XXVI.

Kapteeni Shad ei tietystikään kysellyt enempää. Hän ei kysellyt enää

mitään sinä iltana, koska se hänenkin mielestään oli parasta, mutta

seuraavana päivänä käytti hän tilaisuutta hyväkseen, kun hän oli

kahden holhokkinsa kanssa, saadakseen hieman enemmän selkoa noista

syistä, joiden perusteella Mary oli hylännyt Crawfordin. Kapteeni piti

tuosta nuoresta Smithistä ja hän oli luullut Marynkin pitävän tuosta

nuorukaisesta melkoisesti, ja vaikka hän ei voinut olla tuntemattakaan

syyllisyyttään, koska vaara, että hänen ja Zoethin olisi pitänyt jakaa

Maryn rakkaus jonkun kolmannen kanssa, oli ainakin joksikin ajaksi

siirtynyt kokonaan pois päiväjärjestyksestä, hämmästytti ja huoletti

häntä kumminkin suhteen liian nopea loppuminen. Hän oli aivan varma

siitä, että sen alla piili jotakin, jota hän ei ymmärtänyt.

»En tietystikään, Mary-'Gusta», hän sanoi, »aio ruveta kyselemään

sinulta enkä aio pistää airoani siihen, mitä kerroit minulle eilen

illalla, mutta katsohan, Zoeth ja minä aloimme jo luulla, että tuo

alkoi olla jo melkein päätetty asia välillänne.»

Mary istui tiskillä — hän oli enonsa kanssa kahden kaupassa — ja

kohotti katseensa pääkirjasta, jota hän oli tarkastellut, pudistaen

päätään moittivasti. Hän oli väsyneen ja raukean näköinen, minkävuoksi

kapteeni luuli, ettei hän ollut nukkunut hyvin viime yönä, ja ehkä ei

monena muunakaan yönä.

»Shad-eno», hän sanoi, »muistatko, mitä sinulle sanoin?»

»Muistanko? Sanoit minulle —. Sinä tiedät kyllä, mitä minulle sanoit,

Mary-'Gusta. Miksi sitä kysyit?»

»Koska luulin sinun unhottaneen merkityksellisimmän osan siitä. Sanoin

sinulle, että meidän on kaikkien koetettava unhottaa se. Ja sen me

teemmekin. Emme rupea keskustelemaan siitä enää.»

»Mutta, Mary-'Gusta, miksi —»

»Ei, Shad-eno!»

»Mutta sinun pitää kertoa minulle ainakin se, jos tahdot, että

kuoltuani saan levätä rauhassa, ettet lähettänyt häntä pois minun

etkä Zoethin vuoksi. Haluan sen kuulla senvuoksi, että luulet meidän

tarvitsevan sinua.»

»En, Shad-eno.»

»No mutta sitten —»

»Siinä kaikki. Se on nyt ollutta ja mennyttä eikä sitä enää voida

muuttaa. Jos todellakin pidät minusta, Shad-eno — ja joskus minä

melkein luulenkin, että sinä todellakin pidät minusta — et saa enää

milloinkaan puhua sanaakaan tästä asiasta. Tule nyt katsomaan tätä

Herman Rodgersin tiliä. Eikö mielestäsi ole jo aika, että rupeamme

häntä karhuamaan?»

Vaikka kapteeni oli vieläkin levoton ja hyvin tyytymätön, ei hän

kysellyt enää mitään holhokiltaan. Oli ilmeistä, ettei hän siten

kumminkaan saisi mitään tietää. Hän kysyi kumminkin Isaiahilta, oliko

Isaiah huomannut mitään tavatonta Crawfordin käytöksessä tahi oliko

Crawford sanonut jotakin, miksi hän niin odottamatta oli saapunut,

mutta Isaiah ei ollut huomannut mitään.

»Huh!» murahti Shadrach melko kärsimättömästi, sillä asian

salaperäisyys ärsytti häntä. »Sinä et tietystikään huomannut mitään.

Sinä et huomaisi sitäkään, vaikka sinulta katkaistaisiin kaula.»

Isaiah suoristautui. »Jos sanoisin jotakin tuollaista», hän huomautti

ivallisesti, »sanoisitte minua houkkioksi. Jos minun kaulani

katkaistaisiin! Kuinka minä silloin voisin huomata jotakin, jos kaulani

katkaistaisiin? Sanokaa minulle se!»

Hänen isäntänsä nauroi. »Luullakseni voisit tehdä sen yhtä hyvin ilman

sitäkin kuin sen kanssa, Isaiah», sanoi hän ja poistui jättäen kokin

ja stuuartin ristiriitaisen levottomaksi vastaamaan, mutta kumminkin

ampumavarojen puutteeseen.

Shadrachin oli senvuoksi pakko luopua koko arvoituksen ratkaisemisesta.

Rakastavaisten riidat ovat hyvin tavallisia, hän tiesi sen, ja moni

nuori rakkaussuhde loppuu kokonaankin. Mary ei ollut milloinkaan

sanonutkaan hänelle, että hän rakastaa Crawfordia. Mutta hän ei ollut

milloinkaan sanonut sitäkään, ettei hän rakasta. Ja nyt hän ei halunnut

sanoa mitään muuta kuin sen, että se on ollutta ja mennyttä. Kapteeni

pudisti päätään ja ikävöi Zoethin neuvoja. Mutta Zoeth ei kykenisi

vielä kuukausiinkaan neuvottelemaan eikä neuvomaan.

