Mary matkusti takaisin Bostoniin kouluun, jossa vanhat tuttavuudet
uudistettiin ja uusia solmittiin. Cabot'n neidit lausuivat hänet
tervetulleeksi ylevän ja arvokkaan armollisesti. Barbara Howe syleili
ja suuteli häntä sanoen, ettei hän ollut nähnyt koko kesänä niin
suloista tyttöä.
»Miksi maailmassa ei kukaan ryöstä sinua ja mene naimisiin kanssasi
tuossa tuokiossa, en ymmärrä», sanoi tuo vilkas nuori neiti. »Jos
olisin mies, tekisin sen heti paikalla.»
Mary, joka oli tottunut neiti Howen purkauksiin, vain hymyili.
»Voi, et sinäkään tahtoisi», hän vastasi. »Minä ainakin toivoisin, että
käyttäytyisit järkevämmästi. Ei kukaan halua ryöstää minua mukaansa
enkä minä sitäpaitsi lähtisikään.»
»Miksi et? Eikö sinustakin tuollainen karkaaminen tuntuisi hyvin
suurenmoiselta, koska sellainen on niin romantillista ja harvinaista?
Otaksu nyt, että jos olisit korviasi myöten rakastunut johonkin,
jonka vanhemmat eivät mitenkään haluaisi sinua miniäkseen, niin etkö
silloinkaan karkaisi?»
»En luullakseni. Koettaisin arvatakseni saada selville, miksi he eivät
minusta huoli. Ehkä syy olisi hyvinkin pätevä. Mutta ellei se olisi
sellainen, en silloin olisi ollenkaan varma, mitä tekisin. Epäröisin
kumminkin kauan, ennenkuin tunkeutuisin jonkun henkilön ja hänen
omaistensa väliin. Sellainen menettely on varmaankin hirveätä.»
Barbara nauroi. »Joutavia!» hän huudahti. »Sellaista tapahtuu joka
päivä parhaimmissakin perheissä, kultaseni. Ja sitten tuntuu sovinto
kaikkein suloisimmalta. Odotahan vain. Muutamien päivien kuluttua
toivon saavani lukea lehdistä: 'Karkaustapaus South Harnissin ylhäisön
keskuudessa. Muudan kaunis hienostoon kuuluva neito on mennyt salaa
avioliittoon erään kuuluisan entisen jalkapallonpelaajan' ja —
ja — haluan liittää vielä pari sanaa — ah niin, 'erään kuuluisan
entisen jalkapallonpelaajan ja yleisön suosikin kanssa.' Eikö se
kuulostakin kauniilta? Herranen aika, miten sinä punastut! Vai onko
se päivettymistä? Se näyttää kumminkin kaikissa tapauksissa hyvin
lumoavalta.»
Tuo kuuluisa entinen jalkapallonpelaaja ja yleisön suosikki tuli
vieraisille rouva Wyethin luo seuraavan päivän iltana Maryn palattua
Bostoniin. Hän oli yhtä pitkä ja ruskea kuin ennenkin selittäessään,
että hänellä oli ollut ihmeellinen loma-aika.
»Ja te olette hyvin terveen näköinen myöskin!» hän huudahti
tarkastellen Marya päästä jalkoihin asti. »Eikö totta, rouva Wyeth?»
Rouva Wyeth myönsi olevansa samaa mieltä. Crawford nyökäytti päätään
painokkaasti.
»Herranen aika, olette todellakin!» hän toisti.
