Uudenvuoden jälkeisenä päivänä palasi Mary Bostoniin ja kouluun.
Pitkä talvilukukausi, jota Madeline Talbott, jonka isä oli tuomari,
sanoi »kovaksi rangaistukseksi», alkoi. Bostonin kuuluisat itätuulet,
jotka ovat niin tervetulleet kesällä ja niin raa'at ja läpitunkevat
talvella, lupasivat entiseen tapaansa lunta ja lumisohjua, joten
käveleminen Pinckney-kadulta kouluun ja koulusta takaisin ei tuntunut
aina kovinkaan hauskalta. Rouva Wyeth sai kaulansa hieman kipeäksi
ja neiti Pease vilustui ja sai yskän, mutta he selittivät kumminkin
yksimielisesti, että nuo taudit johtuivat kokonaan heidän omasta
typeryydestään eivätkä ollenkaan ilmastosta, jonka, ollen kuten hekin
kokonaan bostonilaista, piti ollakin sopivassa määrin kylmää.
Onneksi säästyi Mary sekä kylmältä että sairaudelta. Kävelyt
kaikenlaisessa ilmassa tekivät hänelle hyvää, ja hänen punaiset
poskensa ja kirkkaat silmänsä olivat päteviä todistajia siitä, että hän
oli terve. Hän edistyi hyvin opinnoissaan, ja Cabot'n neidit, joita
ei ollut niinkään helppo tyydyttää, olivat selvästi hyvin mieltyneet
häneen. Kotona taasen — hän oli oppinut nimittämään rouva Wyethin
mukavaa taloa kodikseen, jota ei tietystikään voitu verratakaan South
Harnississa olevaan todelliseen kotiin, pidettiin hänestä enemmän
kuin milloinkaan ennen. Hän ei ollut ainoastaan emännän, vaan myös
neiti Peasenkin suosikki, neiti Peasen, joka oli melko oikullinen ja
jonka ystävyyttä oli melkein mahdoton saavuttaa. Nuo molemmat naiset
keskustelivat usein tytöstä.
»Hän on erikoinen», sanoi neiti Pease muutamassakin tilaisuudessa. »Kun
otetaan huomioon hänen aikaisemmat mahdollisuutensa, ovat mielestäni
hänen käytöksensä ja itsehillitsemiskykynsä täydelliset. Hän on aivan
ihmeellinen.»
Rouva Wyeth tuhautti nenäänsä. Häntä ilahdutti kyllä, että Marya
kehuttiin, mutta hän ei voinut hyväksyä ystävättärensä käyttämiä sanoja.
»Herran nimessä, Letitia», hän sanoi, »älä nimitä häntä niin. Tuo sana
'ihmeellinen' tuo aina mieleeni Crummelin lapsen kertomuksesta Nicholas
Nicklebyn, tuon, jolla oli viheriä auringon varjostin ja valkoinen
puku.»
Neiti Pease hymyili sellaisen ylevää hymyä, jota on oikaistu, mutta
joka itse aikoo neuvoa toista.
»En ymmärrä, miksi juuri tuon sanan pitää tuoda tuo mainitsemasi
henkilö mieleesi», hän sanoi. »Jos muistan oikein, ja minut on
kasvatettu Dickensin hengessä, oli hän 'ilmiö' eikä mikään 'ihme'.
Se ei kumminkaan vaikuta suuriakaan, miten sinä ja minä nimitämme
Mary Lathropia, sillä sitä ei kuitenkaan voida kieltää, että hän on
erinomaisen hyvin kasvatettu, sieväkäytöksinen ja kohtelias tyttö,
jonka —»
»Hän on sitäpaitsi suloinen ja terve», keskeytti rouva Wyeth lopettaen
lauseen. »Tiedän sen yhtä hyvin kuin sinäkin, Letitia Pease. Ja sinä
tiedät minun tietävän sen. No, mitä sinulla on mielessäsi sellaista,
joka koskee Marya? Tiedän siellä olevan jotakin, koska olet vihjaillut
siitä jo toista viikkoa. Sano se nyt.»
Neiti Pease oli salaperäisen näköinen.
