Vasta elokuun lopulla sai Mary Crawfordilta kirjeen, jossa hän kertoi
päätöksestään olla odottamatta kauempaa, vaan kertoa rakkaudestaan
isälleen. Edwin Smith oli jo paljon parantunut. Näytteeksi lähetti
hänen poikansa valokuvan, jonka hän oli ottanut isästään, isän istuessa
nurmikolla erään puun juurella heidän kotinsa edustalla. Herra Smith
oli kuvassa ilman partaa, joka oli ajeltu pois hänen sairautensa
aikana. Ei se eikä sairauskaan olleet muuttaneet häntä sanottavassa
määrässä. Hän näytti kyllä laihemmalta ja, mikä oli omituista niissä
olosuhteissa, nuoremmaltakin. Kun Mary tarkasteli valokuvaa, tunsi hän
voimakkaammin kuin milloinkaan ennen sellaisen mahdottoman vakaumuksen
valtaavan itsensä, että hän tavalla tahi toisella oli joskus elämässään
tavannut herra Edwin Smithin.
»Senvuoksi onkin minulla seuraavassa kirjeessäni», kirjoitti
Crawford, »kerrottavana sinulle paljon uutisia. Ja olen varma, että
ne ovat hyviä. 'Kysy isältäsi ensin!' käskit. Tietysti sinä muistat
sen, jota minä en ole voinut hetkeksikään unhottaa. Nyt aion kysyä
häneltä. Sitten kai sinäkin annat minulle vastauksesi? Eikä se voi
olla muuta kuin myöntävä, koska en anna sen tulla toisenlaiseksi.»
Miltä Marystä tuntui, kun hän sai tuon kirjeen, nukkuiko hän vai
ei yhtä levollisesti tuon yön kuin muutkin seuraavat ja aiheuttiko
Isaiahin palaaminen postikonttorista postinjakeluaikoina sen, että
hän rupesi hengittämään hieman nopeammin ja tunsi huumausta — ovat
kysymyksiä, joiden vastaukset on arvattava. Sekin kai jo riittää,
kun ilmoitamme, ettei hän tuon viikon kuluessa ollut juuri sen
kärsimättömämpi eikä levottomampi kuin muulloinkaan, ja kun Isaiah
vihdoinkin ojensi hänelle toisen kirjeen, jossa oli Carson Cityn
postileima, vapisi sitä vastaanottava käsi niin vähän, ettei Isaiah
sitä huomannut.
Hän pisti kirjeen syrjään illaksi, jolloin hän voi lukea sen kaikessa
rauhassa yksinään. Silloin hän aukaisi sen ja luki, mitä Crawford oli
kirjoittanut. Hänen isänsä ei ollut ainoastaan kieltänyt suostumustaan
poikansa suunniteltuun avioliittoon, vaan oli sitäpaitsi tullut niin
kummallisesti liikutetuksi ja vastustanut sitä niin hurjasti ja
mielettömästi, että Crawford oli melkein taipuvainen uskomaan, että
hänen viimeinen sairautensa oli jollakin tavoin pimittänyt hänen
järkensä.
»En voi selittää sitä muuten», hän kirjoitti. »Näyttää aivan siltä
kuin hän olisi menettänyt järkensä. Ja kumminkin hän näytti hyvin
järkevältä ensimmäisen keskustelumme aikana ja melkein koko ajan
seuraavankin kestäessä. Silloinkin kun kerroin hänelle, että on
olemassa muudan tyttö, johon olen erikoisesti kiintynyt, en huomannut
hänessä mitään merkkiä tuosta raivosta, joka puhkesi jälkeenpäin.
