Ei Mary, ei kapteeni eikä herra Hamiltonkaan nukkuneet juuri
nimeksikään näiden muutamien tuntien kuluessa ennen päivänkoittoa.
Kapteeni Shadrach, jota vaivasi uteliaisuus kuulla suunnitelmat, rupesi
kyselemään erikoiskohtia aamiaista syödessä, mutta Mary ei ollut
kuulevinaankaan noita kysymyksiä. Vasta aamiaisen jälkeen, kun he
olivat palanneet kauppaan, suostui hän keskustelemaan asiasta.
Kassakaappi avattiin ja kirjat ja paperit levitettiin tiskille. Mary
otti käteensä muutaman paperiarkin, joka oli täynnä hänen käsialallaan
kirjoitettuja numeroita.
»Nyt tuntuu minusta», hän sanoi, »että ensimmäiseksi työksemme meidän
on saatava tarkoin selville, millainen liikkeemme tila todellisuudessa
on. Kun sanon 'me'», hän lisäsi nyökäyttäen päätään hyvin mahtavasti,
»tarkoitankin sitä, koska olen nyt liikkeen mykkä osakas, kuten jo
teille sanoinkin viime yönä.»
»Minusta ei tuo osuutesi tunnu kovinkaan mykältä», sanoi kapteeni
kuivasti.
»Hsh! Jos teet vielä toisen tuollaisen huomautuksen, Shad-eno, saat
ruveta lakaisemaan lattiaa. Nyt, Zoeth-eno, olemme velkaa noiden
kirjojen mukaan näin paljon.»
Hän luki kädessään olevasta paperista.
»Tuo on koko summa, Zoeth-eno, eikö niin?» hän kysyi. Zoeth vaikeroi ja
myönsi siinä olevan jo tarpeeksi.
»Niin kyllä, mutta», hän näytti heille toista paperia, »tähän olen
taasen merkinnyt saatavamme, ja niitä on melkein yhtä paljon kuin
velkojakin.»
Nyt oli Shadrachin vuoro vaikeroida. »On kyllä, jos vain saamme
ne perityiksi», hän mumisi. »Noilla ihmisillä, joiden nimet olet
merkinnyt tuohon luetteloosi, ei ole puolillakaan penniäkään eivätkä
loputkaan omista niin paljon kuin he ovat velkaa, vaikka he haluaisivat
maksaakin.»
Mary nyökäytti päättäväisesti päätään.
»Niiden joukossa on kumminkin muutamia, jotka voivat maksaa», hän
sanoi. »Esimerkiksi Jeremiah Cliffordkin. Kirjojen mukaan hän on meille
velkaa satakymmenen dollaria, ja ensimmäiset merkinnät ovat jo kolmen
vuoden vanhoja. Herra Cliffordilla on omaisuutta. Hän ei voi olla
mikään köyhä mies.»
Kapteeni tuhautti nenäänsä. »Hänen vaimonsa omistaa tuon omaisuuden»,
hän sanoi. »Jokainen tikkukin siitä on hänen nimissään. Jerry
Cliffordilla on kyllä tarpeeksi, mutta hän rakastaa sitä liian paljon
voidakseen luopua siitä. Hän on saita. Miksikö? Vanhaan aikaan, kun
kalastajakuunareilla oli tapana purjehtia tänne, omisti Jerry muutaman
pienen aluksen, ja Solon Black lähti eräälle purjehdusmatkalle hänen
kanssaan. Aluksessa oli vielä joku kolmaskin mies paitsi Jerryä ja
Solonia, ja Solon vannoo, ettei Jerry ottanut muuta evästä laivaan
neljän päivän varalta kuin pari vartaallista savustettuja sillejä.
Solon kertoi, että sillit riittivät pariksi päiväksi, ja lisäsi,
että lopun ajasta he saivat jyrsiä noita vartaita. Hän voi kyllä
liioitellakin hieman, mutta siitä voidaan kumminkin nähdä, ettei Jerry
Clifford levittele rahojaan, kuten kissa karvojaan.»
Nyt pisti Zoethkin muutamia sanoja väliin.
»Hän on luvannut maksaa hyvin pian», hän huomautti surullisesti. »Hän
on ainakin lörpötellyt sitä jo toista vuotta.»
»Hm!» murahti Shadrach. »Puhumisen ja maksamisen välillä on pienempi
ero kuin luoton ja kiellon.»
»Viis siitä!» sanoi Mary. »Otan herra Cliffordin omalle osalleni ja
muutamia noista toisista, myöskin. Tarkastelkaamme nyt näitä omia
laskujamme, paljonko olemme velkaa. Minulla on luettelo suurimmista
velkojista. Herra Greenin liike on muudan niistä, ja minusta näyttää,
että olemme velkaa sille enemmän kuin muille. Luullakseni matkustan
puhuttelemaan herra Greeniä itse.»