»Ah, minulla on vain muudan suunnitelma», hän sanoi. »En voi
kertoa sinullekaan, Emily, vielä millainen se on. Katso, se ei ole
todellisuudessa mikään suunnitelma, vaan jonkunlainen aate. Marykaan ei
tietysti tiedä siitä vielä mitään.»
»Hm! Onko tuo suunnitelma tahi aate, sano sitä nyt miksi vain haluat,
hauskakin? Tarkoitan, tuntuuko se hänestäkin hauskalta, kun hän kuulee
sen?»
»Toivon ainakin niin.»
»Kuulehan nyt, Letitia», sanoi rouva Wyeth epäilevästi, »et suinkaan
suunnittele mitään naurettavaa hentomielistä yllätystä tuolle lapselle,
ethän? Toivoakseni et suunnittele avioliittoa hänelle?»
»Avioliittoako? Mitä sinä nyt puhutkaan? Jos tarkoitat, että koetan
saada hänet naimisiin jonkun miehen kanssa», hän korosti ivallisesti
mies-sanaa, »on minun totisesti torjuttava sellainen luulo.»
»Hm! No niin, jos hän joskus menee naimisiin, toivon hänen saavan
oikean miehen eikä miehen jäljennöstä. Hyvä on, Letitia. Olen iloinen,
ettei suuri aatteesi, olkoon se nyt millainen tahansa, koskenut sitä
asiaa!»
»Ei tietystikään. Tunnet ajatukseni avioliitosta, Emily Wyeth. Ja mitä
tuollaiseen puhemiehen toimeen tulee, voidaan sinua epäillä paljon
enemmän sellaisesta kuin minua. Tuo nuori sukulaisesi Sam Keith on
ruvennut käymään täällä hyvin usein viime aikoina. Hän voi uskotella
tulevansa tänne vain puhutellakseen sinua, mutta minä uskallan
kumminkin epäillä sitä suuresti.»
Rouva Wyeth hymyili julmasti.
»Samuel on kyllä ollut täällä nykyään melko usein», hän myönsi, »mutta
älä ole huolissasi senvuoksi, Letitia. Olen pitänyt tuota nuorukaista
silmällä. Samuel on yhtä herkkä kauniille tytöille, kuin lapset
tuhkarokolle. Ja hänen kohtauksensa muistuttavat minua tuhkarokosta
yhtä paljon kuin jostakin muusta nopeasti tulevasta taudista, joka
alussa aiheuttaa korkean kuumeen ja vie ihmisen hourioon, mutta
jonka tuottama kuume pian laskee, potilaan parantuessa sitten
nopeasti. Tätä puuskaa emme tarvitse ollenkaan pelätä, sillä tässä
ei ole mitään vaaraa eikä tartuntaa olemassakaan. Mary ei suhtaudu
hänen kosiskeluunsa ollenkaan vakavasti.»
»Entä sitten tuo toinen nuorukainen, Smith, vai mikä hänen nimensä nyt
taasen onkaan? Hän on ollut täällä pari kertaa joulun jälkeen.»
Rouva Wyeth näytti nyt menettävän kärsivällisyytensä.
»No, mitä hänestä?» hän kysyi tiukasti.
»Ei mitään minun tietääkseni, mutta ehkä —»
»Siinä ei ole minkäänlaista ehkää. Tuo Smithin poika näyttää
olevan melko kiltti nuorukainen ja melko järkeväkin noin nuoreksi
rasavilliksi. Kuulemani mukaan ovat hänen vanhempansa, vaikka he
asuvatkin tuolla Lännessä jossakin kaivoksessa, karjatalossa tai
jossakin sellaisessa, kunnioitettavia henkilöitä. Miksi hän ei saisi
tulla katsomaan Marya silloin tällöin ja miksi ei Mary saisi puhutella
häntä? Armollinen Luoja, millainen tästä maailmasta mahtaisi tullakaan,
elleivät nuoret henkilöt saisi seurustella keskenään! Älä sano minulle,
ettei sinulla ole ollut nuoria miestuttuja ollessasi nuori tyttö,
Letitia, sillä en usko sinua kumminkaan.»
