Mutta Crawford jatkoi kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan hänen
vastustukseensa:
»Olette ruvennut merkitsemään minulle kaikkea, mitä elämällä on
minulle hyvää tarjottavana. Näiden viimeisten kuukausien kuluessa en
ole työskennellyt ansaitakseni rahaa, kunniaa ja mainetta, vaan olen
uurastanut teidän vuoksenne. En ajatellut niin ennen, sillä luulin
sellaista tapahtuvan vain kirjoissa, mutta nyt minä tiedän. Rakastan
sinua, Mary.»
Mutta Mary vastusti jälleen. »Voi, Crawford», hän pyysi, »älä nyt
viitsi.»
»Ei, sinun pitää kuunnella minua. Rakastan sinua todellakin ja
jos sinäkin rakastat minua, aion mennä naimisiin kanssasi. Ei nyt
tietystikään, sillä minunhan on suoritettava tutkintoni ensin, mutta
jolloinkin tulevaisuudessa, jos saan elää.»
Hän puri hampaansa yhteen niin päättäväisesti, että Mary tiesi hänen
päätöksensä olevan peruuttamattoman. Hän katsoi Crawfordiin, näki tämän
kasvojen ilmeen ja unhotti hetkiseksi kaiken muun paitsi ylpeytensä
hänen vuokseen ja ilonsa, että hän oli voinut herättää toisessa
sellaisia tunteita. Sitten hänen mieleensä muistuivat muut asiat, joita
hän oli punninnut ja miettinyt tuntikausia monina öinä. Kun Crawford
kumartui hänen puoleensa, hän väisti ja nousi.
»Voi älä, Crawford! Ole nyt niin kiltti!» pyysi hän jälleen. »Et saa
puhua minulle tuollaista. On väärin, että teet sellaista.»
Crawford hämmästyi. »Miksi en?» hän kysyi. »Mutta olkoonpa se nyt
oikein tahi väärin, on minun kumminkin sanottava se. Ne ovat painaneet
mieltäni kuukausia ja nyt minun on pakko sanoa ne. Rakastan sinua ja
haluan mennä naimisiin kanssasi. Saanko?»
»Voi ei, Crawford! Mahdotontahan sellainen on.»
»Mahdotontako? Miksi? Senkö — senkö vuoksi, ettet rakasta minua? Etkö
pidäkään minusta, Mary?»
Mutta Mary ei vastannut.
»Etkö?» toisti Crawford. »Katso minuun. Etkö voi rakastaa minua, Mary?»
Mary vaikeni, mutta kun Crawford astui askeleen häntä kohti, kohotti
hän kätensä vastustavasti.
»Voi, älä!» hän rukoili. »Ei, et saa! Emme saa ajatellakaan sellaista,
sillä se on aivan mahdotonta.»
»Ei se ole ollenkaan mahdotonta. Jos rakastat minua niin paljoa kuin
minä sinua, on se ainoa mahdollinen asia maailmassa. Kuuntelehan nyt
minua, rakkaani —»
»Hs! En saa kuunnella sinua. Ole nyt järkevä, Crawford! Ajattele!
Olemme molemmat vielä niin nuoria. Sinäkin aloittelet vasta lukujasi.
Kuluu vuosia, ennenkuin voit — ennenkuin voit ajatellakaan avioliittoa.»
»Mutta mehän voimme odottaa. Suostun odottamaan, kunhan vain lupaat
minulle, että haluat odottaa minua. Tahdon tehdä työtä — et voi
uskoakaan, miten aion työskennellä ja —»
»Tiedän kyllä, mutta meidän on ajateltava muitakin kuin itseämme.
Minulla on enoni. He ovat tehneet kaiken voitavansa puolestani. Ja
sinunkin pitää ajatella isääsi. Tietääkö hän minusta mitään ja onko
hänellä aavistustakaan siitä, mitä nyt olet minulle sanonut?»
