Kapteeni Shadin kirje oli maailmallisempi, mutta yhtä johdonmukainen.
»Koeta nyt päästä sellaiseen junaan, joka tulee tänne suoraan (hän
kirjoitti). Älä vain mene siihen, joka menee Woods Holeen. Zoeth on
niin levoton ja hermostunut pelosta, että erehdyt, ettei hän anna
minulle siunattua rauhaa. Isaiah on melkein samanlainen. Hän lakaisi
salin pari kertaa viime viikon kuluessa, ja ellei hän paista kissaa
sen kananpoikasen asemesta, jonka hän aikoo tappaa, saamme kiittää
onneamme. Olen ainoa laivassa, jolla on vielä järki tallella, ja minä
koetankin rauhoittaa heitä. Koeta nyt toimia, että pääset tuohon
tarkoittamaani junaan, ja ole varovainen sähköraitiotievaunussa,
jos tulet sellaisessa asemalle. Parasta on, ettet mene ensimmäiseen
aikomaasi, vaan edelliseen, voidaksesi olla varma, ettet myöhästy.
Junasi lähtee asemalta neljännestä yli neljän. Woods Holeen menevä
lähtee pari minuuttia aikaisemmin. Varo, ettet mene siihen. Zoeth
pelkää sinun erehtyvän, mutta minä nauran hänelle. Älä nyt vain mene
väärään junaan.»
Mary nauroi lukiessaan noita kirjeitä, mutta hänen henkensä tahtoi
kumminkin salpautua. Huolimatta vaarasta matkustaa sähkövaunussa
ja huolimatta New Havenin rautatiestä, saapui hän South Harnissiin
turvallisesti ja terveenä ja oikeaan aikaan. Ensimmäinen henkilö, jonka
hän huomasi asemasillalla, oli kapteeni Shadrach. Hän oli kävellyt
edestakaisin siellä viimeiset neljäkymmentä minuuttia.
Kapteenikin huomasi hänet heti ja riensi tervehtimään häntä ojennetuin
käsin.
»Ja siinä sinä siis olet!» huudahti hän riemuissaan.
Mary nauroi onnellisena.
»Niin, Shad-eno, tässä minä nyt olen», hän sanoi.
»Oletko iloinen nähdessäsi minut?»
Shadrach katsoi häneen.
»Tulimmainen sentään!» oli ainoa, mitä hän sanoi, mutta hän sanoi sen
lämpimästi ja päättäväisesti.
He ajoivat kotiin yhdessä vanhoilla rattailla. Kun he saapuivat siihen
nurkkaan, jossa kauppa oli, luuli Mary, että rattaat pysähdytettäisiin
siihen, mutta hän erehtyikin. Kapteeni kiiruhti hevosta ja ajoi vain
suoraan eteenpäin.
»No mutta, Shad-eno!» huudahti hän. »Etkö aio pysähdyttääkään?»
»Mitä? Pysähdyttääkö? Miksi?»
»Tervehtiäksemme Zoeth-enoa, tietysti. Hän on kai kaupassa, vai mitä?»
Shadrach pudisti päätään.
»Eikä ole», hän sanoi. »Hän on kotona.»
Mary hämmästyi ja tuli hieman levottomaksi. Toinen Hamilton ja
Kumppanin osakas oli hänen kanssaan rattailla, jolloin toisen kaikkien
entisten lakien ja South Harnissin liikeperiaatteiden mukaan olisi
pitänyt olla kaupassa. Hän tiesi, etteivät enot olleet palkanneet
ketään konttoristia eikä apulaista hänen lähtönsä jälkeen.
»Mutta — mutta onko Zoeth-eno sitten sairas?» hän kysyi.
»Sairasko? Ei tietystikään. Ellei hän osaa käyttäytyä järkevämmin kuin
sairastua sinä päivänä, jolloin tulet kotiin, luulen melkein, että
voisin hukuttaa hänet. Hän ei ole sairas, ellei», hän lisäsi kuin
huomaten jotakin, »hän ole saanut tanssitautia juostessaan ikkunaan ja
ikkunasta pois odottaessaan meitä.»
»Mutta ellei hän ole sairas, niin miksi hän ei ole kaupassa? Kuka
siellä on?»
Kapteeni nauraa hihitti.
»Siellä ei ole ristinsielua», hän vastasi. »Kauppa on suljettu ja
saa ollakin suljettuna koko tämän siunatun illan. Olen sopinut siitä
Zoethin kanssa. En tiedä, mutta me halusimme mieluummin saada Abel
Snow'n pojan kuin tuon kirotun Annabelin tahi jonkun muun illallisen
ajaksi kauppaan, mutta emme saaneetkaan. Katsohan, me haluamme
molemmat syödä illallista kanssasi tänään huolimatta kaikista maailman
kaupoista, ja Isaiah halusi sitä yhtä hartaasti kuin mekin. Mutta
sitten sai Zoeth äkkiä erään päähänpiston. 'Shadrach', hän sanoi,
'vanhan testamentin aikana, kun ihmiset olivat hyvin onnellisia, kuten
me nyt, oli heillä tapana uhrata Jumalalle näyttääkseen hänelle, kuinka
onnellisia he olivat. Uhratkaamme mekin tämän iltapäivän tulot ja
sulkekaamme kauppamme senvuoksi, että tyttösemme tulee kotiin.' 'Mainio
suunnitelma', sanoin minä, ja niin me panimme sen toimeen.»
