Eräänä iltana noin viikon kuluttua herra Hamiltonin äkillisestä
sairastumisesta sattui Mary olemaan yksinään huoneessaan. Hän oli
jälleen lukenut Crawfordin viimeisen kirjeen ja istui nyt tuolissaan
koettaen kuvitella tuota kohtausta Crawfordin kuvauksen mukaan. Hän
koetti kuvitella Edwin Smithiä, tuota miestä, joka, kuten hänen
poikansa oli usein kertonut, täytti tuon pojan jokaisen toivomuksen ja
oli kuin henkilöitynyt ystävällisyys ja rakkaus, mutta joka kumminkin
oli raivonnut ja riehunut kuin hullu senvuoksi, että hänen poikansa
halusi naida hänet, Mary Lathropin.
Hän nousi, aukaisi lipastonsa ylimmäisen laatikon ja haki sieltä
käsiinsä herra Smithin valokuvan, tuon, jossa Smith oli ilman partaa ja
joka oli otettu hänen sairautensa kestäessä. Crawford oli kirjoittanut
ottaneensa tuonkin valokuvan salaa.
»Isän vastenmielisyys valokuvia kohtaan on yhtä voimakas kuin
ennenkin», hän kirjoitti. »Hän tappaisi minut siihen paikkaan, jos hän
vain tietäisi, että olen näpsäyttänyt kuvan hänestä.»
Tuossa valokuvassa olevan miehen kasvot eivät olleet samanlaiset kuin
vanhoissa näytelmäkappaleissa esiintyvien vihaisten ja taipumattomien
vanhempien, joilla oli tapana tehdä poikansa perinnöttömiksi ja
ajaa tyttärensä sokaisevaan lumimyrskyyn senvuoksi, että he olivat
uskaltaneet vastustaa vanhempien järkkymättömiä määräyksiä. Edwin
Smith oli kieltämättä kaunis mies, harmaatukkainen tietystikin ja
voimakaspiirteinen, mutta kumminkin enemmän ystävällisen kuin ankaran
näköinen. Kuten Mary oli sanonutkin nähdessään hänet ensimmäisen
kerran, oli hän sen näköinen kuin hänellä olisi ollut kokemuksia. Tässä
kuvassa hän oli hyvin vakavan, melkeinpä surullisen näköinen, mutta se
johtui ehkä vain hänen viimeisestä sairaudestaan.
Hän katseli juuri kuvaa, kun Isaiahin ääni kuului oven takaa.
»Kuulehan, Mary-'Gusta», kuiskasi Isaiah. »Et suinkaan ole mennyt vielä
nukkumaan, vai mitä? Saanko puhella kanssasi hetkisen?»
»Kyllä, Isaiah», sanoi Mary. »Tulkaa vain sisään.»
Isaiah avasi oven ja tuli huoneeseen. »Minulla ei ole mitään sen
erikoisempaa juteltavaa, tulinpahan vain kertomaan, että Debby T.
luulee huomaavansa, että Zoeth on hieman parempi tänä iltana», hän
sanoi. »Hän sanoi juuri äsken niin ja minä otaksuin, että haluaisit sen
kuulla.»
Debby T:llä tarkoitti Isaiah rouva Atkinsia. Mary ymmärsi.
»Kiitoksia, Isaiah», hän sanoi. »Olen hyvin iloinen kuultuani sen.
Kiitoksia, että kerroitte sen minulle.»
»Hyvä on, Mary-'Gusta. Halloo, kenenkä valokuva tuo on?»
Hän oli huomannut Maryn tuolin käsipuulla olevan valokuvan. Hän otti
sen käteensä ja tarkasteli sitä. Mary kuuli hänen huohottavan. Kun
hän kääntyi katsomaan, huomasi hän Isaiahin tuijottavan kuvaan hyvin
hämmästynein ja kauhistunein ilmein.
»No mutta Isaiah!» hän huudahti. »Mikä teitä vaivaa?»
Isaiah, joka ei kääntänyt katsettaan kuvasta, ojensi kuvan toisella
kädellään kauemmaksi itsestään ja viittasi kiihkeästi siihen toisella
kädellään.
»Jumala meitä kaikkia varjelkoon!» hän huudahti. »Mistä olet tämän
saanut?»
»Minkä? Tuon valokuvanko?»
»Niin! Mistä olet saanut sen? Mistä se on ilmestynyt näkösälle?»
»Olen saanut sen postitse. Mutta miksi niin? Mikä nyt on kysymyksessä?»