Ja nyt rupesi Crawford epäröimään. Sitä ei kestänyt pitkää aikaa, vaan
kumminkin niin kauan, että Mary selvästi käsitti, millainen vastaus
tulisi olemaan, ennenkuin se lausuttaisiinkaan julki.
»Hän ei siis tiedä tästä mitään», hän sanoi. »Otaksuinkin sellaista.
Luuletko hänen suostuvan?»
»Toivon ainakin niin. Kaikki syyt ovat sellaisia, että hänen ainakin
pitäisi, eikä ole olemassa ainoatakaan, jonka perusteella hän voisi
kieltää. Tietysti hän suostuu, sillä hän on järkevä mies.»
»Niin, mutta hänellä on ehkä omat suunnitelmansa sinuun nähden
eikä avioliitto Idästä kotoisin olevan tytön kanssa kuulu ehkä
ollenkaan niihin. Olet kertonut minulle usein, miten voimakkaat hänen
ennakkoluulonsa Itää ja Idän ihmisiä vastaan ovat. Hän voi ehkä ruveta
kovastikin vastustamaan.»
Crawford suoristi hartioitaan. Hänen seuraavissa sanoissaan ei ollut
ollenkaan epäröimistä eikä epäilyä.
»Jos hän tekee sen, ei se vaikuta ollenkaan asiaan», hän sanoi. »Pidän
isästäni hyvin paljon ja olen valmis tekemään melkein mitä tahansa
hänen pyynnöstään, lukuunottamatta kumminkaan seuraavaa: En aio luopua
sinusta — edellyttäen nimittäin, että pidät minusta — hänen enkä
kenenkään muun vuoksi. Nyt se on sanottu.»
Ja hän oli todellakin sen näköinen kuin se olisikin ollut niin, mutta
Mary pudisti vain päätään. Niihin uusiin ajatuksiin ja kuvitelmiin,
jotka olivat vallanneet hänen mielensä viime talven kuluessa,
oli liittynyt epämääräinen aavistus jonkunlaisesta mahdollisesta
tällaisesta tilanteesta, ja senvuoksi olikin hänellä vastaus valmiina.
»Ah, eikä ole», hän sanoi. »Olet hänen poikansa, hänen ainoa lapsensa,
Crawford. Hän rakastaa sinua niin äärettömästi. Olet usein kertonut
minulle siitä ja minä tiedänkin, että hänen on pakko. Olette molemmat
olleet niin onnellisia ollessanne yhdessä. Luuletko, että haluan
tunkeutua väliinne erottamaan teitä?»
Crawford syrjäytti kumminkin kysymyksen sanomalla:
»Rakastatko minua, Mary?»
»Et saa kysyä minulta sellaista, Crawford. Kirjoita isällesi ja kerro
hänelle kaikki. Lupaatko tehdä sen?»
»Lupaan. Olisin tehnyt sen kaikissa tapauksissa. Jos matkustan kotiin,
kuten luullakseni minun on pakko, kerron sen hänelle suullisesti, sillä
kirjoittaminen ei ole milloinkaan puhumisen arvoista. Haluan kumminkin
kuulla vastauksesi ennen poistumistani. Etkö halua antaa sitä minulle?»
Kun hän seisoi siinä rukoilevassa asennossa, oli hän hyvin kaunis ja
miehekkään näköinen. Mutta Mary oli tehnyt päätöksensä.
»En voi, Crawford», hän sanoi. »Ehkä en tiedäkään sitä vielä. En tiedä,
tekisinkö oikein, jos sanoisin sinulle sen nyt, mitä haluat kuulla.
Matkusta kotiisi isäsi luo, koska hän kaipaa sinua. Kerro hänelle
kaikki ja kirjoita sitten minulle.»
Crawford katsoi häneen pitkään. Sitten hän nyökäytti päätään.
»Hyvä on», hän sanoi. »Teen niin. Kerron hänelle, että aion mennä
naimisiin kanssasi. Jos hän vastaa myöntävästi, kuten luulen varmasti,
kirjoitan sinulle heti, ja jos hän ei hyväksy valintaani, kirjoitan
sinulle senkin. Mutta kummassakin tapauksessa, Mary Lathrop, aion mennä
kumminkin naimisiin kanssasi. Oma kieltosi on oleva ainoa seikka, joka
sen voi estää. Ja nyt, saanko tulla luoksesi huomenillalla?»