»No mutta miksi, Herran nimessä?» huudahti Shadrach. »Hän tietää,
millaisessa ahdingossa olemme, sillä Zoeth kirjoitti jo hänelle.»
»Niin kyllä, mutta haluan kumminkin keskustella hänen kanssaan.»
»Mutta miksi? Et suinkaan aio pyytää —»
»En aio pyytää mitään. Kun keskustelin hänen kanssaan Howein
luona, sanoi hän, vaikka hän ei tiennyt ollenkaan, kuka olin eikä
aavistanutkaan minua teidän holhokiksenne, tuntevansa myötätuntoa
Hamilton ja Kumppania kohtaan ja toivovansa, että meidät vielä jollakin
tavoin voitaisiin pelastaa pulasta. Olen nyt melkein varma, että hän
voi tehdä hyväksemme jotakin. Matkustan ainakin kaikissa tapauksissa
puhuttelemaan häntä. Lähden Bostoniin huomenaamulla.»
Zoeth uskalsi tehdä erään huomautuksen.
»Hän hämmästyy luullakseni melkoisesti nähdessään sinut jälleen, vai
mitä luulet?»
Mary nauroi. »Olen melkein varma siitä», hän vastasi. »Hän hämmästyy
ja joutuupa vielä hieman hämilleenkin. Mutta kuvittelen, että hänen
hämmästyksensä muuttaa hänet vieläkin halukkaammaksi palvelemaan
minua, enkä häneltä muuta pyydäkään.»
Tietysti tekivät toverukset vielä lukemattomia muita kysymyksiä
saadakseen tietää hänen suunnitelmansa, mutta Maryn vastaukset olivat
vieläkin hyvin epämääräisiä. Ennenkuin hän voi kertoa, mitä hän aikoo
tehdä, on hänen saatava varmuus kaikesta eikä hän ollut varma vielä.
Tuosta Bostonin matkasta riippuu hyvin paljon. Heidän pitää olla
kärsivällisiä, kunnes hän palaa sieltä.
Ja he koettivatkin olla kärsivällisiä — se on, Zoeth oli todellakin ja
Shadrach niin paljon kuin hän vain voi. Mary oli poissa melkein viikon,
ja kun hän palasi, oli hänellä paljon kerrottavaa. Hän oli käynyt
herra Greenin puheilla tämän konttorissa Commercial-kadun varrella.
Herra Green oli hämmästynyt ja joutunut hämilleen, kuten Mary oli
ennustanutkin, ja pyytänyt kauniisti anteeksi Howein luona tekemäänsä
erehdystä.
»Tietysti, jos olisin tiennyt suhteenne kapteeni Gouldiin ja herra
Hamiltoniin», hän aloitti, »en olisi milloinkaan —. Todellakin, olen —
vannon teille, ettei minulla ollut pienintäkään aavistusta —»
Hän piehtaroi kuin rannalle ajautunut kala. Mary auttoi hänet pulasta
hyväksymällä empimättä lopun hänen anteeksipyynnöistään.
»Ette tietystikään olisi», hän sanoi. »Olen kumminkin hyvin iloinen,
että sanoitte sen minulle, herra Green. Sain sen tietää aivan viime
tingassa. Älkää puhuko siitä enää mitään, olkaa niin kiltti. Olen
tullut pyytämään teiltä neuvoja ja ehkä jonkunlaista apuakin. Saanko
kuluttaa vähän aikaanne?»
Herra Green tarttui tuohon siten tarjottuun tilaisuuteen. Hän lupasi
Maryn kuluttaa hänen aikaansa niin paljon kuin Mary vain haluaa. Hän
lupasi tehdä kaiken voitavansa ja niin edespäin. Ollen poikamies tahi
jonkunlainen vanhahko keikari, joka ylpeili siitä, että hänellä oli
onnea naisten joukossa, oli häntä harmittanut äärettömästi, että hän
oli tehnyt niin suuren erehdyksen. Hän oli selvästi ihastunut Maryyn
ja halusi nyt kiihkeästi päästä jälleen Maryn suosioon. Hänen halunsa
hyvittää oli senvuoksi hyvin suuri.
»Tämäpä sattuikin hyvin mukavasti», hän sanoi, »sillä minulla ei
olekaan juuri mitään tehtävää iltapäivällä. Voin uhrata sen teille
kokonaan, jos vain haluatte. Mitä voin nyt tehdä auttaakseni teitä?»
Mary selitti tulleensa keskustelemaan hänen kanssaan enojensa
liikeasioista, koska hänen liikkeensä oli suurin Hamilton ja Kumppanin
velkojista. Hän kertoi herra Greenille tarkoista tutkimuksistaan ja
ilmaisi, millainen liikkeen tila oli, salaamatta päätöstään, että hän
aikoo jäädä South Harnissiin auttamaan enojaan liikkeen uudestaan
vaurastumisessa.
