Elleivät aika ja välimatka merkitseisi mitään ja elleivät
merkityksellisemmät tapaukset Mary-'Gustan elämässä olisi olleet
niin lähellä, että niihin olisi pitänyt kiinnittää huomiota, olisi
mielenkiintoista kuvailla sen kevään ja sitä seuraavan kesän
tapahtumia. Kun nuo tapahtumat merkitään aikajärjestyksessä, olivat ne
seuraavat: Ensiksikin keskustelivat toverukset usein ja kauan neiti
Peasen suunnitelmasta sillä seurauksella, että Zoeth, joka oli vanhempi
osakas, kirjoitti neiti Peaselle:
»Shadrach ja minä myönnymme. Meidän olisi pitänyt myöntyä jo aikoja
sitten, mutta liha on heikko ja meistä tuntui hyvin vaikealta
mukautua sellaiseen ajatukseen, että meidän on luovuttava tyttösemme
seurasta koko kesäksi. Mutta nyt me ymmärrämme, että meidän on
luovuttava siitä, koska tilaisuus on liian edullinen hänelle
hylättäväksi. Sallimme siis hänen matkustaa ja kiitämme teitä enemmän
kuin osaamme ilmaistakaan. Hän tarvitsee vaatteita ja muutakin
mukaansa, ja Shadrach ja minä kysymme nyt teiltä, haluatteko olla
niin ystävällinen ja auttaa häntä niiden valitsemisessa. Ehkä rouva
Wyethkin tahtoo auttaa. Teette meille suuren hyväntyön, jos te kaksi
haluatte tehdä sen, sillä Shadrach ja minä emme ole juuri perillä
sellaisista asioista. Lähetämme sitten rahaa ja maksamme kaiken.»
Sitten seurasi suunnitelman ilmoittaminen Marylle itselleen. Alussa ei
hän voinut uskoakaan, että ehdotus tehtiin vakavassa tarkoituksessa,
ja ymmärrettyään, että matka Eurooppaan — hänen lempiunelmansa jo
pienenä tyttönäkin ja useimmiten leikitty leikki nukkien kanssa
South Harnississa olevan talon ullakolla — niin, kun hän vihdoinkin
uskoi, millainen tilaisuus hänelle oli tarjona, epäröi hän kumminkin
vielä silloinkin suostumasta siihen. Enot olivat niin suuresti hänen
apunsa tarpeessa kaupassa ja he tulisivat varmaankin kaipaamaan häntä
hirveästi. Hän ei luullut mitenkään voivansa matkustaa pois heidän
luotaan. Neiti Peasen ja rouva Wyethin yhteiset ponnistuksetkaan eivät
voineet muuttaa hänen päätöstään jäädä kotiin. Ainoastaan yhteinen
selitys, joka oli melkein kuin käsky ja jonka alla oli molempien
Hamilton ja Kumppanin osakasten nimet, sai sen aikaan. Hän suostui
silloin, mutta hyvin vastahakoisesti.
Laiva lähti Bostonista — neiti Peasen kansalaisuskollisuus esti
häntä matkustamasta New Yorkista lähtevässä laivassa — kesäkuun
kolmantenatoista päivänä, viikon kuluttua tutkinnosta. Rouva Wyeth ja
Mary olivat olleet läsnä tutkintojuhlallisuuksissa ja niitä seuraavissa
huveissa Crawfordin vieraina. Crawfordin isä, Edwin Smith, ei tullut
Carson Citystä katsomaan, miten hänen poikansa sai pergamenttinsa Alma
Materilta. Hän oli kyllä aikonut tulla — Crawford oli jo ollut siitä
melkein varma — mutta viime hetkellä sattunut sairaus oli kumminkin
estänyt matkan. Hän kirjoitti, ettei se ollut mitään vaarallista, ja
sanoi toivovansa, että hän silloin on jo terve ja hyvässä kunnossa, kun
Crawford palaa Länteen graduoimisen jälkeen.
»Jumala sinua siunatkoon, poikani (kirje loppui). Jos tietäisit,
miltä vanhasta isästäsi tuntuu poissaolo sieltä, antaisit varmasti
anteeksi hänelle, että hänen on ollut pakko turvautua lääkäreihin.
Tule heti kotiin, kun juhlallisuudet loppuvat. Tuolla järviseudulla
jossakin on neljän naulan painoinen forelli odottamassa jompaakumpaa
meistä. Sen pyydystäminen on joko sinun tehtäväsi tahi minun.»