Neiti Pease suoristautui tuolissaan.
»Ei ole ollenkaan luultavaakaan, että sanon sellaisia mahdottomuuksia»,
hän tiuskaisi.
Siis sai tuo nuori miestuttava tulla silloin tällöin, ei kumminkaan
liian usein, sillä siitä piti rouva Wyeth huolta. Vaikka hän ei
saanut tullakaan niin usein kuin häntä ehkä olisi haluttanut, hän
tuli kumminkin ja tuttavuus muuttui vähitellen ystävyydeksi. Silti
ei kukaan, lukuunottamatta ehkä tuota hentomielistä neiti Peasea,
voinut aavistaakaan, että tuo tuttavuus voisi kehittyä muuksikin kuin
ystävyydeksi. Ei Mary sitä varmastikaan aavistanut eikä luultavasti
Crawfordkaan silloin vielä. Hän piti kyllä Mary Lathropista. Hän oli
hyvin kaunis tyttö, mutta ollen erilainen kuin muut kauniit tytöt,
jotka hän tunsi ja koska kauniit ylioppilasjalkapallokuuluisuudet
ovat aivan erikoisasemassa muihin ihmisiin nähden, tunsi Crawford
sellaisia paljonkin — ei Mary katsonut ihailevasti hänen silmiinsä, ei
pitänyt hänen leikkipuheitaan »kuolettavan hauskoina» eikä kiemaillut
hänelle millään tavalla. Jos nuo leikkipuheet olivat hauskoja, nauroi
hän niille iloisesti ja miellyttävästi, mutta jos ne sattuivat
olemaan mitättömiä, kuten joskus tapahtui, oli hän valmis sanomaan
sen hänelle. Mary ei aina yhtynyt hänen mielipiteihinsä, koska
hänellä oli useammasta asiasta omansa, ja jos Crawford tiedusteli
hänen mielipidettään jostakin asiasta, oli hänen vastauksensa aina
rehellinen, jolleikaan juuri sellainen, kuin hän oli odottanut ja
toivonut.
»Herranen aika, olettepa te todellakin suorapuheinen!» hän huomautti
melko surullisesti kysyttyään Maryn mielipidettä käyttäytymisestä ja
saatuaan vastauksen heti.
»Ettekö sitten halua, että olisin sellainen?» kysyi Mary. »Kysyitte
minulta, mitä mielestäni teidän olisi pitänyt tehdä ja minä vastasin
teille suoraan.»
»Aivan niin. Sanoitte sen minulle todellakin.»
»No, ettekö sitten sitä halunneetkaan?»
»En tiedä, halusinko, että sanoisitte minulle juuri sen.»
»Mutta tehän kysyitte, mitä ajattelen siitä asiasta, ja vastaukseni
sisälsi vilpittömän mielipiteeni. Eikö teidän mielestänne olisi pitänyt
menetellä juuri niin?»
Crawford epäröi, mutta nauroi sitten. »Kyllä, tulimmainen sentään, kun
sitä oikein ajattelen», hän myönsi. »Toivoin kumminkin, että olisitte
myöntänyt tekoni oikeaksi.»
»Vaikkako en olisi ajatellutkaan niin?»
»Niin juuri. Sanokaa nyt minulle rehellisesti, tiesittekö, että halusin
kuulla toisenlaisen vastauksen?»
Nyt oli Maryn vuoro epäröidä, mutta sitten hänkin nauroi.
»Kyllä; luullakseni —» hän aloitti, mutta lopetti sanomalla: »Niin,
kyllä minä sen tiesin.»
»No, miksi ette sitä sitten sanonut? Useimmat tytöt olisivat tehneet
mielikseni.»
»Ehkä juuri senvuoksi. Luullakseni useimmat tytöt, jotka ovat
tuttavianne, sanovat juuri sen, mitä haluattekin kuunnella. Eikö
mielestänne ole teillekin terveellistä, että saatte kuulla totuudenkin
joskus?»