Isaiah ei vastannut kumpaankaan kysymykseen. Hän ei näyttänyt kuulleen
muuta kuin ensimmäisen lauseen.
»Saanut sen postitse!» hän toisti. »Mary-'Gusta Lathrop, oletko
koettanut saada selville —. Kuulehan nyt, kuka on lähettänyt sinulle Ed
Farmerin kuvan?»
Mary tuijotti häneen. »Kenen kuvan?» hän kysyi. »Mistä te nyt
oikeastaan puhuttekaan, Isaiah?»
Isaiah toi vielä kerran kuvan lähemmäksi nenäänsä eikä lopettanut
viittaamistaan siihen.
»Kuka on lähettänyt sinulle Ed Farmerin kuvan?» hän toisti. »Mistä,
mistä olet sen saanut? Kerro minulle heti!»
Mary tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti.
»En ymmärrä, pitääkö minun lähteä hakemaan Shad-enoa vai lääkäriä»,
hän sanoi hitaasti. »Ellette lakkaa hyppimästä ja lopeta tuota
käsivarsienne heiluttamista, lähden luullakseni hakemaan molempia.
Isaiah Chase, koettakaa nyt käyttäytyä siivosti! Mikä teitä oikeastaan
vaivaakaan?»
Isaiah oli oppinut tottelemaan määräyksiä ollessaan vuosikausia
laivankokkina. Maryn käskyt tekivät tehtävänsä häneen nähden. Hän laski
toisen käsivartensa alas, mutta piti kumminkin valokuvan toisessa
tuijottaen siihen, kuin siinä olisi ollut jotakin kauhistuttavaa lumoa,
joka sekä hurmasi että peloitti häntä samalla kertaa. Mary ei ollut
milloinkaan nähnyt häntä niin kiihkoissaan.
»Ed Farmer!» hän huudahti. »Voi minua, mies-raukkaa, kun en ymmärrä,
miten —. Sano, eikö tämä ole hänen kuvansa, Mary-'Gusta, vai mitä?
Tietysti tämä on! Näenhän sen omilla silmilläni. Herra minua
varjelkoon!»
Mary pudisti päätään. »Ellen olisi varma, että olette täysijärkinen,
Isaiah», hän sanoi, »ryhtyisin epäilemään. Tuo valokuva on lähetetty
minulle Lännestä. Se on muutaman Edwin Smith-nimisen herrasmiehen
kuva, henkilön, jota en ole milloinkaan nähnyt. Olen aivan varma,
ettette tekään ole nähnyt häntä ikinä. Mutta miten maailmassa se pani
teidät käyttäytymään kuin olisitte pakkopaidan tarpeessa, en ymmärrä.
Muistuttaako herra Smith mielestänne jotakin tuntemaanne henkilöä?»
Isaiahin suu aukeni ja jäikin siihen asentoon, kun hän katsoi ensin
valokuvaan ja sitten häneen.
»Ed — Edwin Smith!» hän toisti. »Edwin Smith! En tunne ketään Edwin
Smithiä. Sano nyt vain rehellisesti minulle, Mary-'Gusta, että tuo on
Ed Farmerin valokuva.»
Mary nauroi. »Ei tietystikään ole», hän sanoi. »Kuka tuo Ed Farmer
sitten on?»
Mutta Isaiah ei vastannut. Hän piti nyt valokuvaa hyvin lähellä
nenäänsä, tarkasteli sitä innokkaasti ja mumisi samalla:
»Ellei tämä esitä häntä, on tämä parempi kuva kuin muut ennen
näkemäni», kuului muudan hänen hämmästyttävä huomautuksensa.
»Minusta tuntuu mahdottomalta, että maailmassa voisi olla kahta
niin samannäköistä henkilöä. Ja kumminkin — voin minä nyt nähdä,
että tämän miehen tukka on melkein harmaa sen sijaan, että Edin oli
tummanruskea. Mutta jos tämä mies on Ed, pitäisi hänen olla — annahan
kun minä muistelen — kolmeakymmentä viittä vuotta vanhempi kuin
kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ja silloin se lyö yhteen.»
Mary purskahti nauruun.
»Älkäähän nyt särkekö aisoja, Isaiah!» hän sanoi. »Olette aivan
mieletön! Minähän sanoin teille jo, että tuon miehen nimi on Smith.»
Isaiah huokaisi. »Oletko aivan varma siitä?» hän kysyi.
»Tietysti minä olen.»