Crawford näytti kirjeen Marylle. Hän oli pahoillaan, mutta ei
kumminkaan niin kovasti kuin tyttö oli luullut.
»En todellisuudessa uskaltanut milloinkaan varmasti otaksuakaan, että
hän tulisi», hän selitti. »Näin on käynyt monta kertaa ennenkin.
Aina silloin, kun isä on aikonut matkustaa tänne Itään, on jotakin
tapahtunut, joka on estänyt matkan. Nyt taasen on käynyt niin ja minä
olinkin siitä melkein varma. Millainen vahinko! Toivoin niin, että
olisin saanut esittää teidät hänelle ja hänet myöskin teille», hän
lisäsi.
Marykin oli hieman pahoillaan, sillä hän oli melkein odottanut tuota
tutustumista herra Smithiin. Hän oli hänen ystävänsä isä, ja yksistään
jo se asia teki hänestä mielenkiintoisen henkilön, mutta oli olemassa
kumminkin jotakin muutakin — jonkunlaista tuohon mieheen liittyvää
salaperäisyyttä, jonka oli aiheuttanut Crawfordin hänelle näyttämä
valokuva. Tuo mies tuossa valokuvassa muistutti tietysti Crawfordia,
mutta Marystä tuntui kumminkin siltä, että se muistutti jotakin toista
paljon enemmän, jotakin, jonka hän joko tunsi tahi jonka valokuvan hän
oli nähnyt. Mary oli pahoillaan, ettei hän saanut tavata häntä.
Nuo tutkintojuhlallisuudet olivat suurenmoiset. Ainakin tusina
nuorukaisia pyysi Marya sinne, hän oli mukana päivällisillä,
konserteissa ja muissa juhlissa, tanssi paljon, mutta olisi saanut
tanssia vielä enemmänkin, jutteli, nauroi ja huvitteli siten kuin
vain terve, onnellinen ja kaunis tyttö voi huvitella. Ja seuraavana
tiistaina hän ja neiti Pease katsoessaan laiturille höyrylaivan
yläkannelta heiluttelivat nenäliinojaan rouva Wyethille, Zoethille,
kapteeni Shadrachille ja Crawfordille, jotka seisoessaan laiturilla
heiluttelivat omiaan vastaukseksi suuren laivan liukuessa hitaasti
pois satamasta ja kääntäessä keulaansa Minot'n majakkaa ja aavaa
merta kohti. Molemmat toverukset olivat nyt tulleet Bostoniin yhdessä
ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Hamilton ja Kumppanin liikekilpi
oli ripustettu kaupan seinälle.
»Annabel on myyjättärenä kaupassa», selitti Shadrach, »ja Isaiah auttaa
häntä. Siinä olemme kyllä luullakseni panneet sokean auttamaan toista
sokeaa, mutta emme siitä välitä, emmehän, Zoeth? Päätimme vakavasti,
että tulemme katsomaan lähtöäsi, Mary-'Gusta, vaikka meidän sitten
olisi pitänyt uida tänne ja ampua raketteja ilmaan Race Point'ilta
näyttääksemme sinulle, missä olemme. Älä nyt unhota, mitä sinulle
sanoin. Jos matkustatte niin kauas kuin Leghorniin asti, hae silloin
kaikin mokomin käsiisi Peroti-niminen laivanvarustaja. Kysy häneltä,
muistaako hän vielä Shad Gouldia, jonka hän tunsi vuonna '65. Ellei hän
ole kuollut, lyön vaikka vetoa kanssasi, että hän muistaa.»
Niin purjehti Mary-'Gusta tiehensä, ja kymmenen ihmeellisen viikon
unelmat muuttuivat todellisuudeksi ja nuo ullakkokuvitelmat eivät
olleet enää mitään kuvitelmia. Sota ei ollut vielä tullut kylvämään
teräsviljaansa eikä tultansa Ranskan ihaniin laaksoihin eikä
kukkuloille, eikä korjaamaan veristä kuolemansatoaan, ja senvuoksi
huvimatkailijat matkustivatkin mukavasti kaupungista kaupunkiin ja
Seinen rannoilta Loiren äyräille. He viettivät kolme viikkoa Sveitsissä
ja pari Italiassa, ja palasivat loppuviikoiksi Lontooseen, jossa Mary
neiti Peasen taitavalla johdolla kulki kaupoissa, sekä noissa suurissa
Regent- ja Oxford-katujen varsilla olevissa että pienemmissäkin,
jotka olivat yhtä puoleensa vetäviä ja joissa tavarat olivat vieläkin
kalliimpia. Hän tutki useimmat kaupat Bond-kadun varrella ja
Piccadillyssä ostaen lahjoja ja muistoja kotona oleville. Ja vihdoin
koitti sitten sekin päivä, jolloin hän nojautuessaan laivan partaaseen
näki Irlannin sumuisen rannikon katoavan taivaanrannan taakse ja
totesi, että hänen ihmeellinen lupa-aikansa oli ohi, ja huomasi
olevansa matkalla kotiin.