»Ei huomenna, Crawford. Milloin aiot lähteä kotiisi?»
»Lauantaina, luullakseni. Saanko tulla ylihuomenna? Tulen vain sanomaan
jäähyväiseni, kuten ymmärrät.»
Mary epäröi. Hän ei voinut kieltääkään, vaikka hän olikin varma, että
jos Crawford pysyisi poissa, olisi se parempi heille molemmille.
»Ehkä», hän sanoi epäillen. »Mutta saat sanoa vain jäähyväiset. Sinun
pitää luvata se minulle.»
Ovikello kilahti ja palvelijatar, Maggie, tuli ilmoittamaan, että Howen
auto odotti oven edustalla. Hetkistä myöhemmin oli Mary jo huoneessaan
sovittamassa uutta hattua päähänsä kuvastimen edessä. Tavallisissa
oloissa olisi tuon hatun sijoittaminen ollut mielenkiintoista ja
huolellista hommaa, mutta nyt hän suoriutui siitä kiinnittämättä
siihen tuskin ajatustakaan. Hän toivoi sydämestään, että Howen auto ja
päivällinen odottaisivat jotakin muuta kuin häntä. Hän ei halunnut
tutustua outoihin ihmisiin, hän ei halunnut lähteä minnekään ja
kaikista vähimmän hän halusi syödä. Tämän illan olisi hän halunnut
viettää yksinään mieluummin kuin minkään muun illan elämässään.
Kumminkin ovat hyväksytyt kutsut velvoittavia tilaisuuksia, ja Mary,
kiinnitettyään hattua kostutti viimeisen kerran kasvojaan kylmässä
vedessä kostutetulla pyyheliinalla ja kiiruhti alakertaan mukautuakseen
seuraelämän aiheuttaman marttyyriuden vaatimuksiin.
Tuo päivällinen Howen ruokasalissa ei muodostunut kumminkaan
sietämättömäksi kidutukseksi sellaiselle nuorelle neidillekään, jota
oli juuri äsken kosittu ja joka nyt halusi kuunnella jotakin vähemmän
merkityksellistä. Herra Howe oli kookas ja hauska mies. Rouva Howe oli
harmaatukkainen ja miellyttävä, ja Barbara oli — Barbara. Siellä oli
muudan herra Howen ystäväkin, eräs Green-niminen vanhahko herrasmies,
joka tuntui olevan erään Bostonissa olevan tukkukaupan omistaja.
Hän kertoi hullunkurisia juttuja, ja todistaakseen, että ne olivat
hullunkurisia, nauroi hän niille sydämellisemmästi kuin kukaan muu. Hän
istui aterian aikana rouva Howen vieressä, mutta myöhemmin, kun kaikki
siirtyivät kauniiseen saliin, istuutui hän Maryn vieressä olevalle
sohvalle ja rupesi keskustelemaan Maryn kanssa.
»Ymmärtääkseni ette ole synnynnäinen bostonilainen, neiti Lathrop»,
hän huomautti. »Olette tullut tänne muualta, vai mitä? No niin, mitä
pidätte meistä?»
Mary hymyili. »Pidän Bostonista melkoisesti, herra Green», hän vastasi.
»Tunnen tämän paremmin kuin minkään muun amerikkalaisen kaupungin
ja ehkä se juuri senvuoksi minua miellyttääkin. Vasta äsken olin
tilaisuudessa näkemään muitakin suuria kaupunkeja. Olen kumminkin
kotoisin täältä läheisyydestä, sillä kotini on Cape Codilla.»
Herra Green katsoi häneen tarkkaavaisesti.
»Vai niin», hän sanoi. »Vai Cape Codilla. Onpa se melko omituista.