»Silloin on asia ehkä niin. Mutta jos Ed Farmer olisi elänyt kaikki
nämä vuodet, lyön vetoa, ettei hänestä voitaisi mitenkään ottaa
parempaa valokuvaa kuin tämä on. Nähdessäni sen niin odottamatta
säikähdin kovasti.»
»Mutta kuka tuo Ed Farmer sitten on?» kysyi Mary. Nimi ei ollut
herättänyt hänessä vielä minkäänlaisia muistoja. Mutta nyt puhuessaan
hän sen muistikin. Hänen kasvojensa ilme muuttui.
»Tarkoitatteko —» hän huudahti kiihkeästi. »Isaiah, tarkoitatteko tuota
miestä tuossa vanhassa valokuvassa, jonka löysin enon arkusta niin
kauan aikaa sitten? Tarkoitan tuota, jota sanoitte roistoksi?»
Isaiah, joka yhä tuijotti herra Smithin kuvaan, vastasi innokkaasti:
»Tarkoitan. Tarkoitan juuri häntä. Tämä mies on hyvin hänen näköisensä
tahi hän olisi tämän näköinen, jos hän olisi elänyt näin kauan.»
»Onko hän sitten kuollut?»
»En tiedä. Meistä täällä olevista ei tiedä sitä kukaan. Näin hänet
viimeisen kerran päivää ennen tuota tapahtumaa. Muistan sen kumminkin
yhtä hyvin kuin eilisetkin asiat. Hän tuli konttorista telakkaan,
jossa työskentelin, ja sanoi minulle: 'Isaiah', hän sanoi koputtaen
nyrkillään muutaman tynnyrin pohjaan — muistaakseni teki hän sen
oikealla kädellään, jossa oli tuo koukistunut sormi, joka murskautui
muutaman suolatynnyrin alla eikä milloinkaan enää oiennut — 'Isaiah',
hän sanoi, 'nyt on kaunis päivä.' Ja minä vastasin nopeasti, sillä
pidin hänestä kovasti, kuten muutkin niihin aikoihin. 'On kyllä',
sanoin. 'Tällaisena päivänä voi jokainen mennä lemmittyään tapaamaan.'
En tarkoittanut sillä mitään, ymmärrät kai sen, sanoin sen noin muuten
vain, mutta se näytti kumminkin säpsähdyttävän häntä. Hän katsoi minuun
tiukasti. 'Onko kukaan kertonut sinulle, minne olen menossa?' kysyi
hän minulta tiukasti. 'Eikä ole?' sanoin hänelle. 'Kukapa sen olisi
tehnyt?' Mutta hän ei vastannut, tuijotti vain minuun. Sitten hän
purskahti nauruun ja poistui. En tiennyt silloin, mihin hän oli menossa,
mutta tiedän sen nyt, ja piru hänet vieköön. Ja seuraavana päivänä
poistui hän — ikuisiksi ajoiksi.»
Hän lopetti puheensa. Mary odotti hetkisen ja kysyi sitten tyynesti:
»Poistui minne, Isaiah? Minne hän matkusti?»
Isaiah, joka seisoi pitäen valokuvaa kädessään, säpsähti, kääntyi ja
katsoi häneen.
»Mitä sanoitkaan?» hän kysyi.
»Kysyin vain, minne tuo herra Farmer matkusti.»
»Vai sitäkö? Ah, en tiedä. Hän vain matkusti, siinä kaikki. Älä kysele
minulta enää muuta. Olen luullakseni puhunut jo liiankin paljon.
Kapteeni Shad nylkisi minut elävältä, jos hän tietäisi, että olen
puhunut niin paljon kuin olen. Kuulehan, Mary-'Gusta, et saa sanoa
mitään tästä kummallekaan heistä, et Zoethillekään. Tämä on näetkös
jonkunlainen keskinäinen pieni salaisuus, josta eivät muut tiedä
mitään. Tuo kirottu valokuva sai minut vain puhumaan. No, sitä ei nyt
voida ihmetelläkään. En ole milloinkaan nähnyt kahta niin samannäköistä
ihmistä. Kas niin, kas niin! Hyvää yötä, Mary-'Gusta, hyvää yötä!»
Hän heitti valokuvan lipastolle ja kiiruhti ulos huoneesta. Mary huusi
hänen jälkeensä, mutta hän ei halunnut pysähtyä eikä vastata.