Mary katsoi häneen moittivasti.
»Ah, Shad-eno», hän sanoi, »teidän ei olisi pitänyt tehdä sitä. Teitte
kiltisti ja rakastettavasti ajatellessanne sitä, mutta teidän ei olisi
pitänyt toteuttaa aiettanne. Teidän ei olisi tarvinnut uhrata mitään
minun vuokseni todistaaksenne, että olette iloiset saadessanne minut
kotiin.»
Shadrach viittasi olkansa yli.
»Älä ole milläsikään tuosta uhrauksesta», hän huomautti. »Tuo uhraus
on pääasia Zoethin mielestä ja tietysti minäkin yhdyn siihen täydestä
sydämestäni. No niin, Jabez Hedges sanoi minulle Rastus Youngin eilen
kertoneen hänelle, että hän aikoo tulla ostamaan kaupastamme jonakin
iltana kautsukkisaappaat ja uudet öljyvaatteet. Myimme hänelle nuo
entiset, joita hän on käyttänyt, neljä vuotta sitten, mutta hän ei ole
maksanut niitä vieläkään. Ei, ei, Mary-'Gusta, älä ole milläsikään
koko tuosta uhrauksesta. Voin uhrata Rastus Youngilta saamani rahat
kahdeksana päivänä viikossa ja ansaita kumminkin jotakin. En ole
tietystikään puhunut tästä Zoethille mitään. Meidän on koetettava olla
tuollaisten hurskaiden ihmisten mieliksi niin paljon kuin suinkin,
ymmärrät kai sen.»
Mary hymyili, mutta pudisti päätään. »On hyödytöntä, että puhut minulle
tuolla tavoin, Shad-eno», hän sanoi. »Tunnen sinut liiankin hyvin.
Nythän on sitäpaitsi joulu jo melkein ovella.»
Zoeth tervehti häntä yhtä sydämellisesti, mutta ei kumminkaan niin
remuisasti kuin kapteeni Shadrach. Hän tuli Marya vastaan ovelle,
ja ensimmäisten suukkosten ja syleilyjen jälkeen työnsi hän tytön
käsivarren päähän itsestään ja katsoi häneen.
»No voi minun päiviäni!» hän huudahti. »Ja tämäkö nyt on meidän pieni
Mary-'Gustamme, joka on tullut takaisin luoksemme? Minusta tuntuu
jotenkin, ettei se voi olla mahdollista.»
»Mutta se on, Zoeth-eno», sanoi Mary nauraen. »Ja eikö täällä olekin
hyvä olla! No Isaiah», lisäsi hän kääntyen herra Chaseen päin, joka
esiliina yllään ja paitahihasillaan, kuten tavallisesti, seisoi nauraen
kauempana, »eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle?»
Isaiahilla oli jotakin sanottavaa ja hän sanoikin sen.
»Olen iloinen, kun tulit kotiin», hän ilmoitti. »Taidat voida oikein
hyvin? Olet saanut uuden hatun, etkö olekin? Illallinen on valmis.»
Aterian aikana sai Mary vastata ahkerasti kysymyksiin, jotka koskivat
hänen koulunkäyntiään ja hänen oloaan rouva Wyethin luona. Hän oli
kyllä koettanut kertoa kirjeissään kaikki mahdolliset seikat, joiden
hän oli luullut huvittavan enoja, mutta nyt nuo seikat muistettiin
jälleen, niitä arvosteltiin ja niistä keskusteltiin.
»Sepä sattuikin mukavasti silloin, kun tuo nuori Smith tuli luoksenne
päivällisille», huomautti herra Hamilton. »Luullakseni hämmästyit
hieman nähdessäsi hänet, vai mitä?»
Mary hymyili. »Tietysti», hän myönsi, »mutta luullakseni hän hämmästyi
enemmän, Zoeth-eno.»
Kapteeni Shad nauroi sydämellisesti. »En ihmettele sitä ollenkaan»,
hän sanoi. »Hänellä ei kai nyt ollut kärpäspaperia housuissaan, vai
oliko? Eikö? Mutta sehän oli sulaa laiminlyöntiä. Ehkä hän ajatteli,
että kärpäsaika on ollutta ja mennyttä. Hän näytti minusta todellakin
kiltiltä nuorukaiselta, kun hän oli täällä tuona kesänä. Hän on
vanhempi nyt. Onko hän vielä entisen näköinen?»
»On, luullakseni. En saanut keskustella hänen kanssaan pitkää aikaa.»
Isaiah näytti ajattelevan, että oli jo aika hänenkin kysyä jotakin.
»Hän on kai yhtä hyvännäköinen kuin ennenkin, vai kuinka?» hän
huomautti.