Matka meren yli oli melko vastenmielinen ja myrskyinen, kuten matkat
länteen tavallisesti ovatkin, mutta laiva oli mukava ja nopeakulkuinen,
ja heidän aikansa kului siellä hauskasti. Mary ei ollut Bostonissa
kuin päivän matkustaen jo seuraavana aamuna South Harnissiin. Hänellä
oli vielä viikko käytettävänään ennen koulun alkamista, ja tuon viikon
hän aikoi viettää enojensa luona. Hän lupasi pyhästi, ettei hän tuhlaa
siitä muiden hyväksi minuuttiakaan.
Tuossa rannalla olevassa talossa vallitsi sinä päivänä suuri ilo
ja ihmeellinen oli se päivällinen, jonka Isaiah valmisti juhlan
kunniaksi. Maryn oli pakko kertoa matkansa vaiheet alusta loppuun
saakka noiden kolmen kuulijan nyökäytellessä päätään, huudahdellessa
myötämielisyydestä tahi keskeyttäessä kysyäkseen jotakin. Hän oli
kyllä kirjoitellut heille ahkerasti, mutta kuten Isaiah sanoikin,
»kirjoittaminen ei ole puhumista». Maryn oli sen vuoksi kerrottava,
ja hänen enonsa ja Isaiah kuuntelivat. Kello oli jo kaksitoista sinä
iltana, ennenkuin he rupesivat ajattelemaan levollemenoa, ja seuraavana
aamuna aamiaista syötäessä alkoi kyseleminen jälleen.
»Otaksun, että rouva Wyeth tuli kai satamaan teitä vastaan, kun
laivaanne odotettiin tulevaksi?» kysyi Zoeth.
»Kyllä», vastasi Mary.
»Oliko siellä muitakin? Oletko kuullut mitään tuosta nuoresta
Smithistä? Oliko hänkin siellä?» kysyi kapteeni Shadrach hyvin
viattoman näköisenä.
Mary punastui hieman. Hän tiesi sen olevan tyhmää, sillä ei ollut
olemassa minkäänlaista syytä maailmassa, miksi hänen olisi pitänyt
hämmästyä, mutta hän ei voinut sille mitään.
»Ei, eno Shad», hän vastasi. »Hän ei ollut siellä. Hän ei ole palannut
Lännestä vielä, mutta hän tulee kyllä Bostoniin tulevalla viikolla, kun
opinnot lääkeopillisessa tiedekunnassa alkavat.»
»Hän on kai kuluttanut lomansa hyvin hauskasti tuolla Lännessä, vai
mitä?» kysyi kapteeni vieläkin aivan muina miehinä.
»Kyllä. Hän on kumminkin kirjoittanut minulle niin.» Katsoen
vuorotellen kuhunkin kuulijaansa erikseen lisäsi hän: »Minulla on
muutamia hänen kirjeistään mukanani täällä. Jos haluatte kuunnella,
luen ne teille ääneen.»
»Ei, ei, ei sinun tarvitse tehdä sitä», vastasi kapteeni Shadrach
nopeasti. Mutta katsottuaan häneen vielä kerran sanoi Mary:
»Luullakseni teen sen kumminkin», ja poistui hakeakseen kirjeet esille.
Kapteeni Shad, jolla näytti olevan hieman paha omatunto, katsoi
toveriinsa.
»Hänen ei tarvitse lukea niitä, ellei hän halua, vai tarvitseeko,
Zoeth?» hän sanoi. »En tarkoittanut, että hän tekisi sen.»
Herra Hamilton näytti epäilevältä ja huolestuneelta.
»Hm!» hän sanoi jatkamatta sitten enää.
Mary palasi tuoden mukanaan kirjeet, joista hän aikoi lukea muutamia.