»En tietystikään ole sellainen liikeihminen kuin te, herra Green»,
sanoi hän, »sillä olenhan vain tyttö. Mutta olen kumminkin
työskennellyt enojeni kaupassa ja hoitanut sitä jollakin tavoin pari
vuotta, ennenkuin tulin tänne Bostoniin kouluun. Sitäpaitsi olen
puhellut näiden viime päivien kuluessa muutamien South Harnissin
vaikutusvaltaisimpien asukkaiden kanssa. Tarkoitan vakituisia asukkaita
enkä kesävieraita. Heidän ja muidenkin puheista olen tullut sellaiseen
käsitykseen, että ainoa syy, miksi enojeni liike on huonontunut, on
se, etteivät he ole pysyneet aikansa tasalla kilpailuun nähden. Kaikki
ihmiset pitävät Zoeth- ja Shadrach-enoistani ja toivovat heille hyvää,
mutta kuten ymmärrätte, he eivät ole voineet sitä auttaa.»
Hän sanoi tämän sellaisella selvästi huomattavalla ylpeydellä ja
vilpittömällä luottamuksella, että herra Greenistä, vaikka häntä
haluttikin hymyillä, tuntui kumminkin sellainen hyvin huonolta
arvostelulta. Hän myönsi senvuoksi, ettei Shadrachin eikä Zoethin
yleistä kansansuosiossa olemista voida epäilläkään.
»Niin», jatkoi Mary, »he ovat kultaisia molemmat, ja he luulevat
kaikkia muitakin yhtä rehellisiksi kuin he itsekin ovat, mikä on
luonnollisesti suurin erehdys. Senvuoksi muutamat ihmiset pettävätkin
heitä jättämällä laskunsa maksamatta. Tarkoitukseni on tehdä siitä
loppu.»
Koska hän nähtävästi odotti, että herra Green tekisi jonkun
huomautuksen, sanoi tämä: »Ah, todellako?»
»Kyllä», jatkoi Mary. »Tarkoitukseni on kieltää luotto kaikilta
ihmisiltä taivaan alla, ja teen voitavani saadakseni saatavamme niiltä,
joille he ovat uskoneet jotakin velaksi. Noita saatavia on niin paljon,
että voimme niillä maksaa melkein kaikki velkamme, ja luullakseni
voidaankin niistä koota kaksikolmatta osaa, jos vain tarmokkaasti
ryhdytään asiaan.»
»Otaksun, että te aiotte ottaa sen huoleksenne.»
»Minun on luultavasti pakko. Te hymyilette, herra Green. Luultavasti
kuulostaakin se melko hassulta, että minunlaiseni tyttö puhuu näin
sellaisista asioista, joita luullaan vain miesten ymmärtävän ja joista
ei naisten otaksuta tietävän mitään. Mutta tästä on nyt kumminkin
leikki kaukana, koska luulen ymmärtäväni enojeni liikeasiat paremmin
kuin he itse. Luullakseni voin koota saatavamme, maksaa, mitä olemme
velkaa ja ansaita rahaa tuolla South Harnississa. Mutta voidakseni
tehdä sen, on minun saatava aikaa ja luottoakin, sillä me olemme
tavaroiden tarpeessa. Ja siitä juuri olen tullut keskustelemaan
kanssanne.»
Hän oli ottanut mukaansa otteen Hamilton ja Kumppanin tilinpäätöksestä
ja luettelon velkojista ja velallisista. Hän levitti ne pöydälle
herra Greenin eteen kuljettaen sormeaan sarakkeita pitkin ja tehden
selittäviä huomautuksia, sellaisia esimerkiksi kuin: »Tämä on varma,
tiedän sen.» »Tämäkin voidaan saada, mutta silloin on meidän ehkä pakko
turvautua johonkin lakimieheen», tahi sellaisessa tapauksessa kuin
Rastus Youngin pitkäaikainen velka oli: »Tämä ei ole minkään arvoinen
eikä sitä senvuoksi voidakaan laskea.»
»Kuten näette», sanoi hän lopuksi, »ei liikkeemme tila ole niinkään
huono, eikä sitä mitenkään voida sanoa toivottomaksi. Tässä on luettelo
velkojistamme. Te olette niistä suurin ja tässä ovat muut. Kuten jo
sanoin, on meidän pakko maksaa kaikki nämä laskut, mutta niitä ei voida
maksaa ollenkaan, ellen saa aikaa. Olen ajatellut ja miettinyt tätä
asiaa melko kovasti, herra Green, ja —»
Green nyökäytti päätään. »Näen sen», pisti hän hyvänluontoisesti väliin.
»Niin. Haluan nyt kysyä teiltä seuraavaa: Suostutteko pidentämään
maksuaikaa vielä kuudella kuukaudella, jotta voisimme maksaa koko
laskun? Luullakseni emme tarvitse niinkään pitkää aikaa, mutta
haluan olla varma asiasta. Jos voimme maksaa puolet siitä parin
kuukauden kuluttua, suostutteko silloin antamaan meille hieman
luottoa kesätarpeittemme ostoa varten, jotta voisimme olla valmiit
ja varustetut sen varalta? Kesä on paras myyntikautemme, kuten kai
ymmärrätte», hän lisäsi.