Maryllä oli hyvin hauskaa. »On, luullakseni», hän vastasi. »Mutta mitä
maailmassa hänen ulkomuotonsa teitä liikuttaa, Isaiah?»
Isaiah pani parastaan voidakseen olla niin salaperäisen näköinen kuin
suinkin. Hän iski silmää isännilleen.
»En minä siitä nyt niin erikoisesti välitäkään», hän selitti, »mutta en
tiedä, miten muutamat ihmiset siihen suhtautuvat.»
Hän nauroi aivan katketakseen. Mutta kapteeni Shadrachia ei naurattanut
ollenkaan.
»Muutamat ihmisetkö?» hän toisti purevasti. »Mitä sinä oikeastaan
puhutkaan? Mitkä ihmiset?»
»En aio ilmaista sitä. Sanoin vain — muutamat ihmiset. Tiedät, mitä
tarkoitan, etkö tiedäkin, Mary-'Gusta?»
Mutta ennenkuin Mary ennätti vastata, sanoi kapteeni jälleen:
»Ei hänkään ymmärrä tarkoitustasi», sanoi hän painavasti. »Tämä riittää
jo siitä asiasta, Isaiah. Älä tee itseäsi tyhmemmäksi kuin olet,
Isaiah.»
Itsetyytyväisyyden hymy hävisi Isaiahin kasvoilta ja sitä seurasi
hämmästynyt ja oikeudenmukainen suuttumus.
»Mitä, mitä sanoittekaan?» hän änkytti. »Miten nimitittekään minua?»
»En ole nimittänyt sinua miksikään. Neuvoin sinua vain hieman, siinä
kaikki. No niin, Mary-'Gusta, jos olet syönyt jo tarpeeksesi, menemme
sinä, minä ja Zoeth saliin, jossa saamme keskustella ja minä voin
tupakoida. Voin aina puhua paremmin silloin kun on täysi höyry päällä.
Tule nyt, Zoeth, Isaiah haluaa tyhjentää pöydän.»
Mutta herra Chasen ajatukset eivät olleet juuri kiintyneet pöydän
tyhjentämiseen nyt. Hän riensi kapteeni Shadrachin ja saliin vievän
oven väliin.
»Kapteeni Shad Gould», hän sähisi, »puhuitte äsken jotakin
tyhmeliinistä. Kuka tässä on tyhmeliini? Haluan tietää heti, ketä
tarkoitatte.»
Kapteeni murisi.
»Ole vaiti!» hän huomautti. »En ole milloinkaan osannut ratkaista
arvoituksia. Ole nyt järkevä, Isaiah. Siirry pois tieltä, että pääsemme
menemään.»
»Ette mene minnekään, kapteeni Shad! Te vastaatte minulle, ennenkuin
poistutte tästä huoneesta. Kuka on tyhmeliini? Haluan tietää, kuka
sellainen on.»
Kapteeni Shad hymyili.
»Mene postitoimistoon ja kysy joltakin virkamieheltä», hän ehdotti.
»Sano heille, että aiot esittää heille kolme arvoitusta. Kas niin», hän
lisäsi hyväntuulisesti työntäen vihaisen Isaiahin pois tieltä. »Älä
sulje pääväylää enää. Kaikki on nyt hyvin, Isaiah. Olemme olleet siksi
kauan laivatovereita, ettemme rupea nyt tappelemaan. Suututit minut
hieman, siinä kaikki. No, tulkaahan nyt.»
Pari tuntia myöhemmin, kun Mary oli vastannut kaikkiin kysymyksiin,
joita kapteeni Shad oli keksinyt, ja kun hän oli saanut vastaukset
kaikkiin omiinsa ja mennyt huoneeseensa yöksi, kääntyi herra Hamilton
toverinsa puoleen ja huomautti lempeästi:
»Shadrach, miksi suutuit Isaiahille niin hirveästi illallispöydässä?
Luulin sinun jo tarttuvan häntä tukasta kiinni.»
»Joskus minä siihen vielä tartunkin», murahti Shad, »ellei hän pidä
leipämyllyään kiinni silloin kun hänen pitää. Kuulit kai, mitä hän
sanoi?»
»Kuulin kyllä. Tarkoitat hänen puhettaan tuon Smithin pojan
ulkomuodosta?»
»Aivan niin. Ja Mary-'Gustan ilmoitusta, miten kaunis hän on. Sellaista
moskaa!»
»Niin, kyllä ymmärrän, mutta Isaiah laski vain leikkiä.»
»Leikkiäkö? No niin, olkoon hän vaikka leikillinen almanakka,
mutta hänen ei tarvitse koettaa laskea moista leikkiä tyttösemme
läsnäollessa. Sopiiko nyt sellainen, että hän puhuu miehistä, niiden
ulkomuodosta ja toveruudesta hänelle? Sellaista voidaan kyllä odottaa
noilta kauppamatkustaja-toljakkeilta, jotka tulevat kauppaamme, mutta
tuollaisen parkkinahkaisen kuvapatsaan kuin Isaiah Chase on, pitäisi
ymmärtää enemmän. Emme halua, että tytön päähän ajetaan sellaisia
mielikuvia.»
