Hän keskeytti, sillä tuo »unhottaa» tuntui niin vaikealta kirjoittaa.
Onneksi oli hän kirjoittanut sen sivun yläreunaan, minkä vuoksi hän
repi sen lehden pois ja aloitti uudestaan.
»Olen varma, että ymmärrät tämän, ja tiedän, että näet
velvollisuuteni samoin kuin minäkin. Se tuntuu minusta niin
selvältä. Jokaisella ihmisellä on luullakseni velvollisuuksia,
mutta mielestäni on sinun ja minun näytelty meille hyvin selvästi.
Sinun velvollisuutesi on auttaa isääsi ja minun taasen on autettava
enojani.»
Kirjeen lopettaminen tuntui kumminkin hyvin vaikealta. Oli olemassa
asioita, joista hänen olisi pitänyt kirjoittaa, mutta joita oli niin
vaikea panna paperille. Yritettyään monta kertaa jatkoi hän kumminkin
vihdoin:
»En ole muistuttanut sinua ollenkaan siitä, mitä sanoit minulle viime
kerralla ollessamme yhdessä. Minusta tuntuu melkein hyödyttömältä
muistuttaakaan siitä, vai mitä? Näet nyt, millaiseen tilanteeseen
olen joutunut, ja olen nyt kirjoittanut sinulle, mitä aion tehdä.
Käsitä se niin, ole niin hyvä, että teenkin sen mielelläni,
sillä olen onnellinen saatuani tilaisuuden siihen. Se merkitsee
kumminkin sitä, että elämäni ja kaikki harrastukseni kohdistuvat
nyt heidän hyvinvointiinsa vuosikausiksi. Vaikka olisinkin aivan
varma omista tunteistani, joita en ehkä niin varmasti tiedäkään,
en voisi varmastikaan pyytää ketään odottamaan niin pitkää aikaa.
Sinunkin pitää ajatella tulevaisuuttasi, Crawford, ja ajatellakin
sitä vakavasti. Ja sitten on sinun otettava isäsikin lukuun. En
tietystikään tiedä, vaan olen kumminkin jostakin syystä varma, ettei
hän salli sinun naida minua. Eikö sinustakin tunnu viisaimmalta, että
lopetamme tämän suhteemme nyt? Se näyttää niin toivottomalta.»
Mary koetti sanoa itselleen, että se oli urhoollista, järkevää ja
oikein. Ja tultuaan tuohon kiitettävään päätökseen ja sinetöityään ja
vietyään kirjeen postiin palasi hän takaisin kotiinsa, meni yläkerrassa
olevaan huoneeseensa ja heittäydyttyään suulleen vuoteelleen itki
katkerasti monta minuuttia.
Jossakin suhteessa vuotivat hänen kyyneleensä kumminkin turhaan.
Kaupantekoon tarvitaan aina vähintäänkin kaksi henkilöä ja vaikka hän
ilmoittikin Crawford Smithille, että Crawfordin toiveet ovat turhat,
ei siitä kumminkaan millään tavoin seurannut, että Crawfordin olisi
pitänyt hyväksyä tuo ilmoitus lopullisesti. Hän vastasikin tuohon
kirjeeseen heti hyvin vakuuttavasti. Hän työnsi kylmästi syrjään
kaikki Maryn puheet suhteen lopettamisesta. »Ei ole olemassa muuta
kuin kaksi lopettamismahdollisuutta, joista toinen, nimittäin meidän
avioliittomme, on tietysti loogillinen ja selvä, ja toinen mahdollinen
vain siinä tapauksessa, ettet rakasta minua», kirjoitti hän. Muu
kaikki oli hänen mielestään sellaista joutavuutta, jota ei kannattanut
ajatellakaan. Odottaa! Crawford lupasi odottaa viisikymmentä vuotta,
jos vain Mary suostui odottamaan häntä. Hän aikoi ruveta jälleen
lueskelemaan, mutta halusi samalla tuntea, että hän nyt työskentelee
Maryn vuoksi. Hän pahoitteli sitä, ettei hänen isänsä ollut vielä
oikein parantunut. »Hän on hyvin hermostunut, heikko ja ärtyisä»,
kirjoitti hän ja jatkoi:
»Tulin kotiin sellaisin vakavin päätöksin, että kerron hänelle jo
samana iltana sinusta ja aikomuksestani mennä naimisiin kanssasi,
tietysti vain siinä tapauksessa, että haluat ottaa minut. Mutta
huomattuani, miten isä-raukkani voi, ja kuultuani lääkäriltä, kuinka
välttämätöntä on, ettei hänen hermostoaan mitenkään kiihoiteta,
päätin odottaa. Ja niin olen nyt odottanutkin ja ehkä en voi kertoa
sitä hänelle vielä tulevaan kuukauteenkaan, mutta heti kun hän voi
kuunnella minua, aion puhua, ja olen varma, että hän sanoo: 'Olkoon
onneksi ja Jumala siunatkoon sinua.' Mutta ellei hän tee sitä, ei
se vaikuta ollenkaan asiaan. Jos haluat vain ottaa minut, Mary
kultaseni, ei mikään mahti maailmassa voi estää minua ottamasta
sinua. Se on niin päätetty ja lujalla pohjalla oleva asia kuin
Kalliovuoret.»