Ja nyt näytti Mary rupeavan toteuttamaan päätöstään, että hän tästä

alkaen antautuu kokonaan liikenaiseksi. Kun kesä loppui — ja se oli

ollut, kun kaikki otettiin huomioon, hyvin menestyksellinen Hamilton ja

Kumppanille — koitti aika, jolloin syys- ja talvitavarat oli ostettava

ja hankittava myytävää myös joulun ajaksi. Mary matkusti Bostoniin

valitsemaan noita tavaroita. Kun hän palattuaan ilmoitti enolleen, mitä

ja kuinka paljon hän oli ostanut, oli eno melkein sen näköinen kuin hän

olisi kuunnellut oman kuolemanilmoituksensa lukemista.

»Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Et suinkaan aio uskotella

minulle, että olet ostanut kaikki nuo tavarat velaksi?»

»Olen tietysti, Shad-eno. Minulla ei ollut muuta keinoa saada ne

ostetuiksi, ja puhuakseni totta olivat kaikki iloisia saadessaan myydä

minulle. Kun maksoimme laskumme paljon lyhyemmässä ajassa kuin olin

pyytänyt, teki se siellä hyvin hyvän vaikutuksen. Olisin voinut ostaa

vielä ainakin puolta enemmän, jos olisin katsonut sen tarpeelliseksi.»

»Koira vieköön! Olen kumminkin iloinen, että maltoit mielesi. Mutta

mitä maailmassa teemme kaikella tuolla töryllä?»

»Mitäkö teemme? Myymme sen tietysti.»

»Niin, ehkä tarkoitus on sellainen, mutta keiden luulet sitä ostavan?»

»Useimpien ihmisten. Saatpa vain nähdä! Aion ruveta ilmoittelemaan tänä

syksynä sanomalehdissä. Ah, Bakerin basaarin omistaja ja muutkin saavat

kynsiä hieman päätään, ennenkuin lopetamme.»

Kapteeni oli kumminkin taipuvainen olettamaan, että tuossa

päänkynsimisessä tulevat Hamilton ja Kumppanin omistajat viemään voiton

muista, mutta ei sanonut sitä kumminkaan. Hän oli sitäpaitsi aivan

varma siitä, ettei Mary-'Gustan veroista tuollaisen tavaran myyjää

ollut olemassakaan. Hän uskoi, että Mary-'Gusta kykenee tekemään

minkälaisia ihmeitä tahansa. Eikö hän ollut pelastanut liikettä

perikadosta silloin kun hän ja hänen toverinsa olivat melkein

saattaaneet sen vararikkoon? Eikö hän ollut maailman ihmeellisin nuori

nainen? Vaikka kapteeni Shad olikin jo vanha, olisi hän kumminkin

luultavasti hyökännyt jokaisen kimppuun, joka olisi uskaltanut epäillä

sitä.

Ja kaikki nuo tavarat myytiinkin ja vielä paljon muutakin lisäksi.

Ilmoitukset, jotka laadittiin hyvin houkutteleviksi, julkaistiin

maakunnan viikkolehdissä, ja kiertokirjeitä lähetettiin postitse.

Osaksi yritteliäisyydellään ja osaksi suositusten avulla — herra Keith

auttoi häntä — sai Mary aikaan sen, että Hamilton ja Kumppani saisivat

tehtäväkseen hankkia kaluston ja verhot muutamaan uuteen hotelliin,

jota eräs newyorkilainen yhtymä rakennutti Orham Neckiin. Liike toimi

tietysti siinä vain välittäjänä — kaikki tavarat ostettiin Bostonista

— ja liike sai siitä palkkiokseen vain määrätyn prosentin, mutta

pienikin prosentti niin suuresta kaupasta oli kunnioitettava summa

maksuosoituksessa, ja sillä voitiin maksaa yhä enemmän liikkeen entisiä

velkoja. Ja nuo vanhat velat olivat jo muutenkin supistuneet melko

mitättömiksi.

Tuon huonon hevosen vetämät jakeluvaunut tekivät yhä kierroksiaan,

mutta pojan sijaan oli otettu muudan Crocker-niminen toimelias

nuorukainen, joka osasi ottaa vastaan tilauksia yhtä hyvin kuin jaella

tavaroitakin. Kun kapteeni Shadrachille sanottiin — hänen kanssaan ei

oltu neuvoteltu ollenkaan asiasta, vaan hänelle ainoastaan kerrottiin

— kuinka suuren palkan tuo nuorukainen tulee saamaan »katkesivat»,

kuten hän sanoi Isaiahille sitten jälkeenpäin, »hänen mastonsa, uuni

rupesi savuamaan sisään, hän vajosi kokalleen ja alkoi vaipua pohjaan

nopeasti.»

»Mary-'Gusta Lathrop», hän huudahti hämmästyneenä, »oletko tullut

hulluksi? Aiotko maksaa tuolle Simmie Crockerille neljätoista dollaria

viikolta siitä, että hän ajaa vaunujamme ja jakelee hyvää sokeriamme ja

jauhojamme ompeluseurojen valehteleville jäsenille talojen aitojen yli?

En ole milloinkaan elämässäni kuullut puhuttavankaan sellaisesta. Baker

ei maksa miehelleen muuta kuin kymmenen dollaria viikolta. Tiedän sen

varmasti, koska hän kertoi sen minulle itse. Ja Bakerin basaarilla on

suurempi liike kuin meillä.»