Zoeth hieroi leukaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vaitiolonsa
tuntui ärsyttävän hänen toveriaan.
»Sano nyt, haluammeko?» toisti kapteeni tiukasti.
Zoeth huokaisi. »Emme, Shadrach», hän myönsi.
»Emme, luullakseni, mutta —»
»Mutta mitä?»
»No niin, meidän on kumminkin mukauduttava siihen, että tuollaiset
huomautukset löytävät vastakaikua sellaisten nuorten sydämissä kuin
Mary-'Gustakin on.»
»Lorua! En luule, että tyttösellämme on ollenkaan taipumusta
sellaiseen.»
»Ehkä ei nyt, mutta se tulee kumminkin jonakin kauniina päivänä.
Emme saa olla itsekkäitä, Shadrach. Tulee olemaan hirveän vaikeata
luovuttaa hänet jollekin toiselle, mutta jos tuo joku toinen on hyvä
mies, ystävällinen, suora ja rehellinen, koetan minä ainakin olla
valittamatta. Mutta, Shadrach, jos sitten näyttäytyisikin, että hän
onkin toisenlainen. Otaksukaamme, että hän tekee samanlaisen erehdyksen
kuin minäkin, ja —»
Hänen ystävänsä keskeytti.
»Ssh, ssh!» hän kuiskasi nopeasti. »Älä puhu niin, Zoeth. Tule nyt
jo nukkumaan», hän lisäsi nousten tuolistaan. »Juuri äsken moitin
Isaiahta, että hän puhuu miehistä ja sellaisesta, ja täällä me nyt
olemme istuneet puhumattakaan muusta. Jos kuulet minun sanovan unissani
tänä yönä 'tyhmeliini', on sinun ymmärrettävä, että puhun itselleni,
siinä kaikki. Tule nyt yläkertaan, Zoeth, ja rupea nukkumaan.»
Seuraavana aamuna hämmästytti Mary enonsa ilmoittamalla heille, että
niin pian kuin hän on auttanut Isaiahta aamiaisastioiden pesussa ja
vuoteiden korjaamisessa, hän tulee kauppaan.
»Mutta miksi?» kysyi kapteeni Shadrach tiukasti. »Tietysti olisimme
hyvin iloisia, jos saisimme sinut toveriksemme sinne, mutta Zoeth ja
minä otaksuimme kumminkin, että aiot käydä vieraisilla toisten tyttöjen
luona tänään.»
»Enkä aio. Jos he haluavat puhutella minua, voivat he tulla tänne. Aion
lähteä kauppaan sinun ja Zoeth-enon kanssa. Haluan auttaa teitä myymään
noita joulutavaroitanne.»
Toverukset katsoivat toisiinsa. Zoethkin oli halukas vastustamaan.
»Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän sanoi, »sellainen ei voi tulla
kysymykseenkään, että minä ja Shadrach-enosi antaisimme sinun
myydä tavaroita tuolla kaupassa. Emme halua kuulla puhuttavankaan
sellaisesta.»
»Emme mitenkään, ei vaikka mikä olisi?» selitti Shadrach kiihkeästi.
»Kaikkea sitä nyt kuuleekin!»
»Miksi ei? Olenhan myynyt siellä ennenkin paljon tavaraa.»
»En välitä siitä, vaikka oletkin, mutta nyt et myy enää. Siinä
ei ollut mitään moitittavaa silloin kun olit vielä tyttönen,
south-harnissilainen, kuten me muutkin, mutta nyt se ei enää sovi, kun
olet bostonilainen nuori neiti, joka opiskelee siellä jatko-opistossa
tahi miten sitä nyt sanotaankaan, lop —»
»Lopettelee kouluaan, Shadrach», korjasi herra Hamilton.
»No olkoonpa nyt miten tahansa, tiedän kumminkin, että loppuni olisi
käsissä, jos minun pitäisi mukautua sellaisiin hienouksiin. Nyt olet
kumminkin siellä, Mary-'Gusta, kuten muutkin nuoret neidit, ja niinkuin
jo sanoinkin —»
Mutta Mary keskeytti. »Hsh, Shad-eno!» hän komensi. »Vaikene heti,
sillä sinä puhut paljasta tyhjää. Olen south-harnissilainen tyttö enkä
mikään muu neiti. Pääsyy, miksi olin niin onnellinen päästessäni kotiin
joululomaksi, oli ensiksikin se, että saan puhutella sinua, Zoeth-enoa
ja Isaiahta, asua taasen kotona, hoitaa hevosta, kissaani ja kanoja, ja
sitten se, että saan auttaa teitä noiden joulutavaroiden myymisessä.
Tiedän vallan hyvin, että olette apuni tarpeessa. Olen aivan varma,
että olette olleet kuin seitsemän syllän vedellä, kun en ole ollut
auttamassa teitä. Sanokaa nyt rehellisesti ja suoraan, ettekö olekin?»