Herra Green nyökäytti päätään. Häntä huvitti Maryn liikemiesmäinen
käytös, vaikka hän ei ollenkaan uskonutkaan tulevaisuudesta samaa kuin
Mary.
»Olemme hyvin iloisia voidessamme pidentää maksuaikaa», hän sanoi.
»Muistatte kai sanani teille tuona iltana, että mitä meidän
liikkeeseemme tulee, olemme luullakseni valmiit myymään heille melkein
rajattomasti entisten aikojen vuoksi.»
Hänen vieraansa kasvot synkistyivät.
»Emme pyydä sitä entisten aikojen vuoksi», sanoi hän. »Mielenkiintoni
on kohdistunut kokonaan tulevaisuuteen. Ja muistakaa, olkaa niin
hyvä, etteivät tässä ole nyt kysymyksessä tunteet, vaan liikeasiat.
Ellette voi luottaa siihen, että tekemäni tarjous on teille turvallinen
liikeyritys, sellainen, jonka kaikki voisivat hyväksyä teidän
liikkeeseennekin nähden, niin silloin ette saa suostua siihen.»
Herra Green epäröi. »Jos nyt otaksumme, ettei halua antautua sellaiseen
vaaraan», hän sanoi, »niin miten silloin käy?»
»Silloin menen muiden velkojain luokse ja teen heille samanlaisen
tarjouksen.»
»Otaksukaamme, etteivät hekään suostu.»
»Luullakseni he suostuvat, ainakin useimmat. Elleivät he suostu, on
minulla vielä toinenkin keino jäljellä. Talo ja kauppa ovat enojeni
omaisuutta. He ovat ajatelleet myydä omaisuutensa maksaakseen velkansa,
mutta minusta tuntuu sellainen hirmuiselta enkä usko sen olevan vielä
tarpeellistakaan. Olen keskustellut Ostablessa asuvan tuomari Baxterin
kanssa — pysähdyin sinne matkallani tänne — ja hän ehdotti, että he
ottaisivat kiinnityksen taloonsa saadakseen rahaa. Sellainen voi kyllä
käydä päinsä, eikö niin? Nuo kiinnitykset ovat kumminkin sellaisia
liikeasioita, joista en tiedä mitään. Ne tuntuvat minusta
peloittavilta.»
»Sellaisia ne ovatkin joskus. Neiti Lathrop, jos olisin teidän
sijassanne, en myisi enkä kiinnittäisi vielä. Olen taipuvainen uskomaan
tämän tilinpäätöksen ja puheittenne perusteella, että te voitte
pelastaa Hamilton ja Kumppanin liikkeen. Olen sitäpaitsi varma, että
voitte tehdä sen paremmin kuin kukaan muu. Aiotteko viipyä kaupungissa
päivän tahi pari? Hyvä! Sallikaa minun siinä tapauksessa miettiä asiaa
torstaihin asti. Silloin olen tehnyt päätökseni ja silloin on minulla
ehkä jotakin sanottavakin, jonka voitte ottaa huomioon. Voitteko tulla
tänne tuorstaina iltapäivällä kello kahden aikaan? Haluatteko? No,
hyvä on! Ah, älkää kiitelkö minua! En ole tehnyt vielä mitään. Ehkä en
voikaan, mutta toivokaamme kumminkin parasta.»
Mary meni suoraan rouva Wyethin kotiin Pinckney-kadun varrelle ja otti
vielä kerran haltuunsa hauskan huoneensa kolmannessa kerroksessa.
Huolimatta päätöksestään olla välittämättä mistään muusta ei hän
kumminkaan voinut olla tuntematta pientä pistosta sydämessään
kävellessään Cabot'n neitien koulun ohi ja muistaessaan, ettei hän
milloinkaan enää saa nauttia tuon erinomaisen laitoksen eduista eikä
oikeuksista. Hän arvaili, mitä hänen luokkatoverinsa olivat ajatelleet
kuullessaan uutisen, että hän on eronnut heistä ja matkustanut
myyjättäreksi Cape Codille. Hän tiesi, että muutamat ovat ivailleet ja
nauraneet, mutta hän oli myöskin varma siitä, että muutamat ovat hieman
surreetkin. Kaikki tietysti unhottaisivat hänet pian, ja epäilemättä
olivat jo useimmat sen tehneetkin.
Mutta tosiasia, etteivät kaikki olleet häntä vielä unhottaneet, sai
vahvistuksensa sinä samana iltana hänen, rouva Wyethin ja neiti
Peasen istuessa salissa juttelemassa, kun Maggie, joka oli mennyt
avaamaan ovea kuultuaan kellon kilahduksen, johti huoneeseen, neiti
Barbara Howen. Barbara oli pukeutunut tavalliseen tapaansa kuin liljat
kedolla, mutta hänen hienot terälehtensä rypistyivät melkoisesti hänen
syleillessään Marya heti, kun hän huomasi hänet.
