Toisen varastohuoneen takana keittiön yläpuolella olevassa omassa
huoneessaan istui Isaiah lukien paikallislehteä ennen nukkumaan
menoaan. Hänellä oli sellainen tapa, jota kapteeni Shadrach oli
suuresti kunnioittavinaan. »Paras tapa maailmassa, Isaiah», sanoi hän.
»Nukkuminen tekee jokaiselle hyvää enkä tiedä parempaa unilääkettä kuin
South Harnissin uutisten lukeminen on.»
Emme tiedä ollenkaan, ansaitsiko Isaiah tuollaista moitetta vai ei. Hän
luki nyt kumminkin parhaillaan tuota lehteä, kun hän säpsähti kovasti
kuullessaan oveen koputettavan.
»Kuka — kuka siellä on?» hän änkytti.
»Mary vain», kuuli hän äänen kuiskaavan oven takaa. »Haluan puhella
kanssanne, Isaiah. Ette suinkaan ole mennyt vielä nukkumaan, ettehän?»
Isaiah pani vastahakoisesti lehden syrjään. »En», hän vastasi. »En ole
vielä vuoteessa. Mikä nyt on hätänä? Ei suinkaan Zoeth ole huonontunut,
vai mitä?»
»Päästäkää minut sisään, että voin kertoa.»
»Tule vain. Ovi ei ole lukossa.»
Mary tuli huoneeseen. Hän oli hyvin totinen ja vakava.
»Miksi Herran nimessä», aloitti Isaiah, »sinä vaeltelet huoneesta
huoneeseen tähän aikaan yöstä?»
»Hsh, Isaiah, teidän on kerrottava minulle kaikki nyt. Ei kannata
sanoa, ettette halua, sillä teidän on pakko. Kuka tuo Edgar Farmer on
ja mitä vääryyttä hän teki enoilleni?»
Isaiah ei sanonut mitään eikä koettanutkaan vastata. Sen sijaan
tuijotti hän Maryyn niin syyllisen, hämmästyneen, pelästyneen ja
säikähtyneen näköisenä, että muulloin milloin tahansa Mary olisi
purskahtanut nauruun. Mutta nyt ei hänellä kumminkaan ollut halua
ollenkaan sellaiseen.
»Niin, niin!» sanoi Mary kärsimättömästi. »Tarkoitan, mitä sanon.
Haluan, että kerrotte minulle tuosta Edgar Farmerista.»
»Mutta, Mary-'Gusta, minähän kerroin sinulle jo, että —»
»Kerroitte minulle niin vähän ja nyt haluan kuulla loput. Jokainen
muu perheemme jäsen tietää sen, ja on jo aika, että minäkin saan sen
kuulla. En ole mikään lapsi enää. Kertokaa nyt minulle koko juttu,
Isaiah.»
»Enkä kerro! Voi, Herra paratkoon, tämän siitä nyt sain, kun kerroin
enemmän kuin minun olisi pitänyt! Mutta miten olisinkaan voinut olla
puhumatta nähtyäni tuon valokuvan? Minulla on aina sellainen huono
onni! Ei kukaan muu kuin minä olisikaan saanut sellaista kirottua
onnea osakseen, että tuo kuva olisi pistetty hänen nenänsä eteen aivan
odottamatta. Juuri niin kävi silloinkin, kun löysit tuon toisen vuosia
sitten ullakolta. Jouduin silloinkin välikäteen. Niin käy aina! Mutta
nyt en aiokaan kertoa sinulle mitään.»
»Aiottepahan! Teidän pitää kertoa minulle kaikki.»
»Enkä kerro!»
»No hyvä sitten. Silloin menen suoraan Shad-enon luokse.»
»Kenenkä? Kapteeni Shadinko? Herra siunatkoon! Mene vain hänen
luokseen, niin saat kuulla, mitä hän sanoo. Mene vain! Hän sulkisi
suunsa lujempaan kuin simpukka kuorensa matalassa vedessä ja syöttäisi
sinulle sitäpaitsi pajunköyttä. Mene vain kyselemään kapteeni Shadilta
Ed Farmerista! Voi minun sieluani! Koeta vain sitä keinoa! Älä nyt ole
mieletön, Mary-'Gusta.»