»Emme ollenkaan», väitti kapteeni ylpeästi, turmellen kumminkin kiellon
vaikutuksen sanomalla lisäksi, vaikka hänen toverinsa ei aikonutkaan
puhua mitään: »Ole vaiti, Zoeth! Emme ole kumpikaan olleet hänen apunsa
tarpeessa.»
Mary nauroi. »Shad-eno», hän sanoi, »en usko sinua. Aion kaikissa
tapauksissa lähteä sinne heti katsomaan. Tulkaa kanssani!»
Hän ei sanonut mitään siitä, mitä hän näki kaupassa, vaan työskenteli
kovasti puoleen päivään saakka. Huolimatta toveruksien vastaväitteistä
ja kiinnittämättä sen enempää huomiota noihin harmistuneihin
liikemiehiin kuin häiritseviin kärpäsiin, joita aina hätistellään
pois, hän jatkoi vain työtään järjestäen, uudistaen, tomuttaen,
kirjoittaen hintalappuja ja selkänimiöitä, tehden kaikkea ja palvellen
väliajoilla ostajia. Keskipäivällä, kun hän Zoeth-enon kanssa lähti
kotiin päivälliselle, tunsi hän olevansa jokseenkin tyytyväinen.
»Tietysti siellä on vielä paljonkin tekemistä», hän sanoi, »mutta nyt
ovat tavarat kumminkin enemmän sen näköisiä, kuin ne olisi aiottu
myytäviksi, eikä sellaisia, kuin ne olisi koottu valmiiksi kasaan pois
vietäviksi ja haudattaviksi.»
Iltapäivän kuluessa kävivät Hamilton ja Kumppanin kaupassa melkein
kaikki South Harnissin asukkaat ja illalla oli siellä melkein tungos.
Uutinen, että Mary-'Gusta Lathrop oli tullut kotiin ja auttoi nyt
enojaan kaupassa, oli levinnyt nopeasti ja siitä puhuttiin yleisesti.
Suurin osa niistä, jotka tulivat kauppaan, eivät tulleet sinne
ostaakseen, vaan senvuoksi, että he halusivat nähdä, mitä tuo muodikas
koulunlopettaminen on vaikuttanut tyttöön. Ihmiset näyttivät kumminkin
yleisesti ajattelevan, ettei se ollut muuttanut tyttöä ollenkaan.
Suurimmasta osasta oli tuollainen tulos hyvin toivottava, mutta
muutamat arvostelivat kumminkin sitä. Noiden arvostelijoiden joukossa
oli rouva Rebecca Mullet, jonka tytär, Irene, oli myöskin tuollaisessa
koulussa lopettamassa opintojaan.
»No niin!» sanoi rouva Mullet päättäväisesti, kun hän miehensä kanssa
poistui kaupasta. »No niin, jos Mary-'Gusta on näyte siitä, mitä tuo
koulu voi saada aikaan jossa hän käy ja johon he uhraavat rahansa,
olen hyvin iloinen, ettemme lähettäneet Renaamme sinne. Eikö niin,
Christopher?»
Herra Christopher Mullet, joka oli juuri muutamia päiviä sitten saanut
laskun tyttärensä opinnoista, sanoi kiihkeästi:
»Voit olla siitä aivan varma. Renan kouluuttaminen maksaa nytkin jo
tarpeeksi meidän tarvitsematta lähettää häntä mihinkään kalliimpaan
oppilaitokseen.»
Hänen vaimonsa ei ollut kumminkaan odottanut aivan tällaista vastausta.
»Hm!» hän murahti kärsimättömästi. »Toivon, että voisit olla parikaan
minuuttia puhumatta turhia. Luultavasti kerrot jokaiselle, ettet
senvuoksi voi hankkia itsellesi uutta päällystakkia, kun Rena käy
koulua. Sinun pitäisi olla ylpeämpi tytöstäsi kuin uudesta palttoosta,
ainakin minun mielestäni.»
Herra Mullet mumisi jotakin siinä tarkoituksessa, että hän oli aivan
varma, ettei hän voinut ylpeillä nykyisellä palttoollaan. Hänen
vaimonsa ei ollut kuulevinaankaan tuota valitusta.
»Saat olla ylpeä Irenestä, kun hän tulee kotiin», sanoi hän. »Hän ei
ole silloin samanlainen kuin tuo Mary-'Gusta, joka seisoo tiskin takana
myymässä tavaroita.»
»Kuulehan, Becky, miksi hän ei saisi tehdä sitä? Hän on aina
myyskennellyt tavaroita, ja juuri tuon saman tiskin takana. Ja hän
osaakin myydä niitä», lisäsi hän nauraa hihittäen muistaessaan jotakin.
Rouva Mullet katsoi häneen. »Kyllä», hän sanoi venytellen ja
ivallisesti, »ainakin muutamille ihmisille. Sen huomaa, kun katselee
sinuakin, jolla on sylillinen kaikenlaista joulurihkamaa mukanasi. Sinä
et ollut enemmän noiden tavaroiden tarpeessa kuin lentokoneenkaan.
Miksi ostit ne? Kerro se minulle.»