Crawford oli viettänyt kesänsä osaksi kotonaan Carson Cityssä ja osaksi
isänsä kanssa vuoristossa, jossa hän oli metsästellyt ja kalastellut,
ja nähtävästi huvitellut kovasti. Kirjeet olivat vilpittömiä ja
suorasukaisia, hyvin leikillisiä ja liioittelevia, lyhyesti sanottuna,
juuri sellaisia, jollaisia voimakkaiden ja puhdasmielisten nuorukaisten
pitääkin kirjoittaa, ja joskus kirjoittavatkin. Ne eivät olleet
ollenkaan hentomielisiä, eikä Isaiahkaan rakastuneine kuvitteluineen,
kuten Shadrach sitä nimitti, voinut sanoa niitä sellaisiksi.
Toverukset ja Isaiah kuuntelivat tarkkaavaisesti kirjeiden
lukemista, ilmaisten sitten mielipiteensä. Shadrachin hyväksyminen
oli äänekkäintä, mutta hänen oli kumminkin hyvin vaikea katsella
holhokkiaan silmiin. Juuri ennen levolle menoa, sittenkuin Zoeth ja
Isaiah olivat menneet yläkertaan nukkumaan ja kun hän sulki ovet yöksi,
tuli Mary, jonka hän luuli myöskin poistuneen, takaisin ruokasaliin ja
seisahtui hänen eteensä.
»Eno Shad», hän sanoi vakavasti, »tule tänne muutamiksi minuuteiksi ja
istuudu. Haluan puhella kanssasi.»
Hän talutti enon suureen keinutuoliin, istuutuen sitten itse sen
vieressä olevaan pienempään.
»Katso nyt minua silmiin», hän komensi. »Ei, älä koetakaan katsella
ikkunasta pihalle. Niin, en ihmettele ollenkaan, että punastut. Minusta
sinun pitäisi hävetä.»
»Mi-mitä sinä oikeastaan sanotkaan!» änkytti Shadrach punastuen yhä
enemmän. »Mitä tarkoitat? Punastun! Kuka tässä punastuu?»
»Sinä juuri», sanoi tuo nuori neiti tiukasti. »Ja sinä tiedät sen.
Katso nyt minua suoraan silmiin. Eno Shad Gould, eikö sinustakin olisi
ollut paljon rehellisempää kysyä minulta vihjauksien asemasta, olenko
kirjeenvaihdossa Crawford Smithin kanssa, jos nyt kerran haluat saada
sen tietää? Eikö sinustakin sellainen menettely olisi ollut parempi?»
»Vihjauksien asemastako? Mitä maailmassa — No mutta, Mary-'Gusta.»
Hänen kasvonsa olivat todellakin katsomisen arvoiset. Mary puri
huultaan voidakseen olla nauramatta.
»Niin, vihjauksien asemasta juuri», hän sanoi, »olisit voinut kysyä,
kirjoitammeko toisillemme. Nyt sinä tiedät, että kirjoitamme, ja nyt
kun olet kuullut, millaisia hänen minulle kirjoittamansa kirjeet ovat,
niin sano, onko sinulla mitään sitä vastaan?»
»Vastaanko? Ei tietystikään. Mielestäni se on päinvastoin hauskaakin.
Minäkin haluan saada kirjeitä paljon mieluummin kuin kirjoittaa
sellaisia», lisäsi hän vakuuttavasti.
»No, miksi sitten —»
»Mitä? Minä —»
»Eikö sinua ollenkaan hävetä?» sanoi Mary.
»Minuako? Tulimmainen sentään, hävettääpä tietenkin! Kas niin! Minua
rupesi hävettämään heti tehtyäni tuon kysymyksen.»
»No, miksi sitten teit sen?»
»Katsohan nyt, Mary-'Gusta, halusin vain saada sen tietää. Zoeth-enosi
ja minä olemme luotsanneet sinua jo melko kauan aikaa, mutta nyt alat
olla jo niin suuri, että voit ruveta risteilemään omalla vastuullasi
— tarkoitan järkevästi, ymmärrät kai sen — mutta, no niin, olemme
niin tottuneet tekemään havainnoita aina keskipäivällä nähdäksemme,
millainen sinun suuntasi aina on, että on vaikea luopua tuosta
totutusta tavasta. Zoethilla ei ollut kumminkaan mitään osaa tähän»,
hän lisäsi rehellisesti. »Hän ei vihjaillut ollenkaan, kuten sinä
sanot. Luullakseni saarnaa hän pääni mäsäksi senvuoksi jouduttuamme
kahden kesken.»