Hänen poistuttuaan otti Mary valokuvan jälleen käteensä, istuutui vielä
kerran tuolilleen ja tutki kuvaa kauan aikaa. Sitten hän nousi, otti
lampun käteensä, poistui huoneestaan ja kulki varpaisillaan kapteeni
Shadin huoneen oven sivu kapeille portaille, jotka veivät ullakolle,
tuonne hänen vanhaan leikkipaikkaansa.
Hänen leikkikalunsa olivat siellä vielä järjestettyinä säännöllisiin
riveihin pitkin seinien vieriä. Rose, Rosette, Minnehaha ja muut nuket
istuivat joko tuoleillaan tahi nukkevaunuissa tahi nojautuivat kapteeni
Shadin merimieskirstuun. Hän ei ollut milloinkaan vienyt niitä pois
näkösiltä. Hänestä tuntui paljon kodikkaammalta, kun hän tiesi niiden
odottavan häntä tuolla vanhassa paikassa, vaikka hän ei aikonutkaan
leikkiä niillä enää milloinkaan. Lähtiessään kouluun oli hän peittänyt
ne lakanalla suojellakseen niitä tomulta, mutta nyt hän oli ottanut
lakanan pois ja tomuutti nukkensa joka toinen aamu ennen kauppaan
lähtöään. Kuten Shadrach sanoikin, ei kukaan muu kuin Mary olisi ikinä
tullut ajatelleeksikaan sellaista. Mutta sen hän teki senvuoksi, että
hän oli Mary-'Gusta.
Nuket eivät kiinnittäneet kumminkaan hänen mieltään nyt. Hän hiipi
varpaisillaan ullakon poikki varoen sellaisia palkkeja, jotka narisivat
enimmän, ja aukaisi tuon vanhan arkun kannen, jonka hän oli avannut
ensimmäisen kerran eräänä lauantaina iltapäivällä noin kymmenen vuotta
sitten. Hän löysi kannen alapuolella olevan taskun, aukaisi sen ja
työnsi kätensä sinne. Hall ja Kumppanin osakkaista otettu valokuva oli
vieläkin siellä, sillä hän tunsi koskettavansa siihen kädellään.
Hän vetäisi sen sieltä pois, sulki taskun ja sitten arkun ja hiipi
varpaisillaan jälleen portaita alas huoneeseensa. Hän sulki oven,
vieläpä lukitsikin sen, jota hän ei ollut tehnyt milloinkaan ennen
elämässään, ja sijoitti arkusta ottamansa valokuvan tuon toisen
viereen, jonka Crawford oli lähettänyt, voidakseen verrata niitä
toisiinsa.
Ja katsoessaan noita molempia valokuvia lakkasi hän ihmettelemästä
Isaiahin kummallista käytöstä. Hän ei kummastellut enää ollenkaan,
että Isaiah nähtyään herra Smithin samannäköisyyden hämmästyi,
eikä ihmetellyt Isaiahin epäilyäkään, kun Isaiah ei ollut tahtonut
uskoa, että kuva on otettu kokonaan toisesta henkilöstä eikä tuosta
salaperäisestä Ed Farmerista. Sillä tuossa vanhassa kellastuneessa
valokuvassa, joka oli otettu »Hall ja Kumppanista, Kalojen
Tukkukaupasta», oli Edgar S. Farmer ja tuossa Crawfordin lähettämässä
oli Edwin Smith. Mutta vaikka Edgar S. Farmer olikin nuori mies ja Edwin
Smith jo yli viidenkymmenen viiden, olivat he melkein samannäköiset.
Joka kerta kun Mary oli nähnyt herra Smithin valokuvan, oli hänestä
tuntunut aivan varmalta, että hän jolloinkin oli nähnyt miehenkin
elävänä. Tässä oli nyt selitys tuohon luuloon — tämä tuossa toisessa
valokuvassa oleva mies. Ainoa erotus oli erotus iässä. Edwin Smithin
nenä oli aivan samanlainen kuin Edgar Farmerinkin ja leuka ja silmät
myöskin. Ja Isaiahhan oli juuri äsken sanonut, että Edgar Farmerilla
oli oikeassa kädessään koukistunut sormi, joka oli tullut sellaiseksi
murskauduttuaan suolatynnyrin alla. Mary muisti Crawfordin kertoneen
hänelle, että Crawfordin isällä on oikeassa kädessään myöskin sormi,
joka oli loukkautunut kaivoksessa jo monta vuotta ennen Crawfordin
syntymistä.
Sellainen ei voi tietenkään olla mahdollista — ei mitenkään — mutta
kumminkin. — Ah, mitähän se tarkoittikaan?