen
myynyt sen?» hän kysyi. »Se voittaa kaiken entisen, miten asiat tulevat
ilmi tässä kaupungissa. Myin tuon kaistaleen vasta toissa päivänä
iltapäivällä ja kauppa päätettiin vasta eilen, ja kumminkin te sen
jo tiedätte. En sano sitä senvuoksi, että se minua liikuttaa, vaan
sentähden, että Jerry halusi pitää asian salassa. Kuka sen teille
kertoi?»
Kapteeni Shad vihelsi. »Ymmärrän», hän sanoi hitaasti. »Ymmärrän sen
nyt täydellisesti, koira vieköön! Kun Jerry kertoi Samille omistavansa
tuon alueen, hän... Hm! Kyllä se peijakas osaa valehdella. Kun
Jerry Cliffordin voittaminen on kysymyksessä, on lähdettävä varhain
liikkeelle, vai mitä? Toivoakseni sait hyvän hinnan tuosta palasesta,
Jim?»
»No niin, enpä voi juuri sanoa sitäkään. Mutta mikä on kysymyksessä?
Mitä tarkoitatte, kapteeni Shad?»
Mutta ennenkuin kapteeni ennätti vastata, teki Mary, joka oli
kuunnellut keskustelua, erään kysymyksen.
»Herra Peters», huudahti hän kiihkoissaan, »voitteko sanoa minulle
erään asian? Kenen nimissä hän teki tuon kaupan, omassaanko vai rouva
Cliffordin?»
Jimmie G. nauroi. »Niin, se oli hieman hullunkurista, sekin», hän
sanoi. »Tunnette kai Jerryn, kapteeni Shad? Hänellä ei ole milloinkaan
mitään omaa, vaan kaikki on hänen vaimonsa. Se kuuluu hänen
periaatteihinsa.»
»Sanoisin sitä paremminkin periaatteiden puutteeksi», murisi Shadrach.
»Viis siitä kumminkin, Jim! Jatka vain.»
»Hänellä oli kumminkin hirmuinen kiire syystä tahi toisesta
päättää kauppa», jatkoi Peters, »ja minä tyhmyydessäni kirjoitutin
kauppakirjaan Jeremiah Cliffordin ostajaksi. Hän raivostui ensin
hirveästi, mutta hänellä ei näyttänyt olevan aikaa senkään vertaa, että
olisin sen muuttanut, joten hän ojensi minulle maksuosoituksen ja —»
»Voi, odottakaa nyt hieman, herra Peters!» keskeytti Mary
mielenkiinnosta loistavin silmin. »Sanokaa minulle nyt, olenko
ymmärtänyt oikein? Olette myynyt tuon maapalasen herra Cliffordille ja
hän omistaa sen siis nyt omissa nimissään?»
»Niin varmasti omistaakin!»
Mary ei odottanut enempää. Hän riensi kaupasta kadulle ja sitten
postikonttoriin. Muutamia minuutteja myöhemmin keskusteli hän jo
tuomari Baxterin kanssa puhelimitse. Kun hän palasi, halusi kapteeni
kuulla, missä hän oli ollut, mutta hän ei tahtonut kertoa.
»Odota», hän sanoi. »Odota, Shad-eno, sillä luultavasti tapahtuu
jotakin pian.»
Se tapahtui maanantai-aamuna. Mary seisoi tiskin vieressä, Simeon
laittoi varastohuoneessa kuntoon aamutilauksia ja kapteeni Shad seisoi
ikkunassa ja katseli kadulle. Äkkiä Mary kuuli hänen huudahtavan:
»No, mikä nyt on?» hän kysyi.
»Ah, ei mitään.»
»Huudahdit kuin sinuun olisi koskenut.»
»Sitä ei voida ihmetelläkään. Katselen juuri jotakin, joka tuottaa
minulle tuskaa. Tuo ryppyinen vanha veijari Jerry Clifford on juuri
menossa postikonttoriin, luullakseni. Hän liimaa sentin postimerkin
kirjeeseensä ja antaa sen saajan maksaa tuon toisen sentin,
otaksuttavasti. Hän pyytää aina, säästääkseen vaivojaan ja kieltään,
että postimestari kostuttaisi merkin kielellään. Se on totta... Ei»,
hän lisäsi hetkistä myöhemmin, »hän ei menekään postikonttoriin, vaan
kääntyy tännepäin... Tulimmainen sentään, luulenpa melkein, että —.
Mitä maailmassa tämä tarkoittaa?»