Hänen vakavuuttaan ei voitu epäilläkään. Todellisuudessa oli
hänen äänessään ja katseessaan ilmenevä ihailu niin huomattava ja
peittelemätön, että Mary, vaikka hän ei voinut ollakaan ihastumatta,
hämmästyi kumminkin hieman. Tuo hämmästys haihtui kumminkin, kun
Crawford alkoi kertoa kesän vietostaan vuoristossa ja kysellä kaikkia
Maryn Euroopanmatkan erikoiskohtia. Hän oli rouva Wyethin luona sinä
iltana kauemmin kuin tavallisesti ja tuli jälleen muutamien päivien
kuluttua — näyttämään heille muutamia valokuvia, jotka hän oli ottanut
vuoristossa, kuten hän sanoi. Ja seuraavana sunnuntaina ilmestyi hän
sinne äkkiä seuratakseen heitä kirkkoon. Ja — mutta miksi kertoisimme
kaikki erikoiskohdat? Ehkä riittää, kun ilmoitamme, että tuon syksyn
ja seuraavan talven kuluessa pojan ja tytön välinen ystävyys kehittyi,
kuten sellaiset suhteet tavallisesti tekevätkin. Neiti Pease, joka oli
romantillinen, nyökäytteli päätään näyttäen salaperäiseltä, eikä rouva
Wyethkään suhtautunut enää ystävättärensä ennustuksiin ja vihjauksiin
niin vihaisen kieltävästi.
»En tiedä, mitä minun pitää ajatella, Letitia», hän myönsi. »En
todellakaan ymmärrä. Alan jo melkein luulla, että Crawford rakastaa
häntä, ja otaksun, että hänellä on hyvin vakavat aikomukset. Rakastaako
Mary taas häntä, vai ei, on aivan eri asia, enkä minä uskalla ruveta
sitä arvailemaankaan. Jos hän rakastaa, ei hän ilmaise sitä sen
paremmin kuin monta muutakaan asiaa. Hän tietää, miten hänen on
pidettävä huolta omista asioistaan, ja sellaiseen kykenevät vain
harvat, Letitia.»
Mary matkusti kotiin joululomaksi ja vietti lupa-aikansa samoin
kuin edellisenäkin vuonna, auttamalla enojaan kaupassa. Vaikka ei
myynti ollutkaan niin suuri, kuin hän oli tottunut näkemään, ei se
kumminkaan ollut niin huono, että hän olisi tullut levottomaksi, ja
toverukset olivat yhtä toivorikkaita kuin ennenkin. Isaiah, jolle
kapteeni Shad oli puhunut kuin hollantilaiselle, pelkäsi hirveästi
kapteenia ja selitti luulevansa, että kaikki on niinkuin sen ollakin
pitää. Niin ollen poistui Mary South Harnissista ja palasi kouluun ja
kevätlukukauden aiheuttamiin velvollisuuksiin, olematta juuri ollenkaan
huolissaan kotiasioista. Crawford oli tullut häntä vastaan asemalle ja
tuli sitten samana iltana vieraisille kuuntelemaan Cape Codin uutisia.
Tuntui vallan ihmeelliseltä, miten Cape Codin asiat olivat ruvenneet
kiinnittämään tuon nuorukaisen mieltä viime aikoina.
Kun Mary eräänä päivänä kiiruhti kotiinsa, rouva Wyethin luo,
koulusta, oli siellä kirje odottamassa häntä. Katsottuaan leimaa
huomasi hän sen tulleen South Harnissista ja tunsikin sitten kuoressa
olevan kirjoituksen Isaiahin käsialaksi. Hän pani sen syrjään
lukeakseen sen jolloinkin sopivampaan aikaan. Monien hyökkäyksien ja
melkoisen vastustuksen jälkeen hän oli vihdoinkin suostunut tulemaan
päivälliselle Barbara Howen luo tämän kotiin Brooklineen, ja tänä
iltana oli se sitten tapahtuva. Se tulisi olemaan hänen ensimmäinen
ilmestymisensä seuraelämään — tarkoitamme tuollaiseen kotoiseen
seuraelämään. Howet olivat vanhaa sukua, rikkaita ja hienoja, eikä Mary
senvuoksi voinut olla oikein levollinen ajatellessaan tuota tukalaa
tilannetta, joka häntä odotti. Hän tiesi jotakin niiden loistavien
pukujen luvusta ja erilaisuuksista, jotka olivat hänen nuoren emäntänsä
omaisuutta, ja hänen oma pukuvarastonsa tuntui hyvin rajoitetulta ja
mitättömältä niihin verrattuna. Mutta hän kutsui terveen järkensä
avukseen ja löysi lohdutusta siitä tosiseikasta, että Barbara ja hänen
vanhempansa tietävät, kuka hän on, että hän verrannollisesti puhuen on
vain köyhä tyttö. Hän oli senvuoksi melkein varma siitä, etteivät he
olleet kutsuneetkaan häntä sellaisin edellytyksin, että hänellä sinne
tullessaan olisi yllään komeat vaatteet. Mutta jos he olivat tehneet
sen siinä luulossa — tässä seuraa nyt hieman Mary-'Gustamme vanhaa
filosofiaa — ei heidän arvosteluaan kannattanut ajatella ollenkaan, ja
kuta pikemmin hän ja he tuntisivat vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan
ja eroaisivat, sitä parempi.