Vasta sitten kuin rupesin kertomaan hänelle, miten olin tutustunut
sinuun South Harnississa, jossa silloin oleskelit, ja juttelemaan,
keitä kapteeni Gould ja herra Hamilton ovat, huomasin hänen
käyttäytyvän omituisesti. Olin juuri parhaassa vauhdissa koettaessani
selittää hänelle, miten toivoton asiani on, ja yrittäessäni saada
hänet ymmärtämään, kuinka hirveän onnellinen hänen poikansa
olisikaan, jos hänellä olisi vain pieninkin mahdollisuus saada sinun
laisesi tyttö vaimokseen, kun kuulin hänen päästelevän omituisia
ääniä kurkustaan. Katsoin häneen — en muista kuolemaksenikaan,
minne sitä ennen olin katsonut, mutta en ainakaan häneen — ja siinä
hän istui nojautuen taaksepäin tuolissaan kasvot niin kalpeina
kuin hänen kauluksensa on ja heiluttaen kättään minulle. Luulin
hänen olevan tukehtumaisillaan tahi ainakin sairastuneen uudestaan
kovasti, ja senvuoksi riensin hänen luokseen, mutta hän viittasi
minulle, että pysyisin kauempana. 'Pysähdy! Odota!' hän sanoi tahi
änkytti tahi yski, sillä se kuulosti paremminkin murinalta kuin
ihmisääneltä. 'Älä tule tänne! Anna minun olla rauhassa! Mitä koetat
kertoa minulle? Kuka tuo tyttö on?' Koska hänen ulkomuotonsa ja
käytöksensä pelottavat minua, kysyin häneltä, mikä häntä vaivaa,
mutta hän ei halunnut vastata, vaan käski minun jälleen kertoa,
kuka olet. Kerroin hänelle silloin, että olet pastori Charles
Lathropin ja hänen puolisonsa Augusta Lathropin tytär, jättämättä
mainitsematta äitisi toistakaan avioliittoa kapteeni Marcellus Hallin
kanssa. 'Mutta hän kuoli, kun Mary oli seitsenvuotias', jatkoin,
'ja siitä alkaen on hän asunut holhoojiensa luona, noiden kunnon
vanhuksien seurassa, jotka ottivat hänet tyttärekseen, nimittäin
kapteeni Shadrach Gouldin ja Zoeth Hamiltonin. He asuvat Cape
Codissa South Harniss-nimisessä paikassa.' En päässyt etemmäksi,
kun hän keskeytti minut. 'Onko hän asunut Zoeth Hamiltonin luona?'
hän huusi. 'Zoeth Hamilton! Ah, Jumalani! Lähettikö Zoeth Hamilton
sinut luokseni?' Hän sanoi juuri niin. 'Lähettikö Zoeth Hamilton
sinut luokseni?' Tuijotin häneen. 'Ei, isä', sanoin heti kun voin
puhua. 'Ei, tietystikään. En ole tavannut herra Hamiltonia kuin
kerran elämässäni. Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Istuudu nyt jälleen.
Eikö sinustakin olisi parasta, että kutsuisin lääkärin?' Luulin
hänen varmasti tulevan hulluksi. Mutta hän ei halunnut vastata
eikä kuunnellakaan minua, vaan katsoi minuun sen sijaan hurjin ja
mielettömin ilmein ja sanoi: 'Onko Zoeth Hamilton kertonut sinulle?'
'Hän ei ole kertonut minulle mitään, isä', sanoin niin ystävällisesti
kuin suinkin. 'Miten hän olisi voinut tehdä sellaista? Olen melkein
outo hänelle. Ja sitäpaitsi, mitä maailmassa siinä sitten olisi
ollutkaan kertomista? Tulin luoksesi, koska minulla oli sinulle
jotakin kerrottavaa. Aion mennä naimisiin Mary Lathropin kanssa, jos
hän vain huolii minusta —'. En päässyt kumminkaan pitemmälle. 'Ei!'
hän oikein huusi. 'Ei, ei, ei! Ah, Jumalani, ei missään tapauksessa!'
Silloin tuli lääkärikin juosten sisään, saimme isän vuoteeseen ja
kaikki loppui siksi päiväksi, paitsi että olin hirveästi liikutettu
ja omantunnonvaivaama. Voin huomata lääkärin käytöksestä, että hän
luuli minua syylliseksi, ja luultavasti hän otaksuikin, että olin
tunnustanut jotakin rikollista isälle, jotakin sellaista, joka
oli noin järkyttänyt tuota vanhaa veikkoa. En voinut selittääkään
hänelle, koska tuo, mitä olin kertonut isälleni, ei ollut aiottu
muiden kuultavaksi.
