Neitien Cabot'n koulun piti alkaa toimintansa syyskuun
viidentenätoista päivänä, mutta jo neljännentoista päivän aamuna
sanoi Mary-'Gusta jäähyväiset holhoojillensa South Harnissin
rautatienasemalla. Shadrach olisi halunnut lähteä hänen kanssaan
Bostoniin, mutta hän halusi tiukasti matkustaa sinne yksinään.
»Minun on totuttava olemaan poissa luotanne», hän sanoi, »ja teidänkin
on totuttava eroamaan minusta. Kun sanomme jäähyväiset toisillemme
täällä, on se parasta meille kaikille. Eromme ei tule olemaan kovinkaan
pitkäaikainen, sillä tulen kotiin jouluksi, kuten tiedätte.»
Nuo muutamat viikot ennen tuota kohtalokasta neljännettätoista
oli työskennelty kovasti. Mary-'Gusta ja kapteeni Shadrach olivat
pari kertaa käyneet Bostonissakin, missä he rouva Wyethin kanssa,
joka oli tarjonnut apuaan lyhyessä mutta ystävällisessä kirjeessä,
kulkivat kaupasta kauppaan valiten ja ostaen — tarkoitamme, että
seurueen naispuoliset jäsenet valitsivat ja kapteeni maksoi — pukuja,
liivejä, hattuja ja muita sellaisia tavaroita, jotka näyttivät olevan
tarpeellisia nuoren jatko-opistoon aikovan neidin pukuvaraston
täydennykseksi. Shadrach olisi ostellut tuhlaavaisesti, mutta rouva
Wyethin terve järki ohjasi valintaa ja Mary-'Gusta oli hyvin tarkka
hintoihin nähden. Alussa teki Shadrach muutamia vihjauksia väreihin
ja kuoseihin nähden, mutta niitä ei hyväksytty. Kapteenin väriaistilla
ei ollut minkäänlaisia rajoja, vaan hän piti melkein kaikista
vivahduksista, kunhan ne vain olivat tarpeeksi kirkkaita. Hänen
holhokkinsa olisi ollut kuin mikäkin eloisa hullunkurisen värinen
vuodepeite, jos hän vain olisi saanut määrätä.
Hän murisi hieman heidän matkustaessaan takaisin South Harnissiin.
»Tuo rouva Wyeth voi olla kylläkin oikeassa», hän sanoi, »mutta hän on
liian suorasukaisen vaatimaton tyydyttääkseen minua. Ajatelkaamme nyt
esimerkiksi tuota hattua, jonka sinä ja hän valitsitte. Se oli niin
yksinkertainen, ettei siinä ollut sen enempää koristuksia eikä höyheniä
kuin papin rouvan päähineessäkään. Et ole mikään vanhapiika vielä etkä
bostonilainen ylimysleskikään. Mutta tuo hattu, josta minä pidin, tuo
keltainen ja sininen, oli jotakin vallan toista. Jos sinulla olisi se
päässäsi kulkiessasi Tremont-katua, kääntyisivät ihmiset katsomaan
sinua.»
Mary-'Gusta nauroi ja pani kätensä ristiin. »Sinä tyhmä Shad-eno», hän
sanoi, »etkö tiedä, että juuri sellainenhan minusta tuntuu kaikkein
vastenmielisimmältä?»
Shadrach käänsi katseensa häneen. Mary istui penkin toisessa päässä
lähellä ikkunaa ja laskeutuvan auringon valossa näyttivät hänen
kasvonsa ja päänsä hyvin kauniilta. Kapteeni huokaisi.
»No niin», hän sanoi filosoofisesti, »meidän ei luullakseni tarvitse
ruveta inttämään. Otaksun, että ihmiset katsovat sinuun kaikesta
huolimatta.»