»En olekaan mieletön, Isaiah. Jos menen Shad-enon luo, kerron hänelle,
että juuri teiltä olen saanut kuulla tuosta Ed Farmer-nimisestä
henkilöstä, ja ilmoitan saaneeni teiltä selville, että häneen liittyy
joku hirveä salaisuus ja —»
»Hsh! Vaikene nyt jo, Herran nimessä! Mary-'Gusta, älä puhu niin! Jos
kerrot sen kapteeni Shadille, niin hän — en tiedä, mitä hän silloin
tekeekään minulle. Jos hän saa kuulla, että olen kertonut sinulle Ed
Farmerista, luulen, että hän silloin melkein tappaa minut, mies-paran.»
»No niin, saatte pian tietää, mitä hän tekee teille, sillä jollette
kerro minulle koko juttua, menen varmasti hänen luokseen.»
»No mutta, Mary-'Gusta!»
»Menen varmasti. Ja ellei hän halua kertoa, menen jonkun muun luokse,
joka ei kuulu perheeseemme, tuomari Baxterin luokse esimerkiksi. Jos
kysyn häneltä, kertoo hän minulle varmasti. Nyt, Isaiah, pitää teidän
kertoa. Ja jos kerrotte minulle koko jutun rehellisesti ja suoraan,
salaamatta mitään, lupaan, etten sano mitään Shad- enkä Zoeth-enolle.
He eivät saa milloinkaan tietää, kuka minulle on kertonut.»
Isaiah väänteli käsiään. Koko ajan, kun hän oli ollut kokkina
tuossa rannalla sijaitsevassa valkoisessa talossa, oli hänen
velvollisuuksiinsa kuulunut Edgar Farmerin nimen ja tuohon nimeen
liittyvän tapauksen salaaminen. Kun kapteeni Shad oli ottanut
hänet palvelukseensa tähän nykyiseen toimeen, oli kapteeni kovasti
varoittanut häntä, ettei hän milloinkaan saa lausua tuota nimeä
eikä puhua noista sen aikaisista tapahtumista mitään. Ja sitten
kuin pienestä Mary Lathropista oli tullut perheen vakituinen ja
vaikutusvaltainen henkilö, uudisti hän tuon varoituksensa. »Hän ei
ole saapa sitä milloinkaan tietää, jos vain voimme sen estää», sanoi
Shadrach vakavasti. »Tunnet Zoethin ja hänen tunteensa. Hänen vuokseen,
ellei minkään muun, ei meistä kukaan saa vihjaista sinnepäinkään, että
Mary rupeaa epäilemään. Luullakseni saa hän sen kumminkin tietää sitten
kuin hän vanhenee, sillä otaksuttavasti kertoo sen joku ystävällinen
sielu tästä kaupungista hänelle, piru sellaiset vieköön, mutta me
emme ainakaan kerro hänelle, ja jos sinä, Isaiah Chase, ilmaiset sen
hänelle, heitän sinut laivasta mereen.»
Ja nyt kaikkien näiden tietämättömyyden vuosien kuluttua, joiden
kuluessa ei tuota odotettua ollutkaan tapahtunut, koska eivät
kaupungissa kulkevat juorut olleet paljastaneet salaisuutta Marylle,
tuli hän tänne vaatimaan, että hän, Isaiah Chase, kertoisi sen
hänelle, ja uhkaamaan, että hän muussa tapauksessa menee ilmoittamaan
kapteeni Shadille, kuka hänet on vienyt jäljille. Ei voida senvuoksi
ihmetelläkään, että kokki ja stuuartti väänteli käsiään, koska tuo
mereen heittäminen näytti niin uhkaavalta.
Vaikka Mary olikin vakavasti päättänyt ottavansa selvän koko
totuudesta, jota hän alkoi uskoa hyvin merkitykselliseksi
tulevaisuudelleen, ei hän kumminkaan voinut olla säälimättä Isaiahia.
»No, no, Isaiah», hän sanoi, »älkää nyt olko noin surkean näköinen.
Siinä ei ole mitään niin hirmuista. Oletteko luvannut, oletteko antanut
sananne, ettette kerro? Jos olette, en halua pakottaa teitä rikkomaan
lupaustanne. Menen siinä tapauksessa joko tuomari Baxterin tahi
Shad-enon luokse. Silloin on minun kyllä pakko kertoa heille, miten
olen saanut sen selville, nimittäin sen vähän, minkä tiedän.»
Oli aivan selvää, ettei Isaiah pitänyt tuosta uhkauksesta mennä
kapteenin luokse. Hänen vastahakoisuutensa tuntui nyt rupeavan
ensimmäisen kerran järkkymään.
»En muista, olenko sellaista milloinkaan luvannutkaan», hän myönsi.