No niin, hirveästi levottoman yön ja vaikean aamupäivän kuluttua
sanoi lääkäri minulle, että isä on jälleen entisellään ja haluaa
puhutella minua heti. 'Olen vastustanut sitä niin paljon kuin
suinkin', sanoi lääkäri. 'En tiedä, mitä kahinaa teillä oli
välillänne eilen, mutta se oli tehdä kokonaan lopun hänestä. Se ei
saa kumminkaan uusiutua, muistakaa se!' Koetin vakuuttaa hänelle,
etten minä ainakaan pane toimeen minkäänlaista kohtausta, ja menin
sitten isäni huoneeseen. Hän oli kyllä kalpea ja sairaan näköinen,
mutta hän oli järkevä ja hänen ajatuksensa olivat terävät ja selvät.
Hän pani minut kertomaan koko jutun alusta alkaen uudestaan ja teki
minulle paljon kysymyksiä. Jouduin totta puhuen oikein tiukkaan
ristikuulusteluun. Kun lopetin, oli hänen äänensä tyyni, mutta
huomasin hänen kätensä vapisevan, ja näin, miten hän koetti hillitä
mieltään. 'Ajattelet siis voivasi mennä naimisiin tuon kaukaisesta
idästä kotoisin olevan tytön kanssa?' hän sanoi. 'Aion varmasti!'
vastasin. Hän nauroi pakotetusti sillä tavalla, ettei se kuulostanut
ollenkaan hänen naurultaan, ja sanoi: 'Luullakseni, poikaseni,
menee tuo kyllä pian ohi. Parasta on unhottaa se nyt heti, eikä
tuonnempana, jolloin se voi olla jo liian myöhäistä. Oli siunattu
asia, että kutsuin sinut kotiin silloin kun sen tein. Sinun on
jäätäväkin tänne jatkamaan lukujasi, ja minä koetan myöskin parantua
entiselleni. Tulevana kesänä, kun lähdemme kalastusretkellemme, olet
jo varmasti unhottanut tuon lemmittysi.' Tuo kuulosti jonkunlaiselta
epäröimiseltä hänen puoleltaan eikä se ollut ollenkaan hänen
tapaistaan, joten luulin jälleen, että hän on menettänyt järkensä.
Katsohan, Mary, en ole pyytänyt isältäni milloinkaan mitään
sellaista, jota en ole saanut — en milloinkaan. Nyt en kumminkaan
pyytänyt mitään, vaan kerroin hänelle, mitä aioin tehdä, ja hän
kohteli minua noin. Vastasin hänelle tyynesti ja kylmästi, etten aio
luopua suunnitelmastani, ja ilmoitin hänelle samalla, miten kallis
olet minulle. Hän ei halunnut kuunnellakaan puhettani ensin, ja
sitten kuin hänen oli pakko, ei hän halunnut myöntyä. Hän rukoili
minua sanoen olevansa niin yksinään, minä olen hänen ainoa poikansa,
jonka avun tarpeessa hän on, hän ei voi jakaa minua kenenkään kanssa
ja niin edespäin. Näiden erikoiskohtien kertominen ei hyödytä
kumminkaan mitään. Emme päässeet minkäänlaiseen sovintoon, vaan minä
aloin jo lopulta suuttua ja hän hermostua ja huudahdella. Poistuin
senvuoksi hänen luotaan, Mary. Tuo tapahtui eilen illalla. Tiesin,
että isä on itsepäinen silloin kun hän sellaiseksi rupeaa, ja olin
selvillä siitäkin, että hänellä on voimakkaita ennakkoluuloja, mutta
en ollut voinut milloinkaan kuvitellakaan, että hän voi käyttäytyä
noin minua kohtaan. Ja olen varma, ettei hän sitä tekisikään, jos hän
vain olisi entisellään. En puhu senvuoksi hänelle mitään koko asiasta
pariin päivään. Sitten kuin hän hieman paranee, kuten toivon hänen
pian tekevän, keskustelen hänen kanssaan vielä kerran. Mutta sinun
pitää kumminkin ymmärtää, Mary kultaseni, että päätökseni oli jo
tehty, ennenkuin rupesin puhumaankaan hänelle asiasta. Hänen puheensa
ja hänen tekonsa eivät voi aikaansaada minkäänlaista muutosta meidän
keskinäiseen suhteeseemme. Tiedän sinun täyttävän velvollisuutesi
uskollisesti ja sen teen minäkin. Haluan olla isäni mieliksi 'joka
säällä'. Jos tiedän hänen olevan oikeassa pyytäessään minua tekemään
jotakin tahi jättämään sen tekemättä, ja vaikka tiedänkin hänen
olleen väärässä pyytäessään jotakin muuta, koetan olla hänelle
mieliksi ja tehdä siten kuin hän haluaa. Mutta en tässä.