Christopher pudisti päätään. »Herranen aika, enhän minä tiedä», hän
myönsi. »Minulla ei ollut aikomustakaan ostaa niitä, mutta ryhtyessämme
keskusteluun näytteli hän samalla minulle noita tavaroita. Minä
katselin niitä ja —»
»Häntä myöskin! Älä puhu minulle turhia! Maailmassa ei mikään
tyhmeliini voita vanhaa tyhmeliiniä — ja tuollainen vanha tyhmeliini on
pahin kaikista.»
Hänen miehensä, joka oli tavallisesti taipuvainen ja hyvin
kärsivällinen avioliitossaan, osoitti nyt olevansa odottamattoman
kiihkeä.
»No niin, sanon sinulle tämän, Becky», hän sanoi. »Ainakin, mitä minä
ymmärrän, on Mary-'Gusta oikeassa. Ensiksikin hän on kaunis kuin kuva,
ja toiseksi hänellä on omiakin rahoja käytettävänään ja sitten hän
on oleskellut ihmisten luona, joilla on paljon enemmän. Kaikki nuo
asiat riittävät turmelemaan melkein jokaisen tytön, mutta hänelle ne
eivät ole voineet mitään. Hän on tullut kotiin olematta ollenkaan
pöyhkeä, keimaileva, ajattelematon ja ylpeä, vaan hän on yhtä järkevä,
käytännöllinen ja ystävällinen ihmisille kuin ennenkin, ja se on paljon
se. Jos Renamme vain osoittautuu olevansa samanlainen tyttö kuin
Mary-'Gusta Lathrop, olen kyllä ylpeä hänestä äläkä sinä sitä unhota.»
Ja näin päättyi keskustelu Mullet'in perheessä sinä iltana.
Mutta jos olikin muutamia, jotka olivat taipuvaisia arvostelemaan,
kuten rouva Mullet'kin, oli kumminkin toisia, jotka olivat samaa
mieltä kuin herra Mullet'kin, ettei Maryssä ollut mitään vikaa. Ja
järjestämällä joulutavarat uudestaan ja näyttelemällä niitä auttoi
hän enojaan pääsemään niistä erilleen. Todellisuudessa piti heidän
kolme päivää ennen joulua palkata Annabel apulaismyyjättäreksi noiksi
päiviksi. Kaupassa oli oikea tungos, erittäinkin iltaisin, ja Zoeth ja
kapteeni Shad huomasivat ensimmäisen kerran moneen kuukauteen olevansa
tuottavan kauppaliikkeen johtajia.
»Näyttää hyvältä, kun näkee niin paljon nuoria täällä, vai mitä,
Zoeth?» huomautti kapteeni. »Eikä ainoastaan tyttöjä, vaan myöskin
nuorukaisia. En muistakaan, milloin olisin nähnyt niin paljon nuoria
miehiä täällä. Kuka tuo nuori keikari on, jota Mary-'Gusta juuri
palvelee? Tarkoitan tuota, jolla on niin hullunkurinen päällysnuttu.
Salomon ei kaikessa kunniassaan ollut niin vaatetettu kuin hän. Hän on
kai joku bostonilainen, vai mitä? En tunne häntä kumminkaan.»
Zoeth katsoi Maryyn ja ostajaan.
»Hm!» hän sanoi. »Luullakseni et ole puhdistanut silmälasejasi
äskettäin, Shadrach. Dan Higginshän siellä on.»
Niin, herra Higginshän siellä todellakin oli. Hän oli tullut kotiinsa,
saatuaan muutamia päiviä lomaa tuosta väsyttävästä ruumisarkkujen
myynnistä. Hän oli pukeutunut kuten ennenkin kaupunkilaisvaatteihin,
joiden loisto, kuten kapteeni Shad sitten jälkeenpäin huomautti, »olisi
varmasti huikaissut sokeankin silmät». Danielin syli oli jo täynnä
tavaroita, ja hän ja Mary seisoivat nyt sen pöydän ääressä, jolle oli
asetettu näytteille leikkikaluja ja pelejä. Mary katseli leikkikaluja,
mutta herra Higgins — ei.
Toverukset katsoivat pariin hetkisen ja Shadrachin muoto synkistyi.
»Hm», hän murahti.
»Daniel koettaa etsiä jotakin, josta hänen pieni veljensä voisi pitää»,
selitti Zoeth.
»Aivan niin», huomautti kapteeni kuivasti. »Minusta hän on paremminkin
sen näköinen, kuin hän olisi löytänyt jotakin, josta hän itse pitää
hyvin paljon. Kuulehan, Mary-'Gusta, minä lopetan kaupat Danin kanssa.
Tiedustele, mitä rouva Nickerson haluaa, ole nyt niin kiltti.»
Aattoiltana loppui tuo suuri liike Hamilton ja Kumppanin kaupassa.