»En lupaa tavallisesti ikinä mitään. Kapteeni Shad käski vain minua
vaikenemaan ja —»
»Niin, niin, tietysti on hän sen tehnyt, mutta nyt rupean minä
antamaan teille määräyksiä. Ja minä lupaan teille, Isaiah, että jos
sellainen milloinkaan osoittautuu tarpeelliseksi, suojelen teitä
Shad-enon vihalta. Voitte siis huolehtimatta kertoa.»
Isaiah istuutui vuoteensa reunalle ja pyyhki hikeä otsaltaan.
»Ah, Jumalani!» hän vaikeroi. »Toivon, että suuni olisi ommeltu kiinni,
ennenkuin rupesin puhumaan sanaakaan koko asiasta... Mutta — mutta...
no niin», lisäsi hän toivottomasti, »mitä sitten oikeastaan haluat
tietää?»
»Haluan tietää kaikki. Aloittakaa alusta ja kertokaa minulle, kuka tuo
Edgar Farmer oli.»
Isaiah tömisytti lattiaan jaloillaan, joissa oli tohvelit, ja aloitti
sitten:
»Hän tuli alussa tuolta Cape Annin puolelta luoksemme», hän sanoi.
»Muut liikkeen osakkaat olivat cape-codilaisia, mutta ei hän. Hän
oli kumminkin ollut kalastajana ja tunsi kaikki kalastusta koskevat
asiat, ja silloin kun liike perustettiin, tarvittiin ylimääräistä
konttoristia, jolloin hän haki virkaa ja saikin sen. Niitä oli kolme,
jotka omistivat Hall ja Kumppanin liikkeen aluksi, ja he olivat kaikki
nuoria miehiä vielä sen lisäksi. Isäpuolesi, kapteeni Marcellus Hall,
oli liikkeen johtaja, herra Zoeth oli toinen osakas ja kapteeni
Shadrach kolmas. Vasta kolmen tahi neljän vuoden kuluttua otettiin Ed
Farmerkin osakkaaksi liikkeeseen. Hän oli niin reipas ja kätevä, että
he antoivat hänelle osan ja ottivat hänet toverikseen.
Kaikki pitivätkin hänestä. Hän oli noita muita nuorempikin ja
sitäpaitsi hyvin kaunis mies, jonka olennossa oli jotakin sellaista,
mikä miellytti muita. Liikettä hoidettiin jotenkin seuraavaan tapaan:
Isäpuolesi, kapteeni Marcellus, ja kapteeni Shad suorittivat kaiken
ulkopuolisen työn, komentelivat miehiä — meillä oli paljon sellaisia
siihen aikaan telakassamme, jossa oli aina kuunareita sekä purkamassa
lastiaan että ottamassa sellaista, miehet pyörittivät tynnyreitä —.
Niin, Hall ja Kumppanin kauppa ja telakka olivat siihen aikaan tämän
eteläisen rannikon rikkaimmat liikepaikat. Voit kysyä kaikilta, jotka
muistavat sen ajan, ja he sanovat sinulle samaa.
Niin, kapteeni Marcellus ja kapteeni Shad olivat jonkunlaisia
päällysmiehiä ulkotöissä, kuten jo sanoinkin, ja Zoeth oli jonkunlainen
liikepäällikkö, joka osteli tarpeita ja maksoi ne, hankki rahoja ja
teki muuta sellaista. Ed — Edgar Farmer oli taasen konttoripäällikkö,
joka piti huolta kirjoista, varastosta, pankkitilistä ja niin edespäin.
Marcellus, Zoeth ja kapteeni Shad olivat vanhoja tovereita menneiltä
ajoilta. He olivat kuin veljeksiä, olivat aina olleet, mutta ei
kulunut pitkää aikaa, kun he jo katsoivat Farmerinkin samaan joukkoon
kuuluvaksi. Hän oli sellainen, ettei häntä voitu mitenkään syrjäyttää.
Kun rupean puhumaan Hall ja Kumppanin liikkeestä, voisin puhua siitä
kuukauden yhtämittaa. Nuo ajat olivat South Harnissin ja kalakaupan
suuruuden aikoja. Olen nähnyt monena lauantai-aamuna makrillikauden
kuluessa usein neljäkymmentäkin miestä maissa samalla kertaa. Heillä
oli rahoja taskuissaan ja hatut olivat takaraivolla, kun he hakivat
huvituksia tahi hieroivat riitaa, miten aina milloinkin sattui.