»Niin onkin. Senvuoksi juuri tarvitsemmekin paremman miehen kuin

heillä on, jotta meidänkin kauppamme vilkastuisi. Simeon Crocker on

kunnianhimoinen nuorukainen. Jonkun ajan kuluttua haluaa hän jo enemmän

kuin neljätoista dollaria viikolta.»

»Eikö mitä! Sanon sen sinulle kumminkin suoraan, etten ole tyytyväinen

siihen nyt. Neljätoista dollaria viikolta vaunujen ajamisesta!

Tulimmainen sentään! Vaunutkaan eivät maksa juuri enempää kuin

viisitoista dollaria ja viisikolmatta dollaria tuosta hevosesta on

jo melkein liikaa. Sellaista mahdollisuutta ei kumminkaan tule, että

saisin sen myydyksi siihen hintaan», lisäsi hän, »ellen tee tuota

kauppaa pimeässä.»

Mary nauroi ja taputti hänen olkapäätään.

»Viis siitä, Shad-eno!» hän sanoi luottavaisesti. »Sim Crockerin saama

neljätoista dollaria viikolta on hyvä sijoitus. Hän hankkii meille

paljon uusia ostajia nyt, ja tulevana kesänä — niin, minulla on omat

suunnitelmani kesän varalta.»

Joulun aikana vilkastui liike tavattomasti. Shadrach, Mary, Annabel ja

Simeon saivat työskennellä ahkerasti. Ostajia saapui, ei ainoastaan

South Harnissista, vaan myöskin West ja East Harnissista, Orhamista

ja Bayportistakin. Alussa olivat sanomalehti-ilmoitukset syynä tähän,

mutta sitten ensimmäiset ostajat kertoivat muille, että parhaimmat

joulutavarat Ostablen piirikunnassa voidaan saada vain Hamilton ja

Kumppanin kaupasta South Harnississa. Siten nuo välilliset suulliset

ilmoitukset, jotka ovat parhaimmat ja vakuuttavimmat, levisivät ja

tuottivat tuloksia.

Joulupäivä oli kumminkin melko ikävä. Vaikka Zoeth olikin jo parempi,

ei hän kumminkaan ollut vielä niin voimissaan, että hän olisi voinut

poistua huoneestaan, eikä hän senvuoksi voinut ollakaan läsnä

juhlapäivällisillä. Mary ja Shadrach istuivat hänen luonaan noin

tunnin pitäen mielessään lääkärin ja hoitajattaren varoitukset, ettei

Zoethia saa mitenkään kiihoittaa. Vaikka kapteeni laskikin leikkiä

jatkuvasti, olivat nuo leikkipuheet melko kuivia, eikä hän voinut olla

muistelematta toverinsa pari vuotta sitten lausumaa ennustusta, että

nousuvesi, joka aina siihen asti oli virrannut heidän mukanaan, rupeisi

pian laskeutumaan. Shadrach ei voinut olla tuntematta, että se olikin

jo ruvennut laskeutumaan ainakin Zoeth-raukkaan nähden. Lääkäri oli

kyllä sanonut sen rupeavan nousemaan jälleen, mutta ah, miten hitaasti

se tapahtuikaan! Ja kuinka kauaksi se nousisi? Tämä oli ensimmäinen

sellainen joulupäivällinen moniin vuosiin, jota hän söi näkemättä

herra Hamiltonin ystävällisiä ja kärsivällisiä kasvoja pöydän toisella

puolella.

Eikä Mary, vaikka hän koettikin olla iloinen ja huoleton, nauraa enonsa

pilajutuille ja sanoa muutamia omiaankin väliin, ollut ollenkaan

onnellinen. Työ, kapteeni Shadin neuvoma lääke unhotukseen, oli kyllä

auttanut, mutta ei parantanut. Ja silloin kun oli tällaisia vapaapäiviä

kuin tämäkin tahi kun hän iltaisin meni vuoteeseensa, hän muisti

liiankin hyvin. Crawford oli kirjoittanut hänelle, kuten hän oli

luvannutkin, kotiintulonsa jälkeen. Crawford ilmoitti sopineensa isänsä

kanssa ja sanoi ruvenneensa jälleen lukemaan. Kirje oli reipas ja

iloinen, siinä ei ollut vaikeroimisen eikä valituksen sanaakaan. Mary

oli ylpeä hänestä, ylpeä hänen rohkeudestaan ja hillitsemiskyvystään.

Mary voi kumminkin lukea rivien välistä, miten yksinäinen ja toivoton

hän kumminkin oli, vaikka hän olikin tehnyt parhaansa voidakseen

salata sen Maryltä. Jos Crawford olikin vihoissaan hänelle, ei hän

kumminkaan sitä näyttänyt. Ollen itsekin yksinäinen ja toivoton, lensi

hänen sydämensä Crawfordin luo, mutta hän ei muuttanut kumminkaan

päätöstään. Oli paljon parempi, että asiat olivat näin. Crawford

unhottaisi kyllä ja tulisi onnelliseksi vähitellen saamatta milloinkaan

tietää isänsä häpeällistä entisyyttä. Eikä Zoeth-eno raukkakaan saisi

sitä milloinkaan tietää. Ja mitä Maryyn itseensä tulee, on hänen

työskenneltävä kovemmin kuin milloinkaan ennen. Jumalalle kiitos, että

viikossa on kuusi työpäivää!