Ajatukseni ovat askarrelleet melko paljon sen niemen asioissa viime
päivinä. Sattui nimittäin jotakin liikettäni koskevaa, jonka vuoksi en
ole saanut tuota Cape Codia karkoitettua mielestäni. Massachusettsin
voimakas oikea käsi, kuten ehkä sanoisitte, on kääntänyt huomioni
puoleensa. Eikö niin?»
Hän nauraa hihitti omalle pilalleen. Mary oli melko ikävystynyt, mutta
hän koetti olla näyttämättä sitä.
»Mihin Cape Codin paikkaan on huomionne kiintynyt, herra Green?» kysyi
hän sanoakseen jotakin.
»South Harnissiin. Se on muudan pieni kauppala siellä niemen mutkassa.
Oletteko käynyt siellä?»
Mary hämmästyi tietysti suuresti. Vastaus, joka pyöri hänen kielellään,
oli kumminkin luonnollinen. »Olen tietysti, koska asun siellä.»
Mutta hän ei vastannut kuitenkaan niin, ja ihmettelikin sitten usein
jälkeenpäin, miksei. Hän sanoi vain: »Tunnen South Harnissin hyvin.»
»Tunnetteko todellakin?» jatkoi herra Green. »Minä en tunne, vaan
olen ollut tuttu muutamien siellä asuvien henkilöiden kanssa kauan
aikaa. Isäni tunsi heidät ennen minua. He olivat hänen liiketuttaviaan
ja he ovat ostaneet liikkeestämme paljon tavaraa vuosien kuluessa.
Tarkoitan puheellani paria vanhaa ukkelia, joilla on luullakseni
jonkunlainen sekatavarakauppa siellä. Molemmat ovat vanhoja kunnon
miehiä, luonteeltaan ja käytökseltään aivan erilaisia, mutta paljasta
kultaa sisältä. Mutta nyt olen saanut kuulla huonoja uutisia, jotka
koskevat heitä. He ovat joutuneet vaikeuksiin ja olen hyvin pahoillani
senvuoksi.»
Maryn mielenkiinto heräsi eikä hän ollut enää ikävystynyt. Hän nojautui
eteenpäin ja kysyi huohottaen:
»Mikä heidän nimensä on, herra Green?»
»Nimikö? Liikkeen nimi on Hamilton ja Kumppani. Se kuulostaa
yksinkertaiselta ja järkevältä kylläkin, mutta osakkaiden nimet on
luullakseni otettu raamatusta, sillä toisen ristimänimi on Zoeth ja
toisen Shadrach. Onko nyt hullumpaa kuultu? Ajatelkaahan nyt, että
avuttomalle lapselle annetaan nimeksi Shadrach. Viranomaisten pitäisi
estää sellainen mielettömyys kokonaan.»
Hän nauroi ääneen, mutta Marya ei naurattanut ollenkaan.
»Kerroitte heidän joutuneen vaikeuksiin», hän sanoi hitaasti.
»Millaisiin vaikeuksiin?»
»Millaisiinko? Tuollaisiin tavallisiin vain. Niin, nuori neitiseni,
sellaisiin vaikeuksiin joudumme me liikemiehet aina, ellemme ole
varuillamme, ja tuollaisia vaikeuksia sanomme me rahahuoliksi. Hamilton
ja Kumppanin liike on jäänyt jäljelle ajastaan, siinä kaikki. Heidän
liikkeensä menestyi hyvin monta vuotta, mutta sitten tuli sinne
muutamia uusia kilpailijoita muodinmukaisine aatteineen ja — silloin
saivat nuo ukkorahjukset sanoa jäähyväiset tuloilleen. Pelkään heidän
joutuneen pahaan pulaan ja heidän on tehtävä vararikko, ellei —. Mutta
luullakseni ei tämä asia kiinnitä teidän mieltänne henkilökohtaisesti.
Puhumisenne Cape Codista pani kieleni laulamaan.»
»Mutta tämä asia kiinnittää todellakin mieltäni. Sanoitte, että heidän
on tehtävä vararikko. Tarkoititte kai sitä?»