»Sinä paha tyttö!» hän huudahti. »Miksi et ole soittanut minulle, että
olet kaupungissa? Ja miksi et ole vastannut tuohon kirjeeseeni, jonka
kirjoitin sinulle South Harnissiin? En ole kuullut sinusta sanaakaan,
mutta tänä iltana juolahti mieleeni soittaa rouva Wyethille saadakseni
tietää, missä oleskelet ja mitä tarkoitat eroamalla kaikista vanhoista
ystävistäsi. Maggie oli puhelimessa ja ilmoitti sinun olevan täällä,
jolloin sieppasin nutun ylleni — niin, sieppasin juuri, sillä mikään
muu sana ei kelpaa kuvailemaan tekoani — ja tulin suoraan tänne. Mitä
sinulle kuuluu? Ja mitä olet hommannut?»
Mary sanoi voivansa hyvin ja ilmoitti olleensa niin ahkerassa työssä,
ettei hän ollut ennättänyt vastata kirjeeseen. Mutta neiti Howe ei
tyytynyt tuohon selitykseen. Hän halusi kuulla, miksi Mary oli tehnyt
niin kovasti työtä, jolloin Mary kertoi hänelle päätöksestään jäädä
South Harnissiin ja aikomuksestaan ruveta liikenaiseksi. Barbara kiihtyi
ja innostui hirmuisesti.
»Eikö se olekin suurenmoista?» hän huudahti. »Toivon vain, että minäkin
voisin sen tehdä, tarvitsematta olla tuossa erinomaisessa koulussa
kuuntelemassa Prissyn esitelmiä Emersonista. Tässä eräänä päivänä oli
hän kertonut aliluokkalaisille, että hänellä on ollut kunnia tutustua
herra Emersoniin nuorena — hän tarkoitti tuolla nuori-sanalla itseään;
kuten tiedät, kertoo hän aina uusille tulokkaille tuon saman jutun
— jolloin muudan uusi tulokas oli noussut ja kysynyt, eikö Prissy
ole tavannut herra Emersonia ollenkaan vanhuuden päivinään. Tytöt
sanoivat, että hänen kasvonsa olivat silloin näkemisen arvoiset, ja
toivon suuresti, että olisin nähnyt ne. Mutta kerro nyt minulle enemmän
tuosta ihmeellisestä kaupastasi. Olen varma, että se on miellyttävä,
sillä kaikki, johon vain ryhdyt, muuttuu sellaiseksi. Aiotko avata
teetarjoilunkin?»
Mary pudisti päätään. »En», sanoi hän nauraen. »En luullakseni.
Kilpailu on liian suuri.»
»Ah, mutta sinun pitäisi kumminkin avata sellainen. Ei tuollaista
tavallista, ymmärrät kai sen, vaan tuollainen toisenlainen —
harvinainen. Minulla on eräs serkku tahi onko hän nyt pikkuserkku, isän
sukulainen hän ainakin on. Hän oli sairas ja melko varaton, ja lääkäri
määräsi hänet asumaan maaseudulle ja elämään siellä koko iäkseen.
Ajattele nyt! Ah, nythän minä unhotin kokonaan, että aikomukseni on
tehdä samoin. Suo minulle anteeksi. Olen niin pahoillani. Millainen
täydellinen hölmö minä olenkaan! Ah, herranen aika, siinä sitä nyt
taasen ollaan! Ja sittenkin, vaikka tiedän, että te inhoatte murretta,
rouva Wyeth.»
»Kerro minulle enemmän tuosta serkustasi, Barbara», sanoi Mary,
ennenkuin hämmästynyt rouva Wyeth ennätti vastata.
»Niin, hän matkusti tuonne maaseudulle ja osti sieltä muutaman vanhan
talon, hullunkurisimman vanhan rakennuksen, mitä milloinkaan olet
nähnyt. Hän naulasi sitten sen seinään omituisimman pienen kyltin ja
avasi Tarjoilun ja lahjakaupan. En ymmärrä, miksi ihmiset nimittävät
sellaisia 'lahjakaupoiksi', sillä ei varmastikaan maalaisista heltiä
milloinkaan minkäänlaisia lahjoja. Kaukana siitä, kultaseni! Isä
sanoo tuota Estherin omistamaa 'ryövärin luolaksi', koska Esther
ottaa teelasista neljäkymmentä senttiä antamatta siihen muuta leipää
kuin pari palasta kahdeksaan osaan jaetusta tortusta. Sanoin hänelle
kumminkin, ettei siellä makseta ainoastaan teestä ja leivästä, vaan
paikan suomasta miellyttävästä tunnelmastakin. Isä sanoi, että
jos hänen olisi pakko maksaa jokaisesta henkäyksestä niin paljon,
tukehtuisi hän muutamissa kuukausissa. Mutta hän ihailee Estheriä
kumminkin melkoisesti, koska Esther ansaitsee suunnattomasti rahaa.»