Kapteeni Marcellusta ja hänen tovereitaan pelättiin ja kunnioitettiin,
vaikka he eivät ottaneetkaan palvelukseensa juuri muita kuin poikasia.
Mutta nuo pojat olivat silti tarmokkaita miehiä, sen saat varmasti
uskoa, ja heillä oli joka miehellä majavannahkalakki päässään, kun
he menivät kirkkoon sunnuntaisin. Usko tahi ole uskomatta, mutta
minullakin oli silloin sellainen, muistan sen nyt, kun niistä tuli
puhe. Oli varmasti! Siinä oli jonkunlaiset hyvin kuperat lierit ja —»
»Älkää nyt välittäkö tuosta lakista, Isaiah», keskeytti Mary. »Kertokaa
minulle vain tuosta herra Farmerista.»
Isaiah näytti loukkautuvan. »Minähän kerronkin sinulle, vai mitä?» hän
kysyi vihaisesti. »Enkö kerro sinulle niin nopeasti kuin suinkin?»
»Ehkä. Emme rupea nyt väittelemään siitä. Jatkakaa nyt vain.»
»Kyllä, kyllä, mutta missä minä nyt taasen olinkaan? Olet ohjannut
minut pois suunnastani.»
»Kerroitte minulle viimeksi, mitä herra Farmer teki liikkeessä.»
»Mitäkö hän teki? Sinun pitäisi paremminkin kysyä, mitä hän ei tehnyt.
Tuo roisto! Hän tuhosi koko liikkeen ja karkasi sitten tiehensä
Marcelluksen sisaren kanssa.»
»Marcelluksenko sisaren? Isäpuoleniko sisaren kanssa? En ole
milloinkaan tiennyt, että hänellä on sellaista ollutkaan. Oletteko
varma, että hänellä oli sisar?»
»Olenko varma! Millaista puhetta tuo nyt taasen on? Olen tietysti
varma! Hän oli Marcellusta nuorempi ja kaunis — kuuletko, hyvin kaunis.
Kaikki sanoivat, että hänen kokkakoristeensä ulkopuoli on melkein
vertaa vailla, mutta sen sisäpuoli oli jollakin tavoin lahonut, kuten
ehkä sanoisit. Hän nauroi, puhui ja lörpötteli, ja Ed Farmer oli
mennä nenälleen tiskin yli tuolla konttorissa katsoessaan häneen.
Farmer oli aivan hurmautunut häneen eikä voinut muuta, kuin katsoa.
Näin sen lukemattomia kertoja. Se meni jo niin pitkälle, että ihmiset
alkoivat jo juorutakin siitä hieman. Marcellus ei ollut kumminkaan
siitä tietääkseenkään, sillä hän jumaloi tuota tyttöä ja kunnioitti
häntä kuin mitäkin epäjumalaa, niin sanoakseni. Eikä kapteeni Shadkaan
halunnut sanoa mitään, koska hän on aina vihannut juoruamista ja
valehtelijoita, mutta olen kumminkin aina ollut sitä mieltä, että hän
silloin hieman epäili ja oli huolissaan. Ja mitä taasen Zoeth-raukkaan
tulee, niin hänen laisensa miehet epäilevät aina viimeksi. Ja Zoeth oli
silloin yhtä viaton kuin nytkin, ja yhtä hyväkin.
Ja sitten eräänä päivänä se tuli ilmi, kaatui niskaamme kuin isomasto
myrskyssä. Ei, kun ajattelen tarkemmin, emme sentään saaneet tietää
kaikkea heti. Saimme kuulla vain alun, mutta emme loppua. Lopun saimme
tietää vasta vähitellen, ja se muuttui yhä pahemmaksi päivä päivältä.
Muistan sen yhtä hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen. Marcellus
ja Shadrach menivät konttoriin tarkastamaan kirjoja ja laskemaan
samalla yhteen paperipalasille asian muuttuessa yhä vain pahemmaksi.
Koko kaupunki puhui siitä. Zoeth-raukka makasi vuoteessaan kotonaan
järjettömänä, houraillen, rukoillen ja pyytäen, etteivät toverit
ryhtyisi ajamaan niitä takaa, vaan antaisivat heidän livistää hänen
vuokseen. Muistan lääkärin tulon ja —»
Marystä alkoi myöskin tuntua siltä, että hänkin on vaarassa tulla
mielipuoleksi. Kuunnellessaan kiihkeästi kertomusta, rupesi hän
aavistamaan jotakin, hänen epäluulonsa lisäytyivät ja lopulta hän
hermostui kokonaan Isaiahin jatkaessa kertomustaan.