Rakastan kyllä isääni, Jumala sen tietää, mutta rakastan sinuakin,
Mary, ja kuten olen sanonut itselleni joka päivä eroamisemme jälkeen,
aion mennä naimisiin kanssasi, jos vain huolit minusta, ja mitä
isääni tulee, toivon, että minulla on sinulle päivän tahi parin
kuluttua kerrottavana parempia uutisia.»
Mary luki yhä uudestaan tuon pitkän kirjeen. Sitten hän nojautui
taaksepäin tuolissaan kirje sylissään ja rupesi miettimään. Hänen
aavistuksensa olivat toteutuneet, oli käynyt aivan niinkuin hän oli
ennustanutkin: ettei Edwin Smithiä, tuota varakasta, mielivaltaista
ja oikullista liikemiestä, joka oli tottunut saamaan tahtonsa läpi ja
jolla oli omat kummalliset ennakkoluulonsa ja vain yksi ainoa poika,
jonka tulevaisuus oli epäilemättä lopullisesti ja suurenmoisesti
suunniteltu, voitu pyytää, että hän tyynesti luopuisi noista
suunnitelmistaan ja antaisi poikansa mennä naimisiin tuon kaukaisesta
idästä kotoisin olevan köyhän tytön kanssa. Mary oli aavistanut niin
paljon jo heti alussa eikä hän ollut milloinkaan yhtynyt Crawfordin
järkkymättömään luottamukseen, että Crawfordin isä suostuu empimättä
heidän liittoonsa. Hän oli senvuoksi valmistautunutkin lukemaan, että
Crawfordin isä on kieltäytynyt myöntymästä.
Mutta valmistautuminen johonkin mahdollisuuteen on aivan eri asia kuin
varmuuden saaminen siitä. Maryn oli nyt katsottava totuutta silmiin.
Ellei herra Smith muuta mieltään, jossa asiassa mahdollisuudet olivat
kymmenen yhtä vastaan, riitautuu hän poikansa kanssa. Crawford oli
perinyt osan isänsä itsepäisyydestä ja oli hyvin päättäväinen, sen
Mary tiesi. Hän rakasti Marya ja hän tarkoittikin, mitä hän sanoi.
Jos Mary vain haluaisi ottaa hänet, menisi hän naimisiin Maryn
kanssa isän vastustuksesta huolimatta. Mary tunsi olevansa ylpeä ja
onnellinen tietäessään sen. Mutta Marykin oli päättäväinen ja hänkin
oli tarkoittanut totta puheellaan. Hän ei halunnut ruveta isän ja
pojan eroamisen syyksi. Ja sitäpaitsi oli hänen aikomuksensakin mennä
avioliittoon siirtynyt kaukaiseen tulevaisuuteen, sillä nykyään ei hän
voinut ajatellakaan poistumista South Harnissista.
Mitä hänen oli tehtävä? Tämä oli ikävää Crawfordille, tuolle
poika-raukalle, jos se oli ikävää hänellekin. Ei kukaan muu kuin hän
voinut ymmärtääkään, miten ikävää. Crawford kirjoittaisi hänelle
jälleen, että hänen päätöksensä oli muuttumaton, rukoilisi häntä
ilmaisemaan rakkautensa ja pyytäisi häntä odottamaan. Ja hän tahtoikin
odottaa. Ah, miten mielellään ja iloisesti hän odottaisikaan, jos hän
vain tietäisi tekevänsä oikein salliessaan Crawfordin odottaa häntä!