Hän pyysi kirjettä ainakin kerran viikossa.
»Sinun ei tarvitse puhua niissä sanaakaan rakkaudesta. Tiedän, miten
omantunnontarkka olet ja tiedän senkin vallan hyvin, ettei, ennenkuin
olet tehnyt päätöksesi, sinusta voi tuntua ollenkaan oikealta
rohkaista minua hitustakaan. Mutta kirjoita nyt kumminkin, ellet
muunkaan vuoksi, niin ainakin antaaksesi minulle tietoja Hamilton
ja Kumppanin menestymisestä. Toivon vain, että saisin olla siellä
luonasi auttamassa sinua, kun koetat pelastaa nuo hienot vanhat enosi
hukkumasta. Tiedän sinun siinä onnistuvankin. Sillä aikaa valmistelen
minä täällä asiaa ja muistelen sinua. Kirjoita nyt useammin.»
Mietittyään asiaa tarpeeksi ja tietämättä sittenkään, mitä hänen
pitäisi tehdä, kirjoitteli Mary kumminkin, vaikka hän seurasikin
Crawfordin vihjausta, ettei hänen tarvitse panna kirjeihin sanaakaan
rakkaudesta, hyvin tarkasti. Ja niin risteilivät kirjeet kesän kuluessa
ja sen loputtuakin, ja tiedot siitä, että Hamilton ja Kumppanin liike
vähitellen vaurastui, vaihdettiin uutisiin, että Edwin Smith vähitellen
paranee ja voimistuu.
Ja Hamilton ja Kumppanin liike vaurastuikin, sen voi jo
heikkouskoinenkin huomata. Tuo vilkastuminen alkoi jo ennen
kesävieraiden tuloa South Harnissiin, mutta sittenkuin ne saapuivat
ja huvilat aukenivat, ei sitä voitu enää epäilläkään. John Keith
auttoi sitä aluksi suurenmoisesti. Rouva Wyeth kirjoitti hänelle ja
kertoi, että Mary on lopettanut koulunsa ja matkustanut kotiinsa
pelastaakseen enonsa vararikosta. Tytön rohkeus ja tuo empimätön sen
työn hyväksyminen, jonka hän luuli saaneensa osalleen, panivat Keithin
silmät loistamaan ihailusta, kun hän luki kirjettä. Perhe muutti sinä
vuonna aikaisin South Harnissiin ja Keith tuli muun perheensä mukana.
Ensimmäiseksi työkseen tulonsa jälkeen lähti hän kauppalaan ja meni
suoraan Hamilton ja Kumppanin kauppaan. Mary ja toverukset olivat
siellä tietysti. Hän tervehti heitä sydämellisesti.
»No, kapteeni», hän sanoi kääntyen Shadrachiin päin, »mitä pidätte
uudesta apulaisestanne?»
Shadrach naurahti. »Uudesta apulaisestammeko?» hän toisti. »En tiedä,
onko meillä ketään sellaista, herra Keith. Vai onko, Zoeth?»
Zoeth ei ymmärtänyt pilaa. »Luullakseni hän tarkoittaa Mary-'Gustaa,
Shadrach», hän sanoi. »Hän on mainio, herra Keith! En ymmärrä, miten
olisimme voineet tulla toimeenkaan hänettä.»