»Odottakaahan nyt hieman, Isaiah!» hän pyysi. »En ymmärrä. Mitä silloin
tapahtui?»
Isaiah katsoi häneen hämmästyneenä ja kärsimättömästi.
»Enkö ole kertonut sitä sinulle?» hän tiuskaisi lyhyesti. »Kerroinhan
sen sinulle juuri. Tuo Ed Farmer pakeni vieden mukanaan kaikki Hall
ja Kumppanin rahat, jotka hän vain oli onnistunut kokoamaan. Saatiin
selville, että hän oli varastanut ja keinotellut vuosikausia. Liikkeen
on kiittäminen vararikostaan ainoastaan häntä, tuota kirottua varasta,
häntä ja hänen varkauksiaan. Eikö siinä ole jo kylliksi yhdeksi
tapahtumaksi, haluaisin sen tietää? Mutta siinä ei ollut vielä kaikki,
sillä pahin on minulla vielä kertomatta.»
Hän keskeytti odottaen selvästi, että Mary sanoisi jotakin. Mary istui
etukumarassa ja katsoi Isaiahta silmiin, mutta ei puhunut mitään.
Isaiah, joka Maryn kasvojen ilmeestä oli huomaavinaan, että hän
kertomuksellaan oli saanut aikaan sellaisen vaikutelman, jota hän oli
tarkoittanutkin, jatkoi:
»Ei, se ei ollut kumminkaan vielä pahinta. Sinä ja minä ajattelisimme
ehkä, että ropojemme menettäminen on pahinta kaikista, mutta Marcellus
ja Shadrach eivät ajatelleet niin. Marcellus oli melkein murtunut
itsekin, sillä hän ei rakastanut maailmassa mitään niin paljon kuin
tuota sisartaan, mutta kun hän ja kapteeni ajattelivat Zoeth-raukkaa,
eivät he voineetkaan ajatella sitten muuta. Shadrach oli pitänyt
hänestä ja Marcellus oli rakastanut häntä, mutta Zoeth oli kumartunut
maahan asti ja kunnioittanut maatakin, jolla hän käveli. Mitä ikinä
maailmassa hän vain halusikaan, sai hän sen, jos vain Zoeth kykeni sen
hänelle hankkimaan. Hän koetti huvittaa tyttöä ja hemmoitteli häntä
kuin pientä lasta tahtomatta muuta palkakseen kuin jonkun hyväilyn
silloin tällöin, samanlaisen kuin sinä annat joskus jollekin koiralle.
Mutta sitten hän pakenikin tuon varkaan kanssa! Emme —»
Mary keskeytti jälleen. »Odottakaahan nyt, Isaiah!» hän huudahti.
»Sanoinhan teille jo, etten ymmärrä. Sanoitte, että kapteeni Hallin
sisar pakeni herra Farmerin kanssa, mutta —»
»Varmasti hän pakeni tuon roiston kanssa, eikä kukaan ihminen ole heitä
sen jälkeen nähnyt. Senvuoksi —»
»No, no, pysähtykäähän nyt! En ymmärrä, miksi tuo uutinen järkytti niin
kovasti Zoeth-enoa. Miksi hän huvitti ja hemmoitteli tuota naista?
Rakastiko Zoeth-eno häntä?»
Isaiah tuijotti häneen hyvin hämmästyneenä.
»Rakastiko hän häntä!» hän toisti. »Tietysti hän rakasti. Miksi hän ei
olisi rakastanut? Eikö hän ollut Zoethin vaimo?»
Kertomuksen aiheuttamaa vaikutelmaa ei voitu enää epäilläkään. Väri
pakeni hitaasti Maryn poskista.
»Hänen vaimonsako?» hän toisti hitaasti.
»Niin juuri. He olivat jo olleet naimisissa melkein viisi vuotta. Enkö
kertonut sitä sinulle? Hän oli kyllä paljon nuorempi Zoethia, mutta —»
»Odottakaahan nyt! Muistatteko hänen ristimänimeään?»
»Muistanko? Enkö ilmoittanut sinulle sitäkään? No, tämäpä nyt vasta on
hullunkurista! Hänen nimensä oli Patience — Patience Hall.»
Viimeiset epäilyksetkin haihtuivat nyt. Mary muisti hyvin selvästi
muutaman Crawfordin lauseen: »Huomasin aluksi hänen nimensä
hautapatsaassa, ja se teki kummallisen vaikutuksen minuun, koska se oli
niin omituinen ja vanhanaikainen — 'Patience, Edwin Smithin vaimo'.»