Hän ei vastannut tuohon kirjeeseen. Harkittuaan asiaa perusteellisesti

tukahdutti hän kiusauksen ja päätti, ettei hän tee sitä. Mitä se

olisikaan hyödyttänyt? Jos toinen haluaa unhottaa jonkun toisen ja

jos tuo halu on todellista eikä teeskentelyä, saavutetaan tulos vain

siten, ettei tehdä mitään, mikä voi aiheuttaa muistelemista. Kirjeet,

ystävienkin kirjeet, jotka voivat olla mitä jokapäiväisimpiä, olivat

muistuttajina. Hän oli pyytänyt Crawfordin ystävyyttä — hän ei ollut

voinut päästää Crawfordia menemään kuulematta sitä, että Crawford antaa

hänelle anteeksi ja pitää häntä edelleenkin ystävänään — mutta nyt hän

vannoi, ettei hän ole niin yksinkertainen ja lapsellinen, että hän

rupeaa kiduttamaan häntä ja itseään tarpeettomasti. Hän ei halunnut

tehdä sitä eikä senvuoksi vastannutkaan.

Joulun jälkeen alkoi tuo pitkä ja ikävä talvi. Hamilton ja Kumppanin

uusi osakas ei ollut ennen milloinkaan koko järjestelyaikanaan nähnyt

niin hiljaista liikekautta. Huviloiden asukkaat olivat matkustaneet

pois eikä uusia ostajiakaan ilmautunut, kaupassa ei käynyt ketään outoa

ihmistä ja tuo sama väsyttävä ja kuolettava askaroiminen jatkui aamusta

iltaan. Mary koetti kaikkensa Sim Crockerin avulla, josta näytti

muodostuvan kaupalle oikea aarre, ja onnistuikin saamaan helmikuun

myynnin suuremmaksi kuin tammikuun ja maaliskuun tulot suuremmiksi

kuin kummankaan edellisen kuukauden. Hän odotti kumminkin huhtikuuta

ja todellista kevättä kärsimättömästi, sillä hänellä oli muutamia

suunnitelmia kevään varalta.

Maaliskuun kuluessa sai hän kumminkin suuren hyvityksen ja Shadrachkin

sai kokea elämänsä suurimman hämmästyksen ja ilon, kun Mary onnistui

saamaan liikkeen saatavan Jeremiah Cliffordilta. Kuten muistamme, oli

herra Clifford ollut velkaa Hamilton ja Kumppanille satakymmenen

dollaria vuosikausia. Kaikki merkit viittasivat siihen, että Clifford

oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asioiden tilaan eikä siis aikonutkaan

maksaa velkaansa milloinkaan. Mary oli kirjoittanut hänelle ja käynyt

häntä monesti karhuamassakin, ja hän oli käväissyt Ostablessakin

neuvottelemassa ystävänsä tuomari Baxterin kanssa. Tuomari oli luvannut

tutkia asiaa ja oli sen tehnytkin, mutta hänen kirjeensä Marylle ei

sisältänyt juuri mitään rohkaisevaa.

»Siellä on kyllä varoja», kirjoitti tuomari. »Tuo Clifford näyttää

tulevan melko hyvin toimeen, mutta hän on niin viekas henkilö» (tässä

oli merkkejä siitä, että tuomari oli ensin kirjoittanut 'veijari',

mutta raapinut sen sitten pois), »ettei siellä ole pienintäkään

kapinetta, joka olisi hänen omissa nimissään, ei ainakaan minun

tietääkseni. Jos hänellä olisi omaisuutta, voisimme hakea sen

takavarikkoon teidän saatavastanne, mutta me emme voi koskea rouva

Cliffordin omaisuuteen. Voin vain neuvoa, että lopetatte myyntinne

hänelle kokonaan ja karhuatte tuota vanhaa saatavaanne häneltä

niin usein kuin suinkin. Hän voi lopulta väsyä tuohon alituiseen

karhuamiseen ja maksaa, ellei nyt aivan kaikkea, niin ainakin osan.»

Kun Mary luki tuon paikan kirjeestä Shad-enolle, ei Shadrach voinut

olla sanomatta ivallisesti:

»Väsyä! Jerry Cliffordko väsyisi karhuamiseen? Älkää nyt

puhuko joutavia! Hän lihoo vain sellaisesta, sillä se on hänen

päähuvituksiaan, se ja parin sentin tuhlaaminen lehtiin päivittäin.

Oletko milloinkaan katsellut, miten Jerry käyttäytyy ostaessaan

lehden? Etkö? Mene sitten jonain päivänä Ellisin luo, kun aamulehdet

on ladottu tiskille myytäviksi, ja tarkastele häntä. Hän tulee ajaen

oven edustalle tuolla vanhalla vannehameelta näyttävällä hevosellaan

— koni on juuri tuollaisen vanhanaikaisen vannehameen näköinen,

koska ei noissa hameissa ollut muuta kuin kehä ja ontto sisus, kuten

tuossa hevosessakin. No niin, Jerry tulee ajaen ja astuu sitten

sanomalehtimyymälään kiiluvin silmin ja jännittynein hermoin ja

toinen käsi housujen taskussa. Hän pysähtyy tiskin viereen, lukee

jokaisesta lehdestä niin paljon kuin suinkin ilmaiseksi ja vetää

samalla vähitellen housujensa taskusta kättään, jossa on yksi sentti.

Sitten ojentaa hän toisen kätensä ottamaan sitä lehteä, jonka hän aikoo

ostaa, puristaa sen lujasti sormiensa väliin, pysähtyy sitten ja seisoo

ainakin minuutin paikoillaan hieroen lanttia etusormensa ja peukalonsa

välissä. Hän haluaa näetkös saada hieman kuparin hajua sormiinsa,

ennenkuin hän raskii luopua rahasta, ja —»

Mary nauroi.