Mutta vaikka hänen paras pukunsa ei ollutkaan uusi eikä loistava ja
vaikka hänen jalokivensä olivatkin silmiinpistäviä senvuoksi, ettei
niitä ollut ollenkaan, ei kumminkaan kuva, jonka hän näki kuvastimesta
järjestäessään lopullisesti tukkaansa, ollut ollenkaan epämiellyttävä.
Palvelijatar, Maggie, joka tuli huoneeseen ilmoittamaan jonkun vieraan
tulosta, kehui häntä kehumasta päästyäänkin.
»Ah, neiti, olette kieltämättä hienon näköinen», hän sanoi. »Olette
niin suloinen, ettei kukaan, joka teidät vain näkee, kaipaa sokeria
teehensä. Ah, hän tulee olemaan ylpeä teistä ja hänen pitääkin olla!
Mutta hän onkin hieno nuorukainen, ja —»
»Kuka? Mistä sinä nyt puhutkaan, Maggie?» keskeytti Mary. »Kuka tulee
olemaan ylpeä minusta ja kuka on tuo hieno nuorukainen?»
»Kukako? Kukapa muu kuin herra Smith tietysti? Hän on tuolla salissa
odottamassa teitä. Sanon hänelle, että tulette pian.»
Ennenkuin Mary ennätti pidättää hänet, poistui hän huoneesta ja
laskeutui portaita alakertaan. Mary seurasi häntä vähän ajan kuluttua.
Hän ei ollut osannut odottaakaan Crawfordia, joka oli jo käynyt
vieraisilla tämän viikon kuluessa. Mary arvaili, miksi hän oli tullut.
Hän löysi Crawfordin salista. Rouva Wyeth oli mennyt ostoksille neiti
Peasen kanssa, ja he olivat senvuoksi kahden kesken. Kun Mary tuli
huoneeseen, nousi Crawford tervehtimään.
»No, Crawford», hän kysyi, »mikä nyt on hätänä? Onko mitään tapahtunut?
Miksi olette niin vakavan näköinen?»
Crawford hymyili surullisesti. »Luullakseni senvuoksi, että olenkin
vakava», hän vastasi. »Olen saanut muutamia uutisia ja olen tullut
kertomaan ne teille.» Sitten huomattuaan hänen pukunsa, hän lisäsi:
»Mutta tehän olette menossa jonnekin?»
»Lähden piakkoin. Menen päivälliselle Barbara Howen luo ja vietän
siellä koko illan. Mutta en lähde kumminkaan vielä. Ettekö halua
istuutua?»
»Haluan varmasti, jos vain voitte suoda minulle muutamia minuutteja.
Toivoakseni voitte, koska haluan keskustella kanssanne. Olen saanut
huonoja uutisia kotoa. Isäni on sairas, ja lääkärit hoitavat häntä.»
»Ah, olen niin pahoillani! Toivoakseni se ei kumminkaan ole mitään
vakavaa?»
»En tiedä, onko se, vai ei. Mutta luultavasti se ei kumminkaan ole
toivottoman vakavaa, koska hän on kirjoittanut kirjeen itse. Se on
kumminkin tarpeeksi vakavaa minulle. Hän haluaa, että lopettaisin
opintoni täällä Harvardin lääkeopillisessa tiedekunnassa ja tulisin
sinne Länteen.»