Erotessaan antoi Mary enoilleen paljon erilaisia määräyksiä. Zoethin
oli pakko luvata, että hän varmasti muuttaa paksut flanellialusvaatteet
ylleen marraskuun ensimmäisenä päivänä. Hän käski enon käyttää
kalosseja silloin kun maa on märkä ja sateenvarjoa sateella. Jos hän
vilustuu, on hänen otettava tohtori Harleyn määräämää lääkettä. Hän
ei saa valvoa kymmenen jälkeen iltaisin, eikä lukea sanomalehteä
ilman silmälaseja. Tällaisia olivat hänen määräyksensä, joita hän
antoi Shadrachille vielä enemmän. Hänen piti mennä kirkkoon joka
toinen sunnuntai ja kiilloittaa sunnuntai-kenkänsä, hänen piti vaihtaa
kaulus joka aamu ja leikkauttaa hiuksensa ainakin kerran kuuden viikon
kuluessa, hän ei saanut syödä piirakoita ennen nukkumaanmenoaan, »koska
tiedät, että jos sen teet, ahdistaa sinua sitten yöllä painajainen,
jolloin vaikeroit, voivotat ja herätät kaikki muut koko talossa, paitsi
itseäsi», eikä sanoa »tulimmainen», eikä »koira vieköön» useammasti
kuin oli tarpeellista, häntä varoitettiin alentamasta tavaroiden
hintoja, vaikka joku ostaja sellaista haluaisikin — ja Jumala tietää,
millaisia muita määräyksiä hän vielä sai.
Isaiah Chase taasen sai niin paljon monenlaisia määräyksiä, että
vastuunalaisuus oli aivan musertaa hänet.
»Jumala Kaikkivaltias!» huudahti hän toivottomasti. »En voi milloinkaan
noudattaa kaikkia näitä purjehdusmääräyksiä, ja minä tiedän sen.
Kirjoitin muutamia niistä muistiinkin paperipalalle, mutta en muista,
tulivatko nekään oikein, puhumattakaan noista parista miljoonasta
muusta, joista minulla ei ole hajuakaan. Minun pitää pyyhkiä tomut
joka päivä ja lakaista joka toinen, minun on vaihdettava pöytäliina
säännöllisesti ja huolehdittava vaatteiden pesusta, että se tapahtuu
aikoinaan, minun on ruokittava hevosta kissalla — ei kun kissaa
kauroilla — Ah, tulimmainen sentään, ei niinkään! Minun pitää antaa
kissalle, hevoselle ja kanoille ruokaa oikeaan aikaan ja — ah — minun
sieluni! Minun on tehtävä tämä kaikki yksinäni ja sitäpaitsi pitää
minun vielä katsoa, että kapteeni Shad ja Zoeth noudattavat myöskin
määräyksiä. Voi minua miesraukkaa! Olen kyllä elämässäni saanut tehdä
työtä enemmän kuin monet muut, mutta en ole enää niin nuori kuin ennen
ja olen ihminen enkä mikään liikkuva höyrykone. Teen voitavani, mutta
ensimmäiseksi työkseni saan varmasti erota toimestani. Silloin saa tämä
laiva loistavan lopun, vannon sen. Silloin antavat he minulle kyllä
arvoa, kun se on liian myöhäistä.»
Jäähyväiset asemalla olivat lyhyet. Ne olivat vaikeat lausua, eivätkä
toverukset eikä Mary-'Gustakaan uskaltaneet puhua enempää kuin oli
tarpeellista. Juna ajoi asemasillan viereen ja lähti sitten jälleen
liikkeelle. Muudan käsi heilutteli heille vaunun ikkunasta, ja Shadrach
ja Zoeth heiluttivat takaisin. Lopulta katosi viimeinen vaunu Solomon
Higginsin karpalomaan katoksen luona olevan mutkan taakse.
Herra Hamilton huokaisi raskaasti.
»Nyt hän on mennyt, Shadrach», hän sanoi. »Mary-'Gusta on mennyt.»
Shadrach toisti huokauksen.
»Niin, hän on mennyt», hän myönsi. »Minusta tuntuu kuin parhain osa
meistäkin olisi mennyt hänen mukanaan. Mutta luullakseni on muidenkin
ollut joskus pakko palata kauppaan odottamaan ostajia. Tehkäämme mekin
niin. Hm! Mielestäni saamme olla kiitollisia, Zoeth, että meillä on
jotakin tehtävää. Se auttaa meitä karkoittamaan alakuloisuutemme.