»Shad-eno», hän huudahti, »millaisia naurettavia hassutuksia sinä nyt

taasen puhutkaan?»

»Siinä ei ole mitään joutavuuksia, vaan siinä on tosi kysymyksessä.

Voit lyödä vaikka vetoa, että se Jerrystä tuntuu sellaiselta. No

niin, jonkun ajan kuluttua rohkaisee hän mielensä voidakseen täyttää

aikomuksensa, laskee rahan varovaisesti tiskille — hän ei heitä sitä

tiskille milloinkaan, sillä hän ei voi kohdella todellista rahaa niin

halveksivasti — riuhtaisee lehden ja syöksyy ovelle katsomattakaan

taakseen pelosta, että hän ehkä voi muuttaa mieltään. Kun hän sitten

lähtee ajamaan, voit selvästi nähdä, että hän on kiihtynyt ja vapisee

kuin nuo levottomat Wall-Streetin keinottelijat, joista luit minulle

äsken. Hän on tuhlannut sentin, mutta sitä tehdessään hän on saanut

tuntea miellyttävää hermokiihoitusta. Niin, ihmisen on tyydytettävä

tuokin halu jollakin tavoin, mutta Jerrylle riittää, kun hän ostaa

sentin maksavan lehden ja kiusaa velkojiaan. Luuletko nyt voivasi

väsyttää tuollaisen ihmisen karhuamalla häneltä saatavaasi? Yhtä

helposti voit väsyttää turskankin nojautumalla veneen laidan yli ja

huutamalla sille, että se hukkuu.»

Mary nauroi jälleen. »Pelkään sinun olevan oikeassa, Shad-eno», hän

sanoi, »mutta en kumminkaan lakkaa toivomasta. Minunkin vuoroni voi

tulla joskus, kun odotan ja pidän silmällä tapausten kulkua.»

Ja se tulikin odottamatta ja melko kummallisella tavalla. Muutamana

raakana ja tuulisena maaliskuun iltapäivänä hämmästyi hän melko

suuresti huomatessaan Sam Keithin tulevan kauppaan. Suoritettuaan

ylioppilastutkintonsa kulutti Sam aikaansa Bostonissa, »voihkimalla

tuomioistuimissa», kuten hän sanoi — se on, hän opiskeli Harvardissa

lakia voidakseen joskus maailmassa ruveta asianajajaksi, kuten hänen

vanhempansa toivoivat.

»Kas, Sam!» huudahti Mary. »Tekö sieltä todellakin tulette?»

Sam hymyili iloisesti. »Minä juuri», hän sanoi. »Olen nyt tullut tänne.

Aioin sanoa, että tuo kaunis nuorukainen, jonka hevosen kavioiden

kapseen kuulette lähenevän, ei ole kukaan muu kuin sankarimme. Mary,

olette, kuten ennenkin, sellainen nähtävyys, josta jokainen voi olla

kiitollinen. Mitä teille kuuluu?»

Mary kertoi voivansa hyvin ja kysyi sitten, mitä Samilla oli tekemistä

South Harnississa tähän vuoden aikaan. Sam istuutui kamiinin vieressä

olevalle tuolille ja nosti jalkansa pankolle ennen vastaamistaan.

»No, ettekö nyt sitä arvaa?» hän kysyi ollen hämmästyvillään. »Herra

siunatkoon, miten minä hämmästyinkään! Luulin, että tuulikin on jo

ilmaissut asiani. Kuulkaa, miten se humisee. Eikö se vihjaile kylpy- ja

flanellipuvuista, hyttysistä ja lepoverkkohakkailusta, vai mitä?»

Tuulen nopeus oli silloin kuusikymmentä penikulmaa tunnissa. Sam

vastasi omaan kysymykseensä.

»Kysymykseeni ei siis mielestänne kannata vastatakaan», hän sanoi.

»Oikein, lapseni, pysykää vain päätöksessänne. Mutta puhuakseni totta

olen täällä kesäasioissa. Tuo isäni ystävä, herra Raymond, joka oli

luonanne viime kesänä, on aivan hullaantunut tähän niemeen. Hän on

päättänyt rakennuttaa kesähuvilan tänne South Harnissiin. Hän tarvitsee

kumminkin välttämättömästi maata, jolle se voidaan rakentaa, ja hän on

pyytänyt isää ostamaan tuon kaistaleen, joka on meidän alueemme ja

North Inletin välissä, jos se nyt vain voidaan ostaa. Isä pyysi minua

matkustamaan tänne tiedustelemaan asiaa, ja tässä minä nyt olen.»

Mary mietti. »Ah, niin», hän sanoi hetkisen kuluttua, »nyt muistankin

tuon tarkoittamanne alueen. Kuka sen omistaa?»

»Sitäpä minä en juuri tiennytkään», sanoi Sam. »Mutta nyt minä sen

jo tiedän. Kysyin nimittäin ensimmäiseltä tapaamaltani henkilöltä

laskeuduttuani junasta, ja omituista kyllä sattui hän juuri olemaankin

tuon alueen omistaja. Tarkoitan vanhaa Cliffordia — tuota Isaiahia,

Elishaa, Hoseaa, ei kun Jeremiaa, niinhän se olikin. Tiesin hänellä

olevan saman nimen kuin jollakin profeetalla.»

»Vai omistaa herra Clifford tuon alueen. En ole sitä tiennytkään.»