Tietysti se oli terveellistä hänelle ja noin joskus sanottuna oli
sillä uutuudenkin viehätys. Tuossa oli tyttö täynnä leikillisyyttä,
tyttö, joka voi kuunnella leikkipuheita ja sanoakin sellaisia, joka
ei kiemaillut eikä halunnutkaan sellaista, maalaistyttö, joka oli
ollut myyjättärenä kaupassa ja joka puhui vieläkin tuosta ajasta yhtä
vapaasti kuin Cabot'n neitien kuuluisasta koulusta, joka ei ollenkaan
hävennyt tunnustaessaan, ettei hänellä ollut varaa siihen tahi tähän,
vaatimaton ja luonnollinen, mutta itseään kunnioittava ja ylpeä
tyttö, joka oli koko ajan omintakeinen ja joka pysyi mielipiteissään
ja säilytti järkensä tuollaisen nuoren kauniin puolijumalankin
läheisyydessä, joka oli tehnyt pari maalia Yalea vastaan otellessa.
Mikään ei ollut Crawford Smithille sen terveellisempää kuin sellaisen
tytön tuttavuus. Mary auttoi häntä pysymään maan pinnalla ja
vaikutti, ettei hänen päänsä päässyt paisumaan. Ei senvuoksi, että
tuota viimeksimainittua olisi juuri tarvittukaan pelätä, sillä tuo
pää oli melko hyvä, mutta Mary Lathropin järki oli jonkunlainen
virkistävä ja lumoava vahvistus Crawfordin ajatuksille. Kuten hän oli
sanonutkin tuona sunnuntai-iltana Bostonissa silloin kun he olivat
kohdanneet toisensa ensimmäisen kerran, tuntui hänestä suunnattomalta
helpotukselta, että hänellä oli joku, joka ymmärsi ja osasi panna
arvoa miehen sekä vakaville että leikillisille ajatuksille. Hänen
lähestyvä erotutkintonsa Harvardista ja työ, johon hän aikoi ryhtyä
syksyllä lääkeopillisessa tiedekunnassa, askarruttivat hänen
ajatuksiaan melkoisesti nykyään. Hän kertoi Marylle suunnitelmansa ja
he keskustelivat niistä. Marylläkin oli omat suunnitelmansa, jotka
pääasiallisesti koskivat sitä, mitä hän aikoi tehdä saattaakseen
enojensa elämän helpommaksi sitten kuin koulu loppuu. Siitäkin he
keskustelivat.
»Mutta», sanoi Crawford, »tuo kai on todellisuudessa joutavaa, eikö
olekin?»
»Mikä sitten?»
»Tuo aie, että rupeatte myyjättäreksi jälleen. Ette voi mukautua
sellaiseen enää milloinkaan.»
»Voin kyllä. Miksi en voisi?»
»Senvuoksi, että —»
»Minkävuoksi?»
»Senvuoksi, etten luule teidän haluavan, siinä kaikki. Teidänlaisianne
tyttöjä ei ole luotu maalaiskauppojen myyjättäriksi, ei ainakaan
pitkäksi ajaksi.»
Tämän huomautuksen tarkoitus oli miellyttää Marya, ja se olisikin ehkä
miellyttänyt useampia tyttöjä, mutta ei häntä. Maryn arvokkaisuutta oli
loukattu. Kaikki tuollainen, mikä halvensi hänen rakastettuja enojaan,
heidän kauppaansa, South Harnissia tahi cape-codilaisia, synnytti
hänessä vihaa. Hänen silmänsä salamoivat.
»Minun ei ole pakko olla myyjättärenä», hän sanoi tiukasti, »maaseudun
kaupoissa eikä muuallakaan, vaan minä toimin sellaisena, koska se minua
huvittaa, ja minä jatkan sitä niin kauan kuin haluan. Elleivät ystäväni
ymmärrä sitä seikkaa, eivätkä kunnioita syitäni, eivät he ole enää
ystäviäni, siinä kaikki.»
Crawford kohotti molemmat käsivartensa. »Huh!» hän huudahti. »Älkää
ampuko, sillä minä kyllä antaudun. Suuri Jumala, jos kohtelette
meitä miehiä tuolla tavoin silloinkin kun me koetamme sanoa teille
kohteliaisuuksia, niin mitä silloin mahtanette tehdäkään, jos
uskaltaisimme ruveta arvostelemaan teitä.»