Tämän jälkeen ei hän enää juuri kuunnellutkaan Isaiahin kertomusta.
Katkonaisia lauseita kantautui silloin tällöin hänen korviinsa. Isaiah
kertoi, ettei pakolaisia koetettukaan ajaa takaa, koska Zoeth rukoili
ja pyysi, että koetettaisiin karttaa kaikkia mahdollisia yleisiä
häväistysjuttuja.
»He matkustivat jonnekin tuonne länteen», sanoi Isaiah. »Sitä voitiin
ainakin epäillä, koska muudan Orhamista kotoisin oleva mies, joka tunsi
Farmerin, oli nähnyt heidät Chicagoon menevässä junassa. Kaikki muut
paitsi Marcellus ja enosi, Mary-'Gusta, olisivat usuttaneet sheriffin
heidän jälkeensä ja tuotattaneet heidät takaisin tänne ja pakottaneet
tuon Farmer-roiston luovuttamaan takaisin kaikki varastamansa rahat.
Luulen kumminkin, ettei hänellä ollut enää niitä paljonkaan jäljellä,
sillä hän oli tuhlannut luullakseni suurimman osan niistä keinotteluun,
mutta hänellä oli kumminkin vielä jotakin, jonka he olisivat voineet
saada takaisin. Mutta ei, koska Zoeth sanoi: 'Älkää ajako heitä takaa!
Hänen ja minunkin vuokseni älkää tehkö häpeää suuremmaksi kuin se jo
on.' Zoeth oli silloin samanlainen kuin nytkin, ja jos olisit kuullut
hänen puhuvan, olisit voinut luulla syyn olleen hänessä. Hän ei sanonut
pahaa sanaakaan vaimostaan silloin eikä sen jälkeenkään. Enosi Zoeth
Hamilton on äärettömän hyvä mies, Mary-'Gusta. Minä sanonkin häntä
pyhimykseksi.»
Hän kertoi sitten, miten Marcellus ja Shadrach olivat taistelleet
voidakseen pelastaa liikkeen, ja ilmoitti, miten he jonkun aikaa olivat
ponnistelleet entisen toverinsa tekemää velkataakkaa vastaan siinä
kumminkaan onnistumatta.
»Marcellus kaatui liikkeen mukana, niin sanoaksemme», jatkoi Isaiah.
»Menetettyään sisarensa ja varansa ei hänestä milloinkaan enää tullut
samaa miestä kuin hän oli ollut ennen, vaikka hän ansaitsikin sitten
melkoisesti rahaa toisilla keinoilla. Hän ja kapteeni Shadrach lähtivät
merille jälleen ja jonkun ajan kuluttua lähdin minäkin heidän mukaansa.
Sitten kuin Zoeth-raukka pääsi jälleen jaloilleen, mikä vei melkoisesti
aikaa, perusti hän pienen kaupan, joka pian, sitten kuin kapteeni
Shad yhtyi häneen, muuttui Hamilton ja Kumppanin liikkeeksi, tuoksi
samaksi, joka on vieläkin olemassa. Ja kun Shadrach tuli, tulin minäkin
ja rupesin heidän kokikseen ja stuuartikseen. Mutta tuosta päivästä
aina tähän päivään saakka ei tässä talossa ole mainittu milloinkaan
kahta nimeä, nimittäin Patience Hallin ja Ed Farmerin. Ymmärrät kai
nyt, Mary-'Gusta, miksi säikähdin luullessani tuota valokuvaa hänen
kuvakseen? No mutta, minne aiot lähteä?»
Mary oli noussut tuoliltaan, ottanut lampun käteensä ja oli nyt menossa
ovelle.
»Menen huoneeseeni», hän sanoi. »Hyvää yötä, Isaiah.»
»Miksi sinun juuri nyt pitää lähteä? Voin kertoa sinulle paljon
enemmän erikoiskohtia, jos vain haluat kuunnella. Nyt kun olen kertonut
näin paljon, voin kertoa loputkin. Jos minut heitetään mereen tämän
kertomuksen vuoksi, voin yhtä hyvin syöksyä sinne komeasti kuin
nolosti. Jos sinulla on jotakin kysyttävää, niin anna vain kuulua. En
välitä ollenkaan, vaikka kyseletkin», lisäsi hän rauhattomasti.
Mutta Mary pudisti päätään. Hän ei edes kääntynyt katsomaankaan
Isaiahta.
»Ehkä teen nuo kysymykset jolloinkin toiste», sanoi hän, »enkä nyt.