»En minäkään. Hän ei ilmoittanutkaan minulle heti, että hän on sen

omistaja, vaan rupesi kyselemään, miksi halusin saada sen tietää.»

»Sanoitteko sen hänelle?» kysyi Mary.

Ensimmäisen kerran hänen tulonsa jälkeen tuntui tuon nuoren

herrasmiehen järkkymätön itseluottamus hieman horjuvan. Hän näytti

hämmästyvän melkoisesti.

»Sanoakseni suoraan tein sen», hän myönsi. »Olin tyhmä, luullakseni,

mutta kaikkihan täällä tavallisesti tiedustelevat muiden asioita,

joten en tullut sitä ajatelleeksi. Hän puhui ja kyseli minulta, ja

ennenkuin oikein tiesinkään, olin kertonut hänelle, miten mielellään

herra Raymond haluaisi tuon alueen, koska hän on siihen niin hirveästi

kiintynyt. Sanoin hänelle, että minut on lähetetty tänne ostamaan sitä,

jos se voidaan saada kohtuushinnalla. Ja sitten jonkun ajan kuluttua

hän hämmästytti minua sanomalla, että hän omistaa tuon maan itse.

Peijakas sentään! Nyt hän luullakseni nostaa hintaa kuultuaan asiani.»

»Ah, siinä tapauksessa ette ole sitä vielä siis ostanutkaan?»

»En. Halusin kyllä, mutta jostakin syystä ei hän halunnut myydä sitä

heti, eipä edes sanoa hintaakaan. Hän sanoi haluavansa ajatella asiaa.

En voi jäädä odottamaan nyt, mutta tulen takaisin maanantaina ja

silloin teemme kaupat.»

Mary kertoi sitten illalla Shadrachille, mitä Sam oli sanonut. Kapteeni

näytti hämmästyvän.

»En ole tiennytkään, että Jerry Clifford omistaa tuon alueen», hän

sanoi. »En usko sitä kumminkaan.»

»Tietysti hän omistaa sen, Shad-eno. Miten hän olisi voinut kertoa

Samille omistavansa sen, ellei se olisi hänen? Mitä maailmassa hänellä

olisi hyötyä sellaisesta?»

»Ei mitään, luullakseni. Mutta hän on varmaankin ostanut sen aivan

viime aikoina. Viimeksi kun kuulin siitä puhuttavan, omisti sen Jimmie

G. Se muodostaa osan hänen perinnöstään. Ensi kerran, kun tapaan

Jimmien, kysyn häneltä.»

Kun Jimmie G. — hänen sukunimensä oli Peters — kolme päivää myöhemmin

käveli kaupan ohi, huusi kapteeni hänelle pyytäen hänet sisälle

kauppaan ja meni suoraan asiaan.

»Milloin myit Jerry Cliffordille tuon North Inletin vieressä olevan

maapalasesi, Jim?» hän kysyi.

Jimmie G. näytti hämmästyvän. »Miten maailmassa tiedätte, että olen

myynyt sen?» hän kysyi. »Se voittaa kaiken entisen, miten asiat tulevat

ilmi tässä kaupungissa. Myin tuon kaistaleen vasta toissa päivänä

iltapäivällä ja kauppa päätettiin vasta eilen, ja kumminkin te sen

jo tiedätte. En sano sitä senvuoksi, että se minua liikuttaa, vaan

sentähden, että Jerry halusi pitää asian salassa. Kuka sen teille

kertoi?»

Kapteeni Shad vihelsi. »Ymmärrän», hän sanoi hitaasti. »Ymmärrän sen

nyt täydellisesti, koira vieköön! Kun Jerry kertoi Samille omistavansa

tuon alueen, hän... Hm! Kyllä se peijakas osaa valehdella. Kun

Jerry Cliffordin voittaminen on kysymyksessä, on lähdettävä varhain

liikkeelle, vai mitä? Toivoakseni sait hyvän hinnan tuosta palasesta,

Jim?»

»No niin, enpä voi juuri sanoa sitäkään. Mutta mikä on kysymyksessä?

Mitä tarkoitatte, kapteeni Shad?»

Mutta ennenkuin kapteeni ennätti vastata, teki Mary, joka oli

kuunnellut keskustelua, erään kysymyksen.

»Herra Peters», huudahti hän kiihkoissaan, »voitteko sanoa minulle

erään asian? Kenen nimissä hän teki tuon kaupan, omassaanko vai rouva

Cliffordin?»

Jimmie G. nauroi. »Niin, se oli hieman hullunkurista, sekin», hän

sanoi. »Tunnette kai Jerryn, kapteeni Shad? Hänellä ei ole milloinkaan

mitään omaa, vaan kaikki on hänen vaimonsa. Se kuuluu hänen

periaatteihinsa.»

»Sanoisin sitä paremminkin periaatteiden puutteeksi», murisi Shadrach.

»Viis siitä kumminkin, Jim! Jatka vain.»

»Hänellä oli kumminkin hirmuinen kiire syystä tahi toisesta

päättää kauppa», jatkoi Peters, »ja minä tyhmyydessäni kirjoitutin

kauppakirjaan Jeremiah Cliffordin ostajaksi. Hän raivostui ensin

hirveästi, mutta hänellä ei näyttänyt olevan aikaa senkään vertaa, että

olisin sen muuttanut, joten hän ojensi minulle maksuosoituksen ja —»

»Voi, odottakaa nyt hieman, herra Peters!» keskeytti Mary

mielenkiinnosta loistavin silmin. »Sanokaa minulle nyt, olenko

ymmärtänyt oikein? Olette myynyt tuon maapalasen herra Cliffordille ja

hän omistaa sen siis nyt omissa nimissään?»