»Oliko tuo huomautuksenne sitten oleminaan jonkunlainen kohteliaisuus?»
»Ei aivan, vaan paremminkin jonkunlainen tosiasiain toteaminen.
Tarkoitin — tarkoitin — Ah, tulkaa nyt avukseni, Mary, sillä
tiedättehän vallan hyvin, mitä tarkoitan! Antautukaa nyt.»
Mary koetti kaikkensa voidakseen olla juhlallinen ja vakava,
mutta hänen silmiensä kimmellys oli tarttuvaa ja huolimatta hänen
ponnistuksistaan rupesi hänen huuliaan nykimään.
»No antautukaa nyt», vaati Crawford. »Tiedätte kyllä, mitä tarkoitin.
Ettekö tiedäkin?»
»Kyllä luullakseni. Mutta mielestäni oli tuo huomautus hyvin tyhmä.
Niin puhuu vain Sam Keith.»
»Eikö mitä! Puhutteko totta?»
»Puhun. Hän ainakin puhuisi, jos sallisin. Ja hän suoriutuukin siitä
paljon paremmin kuin te.»
»No niin, minä pidän sellaisesta.»
»Mutta minä en. Senvuoksi en haluakaan, että te tekisitte niin. Toivon,
että olisitte järkevämpi. Enkä sitäpaitsi halua, että te ja muut
pilkkaatte enojeni kauppaa.»
»Pilkkasinko minä sitä? Mielestäni syytätte nyt minua aiheettomasti.
Minulla on päinvastoin hyvin eloisa ja kunnioittava muisto siitä, kuten
tiedätte. Mutta näin sivumennen sanoen, tehän kerroitte, että enonne
ovat lähettäneet teille valokuvansa. Saanko katsella niitä?»
Mary haki valokuvat huoneestaan. Ostablen valokuvaaja oli ne ottanut
Maryn määräysten mukaisesti ja tulokseksi oli saatu pari vanhahkoa
marttyyria, jotka olivat pukeutuneet hyviin, mutta epämukaviin
sunnuntaipukimiin, ja jotka selvästi odottivat teloittamista. Noiden
surullisten tekeleitten taakse oli kirjoitettu: »Mary Augustalle
rakkain tervehdyksin.»
»Ei, älkää naurako!» komensi Mary ojentaessaan valokuvat Crawfordille.
»Tiedän niiden näyttävän hullunkurisilta, mutta jos nauratte, en anna
teille milloinkaan anteeksi. Nuo ukkokullat ovat antaneet valokuvata
itsensä ilahduttaakseen vain minua, ja olen aivan varma siitä, että
kumpainenkin olisi mieluummin antanut vetää hampaan suustaan. Parempia
ihmisiä kuin he ei ole maailmassa ja minä tulen yhä varmemmaksi siitä
joka päivä.»
Crawford ei nauranut valokuville. Hän oli nuori herrasmies ja melko
hienotunteinen, joten hän ei edes hymyillytkään, ei kapteeni Shadin
käsillekään, joista vasemman sormet olivat haarallaan polven ympärillä,
kuin estämässä sitä vapisemasta, oikeaan levätessä kömpelösti
loistavasti sidotulla kirjalla. Naurun asemasta kehui hän kuvien
esittämiä henkilöitä, puhui muistellen omasta vierailustaan South
Harnississa ja lopulta etsi lompakostaan pienen valokuvan, jonka hän
laski pöydälle toisten viereen.