»Olet ansainnutkin, että hän tekee sen — ainakin osittain. Pyydätkö
minulta anteeksi?»
»Varmasti! Pyytäisin sitä polvillanikin, ellei minulla olisi tuota
kirottua reumatismia.»
»Lupaat siis, ettet vihjaile enää?»
»En totisesti tee sitä vasta.»
»No hyvä sitten. Jos haluat, että kertoisin sinulle jotakin, niin ole
hyvä ja kysy. Sinun pitää luottaa minuun, Shad-eno. Lupaan kertoa
sinulle aina, kun minulla on jotakin kerrottavaa.»
»Tiedän sen, Mary-'Gusta. Minua hävettääkin tuo vihjailemiseni. Jumala
sinua siunatkoon, kultaseni. Suutele nyt minua toivottaessasi minulle
hyvää yötä.»
Kapteeni suuteli häntä ja pitäen häntä sylissään katsoi häntä hellästi
silmiin. Ja kun Mary vastasi hänen katseeseensa, punastui Mary kovasti
ja kätki nopeasti kasvonsa kapteenin takin rinnuksiin. Sitten hän
riistäytyi irti, ja toivotettuaan hyvää yötä juoksi pois huoneesta ja
pakeni portaita pitkin yläkertaan.
Shadrach katsoi hänen jälkeensä, huokaisi ja lopetettuaan ovien
lukitsemisen meni itsekin yläkertaan. Koska hänen toverinsa huoneesta
näkyi valoa, meni hän sinne ja näki herra Hamiltonin istuvan pienen
pöydän ääressä, jolle hän oli levittänyt monta paperiarkkia, jotka
olivat täynnä numeroita. Kapteeni oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa,
ettei hän heti huomannutkaan papereita.
»Zoeth», hän sanoi, »Mary-'Gustastamme on jo tullut täysikasvuinen
nainen. Tämäkin kesä on muuttanut häntä. Hän ei kyllä näytä vanhemmalta
ja on kauniimpi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ajattelee eri tavalla
ja minusta tuntuu siltä, ettemme saa pitää häntä enää kauan luonamme,
vaikka toivoisimmekin sitä miten paljon tahansa. — No mutta?» huudahti
hän sitten huomaten äkkiä ystävänsä hommat. »Askarteletko vieläkin
noiden kanssa? Sanoinhan sinulle, ettei sinun pidä huolehtia enää, vaan
mennä nukkumaan.»
Zoeth pudisti päätään. Hänen tavallisesti niin tyynet ja ystävälliset
kasvonsa olivat nyt menettäneet osan tuosta tyyneydestään. Hän näytti
väsyneeltä ja huolestuneelta, ja lampun heittämät varjot tummensivat
hänen otsassaan olevia ryppyjä. Hän katsoi silmälasiensa yli.
»Shadrach», hän sanoi, »en voi auttaa sitä. Koetan olla huolehtimatta
ja koetan luovuttaa kuormani Kaikkivaltiaan kannettavaksi, niinkuin
meidän on käskettykin tehdä, mutta minä en näytä kumminkaan voivan
luovuttaa niitä kaikkia. Elleivät asiat selvene hyvin pian, en
tiedä — en todellakaan tiedä enkä uskalla ajatellakaan», hän lisäsi
toivottomasti.
Kun hänen kätensä vapisi, rapisi siinä oleva paperi. Kapteeni Shadrach
rypisti otsaansa.
»Ellei meidän olisi pakko tehdä noita talviostoksiamme», hän mumisi.
»Sehän kuitenkin on jonkunlainen lohdutus, että luottomme on hyvä.»
»Niin onkin vielä nyt, koska Bostonin kauppiaat eivät tiedä mitään.
Mutta me tiedämme kumminkin tahi ainakin pelkäämme tietävämme ja se
muuttaa asian yhä pahemmaksi. Kuinka me voimme enää ostaa ihmisiltä,
jotka ovat olleet ystäviämme koko sen ajan kuin meillä on ollut kauppa,
tietäessämme, että —»
Hänen toverinsa keskeytti:
»Emme tiedä mitään ratkaisevaa vielä», hän sanoi. »Pysy vain tiukasti
paikoillasi, Zoeth. Panen vetoon yhdeksän yhtä vastaan, että me kyllä
suoriudumme kaikista vaikeuksista. Millainen kesä tämä on ollutkaan!