Kiitoksia kumminkin, että kerroitte minulle niin paljon. Hyvää yötä.»
Päästyään oman huoneensa yksinäisyyteen istuutui hän vieläkin
miettimään. Kaikki oli kumminkin tarpeeksi selvää nyt. Arvoituksen
kaikki osat sopivat nyt yhteen. Kun oli saatu todistetuksi, että
Edwin Smith oli Edgar Farmer, voitiin kaikki selittää. Marystä oli
tuntunutkin omituiselta tuo herra Smithin vastenmielisyys Itää kohtaan
ja hänen kieltonsa tulla poikansa tutkintoon, mutta nyt ei hänestä
tuntunut ollenkaan kummalliselta, että Edgar Farmer, tuo kavaltaja,
tunsi tuollaista vastenmielisyyttä tahi kieltäytyi lähtemästä
seuduille, jossa hänet ehkä voitaisiin tuntea näiden monien vuosienkin
kuluttua. Ei sekään ollut enää ollenkaan omituista, että hän inhosi
valokuvaamista. Ja tuo ei varmastikaan ollut lainkaan ihmeteltävää,
että hän käyttäytyi, kuten hän teki, silloin kun hänen poikansa
ilmoitti hänelle aikovansa mennä naimisiin hänen, Mary Lathropin,
kanssa, joka on erään hänen entisen toverinsa ja uhrinsa tytärpuoli ja
noiden toisten ottotytär ja holhokki.
Miten kauheasti hän oli mahtanutkaan säikähtyä ja hämmästyä kuultuaan
Crawfordin ilmoituksen! Kuollut menneisyys, jonka hän epäilemättä oli
luullut tulleen haudatuksi ikuisiksi ajoiksi, oli noussut haudastaan
kuulustelemaan häntä. Hänen ainoa poikansa, jota hän jumaloi, joka piti
häntä kunnon miehenä ja jonka rakkaus ja kunnioitus merkitsivät hänelle
enemmän kuin koko maailma, pyytää häneltä lupaa saada mennä naimisiin
sen miehen holhokin kanssa, jolle hän on tehnyt enemmän vääryyttä kuin
voidaan anteeksi antaa, pyytää saada naida hänet ja ilmoittaa samalla,
että hän tulee sen kumminkin tekemään kaikissa tapauksissa. Ja tuota
salaisuutta, jota hän oli säilyttänyt niin huolellisesti ja jonka
hän oli salannut pojaltaan ja koko muultakin maailmalta sellaisella
äärettömällä tuskalla, uhattiin äkkiä huutaa ääneen kaduilla kaikille,
hänen pojalleenkin. Marya värisytti, kun hän totesi, miltä miehestä
olikaan mahtanut tuntua. Sen oli täytynyt näyttää hänestä kuin kostavan
kohtalon leppymättömältä sormelta. Ei voida ollenkaan ihmetelläkään,
että hän aluksi luuli sitä vain jonkinlaiseksi sattumaksi tahi
yhdenmukaisuudeksi, eikä kummastella sitäkään, että hän kysyi, onko
Zoeth Hamilton lähettänyt Crawfordin hänen luokseen ja mitä Zoeth
Hamilton oli sanonut.
Se oli hirveätä ja surkeatakin. Mary tunsi säälivänsä Edwin Smithiä eli
Edgar Farmeria, vaikka hän tiesikin, että kosto, joka oli saavuttanut
hänet, oli ansaittua.
Niin, hän sääli miestä, mutta nyt hän voi kumminkin sääliä niin vähän
toisia, koska hän kaipasi itsekin paljon sääliä. Kun hän minuutin
minuutin jälkeen istui siinä ajattelemassa tätä vaikeata asiaa samoin
kuin pieni Mary-'Gustakin oli tavallisesti ajatellut omia mitättömiä
vaikeuksiaan, rupesi hän yhä selvemmin ymmärtämään velvollisuutensa.
Edgar Farmerin salaisuutta ei saa paljastaa. Crawfordin vuoksi on
se säilytettävä. Hänen ei tarvitse saada tietää, ettei tuo isä,
jota hän oli kunnioittanut ja rakastanut koko ikänsä, ansaitsekaan
hänen kunnioitustaan eikä rakkauttaan. Eikä hän saa ilmaista tätä
enoilleenkaan. Tuota vanhaa luurankoa ei saa kaivaa esille haudastaan.