»Mutta minäpä ymmärrän», sanoi hänen toverinsa nopeasti, »ettemme
olisi mitenkään selviytyneet. Mutta, herra Keith, teidän ei olisi
pitänyt sanoa Mary-'Gustaa 'apulaiseksi'. Zoeth ja minä olemme tämän
liikkeen apulaisia, mutta hän on kapteeni, koneenkäyttäjä, perämies
ja luotsikin. Kun hän viheltää, on meidän toteltava nopeasti. Huh!
Älkäämme puhukokaan siitä.»
»Hän on siis päällikkö täällä, vai mitä?» huomautti Keith.
»Päällikkökö? Niin luullakseni! Hän on saanut meidät oppimaan. Minäkin
hyppään usein vuoteestani yöllä ja juoksen ympäri huonetta unissani,
koska olen kuulevinani hänen huutavan, että ostajat odottavat. Hän
on ankara päällikkö, tuo Mary-'Gusta. Ei milloinkaan ensimmäinen
perämieskään laivassa komentele niin ankarasti kuin hän. Ja se tuntuu
vaikuttavankin meihin, kummallista kyllä. Katsokaa nyt esimerkiksi
tuota Zoethia. Hän vanhenee nopeasti, sillä hän on vuotta vanhempi kuin
kaksitoista kuukautta sitten.»
Keith nauroi, Mary hymyili ja herra Hamilton, joka luuli huomaavansa
toverinsa käytöksestä, että tässä laskettiin leikkiä, hymyili myöskin.
»Ette saa pahastua Shad-enon puheista, herra Keith», sanoi Mary. »Hän
puhuu niin paljon.»
»Kasvoni eivät saakaan nykyään muuta liikuntoa», selitti kapteeni heti.
»Mary pakottaa minut tekemään niin paljon työtä, etten ehdi syödäkään.
Mitä pidätte kaupasta, herra Keith? Siihen näkyy tehdyn muutamia
parantavia lisäyksiä.»
Keith, joka oli jo huomannut kaupan siisteyden ja pannut merkille,
miten sievästi ja puoleensavetävästi tavarat oli pantu näytteille,
ilmaisi vilpittömän hyväksymisensä.
»No, onko liike vilkasta?» hän kysyi.
»Eipä siinä ole juuri moittimista», vastasi Shadrach.
»Se on lisäytynyt melkoisesti», sanoi Zoeth.
»Kyllä se on hieman vilkastunut, mutta sen pitää tulla paljon
paremmaksi, ennenkuin olen tyytyväinen», sanoi Mary.
»Ostavatko huviloiden omistajat teiltä paljonkin?» kysyi Keith.
»No eipä juuri. Mutta täällähän onkin vielä hyvin vähän kesävieraita.»
Kun Keith tuli kotiin, kutsui hän vaimonsa neuvotteluun.
»Gertrud», hän kysyi, »mistä ostamme taloustarpeemme, kuten mausteet
ja muut sellaiset?»
»Bostonista enimmäkseen. Ne, jotka minun on pakko ostaa täältä South
Harnissista, tilaan tuosta uudesta Bakerin kaupasta.»
»Haluan, että ostat ne tästä alkaen Hamilton ja Kumppanilta.»
»Noiltako vanhoilta typeriltä ukoiltako? Mutta miksi?»
»Senvuoksi, että nuo toverukset, kapteeni Gould ja tuo toinen vanha
ukkeli, saavat nyt ponnistella kovasti voidakseen selviytyä vararikosta,
ja minä haluan auttaa heitä.»
Rouva Keith keikautti päätään. »Hm!» hän puhisi. »Tiedän mielenkiintosi
syyn. Teet sen vain tuon pöyhkeilevän tytön vuoksi, joka sinusta on
niin ihmeellinen ja joka on asunut Emily Wyethin luona.»