Jos hän vain olisi tiennyt varmasti, että hän salliessaan Crawfordin
luopua isänsä rakkaudesta, kodistaan, rahoistaan ja kaikesta siitä,
mitä rahalla voidaan ostaa, tekee oikein, olisi hän sallinut sen
tapahtua. On rakkautta, joka vaatii, mutta on sellaistakin lempeä,
joka antaa vaatimatta mitään takaisin. Tuo viimeksi mainittu on
jalompaa rakkautta, ja Maryn oli juuri sellaista. Hän oli kirjoittanut
Crawfordille, ettei hän ehkä vielä ole oikein varma tunteistaan
Crawfordia kohtaan. Se ei ollut kumminkaan totta. Hän oli varma,
mutta koska hän pelkäsi, että Crawford saatuaan sen tietää tekee
jonkun suuren uhrauksen hänen vuokseen, ei hän halunnut ilmaista sitä
Crawfordille.
Mitä hänen olikaan tehtävä? Hän mietti, kuten tuolla pienellä
Mary-'Gustallakin oli ollut tapana miettiä pieniä vaikeuksiaan
tässä samassa huoneessa. Mutta hänen mietteittensä tulos oli hyvin
epätyydyttävä. Hän ei voinut ryhtyä nyt mihinkään, hän ei voinut tehdä
muuta kuin odottaa, kunnes Crawford jälleen kirjoittaisi. Sitten hänkin
aikoi vastata.
Hän pyyhki kasvonsa kostealla pyyheliinalla ja luki kirjeen uudestaan.
Siinä oli paljon sellaistakin, jota hän ei voinut ymmärtää. Hän oli
melkein taipuvainen yhtymään Crawfordin mielipiteeseen, että sairaus
oli vaikuttanut herpaisevasti Crawfordin isän järkeen. Miksi hän oli
suhtautunut niin välinpitämättömästi uutiseen, että hänen poikansa
oli rakastunut, ja kumminkin suuttunut niin kovasti sitten saatuaan
tietää poikansa lemmityn nimen? Herra Smith ei tuntenut häntä, Mary
Lathropia, joten tuossa vastenmielisyydessä ei voinut olla mitään
henkilökohtaista. Ja mitä hän oli mahtanut tarkoittaakaan kysymällä,
oliko Zoeth Hamilton lähettänyt Crawfordin hänen luokseen? Sellainenhan
oli aivan mieletöntä! Zoeth ja Shadrach olivat kyllä keskustelleet
Maryn kanssa Crawfordin Lännessä asuvista omaisista, mutta noin
vain ylimalkaan kuin aivan vieraat henkilöt, jollaisia he tietysti
olivatkin. Kaikki oli hyvin omituista, mutta kumminkin selitettävää,
jos ajateltiin, että herra Smith oli silloin ollut heikko, sairas ja
ehkä hourailevakin. Hän ei saanut ajatella koko asiaa nyt enää tällä
kertaa — se on, hänen oli koetettava olla sitä ajattelematta. Hän ei
saanut murtua eikä hän missään nimessä saanut saattaa enoja sellaiseen
luuloon, että hän oli huolissaan. Hänen pitää karkoittaa se kokonaan
mielestään, kunnes Crawfordin seuraava kirje saapuu.
Mutta tuota kirjettä ei kuulunutkaan. Se viikko kului ja sitten
toinenkin, mutta Crawfordilta ei tullut sanaakaan. Maryn levottomuus
lisäytyi. Joka kerta kun Isaiah toi postin, odotti hän saavansa häneltä
kirjeen tuolla tutulla käsialalla kirjoiteltuine osoitteineen, mutta
ei saanutkaan. Hän alkoi hermostua, niin, melkeinpä pelätäkin. Mutta
silloin tapahtui jotakin, jonka aiheuttama järkytys karkoitti kaiken
muun hänen mielestään ja muutti tuon pelon toisenlaiseksi.