»Otin tämän mukaani näyttääkseni sen teille», hän sanoi. »Kyselitte
minulta kerran, minkä näköinen isäni on, jolloin kerroin, ettei
minulla ole hänestä kunnollista valokuvaa. Se olikin totta, sillä
minulla ei olekaan. Isällä on muitakin omituisuuksia, paitsi tuota
hänen vastenmielisyyttään Itää, Idän tapoja ja elämää kohtaan. Hän
pelkää nimittäin hirveästi mennä valokuvaajalle. Älkää kysykö minulta,
miksi, sillä en voi kertoa sitä teille, koska en tiedä. Ei se ole
senkäänvuoksi, että hän on ruma, sillä hän on hyvin hyvän näköinen
ikäisekseen, ainakin minun mielestäni, mutta hänellä on sellainen
vastenmielisyys omia valokuviaan kohtaan, ettei hän salli minunkaan
ottaa hänestä pikavalokuvaa, jos hän vain voi sen estää. Hän sanoo,
että ihmiset, jotka usein otattavat valokuvia itsestään, ovat
turhamaisia ja itserakkaita idiootteja ja niin edespäin. Olen kumminkin
onnistunut valokuvaamaan hänet silloin tällöin hänen tietämättään, ja
tämän kuvan otin hänestä viime kesänä. Olin silloin hänen kanssaan
kalastusmatkalla vuoristossa. Olemme hyviä tovereita, isä ja minä,
enemmän kuin useimmat isät ja pojat, luullakseni.»
Mary otti valokuvan ja katseli sitä hyvin tarkasti. Herra Smith
vanhempi oli kookas mies, harteikas ja suuri harmaine partoineen ja
viiksineen. Hänellä oli päässään leveälierinen hattu, joka hieman
varjosti hänen otsaansa, mutta hänen silmänsä ja nenänsä olivat
samanlaiset kuin pojallakin.
Mary tarkasteli valokuvaa ja Crawford katsoi häneen.
»No, mitä ajattelette hänestä?» kysyi tuo nuori mies hetkisen kuluttua.
»Mitäkö ajattelen?» toisti Mary hajamielisesti tuijottaen yhä
valokuvaan. »En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte.»
»Tarkoitan vain, että millaiselta kunnioitettava isäni teistä näyttää.
Olette varmasti muodostaneet hänestä jonkunlaisen mielipiteen jo.
Teillä on yleensä omat mielipiteenne kaikista asioista, ja nyt te
olette jo katsellut tuota kuvaa ainakin viisi minuuttia.»
»Olenko todellakin? Pyydän anteeksi, sillä en ole ollenkaan huomannut
sitä. Kuva herättää minussa mielenkiintoa. En suinkaan ole milloinkaan
nähnyt isäänne, vai mitä? Ei, en tietystikään, mutta minusta tuntuu
kumminkin melkein siltä, kuin olisin. Ehkä olen nähnyt jonkun toisen
hänen näköisensä henkilön.»
»Mikä ihme se nyt olisi. Minut, esimerkiksi.»
»Tietysti. Puhun tyhmästi, vai mitä? Hän on hyvin mielenkiintoisen
näköinen mies, sellainen, jolla on paljon elämänkokemuksia.»
»Hänellä onkin niitä. Isä ei puhu kyllä itsestään paljonkaan, ei
minullekaan, mutta hänellä on luullakseni ollut paljon vastoinkäymisiä,
ennenkuin hän saavutti menestystä. Hän on luullakseni saanut
ponnistella kovasti.»
»Hän on sen näköinen, mutta hän on kumminkin saavuttanut päämääränsä
lopulta, ainakin mikäli minä kuvittelen. Hän ei näytä sellaiselta, että
hän antaa perään hädässä.»
»Ei hän annakaan. Isä on joskus hyvin taipumaton, mutta hän on
kumminkin hyvin hyvä minulle, eikähän minun tarvitse muusta
välittääkään.»
»Oliko äitinne kotoisin täältä, Idästä?»
»Ei. Hän oli kotoisin Lännestä, Californiasta. Isä on ollut naimisissa
kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli luullakseni kotoisin
jostakin täältä Uudesta Englannista. En tiennyt, ennenkuin viidentoista
vanhana, että hän oli ollut ennenkin naimisissa, ja silloinkin sain
sen tietää sattumalta. Huomasin hänen nimensä hautapatsaassa ja
se kiinnitti huomiotani senvuoksi, että se oli niin omituinen ja
vanhanaikainen — 'Patience, Edwin Smithin vaimo'. Mainitsen tästä
vain näyttääkseni teille, miten vähän isä puhuu itsestään, mutta oli
kumminkin omituista, että sain sen tietää siten, vai mitä? Kas niin,
nyt juttelen turhia, sillä luullakseni eivät sukulaissuhteet kiinnitä
teidän mieltänne ollenkaan. Pyydän anteeksi. Minulla ei juolahda
mieleenikään puhua perheasioistani muille kuin teille, ei Samillekaan.