Sillä herra Cliffordin askeleet kuuluivat jo kaupan kuistikon lattialta
ja hetken kuluttua ovi aukeni ja tuo saituri itse ilmestyi näkyviin.
Shadrach ei sanonut mitään, tuijotti vain häneen hämmästyneenä, sillä
Jeremiaan viimeisestä käynnistä oli kulunut jo kolmatta vuotta.
Mutta hän tuli sinne kumminkin nyt. Katsottuaan ympärilleen ei hän
ollut huomaavinaankaan kapteenia ollenkaan, vaan käveli suoraan tiskin
luo. Hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta. Mary sitävastoin loisti aivan
riemusta.
»Hyvää huomenta, herra Clifford», hän sanoi.
Jeremiah, joka oli hyvin pieni laiha mies, katsoi häneen tuuheiden
harmaiden kulmakarvojensa alta ja silmälasiensa yli. Hän ei ollut
kuulevinaankaan tervehdystä.
»Hm!» hän murahti vihaisesti. »Luulet kai olevasi hyvinkin nokkela, vai
mitä?»
Shadrach lähestyi nopeasti.
»Mitä — mitä —» hän aloitti, mutta Mary ojensi varoittavasti kätensä.
»Älä sotkeudu tähän, Shad-eno», hän määräsi. »Tämä on herra Cliffordin
ja minun välinen asia. Ymmärrämme toisemme täydellisesti.» Sitten hän
kääntyi synkännäköisen Jeremiaan puoleen ja sanoi: »Kiitoksia vain,
herra Clifford, mielestäni olen melko nokkela — juuri nyt. Ettekö luule
niin itsekin?»
Vieras ei ollut nytkään kuulevinaankaan kysymystä.
»Miksi olet hakenut kiinnityksen tuohon maahani?» hän tiuskaisi.
»Teidän ei varmastikaan tarvitse kysyä sitä minulta, herra Clifford.
Teidän velkanne on satakymmenen dollaria ja kuusikymmentäkolme senttiä.
Muistan sen ja luulisinpa teidänkin sen muistavan, koska siitä on
teille tarpeeksi usein huomautettu.»
»Hm! Minä vähättelen koko tuosta vanhasta velasta. Perikää se
Siipolaiselta?»
»Hyvä on. Silloin saatte tekin tyytyä siihen, mitä tuosta maastanne
jää jäljelle. Luullakseni ette pääse siitä eroon pitkiin aikoihin,
kun kerron herra Keithille totuuden. Kuten tiedätte, saapuu hän tänne
iltapäivällä.»
Oli selvää, että Jeremiah tiesi tarkasti, milloin Sam Keith saapuu.
Hänen muutamat jäljellä olevat hampaansa loksahtivat yhteen ja, kuten
kapteeni Shadrach sanoi jälkeenpäin, hän oli sen näköinen, ettei hän
tiennyt, purisiko hän vai heittäisikö päänsä taaksepäin ja karjuisi.
Mutta nähtävästi tuntui hänestä karjuminen kumminkin turvallisemmalta.
»Olen tässä kumminkin tuumannut, että maksan pois tuon saatavanne», hän
sanoi.
»Tietysti, sillä mekin olemme tuumanneet, että haluatte sen tehdä»,
sanoi Mary lempeästi. »Sekä teidän että meidän tuumailumme toteutuvat
siis, herra Clifford. Se on hauskaa, vai mitä?»
Varastohuoneesta, jossa Simeon laittoi ahkerasti tilauksia kuntoon,
kuului tukahdutettua naurua. Shadrach, joka juuri alkoi päästä selville
tilanteesta, löi polveensa. Herra Clifford oli hyvin vihaisen näköinen.
»Jos maksan tuon — mitä se nyt taasen olikaan, satakymmenen dollaria,
jonka sanotte minun olevan teille velkaa, peruutatteko silloin tuon
kiinnityksen heti?» kysyi hän.
»Jos maksatte tuon satakymmenen dollaria ja kuusikymmentäkolme senttiä,
soitan heti tuomari Baxterille», sanoi Mary nopeasti.
Jeremiah ei epäröinyt enää. Hän oli punninnut asiaa puolelta jos
toiseltakin ennen poistumistaan kotoaan, eikä tuo satakymmenen dollaria
ollut kuin mitätön summa siihen verrattuna, mitä hän toivoi voittavansa
tuosta maakappaleesta. Hän pisti kätensä taskuunsa ja kaivoi sieltä
esille pitkän likaisen lompakon, jonka ympärille oli kääritty nauha.