»Olet oikeassa, että teen sen juuri hänen vuokseen. Hän on luopunut
opinnoistaan ja kaikista mahdollisuuksistaan tuolla Bostonissa ja
tullut tänne auttamaan enojaan. Emily on kirjoittanut minulle, että
hän oli hyvin pidetty tuolla koulussa, ilmoittaen samalla, että kaikki
parhaimmat henkilöt ovat hänen ystäviään, ja sinähän tiedät tuon hänen
matkansa Eurooppaan Letitia Peasen seurassa. Letitiaa ei ole helppo
miellyttää, ja hän on suunnattomasti ihastunut Mary Lathropiin. Ei
mikään tavallinen tyttö voisi luopua kaikesta tuollaisesta ja palata
tällaiseen kauppalaan, jossa kaikki tuntevat hänet, tavalliseksi
kauppa-apulaiseksi jälleen iloisin mielin, järkevästi ja vähääkään
valittamatta. Hän ansaitsee kaiken sen avun ja kannatuksen, mitä me ja
ystävämme voimme hänelle antaa. Aion pitää huolta siitä, että hän ne
saakin.»
Rouva Keith näytti pettyneeltä. »Tuo tyttö on lumonnut sinut kokonaan,
John Keith», hän sanoi. »Tuollainen on jo vallan naurettavaa! Jos
olisin samanlainen kuin muut naiset, olisin mustasukkainen.»
»Ja jos minä olisin samanlainen kuin muutamat miehet, saisit ollakin.
Nyt, Gertrud, ostat kai tästä alkaen kaikki tarpeesi Hamilton ja
Kumppanilta, eikö niin?»
»Minun on luullakseni pakko. Kun leukasi muuttuu tuon näköiseksi,
tiedän, ettet silloin anna perään, ja senvuoksi on kai minun parasta
myöntyä heti. Suostun suosimaan tuota sinun mainiota Mary-'Gustaasi,
mutta en suostu seurustelemaan hänen kanssaan. Sinun ei tarvitse
pyytääkään sellaista.»
»Eikö mielestäsi meidän pidä odottaa, kunnes hän pyytää sitä ensin?»
»Joutavia! Sinä kiusaat minua todellakin, John. Ihmettelen, miksi et
käske Samia menemään naimisiin hänen kanssaan.»
»Emilyn kirjeistä päättäen ei Sam olisi kaivannut minkäänlaista käskyä,
jos Mary vain olisi hiemankaan rohkaissut häntä. Sam voi tehdä vielä
jotakin paljon pahempaakin, sillä luullakseni häneltä ei puutu halua
sellaiseen.»
Ja koska John Keithin leuka muuttui tarmokkaan näköiseksi, rupesi
rouva Keithkin ostamaan taloustarpeensa Hamilton ja Kumppanilta. Ja
koska Keithit olivat varakkaita ja vaikutusvaltaisia ja koska perheen
päämies piti huolta siitä, että tuota vaikutusvaltaa käytettiin
naapurien ja tuttavien taivuttamiseksi, seurasivat nämä piakkoin heidän
esimerkkiään. Hamilton ja Kumppani hankki jakeluvaunut — käytetyt
tietysti — ja palkkasi jostakin selvästi potkun saaneen pojan ajamaan
niitä ja viemään tavaroita ostajille. Iltaisin saivat Mary, Zoeth,
Shadrach ja tuo poikakin kiiruhtaa kovasti voidakseen palvella kaikkia
ostajia. Kirjat näyttivät tuon mykän osakkaan yhdyttyä liikkeeseen
todellista ja huomattavaa ylijäämää. Saatavien kokoaminen ja vanhojen
velkojen maksaminen jatkui alinomaa.
Toverukset Shadrach ja Zoeth eivät olleet enää niin hiljaisia eivätkä
synkkiä. Kapteeni vihelsi ja lauloi ja oli mainiolla tuulella melkein
aamusta iltaan. Kotona oli hän samanlainen kuin ennenkin, ivaili
Isaiahin taloudenhoitoa, nauroi vahingoniloisesti onnistuttuaan
suututtamaan ystävänsä ja toverinsa halveksivilla huomautuksilla
Jonaksesta tahi jostakin muusta vanhan testamentin henkilöstä,
ja vihjasi ujosti silloin tällöin, mutta ei usein, niihin moniin
kirjeihin, joita Marylle saapui Lännestä. Mary oli kertonut enoilleen,
että Crawford oli poistunut Bostonista ja matkustanut Nevadaan sairaan
isänsä luokse. Ainoa merkityksellinen seikka, jonka hän oli jättänyt
kertomatta, oli tuo avioliittoehdotus. Hän ei voinut puhua siitä
heillekään. He olisivat kysyneet, millaisen vastauksen hän oli antanut,
ja tiedustelleet, rakastiko hän Crawfordia. Kuinka hän voisikaan
vastata sellaiseen kysymykseen rehellisesti aiheuttamatta luuloa, että
he ovat hänen avioliittonsa tiellä? He tietävät sen tarpeeksi hyvin
kumminkin siitä huolimattakin.