Oli tiistai ja kello oli yksi päivällä. Mary ja kapteeni Shadrach
olivat syöneet aikaisen päivällisen ja palanneet kauppaan. Heidän
tultuaan läksi Zoethkin kotiin saadakseen jotakin suuhunsa. Liike, joka
oli ollut melko vilkasta viime aikoina, oli juuri silloin lamassa, ja
Shadrach ja Mary juttelivat keskenään. Äkkiä he kuulivat kumminkin
nopeita askelia kadulta.
»Kukahan sieltä nyt tulee sellaista vauhtia?» sanoi kapteeni nojautuen
laiskasti ikkunanpieleen. »Onko kaupungin pumppu syttynyt palamaan vai
hakeeko joku lääkäriä?»
Hän nojautui katsomaan, jolloin hänen velttoutensa katosi.
»Tulimmainen sentään», hän huudahti poistuen ovelle, »Isaiahhan sieltä
tulee, ja hän juoksee niinkuin hänellä olisi piru kintereillä! Hoi,
Isaiah, mikä nyt on hätänä?»
Isaiah hyökkäsi kuistin portaita ylös ja nojautui horjuen ovenpieleen.
Hänen kasvonsa olivat niin punaiset, että oli ihme, ettei hän hikoillut
sappea, kuten kapteeni sitten jälkeenpäin huomautti.
»Minä, minä —» hän änkytti. »Voi, herranen aika! Mitä minun pitää
tehdä? Hän on pitkänään lattialla ja — ja —. Voi minun päiviäni! Olen
aivan pyörällä päästäni! Mitä minun on tehtävä?»
»Puhua!» karjaisi kapteeni. »Puhu ja käytä loput hengestäsi siihen!
Mitä on tapahtunut? Anna nyt vain kuulua!»
»Hän on aivan yksinään siellä!» huohotti Isaiah. »Hän ei voi enää
puhuakaan, vaikeroida vain. En tiedä, vaikka hän olisi jo kuollutkin.»
»Kuka on kuollut? Kuka, kuka, kuka?» Vihastunut kapteeni tarttui
kokkinsa takinkaulukseen ja pudisteli häntä melko kovasti. »Kuka on
kuollut?» hän karjui. »Joku kuolee kyllä varmasti muutamien minuuttien
kuluttua, ellet puhu suutasi puhtaaksi. Sinähän puhiset kuin röhkivä
sika. Mitä on tapahtunut?»
Isaiah nieleskeli, huohotti ja heilutteli toivottomasti käsiään.
»Päästäkää minut irti!» hän vastusteli. »Zoeth on yhdessä läjässä
keittiön lattialla. Hän sai jonkunlaisen kohtauksen.»
»Herra siunatkoon!» huudahti Shadrach ja kiiruhti ovesta kadulle. Mary
seurasi häntä ja muutamia minuutteja myöhemmin seurasi Isaiah Marya.
Kauppa jäi niin ollen pitämään huolta itsestään.
He löysivät Zoeth-raukan keittiön lattialta, ei nyt aivan yhdessä
läjässäkään, vaan osittain nojautumassa muutamaan keittiön tuoliin.
Hän oli tajuissaan, mutta voi puhua vain hyvin vaikeasti. He kantoivat
hänet makuuhuoneeseen, ja Isaiah sai rientää noutamaan lääkäriä. Kun
lääkäri saapui, tutki hän sairaan hyvin tarkasti ja poistui sitten
sairashuoneesta hyvin vakavan näköisenä.
»Teidän pitää hankkia hoitajatar», hän sanoi. »Tuo ei ole nopeasti
ohimenevää sairautta. Hän on saanut lievän halvauskohtauksen, mutta
en tiedä ollenkaan, mikä sen on aiheuttanut. Onko herra Hamilton
pelästynyt tahi säikähtänyt jotakin, vai onko hänen mieltänsä muuten
järkytetty?»
Kukaan ei sanonut tietävänsä sellaisesta mitään. Kun Isaiahilta
kysyttiin, kertoi hän Zoethin tulleen syömään päivällistä ja ottaneen
tultuaan häneltä aamupostin.