»Niin varmasti omistaakin!»

Mary ei odottanut enempää. Hän riensi kaupasta kadulle ja sitten

postikonttoriin. Muutamia minuutteja myöhemmin keskusteli hän jo

tuomari Baxterin kanssa puhelimitse. Kun hän palasi, halusi kapteeni

kuulla, missä hän oli ollut, mutta hän ei tahtonut kertoa.

»Odota», hän sanoi. »Odota, Shad-eno, sillä luultavasti tapahtuu

jotakin pian.»

Se tapahtui maanantai-aamuna. Mary seisoi tiskin vieressä, Simeon

laittoi varastohuoneessa kuntoon aamutilauksia ja kapteeni Shad seisoi

ikkunassa ja katseli kadulle. Äkkiä Mary kuuli hänen huudahtavan:

»No, mikä nyt on?» hän kysyi.

»Ah, ei mitään.»

»Huudahdit kuin sinuun olisi koskenut.»

»Sitä ei voida ihmetelläkään. Katselen juuri jotakin, joka tuottaa

minulle tuskaa. Tuo ryppyinen vanha veijari Jerry Clifford on juuri

menossa postikonttoriin, luullakseni. Hän liimaa sentin postimerkin

kirjeeseensä ja antaa sen saajan maksaa tuon toisen sentin,

otaksuttavasti. Hän pyytää aina, säästääkseen vaivojaan ja kieltään,

että postimestari kostuttaisi merkin kielellään. Se on totta... Ei»,

hän lisäsi hetkistä myöhemmin, »hän ei menekään postikonttoriin, vaan

kääntyy tännepäin... Tulimmainen sentään, luulenpa melkein, että —.

Mitä maailmassa tämä tarkoittaa?»

Sillä herra Cliffordin askeleet kuuluivat jo kaupan kuistikon lattialta

ja hetken kuluttua ovi aukeni ja tuo saituri itse ilmestyi näkyviin.

Shadrach ei sanonut mitään, tuijotti vain häneen hämmästyneenä, sillä

Jeremiaan viimeisestä käynnistä oli kulunut jo kolmatta vuotta.

Mutta hän tuli sinne kumminkin nyt. Katsottuaan ympärilleen ei hän

ollut huomaavinaankaan kapteenia ollenkaan, vaan käveli suoraan tiskin

luo. Hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta. Mary sitävastoin loisti aivan

riemusta.

»Hyvää huomenta, herra Clifford», hän sanoi.

Jeremiah, joka oli hyvin pieni laiha mies, katsoi häneen tuuheiden

harmaiden kulmakarvojensa alta ja silmälasiensa yli. Hän ei ollut

kuulevinaankaan tervehdystä.

»Hm!» hän murahti vihaisesti. »Luulet kai olevasi hyvinkin nokkela, vai

mitä?»

Shadrach lähestyi nopeasti.

»Mitä — mitä —» hän aloitti, mutta Mary ojensi varoittavasti kätensä.

»Älä sotkeudu tähän, Shad-eno», hän määräsi. »Tämä on herra Cliffordin

ja minun välinen asia. Ymmärrämme toisemme täydellisesti.» Sitten hän

kääntyi synkännäköisen Jeremiaan puoleen ja sanoi: »Kiitoksia vain,

herra Clifford, mielestäni olen melko nokkela — juuri nyt. Ettekö luule

niin itsekin?»

Vieras ei ollut nytkään kuulevinaankaan kysymystä.

»Miksi olet hakenut kiinnityksen tuohon maahani?» hän tiuskaisi.

»Teidän ei varmastikaan tarvitse kysyä sitä minulta, herra Clifford.

Teidän velkanne on satakymmenen dollaria ja kuusikymmentäkolme senttiä.

Muistan sen ja luulisinpa teidänkin sen muistavan, koska siitä on

teille tarpeeksi usein huomautettu.»

»Hm! Minä vähättelen koko tuosta vanhasta velasta. Perikää se

Siipolaiselta?»

»Hyvä on. Silloin saatte tekin tyytyä siihen, mitä tuosta maastanne

jää jäljelle. Luullakseni ette pääse siitä eroon pitkiin aikoihin,

kun kerron herra Keithille totuuden. Kuten tiedätte, saapuu hän tänne

iltapäivällä.»

Oli selvää, että Jeremiah tiesi tarkasti, milloin Sam Keith saapuu.

Hänen muutamat jäljellä olevat hampaansa loksahtivat yhteen ja, kuten

kapteeni Shadrach sanoi jälkeenpäin, hän oli sen näköinen, ettei hän

tiennyt, purisiko hän vai heittäisikö päänsä taaksepäin ja karjuisi.

Mutta nähtävästi tuntui hänestä karjuminen kumminkin turvallisemmalta.

»Olen tässä kumminkin tuumannut, että maksan pois tuon saatavanne», hän

sanoi.

»Tietysti, sillä mekin olemme tuumanneet, että haluatte sen tehdä»,

sanoi Mary lempeästi. »Sekä teidän että meidän tuumailumme toteutuvat

siis, herra Clifford. Se on hauskaa, vai mitä?»

Varastohuoneesta, jossa Simeon laittoi ahkerasti tilauksia kuntoon,

kuului tukahdutettua naurua. Shadrach, joka juuri alkoi päästä selville

tilanteesta, löi polveensa. Herra Clifford oli hyvin vihaisen näköinen.