Kun kapteeni kertoi South Harnissin postimestarin sairaudesta — hän
oli vuoteessa lannevian vuoksi — ja ilmoitti, että postimestari
oli saanut sen kumartuessaan ottamaan lattialta erästä tuollaista
yhdeksättäkymmentä sivua pitkää Villistä Lännestä Marylle tullutta
kirjettä, joka oli ollut niin raskas, että hänen lonkkansa oli
nyrjähtänyt, Mary vain nauroi ja uskalsi huomauttaa, että postimestarin
lonkkavika on paremminkin tullut siitä, että hän koettaessaan lukea
postikortin kumpaakin puolta samalla kertaa on liiaksi vääntänyt
ruumistaan. Tämä selitys, joka oli melkein samanlainen kuin kapteenin
omatkin leikkipuheet, huvitti kapteenia äärettömästi.
»Ehkä oletkin oikeassa, Mary-'Gusta», hän nauraa hihitti. »Ehkä hän
juuri loukkasikin sen siten. Seth (postimestari) onkin todellinen
kautsukkiäijä silloin kun ovat kysymyksessä toisten kirjeet. Ehkä hän
venytti itseään liiaksi tällä kertaa ja katkesi.»
Zoeth ei laskenut leikkiä juuri ollenkaan, sillä sellainen ei ollut
hänen tapaistaan, vaan näytti mielensä huojennuksen tyynemmällä ja
selvällä tavalla, kun liikkeen asiat alkoivat parantua. Kun Mary
iltaisin istuutui tiskin viereen kirjoittelemaan kirjoihin liikkeen
sulkemisen jälkeen, tuli hän tavallisesti istumaan hänen viereensä.
Hän ei puhunut juuri mitään, vaan laski silloin tällöin ystävällisesti
kätensä Maryn olkapäälle, taputteli Maryn käsivartta ja katsoi Maryyn
niin kiitollisesti ja rakastavaisesti, että Mary tunsi olevansa melkein
syyllinen ja kokonaan arvoton.
»No, älähän nyt, Zoeth-eno», vastusti hän kerrankin sellaisessa
tilaisuudessa. »Älä katso minuun noin. Enhän minä —. Sinä saatat minut
todellakin hämilleni. En ole tehnyt mitään. En ole työskennellyt
hetikään kylliksi.»
Mutta Zoeth pudisti päätään.
»Pelkään sinun työskentelevän aivan liiaksikin», hän sanoi. »Olet
luopunut kaikesta, mitä sinunlaisesi tytön pitäisi omistaa ja mitä
Shadrach-enosi ja minä aioimmekin sinulle antaa. Olet luopunut
tuosta kaikesta meidän vuoksemme eikä sellainen ole oikein. Emme ole
ansainneet sitä.»
»Hsh! Zoeth-eno! Älä nyt viitsi! Kun ajattelen, mistä kaikesta te
olette luopuneet minun vuokseni, niin —»
»Joutavia, Mary-'Gusta. Tulit Shadrach-enosi ja minun luokseni juuri
silloin kun me tarvitsimme jotakin, joka voisi sulostuttaa meidän
elämämme. Minun elämäni erittäinkin oli hyvin katkeraa, ja sellainen
vaara oli olemassa, että se aina pysyisikin sellaisena. Mutta silloin
me toimme sinut luoksemme Ostablesta noissa vanhoissa ajopeleissämme,
ja Kaikkivaltiaan auringonpaiste tuli kanssasi matalaan majaamme.
Olit kuin Jumalan enkeli. Juuri niin! Olit Jumalan enkeli, mutta emme
tienneet sitä silloin. Olin hyvin pahastunut ja katkera niihin aikoihin
ja luulin, etten milloinkaan voi unhottaa, mutta kumminkin, nyt alan
todellakin unhottaa, tahi ellei se ole unhotusta, olen kumminkin tullut
sovinnollisemmaksi. Ja sinä olet saanut sen aikaan, Mary-'Gusta.»