»Siinä tapauksessa on siis tuo hänen teeravintolansa ja lahjakauppansa
hyvä liikeyritys?»
»Hyvä liikeyrityskö? Ah, herranen aika, se on liikeyrityksien
huippu! Melkein kaikkina päivinä kesällä on sen edustalla ainakin
toistakymmentä autoa samalla kertaa, jokainen käy siellä, sillä
sellainen kuuluu asiaan. Tiedän tämän senvuoksi, että se on melko
lähellä Claytonissa olevaa huvilaamme tuolla vuoristossa, tiedäthän.»
»Vai onnistuivat hänen aikeensa niin hyvin», mumisi Mary. »Onko siinä
läheisyydessä muitakin teeravintoloita?»
»On tusinoittainkin, mutta ne eivät ole sellaisia erikoisia kuten
hänen. Niissä ei ole tuota — tuota erikoisuutta, ymmärrät kai, mitä
tarkoitan. Estherillä on makua, kätevyyttä ja — en osaa sanoa sitä,
mutta kai sinä sen ymmärrät? Ja sinulla olisi sellaista myöskin, olen
siitä aivan varma.»
Mary oli selvästi hyvin kiintynyt asiaan.
»Toivon, että saisin puhutella serkkuasi», hän sanoi.
»Sinä saatkin. Hän on täällä Bostonissa nyt ostelemassa kesätarpeita.
Soitan hänelle ja sitten me kolme syömme väliaterian jossakin
yhdessä huomenna. Et saa kieltäytyä, sillä en suo sinulle ollenkaan
valitsemisen varaa.»
Mary suostuikin osakkaaksi tuohon ateriaan, vaikkakin hyvin
vastahakoisesti, mutta jälkeenpäin oli hän hyvin iloinen
myöntymyksestään, koska Esther Hemingway — serkun nimi oli sellainen —
oli hyvin mielenkiintoinen henkilö. Hän kertoi Marylle niin paljon kuin
suinkin teeravintolastaan ja lahjakaupastaan, kuinka hän sen aloitti,
millaisia erehdyksiä hän teki alussa ja kuinka kokemus oli häntä
opettanut. Barbaran pyynnöstä oli hän ottanut mukaansa valokuvia tuosta
laitoksesta, sen puoleensavetävästä ja omituisesta ulkopuolesta ja sen
yhtä miellyttävästä sisäpuolesta.
»Koko salaisuus on vain siinä», hän sanoi, »että kaikki laitetaan
aistikkaasti ja vaatimattomasti. On valittava sopiva huoneisto
sopivalta paikalta, huoneet on sisustettava aistikkaasti ja iloisin
värein, vieraille on tarjottava parasta, mitä voidaan hankkia, ja
heille on myytävä mielenkiintoisia ja harvinaisia esineitä, joita ei
muilla ole kaupattavana, tahi jos onkin, niin hyvin harvoin. Sitten on
tavaroista otettava riittävä hinta.»
»Tuo merkitsee jotakin sellaista, jota sinä et vielä käsitäkään», sanoi
Barbara merkityksellisesti.
Kun Mary erosi neiti Hemingwaysta, oli hänellä mielessään uusi
suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa jolloinkin.
Tuorstaina iltapäivällä meni hän jälleen herra Greenin luo. Saatuaan
miettimisaikaa oli tuolla herrasmiehellä muudan ehdotus valmiina.
Lyhyesti kerrottuna oli se tällainen: Hän oli henkilökohtaisesti
käynyt puhuttelemassa Hamilton ja Kumppanin suurimpia velkojia — ne
olivat kaikki bostonilaisia kauppiaita — ja hän ja he olivat suostuneet
tekemään seuraavan tarjouksen: Hamilton ja Kumppanin luottoa entisten
velkain maksamiseksi pidennetään kuudeksi kuukaudeksi. Maryn pitää
matkustaa kotiin, koota niin paljon rahoja kuin suinkin ja ostaa sitten
käteisellä kaikkea, mitä he tarvitsevat kesäkautta varten. Jos tuo
kausi osoittautuu hyväksi ja liikkeen toiveet tulevaisuuteen nähden
paranevat, järjestetään sitten uudet ostokset tulevaisuutta varten ja
suostutaan siihen, että vanhat velat voidaan maksaa vähitellen.
»Kaikissa tapauksissa», lopetti herra Green, »tämä siirtää
kiinnityksen oton tahi talon myymisen ainakin tuonnemmaksi, ja
teillähän on aina se keino jäljellä, ellei tämä uusi yritys rupea
onnistumaan. Mutta luullakseni se onnistuu. Neuvon teitä hyväksymään
ehtomme. Toisetkin velkojanne ajattelevat samoin kuin minä.»