Hän aukaisi tuon nauhan, avasi lompakon ja haki sieltä esille
maksuosoituslomakkeen.
»Antakaa minulle kynä ja mustetta», hän sähisi, »jotta voin täyttää
tämän.»
Kapteeni ojensi kätensä ottaakseen kynän ja mustepullon, mutta Mary
esti.
»Tahtoisin rahaa, jos se teille sopii», sanoi hän suloisesti.
Jeremiah katsoi häneen vakavasti melko kauan, niin ainakin muista
tuntui. Sitten Mary hämmästyi nähdessään, miten Jeremiaan huulet
rupesivat vapisemaan ja miten hänen silmiinsä ilmestyi julma ilme.
Hänen äänessään oli kumminkin hieman ihailua, kun hän sanoi
kuivasti:
»Ette jätä siis mitään sattuman varaan, vai mitä?»
»Emme. Emmekö mielestänne ole jo tehneet sellaista tarpeeksi?»
Herra Clifford ei vastannut. Hän tukki tuon tyhjän lomakkeen takaisin
lompakkoonsa, jonka toisesta osastosta hän sitten kaivoi esille
muutamia seteleitä, jotka oli kääritty pienelle rullalle ja sidottu
kautsukkinauhalla.
»Kas, tuossa on», hän sanoi lyhyesti. Sitten hän lisäsi kääntyen
Shadrachin puoleen: »Enkö saa ollenkaan alennusta, kun maksan rahalla?»
Varastohuoneesta kuului iloista naurua ja Marykin nauroi ääneen. Ja
mitä kapteeni Shadiin tulee, voi hän ainoastaan tuijottaa, sillä
Cliffordin rohkeus oli vienyt häneltä puhelahjan. Mary vastasi sitten
kuin hän oli lopettanut naurunsa:
»Vedämme pois koron, jonka olisimme voineet vaatia teiltä, herra
Clifford», hän sanoi. »Kiitoksia. Tuossa on jäännös takaisin ja tässä
on kuitattu lasku. Menen nyt soittamaan tuomari Baxterille.»
Kun hän palasi postikonttorista, oli Jeremiah vielä kaupassa. Shadrach
laittoi hymyillen paketteja.
»Mitä nuo ovat, Shad-eno?» kysyi Mary. Herra Clifford vastasi:
»Ah, juolahti mieleeni, että voin samalla ostaa hieman sokeria, jauhoja
ja sen sellaista. Niitähän tarvitaan aina taloudessa. Lähettäkää ne
meille, kun teillä on asiaa sinnepäin. Hyvästi.»
Hän oli jo tarttunut lukon kahvaan, kun Mary kutsui hänet takaisin.
»Herra Clifford, odottakaahan nyt hieman!» hän huusi. »Oletteko
kovastikin noiden tavaroiden tarpeessa, sokerin ja kaiken tuon muunkin?»
»En, ei niiden tuonnilla mitään niin erikoista kiirettä ole. Mutta
miksi sitä kysyt?»
»Ah, muuten vain. Mutta ellei teillä ole mitään erikoista kiirettä,
neuvon teitä ensin maksamaan ne. Kuten muistatte, sanoin teille jo,
ettemme jätä mitään sattuman varaan.»
Jeremiah seisoi hetkisen paikoillaan mulkoillen pahasti, mutta sitten
hän teki toisen hämmästyttävän teon. Hän kaivoi lompakkonsa vielä
kerran esille ja haki sieltä kahden dollarin setelin.
»No, ota se nyt sitten tuosta», hän sanoi, »ja lähetä minulle kuitattu
lasku jälkeenpäin. Haluan aina tietää, paljonko kustakin tavarasta olen
maksanut. Ja kuulehan — mikä sinun nimesi taasen onkaan — Mary-'Gusta,
jos väsyt työskentelemään Shad Gouldin ja Zoeth Hamiltonin hyväksi,
tule silloin luokseni. Minulla — tarkoitan, vaimollani on muutamia
kiinnityksiä, joista ei ole maksettu korkoa vuosikausiin. En ole
voinut saada niitä kootuiksi hänelle, mutta, koira vieköön, sinä siinä
varmaankin onnistuisit.»
Hän poistui ja seuraavassa hetkessä oli Mary melkein murskautua enonsa
syliin.
»Tämän jälkeen», kapteeni huudahti, »luulen kaiken mahdolliseksi,
jos sinä vain ryhdyt siihen, Mary-'Gusta! Jos olisit ollut Jonaksen
sijassa, olisit varmaankin pistänyt valaan taskuusi ja uinut maihin.»