Mary hämmästyi. »Unhottaa mitä?» hän kysyi. »Tarkoitatko liikehuolia,
Zoeth-eno?»
Zoeth näytti heräävän kuin jonkunlaisesta unesta. »Liikehuoliako?» hän
toisti. »En ollenkaan, sillä tuo tapahtui paljon ennen näitä huolia,
Mary-'Gusta. Mutta älkäämme puhuko siitä. En voi puhua siitä kumminkaan
nyt enkä saa sitä muistellakaan. Maailmassa on sellaisiakin huolia,
joista —» Hän vetäisi syvään henkeään ja hänen äänensä muuttui. »Sanoin
sinua enkeliksi äsken, kultaseni», hän jatkoi. »Niin sellainen sinä
olet ollutkin ja olet. Maailmassa on sekä enkeleitä että paholaisia,
sitä ei voida epäilläkään. Kas niin, antakoon Jumala minulle anteeksi!
Mistä minä nyt puhuinkaan? Unhottakaamme kaikki entinen ja olkaamme
kiitollisia nykyisestä. Suutele vanhaa enoasi, Mary-'Gusta.»
Hän oli onnellinen Maryn seurassa ja iloinen siitä, että liike
vaurastumistaan vaurastui. Mutta Mary ja kapteeni Shadrach olivat melko
huolissaan hänen terveytensä vuoksi. Hän ei ollut milloinkaan ollut
mikään voimakas eikä työkykyinen mies, mutta nyt hän oli kalpeamman ja
heikomman näköinen kuin milloinkaan ennen. Hän kulki kaupan ja kodin
väliä monta kertaa päivässä, mutta hän vetäytyi huoneeseensa iltaisin
melkein heti kotiin tultuaan eikä hänen ruokahalunsa ollut mikään hyvä.
»Hänen hermostonsa ei ole sellaisessa kunnossa kuin sen pitäisi
olla», sanoi Shadrach. »Hän säikähti silloin hirveästi, kun luulimme,
että Hamilton ja Kumppanin on tehtävä vararikko. Hän ei puhallellut
höyryä ulos samoin kuin minä — minun varaventtiilini ovat aina auki
— vaan piti kaikki sisässään ja se pani hänen koneensa epäkuntoon.
Hän kyllä selviytyy kaikesta hyvin niin kauan kuin hän on selvillä
vesillä, mutta pelkään kanavaan ilmestyvän kallion ja silloin —.
Lääkäri sanoi minulle, ettei Zoeth saa huolehtia enää eikä työskennellä
liikaa, ja lisäsi, että häntä on kaikin mokomin varottava kaikilta
mielenliikutuksilta ja sellaiselta.»
»Meidän on koetettava pitää huolta, ettei hänen mieltänsä
järkytetäkään», sanoi Mary.
»Niin meidän pitääkin, mutta sellaista ei voi huomata aina niin
ajoissa, että voi sen estää. Puhutaanpa nyt esimerkiksi minusta.
Säikähdin kovasti tänä aamuna. Rastus Young antoi minulle dollarin
velkansa lyhennykseksi.»
»Mitä? Antoiko Rastus Young sinulle dollarin?»
»No niin, ei hän sitä minulle oikeastaan antanutkaan. Hän lainasi
tuon dollarin muutamalta kesävieraalta Cahoonin ruokalassa ja
kertoi juuri siitä Ab Bacheldorille postikonttorin kulmassa. Ab
ei luonnollisestikaan uskonut, että kukaan järkevä ihminen lainaa
Rastukselle mitään, ja tahtoi todistuksia. Silloin vetäisi Rastus
dollarin taskustaan näyttääkseen sitä Abille, ja minä, joka satuin
seisomaan heidän takanaan heidän tietämättään, ojensin käteni ja
sieppasin sen.»
»Sieppasitko? Mutta miksi, Shad-eno?»
»Sanoin Rastukselle, että lyhennän hänen velkaansa sillä, mutta en ole
varma, olisiko minun pitänyt viedä se takaisin lainanantajalle. Sen
saaminen järkytti minua kumminkin, kuten jo äsken sanoin. Rastus aikoi
haastaa minut oikeuteen, jolloin sanoin hänelle, että olisin haastanut
hänet oikeuteen jo aikoja sitten, jos vain olisin luullut, että hän
osaa varastaa dollarin, eikä ainoastaan lainata.»