Hän ei lisännyt, vaikka hän olisi voinutkin, että noiden toisten
velkojien suostumus johtui kokonaan hänen omasta menettelystään, eikä
ilmaissut, että hänen parissa tapauksessa oli ollut pakko kirjallisesti
taata Hamilton ja Kumppanin velka, ennenkuin hän sai noiden velkojien
suostumuksen. Hän oli keskustellut herra Howen kanssa, joka vuorostaan
oli kutsunut tyttärensä neuvotteluun, ja Barbaran innostunut ylistys
oli vahvistanut tuota miellyttävää vaikutusta, jonka Mary oli jo
tehnyt noihin molempiin herrasmiehiin. »Olen melkein varma, että hän
onnistuu», huomautti herra Howe.
»Tietysti hän onnistuu!» selitti Barbara kiihkeästi. »Kukaan, joka vain
tuntee hänet, ei ole niin yksinkertainen, että hän sitä epäilisikään.»
Tästä pääasiallisesti johtuivat herra Greenin kiertokäynti velkojien
luona ja sitten hänen ehdotuksensa Marylle, joka edusti Hamilton ja
Kumppania.
Mary suostui tietysti. Hän oli kiitollinen ja sanoikin sen.
»En oikein ymmärrä, miten kiittäisin teitä, herra Green. En voi luvata
mitään varmasti, mutta jos kova työ voi saada jotakin aikaan, lupaan
sen», sanoi hän.
»Hyvä on, se riittääkin täydellisesti. Tiedän teidän haluavan koettaa
ja luullakseni te onnistuttekin. Nyt voisitte mennä valitsemaan
liikkeestämme noita kesätavaroita. Ette kyllä ole sellaisten tarpeessa
vielä eikä teidän tarvitse maksaakaan niitä vielä, mutta nyt on
kumminkin sopivin valitsemisaika. Tervehtikää enojanne puolestani
tultuanne kotiinne ja ilmoittakaa heille, että toivotan teille onnea.
Käyn ehkä autollani Capella tulevana kesänä, ja jos teen sen, käyn
tervehtimässä teitä ja heitä.»
Kun Mary saapui South Harnissiin, oli hänellä paljon uutisia
kerrottavana. Toverukset kuuntelivat niitä tarkkaavaisesti voimatta
kumminkaan kokonaan vaieta. Kapteeni Shadrachin huudahdukset: »No,
älähän sano!» »Haluaisinpa sen tietää!» ja »Tulimmainen sentään, miten
sinä puhut!» olivat merkityksellisiä välihuudahduksia kertomuksen
aikana. Lopetettuaan sen lisäsi Mary:
»Ja nyt, Zoeth- ja Shad-eno, nyt kun olette kuulleet koko jutun ja
tiedätte suunnitelmani, niin mitä ajattelette niistä?»
Molemmat vastaukset olivat luonteenomaisia. Zoeth veti syvään henkeään.
»Kaikkivaltias on lähettänyt sinut luoksemme, Mary-'Gusta», hän sanoi.
»Vähän aikaa sitten olin jo melkein siinä luulossa, että hän on
hylännyt meidät. Olin melko alakuloinen ja se järkytti uskoani melko
kovasti. Mutta nyt huomaan hänen vain koetelleen meitä pelastaakseen
meidät sitten hyvissä ajoin tyrskyistä. Hän tekeekin sen, tiedän sen,
ja aion kiittää häntä tänä iltana polvillani.»
Shadrach pudisti päätään. »Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Olen
aina sanonut sinua ihmeelliseksi, Mary-'Gusta. Olet antanut meille
mahdollisuuden pelastua tyrskyistä kaikissa tapauksissa, ja se on
jotakin sellaista, johon emme itse olisi kyenneet. Jos nyt vain voit
saada Jeremiah Cliffordinkin maksamaan velkansa, uskon, koira vieköön,
kaiken mahdolliseksi, senkin, että Jonas nielaisi tuon valaskalan.»
»Voi, Shadrach!» varoitti hänen toverinsa. »Kunpa et olisi aina niin
halveksiva!»
»Hyvä on, koetan muistaa sen. Mutta kuten jo sanoin, jos Mary-'Gusta
voi saada Jerry Cliffordin maksamaan, suostun nielemään sekä Jonaksen
että tuon valaankin. Eikö se ollut Moses, joka löi kallioon niin, että
siitä rupesi pursuamaan vettä, vai mitä? Hm! Sitä voidaan kyllä sanoa
jo ihmeeksi, mutta vielä suurempi ihme on, jos Jerry Cliffordilta saa
takaisin kymmenen senttiä sitten kuin hän on saanut sen lainaksi.
Niin, hänellä on samanlaiset kourat kuin nuo herkkätuntoiset kasvit
olivat, jollaisia äitini kasvatti vierashuoneemme ikkunain laudoilla
poikasena ollessani. Kun kosketti tuollaisen kasvin lehteen, käpristyi
se heti kokoon. Jerryn kourat ovat samanlaiset. Jos koskettaa niihin
nikkelillä, sulkeutuvat ne, mutta eivät ennenkuin nikkeli on kourassa.
