Koko tämän ajan kuluessa sai hän tietoja Crawfordilta ainakin kerran
viikossa. Hän olisi kirjoittanut useamminkin, mutta Mary oli
kieltänyt. Ja huolimatta päätöksestään, jonka hän oli niin rohkeasti
ilmaissut tuossa puhelinkeskustelussaan, oli hän kirjoittanut
Crawfordille useasti tuon yhden lupaamansa kirjeen asemesta. Tuossa
kirjeessään — ensimmäisessä — hän kertoi Crawfordille rehellisesti koko
tilanteen — huomionsa, että enot olivat joutuneet vaikeuksiin, että tuo
pieni, mutta heille niin välttämätön liike, jota he olivat hoitaneet
niin kauan, oli vaarassa, ja mainitsi päätöksestään lopettaa koulunsa
ja jäädä South Harnissiin, jossa hänen apunsa on hyvin tarpeen. Sitten
hän kertoi tuosta vielä merkityksellisemmästä huomiostaan, ettei hän
ollutkaan mikään riippumattomassa asemassa oleva nuori nainen, vaan
sellainen, joka oli aina ollut riippuvainen enojen hyväntekeväisyydestä.
»Voit kuvitella, miltä minusta tuntui saatuani sen selville», hän
kirjoitti, »kun ajattelin kaikkea tuota heidän puoleltaan osakseni
tullutta ystävyyttä, jonka olin ottanut vastaan melkein kuin minulle
kuuluvankin edun, koska luulin maksavani kaiken omilla rahoillani.
Ja sitten sainkin kuulla, ettei minulla koko tuon ajan kestäessä
ollut ollutkaan mitään, vaan että he olivat antaneet minulle
omistaan, vaikka heillä oli ollutkin niin vähän, ja antaneet sen
niin iloisesti ja vastustelematta. Ja, Crawford, kun kerroin heille
huomiostani, eivät he halunneet kuunnellakaan kiitoksiani eivätkä
sallineet minun puhuakaan tuosta suuresta velastani heille. He
käyttäytyivät päinvastoin kuin he olisivat olleet minulle velkaa ja
kuin minä olisin saanut heidät kiinni jostakin häpeällisestä teosta.
Jos he vain olisivat saaneet määrätä, olisivat he lähettäneet minut
takaisin Bostoniin kouluun ja jääneet itse tänne tekemään työtä
ja huolehtimaan, kunnes tuo heidän odottamansa vararikko olisi
tapahtunut.
Ihmetteletkö nyt mielipidettäni, että ensimmäinen velvollisuuteni on
auttaa heitä, ja kummasteletko sitä, etten salli minkään, kuuletko,
en minkään, estää aikeitani? Aion jäädä nyt tänne ja koetan auttaa
niin paljon kuin suinkin. Ehkä onnistun, ja ehkä, mikä on yhtä
luultavaa, epäonnistunkin, mutta kaikissa tapauksissa aion kumminkin
olla heidän luonaan niin kauan kuin he ovat hengissä ja tarvitsevat
minua. He antoivat silloin minulle kaiken, mitä heillä oli, vaikka
sellainen ei ollut välttämätöntäkään. Vähin, minkä nyt voin tehdä,
on, että jään heidän luokseen ja teen työtä heidän puolestaan nyt,
kun he alkavat vanhentua.