»Jos maksan tuon — mitä se nyt taasen olikaan, satakymmenen dollaria,

jonka sanotte minun olevan teille velkaa, peruutatteko silloin tuon

kiinnityksen heti?» kysyi hän.

»Jos maksatte tuon satakymmenen dollaria ja kuusikymmentäkolme senttiä,

soitan heti tuomari Baxterille», sanoi Mary nopeasti.

Jeremiah ei epäröinyt enää. Hän oli punninnut asiaa puolelta jos

toiseltakin ennen poistumistaan kotoaan, eikä tuo satakymmenen dollaria

ollut kuin mitätön summa siihen verrattuna, mitä hän toivoi voittavansa

tuosta maakappaleesta. Hän pisti kätensä taskuunsa ja kaivoi sieltä

esille pitkän likaisen lompakon, jonka ympärille oli kääritty nauha.

Hän aukaisi tuon nauhan, avasi lompakon ja haki sieltä esille

maksuosoituslomakkeen.

»Antakaa minulle kynä ja mustetta», hän sähisi, »jotta voin täyttää

tämän.»

Kapteeni ojensi kätensä ottaakseen kynän ja mustepullon, mutta Mary

esti.

»Tahtoisin rahaa, jos se teille sopii», sanoi hän suloisesti.

Jeremiah katsoi häneen vakavasti melko kauan, niin ainakin muista

tuntui. Sitten Mary hämmästyi nähdessään, miten Jeremiaan huulet

rupesivat vapisemaan ja miten hänen silmiinsä ilmestyi julma ilme.

Hänen äänessään oli kumminkin hieman ihailua, kun hän sanoi

kuivasti:

»Ette jätä siis mitään sattuman varaan, vai mitä?»

»Emme. Emmekö mielestänne ole jo tehneet sellaista tarpeeksi?»

Herra Clifford ei vastannut. Hän tukki tuon tyhjän lomakkeen takaisin

lompakkoonsa, jonka toisesta osastosta hän sitten kaivoi esille

muutamia seteleitä, jotka oli kääritty pienelle rullalle ja sidottu

kautsukkinauhalla.

»Kas, tuossa on», hän sanoi lyhyesti. Sitten hän lisäsi kääntyen

Shadrachin puoleen: »Enkö saa ollenkaan alennusta, kun maksan rahalla?»

Varastohuoneesta kuului iloista naurua ja Marykin nauroi ääneen. Ja

mitä kapteeni Shadiin tulee, voi hän ainoastaan tuijottaa, sillä

Cliffordin rohkeus oli vienyt häneltä puhelahjan. Mary vastasi sitten

kuin hän oli lopettanut naurunsa:

»Vedämme pois koron, jonka olisimme voineet vaatia teiltä, herra

Clifford», hän sanoi. »Kiitoksia. Tuossa on jäännös takaisin ja tässä

on kuitattu lasku. Menen nyt soittamaan tuomari Baxterille.»

Kun hän palasi postikonttorista, oli Jeremiah vielä kaupassa. Shadrach

laittoi hymyillen paketteja.

»Mitä nuo ovat, Shad-eno?» kysyi Mary. Herra Clifford vastasi:

»Ah, juolahti mieleeni, että voin samalla ostaa hieman sokeria, jauhoja

ja sen sellaista. Niitähän tarvitaan aina taloudessa. Lähettäkää ne

meille, kun teillä on asiaa sinnepäin. Hyvästi.»

Hän oli jo tarttunut lukon kahvaan, kun Mary kutsui hänet takaisin.

»Herra Clifford, odottakaahan nyt hieman!» hän huusi. »Oletteko

kovastikin noiden tavaroiden tarpeessa, sokerin ja kaiken tuon muunkin?»

»En, ei niiden tuonnilla mitään niin erikoista kiirettä ole. Mutta

miksi sitä kysyt?»

»Ah, muuten vain. Mutta ellei teillä ole mitään erikoista kiirettä,

neuvon teitä ensin maksamaan ne. Kuten muistatte, sanoin teille jo,

ettemme jätä mitään sattuman varaan.»

Jeremiah seisoi hetkisen paikoillaan mulkoillen pahasti, mutta sitten

hän teki toisen hämmästyttävän teon. Hän kaivoi lompakkonsa vielä

kerran esille ja haki sieltä kahden dollarin setelin.

»No, ota se nyt sitten tuosta», hän sanoi, »ja lähetä minulle kuitattu

lasku jälkeenpäin. Haluan aina tietää, paljonko kustakin tavarasta olen

maksanut. Ja kuulehan — mikä sinun nimesi taasen onkaan — Mary-'Gusta,

jos väsyt työskentelemään Shad Gouldin ja Zoeth Hamiltonin hyväksi,

tule silloin luokseni. Minulla — tarkoitan, vaimollani on muutamia

kiinnityksiä, joista ei ole maksettu korkoa vuosikausiin. En ole

voinut saada niitä kootuiksi hänelle, mutta, koira vieköön, sinä siinä

varmaankin onnistuisit.»

Hän poistui ja seuraavassa hetkessä oli Mary melkein murskautua enonsa

syliin.

»Tämän jälkeen», kapteeni huudahti, »luulen kaiken mahdolliseksi,

jos sinä vain ryhdyt siihen, Mary-'Gusta! Jos olisit ollut Jonaksen

sijassa, olisit varmaankin pistänyt valaan taskuusi ja uinut maihin.»

Viisas Mary · 第 40 / 45 题