Mutta te — no niin, jostakin syystä on minun kerrottava teille kaikki.
Ihmettelen, miksi?»
»Ehkä senvuoksi, että kyselen niin paljon.»
»Ei ollenkaan, vaan sentähden, että te todellakin käyttäydytte
niinkuin te haluaisittekin kuulla minun puhuvan omista asioistani.
En ole milloinkaan ennen tavannut ainoatakaan tyttöä, joka olisi
menetellyt niin. Nyt haluan kysyä teiltä tuota kerhoasiaa. Siitä
kehittyy hitonmoinen selkkaus, puhumattakaan kustannuksista, ellen ole
varovainen. Oletteko ajatellut sitä? Mihin toimenpiteihin ryhtyisitte
minun sijassani?»
Kysymyksessä oleva asia oli hieman arka ja mutkallinen, ja koski
muutaman miehen ottamista tahi hylkäämistä erääseen Harvardin
yhdistykseen. Voimakas mahti oli toiminnassa, että hänet
hyväksyttäisiin, mutta toiselta puolen oli olemassa muutamia päteviä
syitä, joiden perusteella hänet voitaisiin hylätäkin. Crawford, joka
oli kerhon puheenjohtaja ja sen vaikutusvaltaisimpia jäseniä, ei
voinut tehdä varmaa päätöstä. Hän oli selittänyt tilanteen Marylle
viime kerralla ja pyytänyt hänen neuvoaan. Mary oli tietysti pyytänyt
miettimisaikaa — hän oli tuo entinen Mary-'Gusta sellaisissakin
asioissa — ja nyt hän oli valmis antamaan tuon neuvon.
»Minusta tuntuu», hän sanoi, »että menettelisin tuossa asiassa
seuraavalla tavalla.»
Hän kertoi sitten suunnitelmansa. Crawford kuunteli, alussa
epäilevästi, mutta sitten yhä suurenevalla innostuksella.
»Tulimmainen sentään!» hän huudahti Maryn lopetettua puheensa.
»Luulen varmasti, että siten voimme suoriutua siitä asiasta. Miten
maailmassa voitte keksiäkin sellaisen suunnitelman? Olette todellakin
ihmeellinen järjestämään asioita. Voisitte varmasti hoitaa suurta
liikettä menestyksellisesti, olen siitä aivan varma. Miten oikeastaan
menettelettekään? Mistä saatte kaikki ajatuksenne?»
Mary nauroi. Crawfordin kehuminen miellytti häntä.
»En tiedä», hän vastasi. »Minä vain ajattelen ne valmiiksi,
luullakseni. Minusta on niin hauskaa järjestää ihmisten asioita. Joskus
teen siinä ehkä enemmän kuin on tarpeellistakaan. Isaiah Chase raukka
tuolla kotona South Harnississa sanoo, että kiusaan hänet kuoliaaksi.
Enonikin sanovat, että komentelen heitä, mutta he näyttävät pitävän
siitä kumminkin», hän lisäsi.
»En ihmettele sitä ollenkaan, sillä minustakin se on hauskaa.
Tahdotteko auttaa minua asioiden järjestämisessä lähimmässä
tulevaisuudessa? Siinä tulee olemaan melko paljon hommaa, ennenkuin
kerhon asiat, tanssiaiset ja kaikki muutkin ovat järjestyksessä. Ja kun
tulette tutkintoon, saatte itse nähdä, kuinka kaikki on menestynyt.»
»Tutkintoonko? Pitääkö minun tulla vihkiäisiin?»
»Tietysti. Toivon, että tulette sinne kanssani. Luulin sitä jo
sovituksi asiaksi. Sinne on kyllä vielä melko pitkälti, mutta älkää nyt
Herran nimessä kieltäytykö. Kaikki suunnitelmani perustuvat siihen.»