Seuraava viikko, viimeinen Mary-'Gustan lomasta, oli varmastikin
muodostuva ikäväksi. »Meillä ei ole silloin muuta tekemistä kuin
vaihtaa ihmisten saamia lahjoja», ennusti kapteeni Shadrach. »Meidän
on annettava heille jotakin, jota he haluavat, ja otettava takaisin
sellaista, jota emme halua. Tuollainen kauppa on samanlaista kuin
lapioisi sumua vuorille, enemmän liikuntoa tuottavaa kuin hyödyttävää.»
Joulu muodostui hauskaksi tuossa rannalla olevassa valkoisessa talossa
ja toi mukanaan monta yllätystä. Aluksi on meidän mainittava lahjat,
jotka oli asetettu lautasten viereen aamiaispöydälle. Mary oli ostanut
lahjoja kaikille, kapteeni Shadrachille, Zoethille ja Isaiahille.
Niiden joukossa ei tietystikään ollut mitään kallisarvoista tavaraa,
mutta jokainen niistä oli valittu lahjan saajan makua ja taipumuksia
silmälläpitäen, ja oli aivan varmaa, että valinta oli onnistunut.
Isaiah näytteli ylpeänä taskuveistään, joka oli kuin työvälinelaatikko
pienoiskoossa. Siinä oli neljä terää, korkkiruuvi, meisseli, taltta,
nappikoukku ja paljon muutakin, minkä Luoja vain tietää.
»Katsokaahan tätä!» huudahti Isaiah näytellen veistään, joka lepäsi
kuin siili hänen kämmenellään. »Oletteko nähneet milloinkaan tällaista?
Jos tulee kysymykseen, niin ei ole olemassa mitään, mitä ei voi
tehdä tällä veitsellä. Joka kerta, kun tarkastelen sitä, löydän
siitä jotakin uutta. Nyt arvailen juuri, mikä tämäkin on», hän sanoi
viitaten muutamaan hyvin suureen ja julman näköiseen välineeseen, joka
pisti esille tuosta terässekasotkusta. »Luullakseni olen selvillä,
mihin näitä muita välineitä tarvitaan, mutta en ymmärrä, mihin tätä
käytetään. Mihin luulette tätä käytettävän, kapteeni Shad?»
Shadrach katsoi.
»No mutta onhan se vallan selvää», hän sanoi vakavasti.
»Sehän on korppusorkkarauta.»
»Mikä?»
»Korppusorkkarauta. Sillä voidaan avata tuollaisia kivikovia
piirakoita, jollaisia leivoit meille viime viikolla. Sinun pitää vain
porata reikä piirakan toiseen päähän, pistää sitten tuo sinne sisään ja
vääntää kuori irti. Kätevä ase, Isaiah! Minä —»
»Ah, menkää suolle!» keskeytti suuttunut Isaiah. »Mielestäni syötte
aivan tarpeeksi piirakoitani, kuoriani ja muutakin.»
Sitten seurasi tuo suuri yllätys, jonka toverukset olivat valmistaneet
ihailemalleen kasvatille. Mary löysi lautasensa vierestä pienen soikean
kääryn, joka oli kiedottu hopeapaperiin ja johon oli kirjoitettu:
»Mary-'Gustalle Shadrach- ja Zoeth-enoilta. Hauskaa joulua!» Tuossa
kääryssä oli pahvikotelo, kotelossa nahkarasia ja rasiassa kaunis
kultakello ketjuineen. Mary huudahti ihastuksesta ja kiitteli
onnellisena lahjoittajien selitellessä ja hymyillessä mielissään.
»Mutta teidän ei olisi pitänyt olla niin tuhlaavaisia, ei ollenkaan»,
vastusteli Mary. »Se on hyvin sievä ja toivoinkin kelloa enemmän kuin
mitään muuta, mutta tämänhän on täytynyt maksaa äärettömästi.»
»Eikö mitä», vastusteli kapteeni. »Saimme sen alennetulla hinnalla.
Edgar Emeryn veljenpoika matkusti liikeasioissa Providenceen ja
hän valikoi sen sieltä meille. Se ei maksanut hetikään niin paljon
kuin olimme luulleet, vai mitä, Zoeth? Kun ostetaan tavaroita
tukkuhintoihin, voidaan melkein aina otaksua, että ne saadaan vielä
halvemmalla kuin oli luultukaan.»
Mary hymyili tälle hieman mutkalliselle selitykselle, mutta pudisti
kumminkin päätään.
»Olen varma, että se on maksanut paljon enemmän kuin teidän olisi
pitänyt siitä maksaa», sanoi hän.
»Mutta sinähän pidät siitä, etkö pidäkin?» kysyi Zoeth toivovasti.
»Kysyitkö, pidänkö? Ah, Zoeth-eno, et voi käsittääkään, miten siitä
pidän! Voisiko kukaan olla pitämättä noin kauniista kapineesta?»
»Miltähän se näyttää noihin muihin kelloihin verrattuna, jollaisia
muilla tytöillä on tuolla Bostonin koulussa?» kysyi Shadrach huonosti
salatulla levottomuudella. »Emme halua, että tyttösellämme on huonompi
kello kuin heillä.»
Vastaus oli kumminkin niin innostunut, että se tyydytti kapteenin ja
herra Hamiltonin täydellisesti.