»Hain sen itse tuolta postikonttorista», sanoi Isaiah. »Se sisälsi
pari Hamilton ja Kumppanille tullutta kirjettä, jonkun hintaluettelon,
muutaman kiertokirjeen tapaan laaditun ilmoituksen Sen-ja-Sen
keksimästä hevoslinimentistä ja — ja — niin, siinä oli kai myös joku
kirje Zoethille itselleenkin. Hän otti ne kaikki ja istuutui tuonne
keittiöön lukemaan niitä. Minä menin ruokasaliin. Sitten en muista
mitään, ennenkuin kuulin hänen huudahtavan 'Jumalani!' enkä mitään
muuta.»
»Puhut joutavia, Isaiah!» sanoi kapteeni Shadrach. »Olet poikennut pois
suunnastasi. Zoeth ei ole milloinkaan sanonut niin. Minä puhun niin,
vaan ei hän.»
»Mutta hän teki sen kumminkin tällä kertaa», sanoi Isaiah itsepäisesti.
»Käännyin ja katsoin ovesta häneen, kun hän seisoi keskellä keittiön
lattiaa. Minusta näytti aivan siltä kuin hänellä olisi ollut kädessään
valkoinen paperipalanen. Ja sitten, ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan,
hän ikäänkuin vaikeroi ja vaipui yhteen kasaan lattialle, kuten jo
äsken kerroinkin. En voinut saada häntä nousemaan, en puhumaan enkä
tekemään muutakaan. Hän virkistyi kai kumminkin sen verran sen jälkeen
kuin poistuin hänen luotaan, että hän voi ryömiä tuon tuolin luo ja
nojautua siihen.»
Hevoslinimenttiä koskeva kiertokirje ja hintaluettelo olivat vieläkin
keittiön pöydällä aivan siinä paikassa, johon herra Hamilton oli ne
laskenutkin. Siellä olivat myöskin nuo pari Hamilton ja Kumppanille
osoitettua kirjettä. Mutta tuosta kirjeestä, joka Isaiahin sanojen
mukaan oli osoitettu suoraan Zoethille, ei näkynyt jälkeäkään.
»Oletko varma, että niiden joukossa oli sellainenkin kirje?» kysyi Mary.
Isaiah ei ollut varma, se on, hän ei ollut varma mistään asiasta
enemmän kuin minuutin kerrallaan. Seuraavan minuutin kuluessa voi hän
jo luulla, että hän oli erehtynyt. Ehkä hänen isäntänsä saikin tuon
kirjeen eilen tahi toissapäivänä tahi jolloinkin viime viikon kuluessa.
Nyt menetti kapteeni Shadrach kärsivällisyytensä.
»Se ei nyt varmastikaan tapahtunut viime kiitospäivänä, vai mitä?» hän
tiukkasi. »Oletko sinä varma mistään? Oletko varma iästäsikään?»
»En olekaan, Herra paratkoon!» sanoi Isaiah toivottomasti. »Olen ollut
niin suunniltani aina siitä asti, kun katsoin tuonne keittiöön ja näin
tuon mies-raukan makaavan lattialla, etten ole varma mistään muusta
kuin siitä, etten ole varma mistään.»
»No niin, en tiedä, voinko olla sinulle vihoissanikaan sen vuoksi,
Isaiah», murahti kapteeni. »Mitä taasen tuohon kirjeeseen tulee, on
minusta samantekevää, onko sellainen ollut olemassa, vai ei. Miksi
haluat sen tietää, Mary?»
Mary epäröi. »Ehkä puhun tyhmästi», hän vastasi, »mutta kun lääkäri
sanoi jotakin sellaista, että jonkunlainen mielenliikutus on
aiheuttanut tämän kauhean asian, ajattelin, että ehkä tuossa kirjeessä
on ollut jotakin, joka on järkyttänyt Zoeth-enoa. On tietysti aivan
mahdotonta, että siinä on ollut sellaista.»
Shadrach pudisti päätään.