»Sitä, juuri. Olen hyvin pahoillani. Liikkeemme on kyllä valmis
myymään heille tavaroita vieläkin melkein rajattomasti, sillä he ovat
vanhoja liiketuttaviamme ja tavallaan vanhoja ystäviämmekin, kuten jo
sanoin, mutta he ovat perin rehellisiä eivätkä halua ostaa sellaista,
mitä he eivät voi maksaa. Olemme saaneet heiltä muutamia säälittäviä
kirjeitä, ei ollenkaan rukoilevia, vaan suorasukaisia ja rehellisiä.
He eivät pyydä apua, vaan esittävät meille liikkeen tilan ja jättävät
meidän päätettäväksemme luoton kieltämisen heiltä, jos huomaamme sen
välttämättömäksi. Tämä on vain eräs noita elämän pieniä surunäytelmiä,
neiti Lathrop, mutta minun käy kumminkin kovasti säälikseni noita isäni
ja minun vanhoja ystäviä. Olen tiedustellut asiaa ja pahinta kaikesta
on, että he luullakseni ovat joutuneet tuohon pulaan uhrautumalla
jonkun hyväksi. He ovat tuhlanneet rahansa aivan hyödyttömästi. Heillä
on holhokki, jonkunlainen ottotytär tahi jokin sellainen, ja tyytymättä
siihen, että hänet olisi kasvatettu samoin kuin muutkin kunnioitettavat
maalaistytöt, pukivat he hänet kuin miljoonainomistajan perillisen
ja lähettivät hänet johonkin ylhäisön tytöille aiottuun kalliiseen
kouluun, jossa —. No mutta, mikä teille nyt tuli? Herra siunatkoon!
Mitä olen puhunutkaan? Ette suinkaan tunne heitä, vai tunnetteko?»
Mary käänsi hyvin kalpeat kasvonsa häneen päin.
»He ovat enojani», hän sanoi. »Asun South Harnississa. Suokaa minulle
anteeksi, herra Green.»
Hän nousi ja meni tiehensä. Kun herra Howe muutamia minuutteja
myöhemmin lähestyi sohvaa, näki hän ystävänsä istuvan siinä, katsovan
sinne tänne ja kiihkeästi mumisevan hiljaisella äänellä: »Piru vieköön!
Piru vieköön! Piru vieköön!»
Mary poistui talosta niin pian kuin suinkin. Hänen kasvojensa ilme
kiinnitti Barbaran huomion puoleensa, ja tuo nuori neiti tiedusteli,
voiko hän pahoin. Hän vastasi kieltävästi, mutta pyysi kumminkin, että
hänen sallittaisiin lähteä heti kotiin. Hänet vietiin sinne autossa,
ja ensimmäiseksi työkseen, kun hän pääsi omaan huoneeseensa, haki hän
käsiinsä ja aukaisi Isaiahin kirjeen, joka oli saapunut iltapäivällä.
Vapisevin sormin piti hän sitä kaasulampun valossa ja luki:
»Rakas Mary Augusta!
Minun ei pitäisi kirjoittaa sinulle, ja enosi tappaisivat minut
melkein varmasti, jos he saisivat tämän tietää, mutta teen sen
kumminkin. Liike kaupassa on kokonaan loppunut. Hamilton ja Kumppani,
kiitos noiden toisten kirottujen kauppojen, ei voi enää ansaita
senkään vertaa, että sielu ja ruumis pysyisivät yhdessä, ja enonne
surevat itsensä senvuoksi sairaiksi. En ymmärrä, mikä tästä seuraa,
ellei joku keksi jotakin keinoa, jolla heidät voidaan pelastaa
pulasta. He eivät puhu asioistaan kenellekään, ja vähimmin kaikista
he haluavat, että sinä saisit ne tietää, mutta mielestäni sinun on
kuultava kaikki. He ovat tehneet paljon sinun hyväksesi. Etkö voi
keksiä jotakin keinoa auttaaksesi vuorostasi heitä? Vastaa Herran
nimessä heti. Uskollinen