Maryn kasvot näyttivät, miten ihastunut hän oli. Hän sanoi kumminkin
vain:
»Kiitoksia hyvin paljon. Tulen sinne hyvin mielelläni.»
Mutta tutkintoon oli vielä pitkälti aikaa, kuten Crawford oli
sanonutkin, ja noiden viikkojen kuluessa oli luettava ahkerasti. Ne
kuluivatkin vähitellen ja sitten seurasi pääsiäisloma. Mary vietti
tietysti sen South Harnississa, ja koska siellä ei nyt ollut mitään
joulukiirettä aiheuttamassa hänen oloaan kaupassa, hän lepäsi, kävi
ajelemassa, vieraili ja kulutti siis lomansa hyvin hauskasti ja
hyödyllisesti. On kai tarpeetonta mainita, että enot ottivat täydestä
sydämestään osaa tuohon hauskuuteen ja hyötyyn. Kun hän kysyi heiltä
liikeasioita ja tulevan kesän myynnin edellytyksiä, näyttivät he
toivorikkailta ja iloisilta.
»Mutta Isaiah kertoi, että tänne tulee keväällä avattavaksi pari uutta
kauppaa», sanoi Mary. »Ettekö luule niiden tuottavan hieman vauriota
liikkeellenne?»
Kapteeni Shadrach kuittasi koko jutun ja vastaiset epäilijänsä
viittaamalla armollisesti kädellään. »Ei hituistakaan, Mary-'Gusta.
Hamilton ja Kumppanin vanha laiva on vielä melko hyvässä kunnossa.
Siinä ei ehkä ole niin paljon kultauksia eikä messinkiheloja kuin
noissa uusissa vasta vesille lasketuissa, mutta sen matkustajat
tietävät sen luotettavaksi eivätkä luovu siitä. Isaiah kertoi meille
juuri eilen erään henkilön sanoneen hänelle, ettei se vaikuta mitään,
kuinka monta uutta kauppaa tänne avataan, sillä hän tulee aina ostamaan
ostoksensa meiltä. Siitähän sen huomaa selvästi, vai kuinka?»
»Kuka niin sanoi, Shad-eno?» kysyi Mary.
»Kukako? En tiedä. Kun Isaiah kertoi sitä meille, tapahtui siinä joku
keskeytys. Kuka se oli, Isaiah?»
»Rastus Young», vastasi Isaiah heti.
Kapteeninkin oli nyt pakko nauraa, vaikka hän selittikin, että Rastus
Youngin kestävyys osoittaa vain, miten hyvät liikkeen edellytykset ovat.
»Rastus poistuu aina uppoavasta laivasta», hän sanoi, »ja jos minä
ja Zoeth olisimme joutumaisillamme vararikkoon, olisi Rastus Young
ensimmäinen, joka luopuisi meistä.»
Kun Mary kysyi Zoethilta, sanoi Zoeth luottavansa siihen, etteivät nuo
uudet kilpailijat tule olemaan hyvinkään vaarallisia. »Kaikkivaltias
on pitänyt meistä huolta näin kauan», hän lisäsi, »vaikka emme ole
sellaista ansainneetkaan, ja senvuoksi luulen, ettei hän jätä meitä
vieläkään pulaan. Luota sinäkin vain häneen, Mary-'Gusta. Toivoakseni
opetetaan sinulle sellaista koulussa.»
Senvuoksi Mary, joka oli ollut melko huolissaan kuultuaan noista
Hamilton ja Kumppanin kilpailijoista, tukahdutti pelkonsa luullen sitä
perusteettomaksi. Hänen enonsa olivat kyllä hieman vanhanaikaisia ja
hieman jäljellä ajastaan, mitä liiketapoihin tulee, mutta oli kumminkin
aivan varmaa, että nuo liiketavat sopivat south-harnissilaisille, eikä
senvuoksi ollut mitään syytä huolehtia liikkeen tulevaisuudesta. Hän
pakotti Isaiahin lupaamaan, että Isaiah silloin tällöin lähettäisi
hänelle tietoja liikkeen kehityksestä. Tehtyään sen palasi hän
Bostoniin ja koulutyöhönsä.