Hänen Zoeth-enonsa oli kertonut hänelle muutamia viikkoja sitten, että
hän on oppimaisillaan unhottamisen taidon, tahi ellei hän opi sitä,
oppii hän ainakin sovinnollisemmaksi. Mary ei ollut ymmärtänyt häntä
silloin, mutta nyt hän ymmärsi. Jos Zoeth-eno saisi kuulla, että Edgar
Farmer elää, ja huomaisi, että hänen poikansa —. Ah, ei, hän ei saa
kuulla sitä milloinkaan! Koska hän oli sairas ja tuli luultavasti
olemaankin hyvin heikko koko loppuikänsä, voisi tuollainen järkytys
tappaa hänet. Mutta kumminkin saa hän sen ehkä tietää ennemmin tahi
myöhemmin, ellei salaisuus jää paljastamatta.
Mary ymmärsi selvästi, että hänen velvollisuutensa on säilyttää tuo
salaisuus salaisuutena yhä edelleenkin. Hän voi kyllä ehkä ruveta
kapinoimaan, hänestä voi ehkä tuntua väärältä ja julmalta, että hän
uhraa elämänsä noiden toisten vuoksi, mutta sellainen oli nyt kerta
kaikkiaan hänen velvollisuutensa. Koska hän rakasti Crawfordia — ja
hän tunsi rakastavansa häntä nyt niin äärettömästi, ettei maailmassa
milloinkaan tulisi olemaan hänelle toista rakkautta — oli hänen
luovuttava hänestä ja lopetettava tämä suhde heti. Jos hän menettelee
niin, ei Crawfordin silloin tarvitse kuulla isänsä rikoksesta mitään,
tuo muuten niin välttämätön riita ei uudistu ja hänen uransa ja
tulevaisuutensa ovat silloin varmat. Ja Maryn enotkin ovat onnellisia,
kun ei tuota luurankoa liikuteta.
Niin, juuri niin on hänen meneteltävä, vaikka se tuntuukin niin
vaikealta. Filosofia ei auttanut tässä ollenkaan. Hän oli koettanut
sanoa itselleen silloin kun hän oli lopettanut koulunsa, että hän
silloin lopettaa myös rakkaussuhteensa. Hän oli koettanut sanoa sen
Crawfordillekin, mutta hän oli ollut heikko, koska hän oli kumminkin
toivonut. Hän oli ymmärtänyt, että hänen pitää nyt ja ehkäpä vielä
vuosikausiakin työskennellä noiden vanhusten kanssa, jotka olivat
olleet hänelle isän ja äidinkin asemassa, mutta Crawford oli sanonut
odottavansa häntä, ja jonakin päivänä — ehkä —
Mutta nyt hän tiesi, ettei siinä ollut mitään ehkää. Hän ei saa ottaa
enää vastaan kirjeitä Crawfordilta eikä hän saa tavata Crawfordia enää
milloinkaan. Hänen pitää erota Crawfordista kokonaan ja lopullisesti.
Eikä siihen ollut muuta kuin yksi ainoa keino olemassa. Crawford oli
sanonut monta kertaa, että ainoastaan Maryn ilmoitus, ettei Mary
rakasta häntä, voi estää tuon hänen suunnittelemansa avioliiton. No
niin, silloin pitää hänen Crawfordin vuoksi valehdella ja kirjoittaa
hänelle niin. Hänen pitää kirjoittaa Crawfordille, että hän mietittyään
asiaa on huomannut, ettei hän rakasta Crawfordia tarpeeksi voidakseen
tulla hänen vaimokseen.
Kello oli jo melkein kaksi, kun hän teki tuon päätöksen, ja sitten hän
istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan heti Crawfordille ilmaistakseen
sen hänelle. Sen jälkeen ei hän tulisi kirjoittamaan Crawfordille enää
milloinkaan. Mutta kun aamun sarastus alkoi virrata ikkunoista sisään,
istui hän vieläkin paikoillaan ja kirje oli yhä kirjoittamatta. Hän
oli kyllä aloittanut sen montakin kertaa, mutta ei ollut saanut sitä
lopetetuksi. Hänen oli koetettava uudestaan; hän oli liian väsynyt,
liian hermostunut, liian toivoton ja liian järkytetty voidakseen tehdä
uuden kokeen sinä aamuna, mutta ennen iltaa aikoi hän sen kumminkin
tehdä. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua. Miksi
olikaan hänet valittu kantamaan tätä taakkaa? Mitä hän olikaan tehnyt,
että Jumala katsoi hyväksi kiduttaa häntä tällä tavoin?