»Niin minustakin», hän sanoi. »En voi uskoa, että hän on saanut
sellaisen kirjeen. Kuka sellaisen olisi voinutkaan kirjoittaa? Hänellä
ei ole muita sukulaisia kuin muutamia pikkuserkkuja. Emme saa nyt
kumminkaan lopettaa arvailuamme. Haen tuon kirjeen pian käsiini, jos
nyt sellainen on saapunut ja jos satun sen muistamaan. Nyt on meidän
hankittava hoitajatar hänelle.»
Hoitajatar saatiinkin, muudan rouva Deborah Atkins Ostablesta. Hän
saapui samana iltana kimpsuineen ja kampsuineen ja rupesi hoitamaan
sairasta. Deborah ei ollut mikään kaunotar, koska hän oli jo vanhahko
ja — kuten kapteeni Shadrach sanoi — rakennettu enemmän rahti- kuin
huvilaivaksi, mutta hän oli järkevä ja hyvin toimeensa sopiva. Hänen
vaatimuksensakin olivat melko kohtuulliset, vaikka sillä asialla ei
ollut mitään tekemistä hänen valitsemisessaan.
»Viis siitä, mitä se maksaa», sanoi Mary. »Hanki vain niin taitava kuin
voit saada. Muista, että Zoeth-eno on sellaisen tarpeessa.»
Shadrachin ääni vapisi hieman, kun hän vastasi:
»En minä sitä luullakseni unhotakaan. Zoeth ja minä olemme purjehtineet
yhdessä monta vuotta, ja minun pitäisi oikeuden mukaan ensin tulla
hylyksi, jos nyt sellainen tulee kysymykseen. Kaikki käyttämäni rahat
ovat olleet hänen ja loput on uskottu minulle velaksi. Mutta, kas niin,
älkäämme olko pahoillamme, Mary-'Gusta», lisäsi hän toivovammasti. »Ei
meistä kumpikaan vielä kuole. Haalaamme Zoethin taasen kannelle parin
viikon kuluttua puhaltamaan pilliinsä.»
Mutta pian kumminkin selveni kaikille, kapteenillekin, että monta
kertaa pari viikkoa saa kulua, ennenkuin herra Hamilton voi nousta
kannelle jälleen, puhumattakaan pilliin puhaltamisesta. Hän makasi
päiväkausia melkein tajutonna, houraili joskus ja puheli hyvin harvoin
tietämättä nähtävästi ollenkaan, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut.
»Luullakseni hän kumminkin paranee», sanoi lääkäri. »Mutta se tulee
käymään hitaasti.»
Mary ei puhunut enää tuosta kirjeestä, josta Isaiah ei ollut muistanut
mitään varmaa. Hän unhotti sen todellakin kokonaan, kuten kapteeni
Shadrachkin. Zoethin sairauden aiheuttamat huolet ja kaupan hoitaminen
riittivät karkoittamaan kaiken muun heidän mielestään.
Ja sitäpaitsi oli Maryllä omiakin huolia, sellaisia, joita hän ei
voinut ilmaista muille. Crawfordin viimeisen kirjeen saapumisesta oli
kulunut jo kolme viikkoa, tuon kirjeen, jossa Crawford oli kertonut
noista kohtalokkaista keskusteluistaan isänsä kanssa, eikä vieläkään
kuulunut sanaakaan häneltä. Mary ei voinut ymmärtää hänen vaitioloaan.
Turhaan kutsui hän filosofiaansa avukseen koettaessaan ajatella, että
se olikin parasta, ettei hän milloinkaan enää kuulekaan Crawfordista
mitään, parasta, että sellainen rakkaussuhde, joka ei voi loppua
onnellisesti, loppuu heti, parasta, että Crawfordkin suhtautuu
asiaan samoin kuin isäkin, parasta Crawfordillekin sen vuoksi, että
silloin Crawfordin tulevaisuus muodostuu helpoksi ja onnelliseksi.
Mary ajatteli tuota kaikkea, mutta huomasikin sitten hetken kuluttua
arvailevansa, miksi Crawford ei kirjoita, ja kuvittelevansa
kaikenlaisia surkuteltavia tapahtumia, joista hän tunsi olevansa
vastuussa.