Ei ollenkaan!»
»Jos olet ollut selvillä tuosta kaikesta, Shadrach», vihjaisi Mary,
»niin miksi maailmassa olet sitten myynyt herra Cliffordille velaksi
niin paljon? Miksi myit hänelle, kun hän ei kerran halua maksaa?»
Herra Hamilton vastasi:
»Hän maksaa kyllä aina. Katsohan, hänkin tarvitsee tavaroita, vaatteita
ja muuta tuollaista, ja kun hän tarvitsi sellaisia enemmän ja tiesi
olevansa velkaa meille jo entuudestaan, emme suostuneet antamaan
hänelle lisää, ellei hän lyhentänyt hieman entistä velkaansa. Siten
onnistuimme aina suoriutumaan hänestä.»
»Emme aivan lopullisesti kumminkaan», jatkoi kapteeni. »Olimme aina
hieman jälkihännässä, mutta onnistuimme kumminkin pysymään näkösillä.
Nyt, kun nuo uudet kaupat on avattu ja hän voi saada luottoa niiltä, ei
hän osta enää meiltä eikä maksa entistäkään. Eihän sellainen kannata.
Hän ajattelee luullakseni niin.»
Mary mietti. »Tuo saita vanha syntinen!» hän sanoi. »Mutta siitä
päättäen, Shad-eno, mitä kerroit minulle ollessani pieni tyttö, että
vapaamuurariutta voidaan verrata herra Cliffordin lompakkoon, koska
mies jouduttuaan heidän kynsiinsä ei milloinkaan pääse vapaaksi, ei
herra Cliffordin lompakostakaan heltiä milloinkaan dollariakaan.»
Shadrach nauraa hihitti. »Ei varmastikaan», hän myönsi. »Siinä on
enemmän perää kuin missään muussa. Ja mikäli minä tiedän, avataan
tuollainen vapaamuurarien kokous aina rukouksella, mutta lyön vetoa
vaikka kuin suuresta summasta, ettei Jerryn lompakko aukene sellaisilla
keinoilla, ei sitten likikään!»
»Mutta kumminkin», sanoi Mary nauraen, »aion panna hänet maksamaan.»
Ja hän pakottikin tuon saiturin maksamaan vihdoin, vaikka kuluikin
kuukausia, ennenkuin tuo toivottu tulos saavutettiin. Tuon väliajan
kestäessä ryhtyi hän kokoamaan muita Hamilton ja Kumppanin saatavia
ja vaurastuttamaan liikettä. Tuo kokoaminen ei ollutkaan niin vaikeata
kuin hän oli luullut. Kapteeni ja herra Hamilton olivat olleet hyvin
vastahakoisia pyytämään ystäviltään ja naapureiltaan pikaista maksua,
ja tuollaisen huolimattomuuden vuoksi olivat laskut suurimmaksi
osaksi jääneet perimättä. Mary meni henkilökohtaisesti velallisten
luokse ja lupaamalla hieman alennusta ja hyväksyen vähittäismaksut
onnistui hän lopulta kokoamaan suurimman osan noista saatavista.
Muutamissa tapauksissa ei hän kylläkään voinut saada mitään, eikä
toivonutkaan mitään, mutta noita tapauksia, niiden joukossa tuo Rastus
Younginkin velka, voitiin pitää hyvinä poistoina niiden aiheuttamista
tappioistakin huolimatta. Kuten Shadrach sanoikin, maksoi siitäkin jo
mielellään muutamia dollareita, ettei tarvitse kuunnella Rastuksen
ja rouva Rastuksen valituksia onnettomuuksistaan silloin kun tuo
pariskunta aikoi kannattaa liikettä ryöstöillään.
»Viime kerran kun Rastus oli täällä ostoksilla», selitti kapteeni,
»vuodatti hän niin paljon kyyneliä kautsukkisaappaihini, että minun
oli pakko lähettää ne suutarille pohjattaviksi, koska luulin niiden
vuotavan. En huomannut silloin ollenkaan, että Rastus noiden kyynelten
voimalla sai houkutelluksi minulta neljän dollarin edestä tavaraa.»
Kokoaminen onnistui siis tyydyttävästi, lukuunottamatta Rastus
Youngia ja hänen laisiaan. Mary voi niin ollen ostaa täyden
varaston kuosikkaita kesätavaroita, jotka hän oli jo valinnut
Bostonissa ollessaan, ja maksaa ne käteisellä. Kauppahuoneisto oli
kokonaan puhdistettu ja uusittu. Ikkunoihin asetettiin näytteille
puoleensavetäviä tavaroita, joiden lipuille kirjoitetut hinnatkin
olivat puoleensavetäviä. Liike alkoi vilkastua vähitellen, ja kun
toukokuu toi mukanaan ensimmäiset kesävieraat South Harnissiin, odotti
Hamilton ja Kumppanin mykkä osakas liikkeen suurinta myyntikautta
toivorikkaasti ja luottavaisesti.