»Olen varma, ettei koulussamme ole ainoatakaan tyttöä, jonka kello on
omistajalleen niin arvokas kuin tämä on minulle», selitti Mary. »Lupaan
käyttää sitä ja pitää siitä koko ikäni.»
Toverukset huokaisivat helpotuksesta. Oliko kello tarpeeksi hieno
heidän Mary-'Gustallensa, se kysymys oli aiheuttanut heille paljon
huolta ja ollut monen keskustelun aiheena. Ja sitten Isaiah, puhuen
tavalliseen tapaansa hyvin sopimattomia, heitti tiilenpalasen yleisen
tyytyväisyyden vesilätäkköön.
»Niin se on, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Voit käyttää sitä koko ikäsi
ja sitten kun sinusta tulee vanha nainen ja joudut naimisiin, ja kun
sinulla on lastenlapsia, voit antaa sen niille.»
Kapteeni Shadrach, joka oli jo tarttunut lautasliinaansa
kiinnittääkseen sen leukansa alle, kääntyi tuolissaan ja tuijotti
mitään aavistamattomaan kokkiin.
»Tulimmainen sentään», hän huudahti painokkaasti, »tuo mieshän on aivan
hullu. Hän on varmaankin rakastunut, sillä muuta vaivaa ei hänellä
nähtävästi ole. Hän ei voi puhuakaan muusta kuin naimisiinmenosta.
Aiotko solmia avioliiton jonkun kanssa, Isaiah?»
»Minäkö? Mitä roskaa te nyt taasenkin puhutte?»
»Kuka on tuo onnellinen nainen?»
»Sellaista onnellista naista ei ole olemassakaan. Älkää nyt olko
naurettava. Sanoin vain, että kun Mary-'Gusta tulee vanhaksi, menee
naimisiin ja —»
»No siinähän sitä nyt taasen ollaan! Menee naimisiin ja saa lapsia?
Eikö sinun mieleesi ole milloinkaan juolahtanut, että olet hieman liian
ennenaikainen?»
»En ole milloinkaan puhunut lapsista. Sanoin vain, että kun hän tulee
vanhaksi ja saa lastenlapsia, niin —»
»Lastenlapsia? Tuohan on vieläkin ennenaikaisempaa. Ruvetkaamme nyt
kaikki, Herran nimessä, syömään aamiaista! Muuten rupeaa Isaiah
muutamien minuuttien kuluttua puhumaan meille kolmannesta tahi
neljännestä polvesta. Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen tähän
nykyiseenkin.»
Samana iltana levolle menon aikaan, kun toverukset erosivat
ylävälikössä mennäkseen kumpikin omaan huoneeseensa, sanoi Zoeth:
»Shadrach, tämä on ollut hyvin hauska joulu meille kaikille, eikö
olekin?»
Kapteeni Shadrach nyökäytti tarmokkaasti päätään. »On varmasti!» hän
myönsi. »En muista, olenko milloinkaan elämässäni viettänyt hauskempaa.»
»En minäkään. Ihmettelenpä —»
»Ah, anna tulla vain. Mitä odotat? Mitä siinä ihmettelet?»
»Ihmettelinpähän vain, onko meillä oikeutta olla näin onnellisia.»
»Oikeuttako?»
»Niin. Olemmeko olleet tarpeeksi hyviä tänä vuonna ansaitaksemme näin
täydellisen onnen?»
Shadrach nauroi.
»En aio ruveta todistelemaan mitään omasta puolestani», hän sanoi
kuivasti, »mutta muistaakseni et sinäkään, Zoeth, ole tehnyt mitään
suurempia syntejä. Olet tietysti voinut olla juovuksissa ja rähistä
sillä aikaa kuin olin Mary-'Gustan kanssa Bostonissa, mutta uskallan
kumminkin epäillä sitä.»
»Hoh, hoh, Shadrach! Älä laske leikkiä vakavista asioista. Tarkoitan,
olemmeko noudattaneet Jumalan tahtoa niinkuin meidän olisi pitänyt?
Olemme kyllä koettaneet, minusta ainakin tuntuu siltä, mutta en tiedä,
olemmeko onnistuneet. Kumminkin on minulla koko tämän illan ollut
kummallinen tunne siitä, että nousuvesi on virrannut kaikkien näiden
vuosien kuluessa, jotka Mary-'Gusta on elänyt kanssamme, sinun, minun
ja hänen ylitseen, mutta että se nyt alkaa virrata takaisin päin.»
Kapteeni nauroi. »Ja tuotako sinä sanot kummalliseksi tunteeksi?» hän
huudahti. »Zoeth, minullakin on ollut kummallinen tunne, mutta minä
ainakin tiedän sen syyn. Sen ovat aiheuttaneet paistettu kalkkuna,
luumuputinki, lihapiirakat ja Herra ainoastaan tietää, mitkä muut.
Kun pari sellaista vanhaa ruhoa kuin sinä ja minä tukimme nahkaamme
tuollaista törkyä, ei voida ollenkaan ihmetellä, että meillä on
tunteita. Hyvää yötä, laivatoveri.»