Mary huohotti. »Lopettaako lukunsa!» hän toisti. »Pitääkö teidän
lopettaa opintonne ja luopua koko lääketieteestä? Hän ei voi
varmastikaan vaatia teitä suostumaan sellaiseen.»
Crawford pudisti päätään. »No, ei nyt aivan niinkään», hän vastasi. »En
suostuisi sellaiseen hänenkään vuokseen. Mutta hän kirjoittaa, ettei
hän ole terve, ja sanoo luulevansa, ettei hän parane pitkiin aikoihin,
tuskin milloinkaan. Hän kirjoittaa, että hän senvuoksi tuntisi itsensä
paljon onnellisemmaksi, jos olisin hänen läheisyydessään. Hän toivoo,
että lopettaisin lukuni täällä Harvardissa ja aloittaisin ne jälleen
joko Denverissa, Salt Lake Cityssä tahi jossakin muualla siellä. Hän
sanoo, että Chicagokin on paljon lähempänä. Kirje tuntuu minusta
hyvin surkealta. Tuo vanha veikko tuntuu olevan hyvin raskasmielinen.
Hän ikävöi minua, mikään ei voi olla sen selvempää, ja hän näyttää
luulevan olevansa apunikin tarpeessa. Hän sanoo, että jos opiskelisin
Denverissa, voisin käväistä kotona silloin tällöin, mikä nyt on
mahdotonta. Mitä minun on tehtävä? Minusta tuntuu ikävältä kieltäytyä,
mutta myöntyminenkin on minusta yhtä vastenmielistä.»
Mary mietti.
»Luullakseni teidän on päätettävä se itse», sanoi hän hetken kuluttua.
»Teidän on tietysti ajateltava uraanne.»
»Niin minun onkin. Mutta, puhuakseni rehellisesti, ei eroamiseni
täältä tee juuri suurtakaan haittaa uralleni. Lännessä on paljon hyviä
lääketieteellisiä yliopistoja. Epäröin vain senvuoksi, että olen
Harvardin miehiä, ja sentähden, että olin toivonut saavani lopettaa
opintoni täällä, siinä kaikki. Mutta voisin kumminkin lähteä. Mitä
neuvotte minua tekemään?»
Jälleen pyysi Mary ajatusaikaa. Hän näytti yhtä vakavalta kuin Crawfordkin.
Vihdoin hän sanoi kohottamatta katsettaan: »Luullakseni pitää teidän
lähteä.»
Crawford vaikeroi. »Pelkäsin, että sanoisitte niin», hän myönsi. »Ja
luullakseni olette oikeassakin.»
»Niin minäkin luulen. Jos isänne on apunne tarpeessa ja kaipaa teitä
ja ellei eronne vaikuta haitallisesti uraanne, on teidän luullakseni
tehtävä kuten hän toivoo.»
»Ja otaksuttavasti eivät omat toivomukseni saa tulla ollenkaan
kysymykseenkään?»
»Eivät tässä tapauksessa, eivät ainakaan paljon. Ajatteletteko, että
niiden pitäisi?»
»Ehkä ei, vaan teidän.»
»Minunko?»
»Niin. Haluatteko, että matkustaisin?» Hän kumartui eteenpäin tuolissaan
ja toisti vakavasti: »Haluatteko, Mary?»
Mary katsoi häneen ja painoi sitten katseensa maahan hänen katseensa
pakotuksesta. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin ja hän katsoi
pelokkaasti raollaan olevaan oveen. Crawford nousi ja sulki sen ja
tuli sitten aivan hänen viereensä.
»Mary», hän sanoi, »tiedätkö, miksi tämä isäni pyyntö on koskenut
minuun niin kovasti? Tiedättekö, miksi minun on niin hirveän vaikea
myöntyä ja matkustaa täältä? Syy ei ole sellainen, että poistuminen
Harvardista tuntuisi minusta vastenmieliseltä. Tietysti se tuntuisi
minusta hyvin ikävältä, mutta suostuisin siihen kumminkin epäröimättä
isäni vuoksi. Vastahakoisuuteni ei siis johdu siitä, vaan siitä, että
minusta tuntuu niin hirveän vaikealta eroni teistä. Olette tullut
minulle —»