Ja kun ajattelen», hän lisäsi vihaisesti, »kuinka hyvin me suoriuduimme
ennen noiden uusien kauppojen avautumista, tulen melkein hulluksi. Otan
jonakin yönä tulitikkuja mukaani ja sytytän ne palamaan. Nuo kirotut
rosvot! He ovat ottaneet itselleen hyvät cape-codilaiset nimet, joihin
heillä ei ole minkäänlaista oikeutta. 'Bakerin Basaari!' Hyi hitto!
'Rheinsteinin Ryöväriluola' olisi mielestäni paljon sopivampi nimi.
Kuulehan nyt, Zoeth, emme saa vihjaistakaan Mary-'Gustalle tästä.
Meillä on niin paljon rahoja hallussamme, että voimme maksaa hänen
menonsa tuolla koulussa, vai mitä?»
»On kyllä, Shadrach. Olen pitänyt huolta siitä. En tiedä kumminkaan,
olisiko minulla ollut oikeutta sellaiseen. Rahat olisi ehkä pitänyt
lähettää jonnekin muualle, mutta olkoon se nyt joko oikein tahi väärin,
ne menevät nyt kumminkin Maryn tarpeisiin, ja toivoakseni antaa Jumala
sen minulle anteeksi. Ja sinä puhuit totta sanoessasi, ettei meidän
pidä ilmaista hänelle huoliamme. Hän on niin tunnollinen, että hän
silloin mahdollisesti lopettaa koulunsa ja tulee tänne meitä auttamaan.
Hän ei epäröisi ollenkaan päättäessään sen.»
»Olet oikeassa sanoessasi, että hän tekisi niin. On siunattu asia,
että hän luulee omistavansa omiakin varoja, ja otaksuu, että hänen
kouluuttamisensa maksetaan niistä. Ellei asia olisi niin, olisi hän
koko ajan nurissut kustannuksista. Meidän pitää teeskennellä, että
kaikki asiat ovat mainiossa kunnossa, ja kun hän on läheisyydessä,
pitää meidän olla iloisia. Emme saa sanoa Isaiahillekaan sanaakaan.»
»Ei tietystikään. Isaiah on kysellyt minulta monta kertaa viime
aikoina, vahingoittavatko nuo uudet kaupat liikettämme. En ihmettele
ollenkaan, vaikka hän mielessään hieman epäilisikin.»
»Hm! Kaikki on hyvin niin kauan kuin hän malttaa olla lausumatta julki
noita epäilyksiään. Jos huomaan merkkiäkään siitä, että nuo epäluulot
alkavat nousta Aatamin omenan yläpuolelle, painan ne varmasti jälleen
alas. Pistän kirpun Isaiahin korvaan ja kostutan liimalla tuon kirpun
jalat, että se pysyy siellä.»
Vaikka Mary-'Gusta huomasikin, että nuo kylässä olevat pari uutta
kauppaa näyttivät menestyvän, ja vaikka hän totesikin, ettei Hamilton
ja Kumppanin tavaranvaihto suurennut syyskuussakaan, olivat vastaukset
hänen kysymyksiinsä niin tyynnyttäviä, että hänen levottomuutensa
haihtui. Hänen Zoeth-enonsa karttoi kyllä suoraa vastausta, mutta
kapteeni Shadrach etsi tekosyitä hyväsydämisesti ja iloisesti.
Isaiahkin sanoi, että »kaikki menee vallan mainiosti». Mutta Mary pani
hänet lupaamaan, että hän kirjoittaa Marylle heti, jos asiat alkavat
hiemankaan näyttää toisenlaisilta. Isaiah antoi tuon lupauksen hieman
vastahakoisesti.
»Luulen, että kapteeni Shad ryhtyy toimiin ja lyödä läimäyttää minua
päähän pleissausnaulalla, jos hän vain huomaa, etten voi pitää suutani
kiinni», sanoi Isaiah siten, että Mary huomasi hänen vain toteavan
asian todellisen laidan.
Mary nauroi. »Voi, eikö mitä!» hän huudahti. »Lupaan puolustaa teitä
silloin, Isaiah. Muistakaa nyt, että teidän on kirjoitettava minulle
vilpittömästi, miten asiat täällä luistavat.»