Päivät tulevat nyt tuntumaan ikäviltä sekä sinusta että minusta,
laivatoveri.»
Päivät tuntuivat ikäviltä Mary-'Gustastakin ainakin ensimmäisen
kuukauden aikana hänen asuessaan rouva Wyethin luona ja käydessään
neitien Cabot'n koulussa. Ensimmäisen kerran elämässään oppi hän nyt
tietämään, millaista koti-ikävä on. Mutta niihin kirjeihin, joita hän
kirjoitteli enoilleen, ei hän sallinut tulla sellaista sanaakaan, joka
olisi ilmaissut sen, ja vähitellen haihtuivatkin sen terävimmät pistot.
Hänkin oli kiitollinen työstä, joka piti hänen ajatuksensa poissa
muista asioista.
Hän huomasi, että Cabot'n neidit — heidän ristimänimensä olivat
Priscilla ja Hortense — olivat keski-ikäisiä vanhojapiikoja, erittäin
kainoja ja omituisia, joiden omistama kasvatuslaitos oli jonkunlainen
protestanttinen nunnaluostari, jota ohjattiin seurakunnallisen kirkon
ja Uuden Englannin ylimystön määräysten mukaan. Neiti Priscilla
oli pitkä ja laiha, ja hänen lempikirjailijansa oli Emerson, jonka
teoksista hän lainaili paljon säkeitä ja oli varma, että oikea
kirjallisuus loppui Emersonin kuollessa. Neiti Hortense oli nuorempi,
lihavampi ja romantillisempi. Hän lausui Longfellow'n ja joskus
Oliver Wendell Holmesinkin runoja, vaikka hän myönsikin, että hänestä
viimeksimainittu tuntuikin joskus hyvin kevytmieliseltä. Molemmat
sisaret olivat oppineita, arvokkaita ja ankaraa kuria vaativia.
Molempien mielestä olivat kaikki neljääkymmentäviittä vuotta nuoremmat
miehet hyvin vaarallisia olentoja, joista oli pysyteltävä kaukana.
Eräs mies oli kumminkin opettajana heidän koulussaan, nimittäin
harmaatukkainen tohtori Barnes, kuolleitten kielien professori.
Oppilaat luulivat yleisesti, että tohtori Barnes ollessaan kotonaan
asui taidemuseon kreikkalaisessa osastossa, jossa hän nukkui ja aterioi
aikalaistensa kuvapatsaiden ja rintakuvien keskellä.
Mitä taasen itse oppilaihin tulee, niin oli heitä siellä noin
neljäkymmentä tyttöä tahi nuorta neitiä — neidit Cabot sanoivat heitä
aina nuoriksi neideiksi — jotka olivat kotoisin Bostonista, New
Yorkista, Philadelphiasta tahi Chicagosta, vieläpä niinkin kaukaa
etelästä kuin Baltimoresta. He olivat melkein kaikki varakkaiden
vanhempien ja kaupunginlapsia. Heidän joukossaan oli vain muutamia,
jotka olivat asuneet koko ikänsä maaseudulla, kuten Mary-'Gustakin.
Muutamat olivat kauniita ja muutamat rumia, muutamat olivat
huikentelevaisia ja ajattelemattomia, muutamat vakavia ja ahkeria, kukin
luonteensa mukaan, muutamat halusivat pukeutua komeasti ja muutamat
taasen olivat vaatimattomia ja jokapäiväisiä. Koulu oli siis lyhyesti
sanoen melkein samanlainen kuin kaikki muutkin sellaiset laitokset.
Kun Mary-'Gusta tuli kouluun, lakattiin häntä nimittämästä
Mary-'Gustaksi, sillä hänen opettajansa sanoivat häntä neiti
Lathropiksi ja tutuimmat toverit Maryksi. Rouva Wyethin luona oli hän
taasen joko Mary tahi neiti Lathrop tahi neiti Mary riippuen siitä,
millaisessa yhteiskunnallisessa asemassa se henkilö oli, joka häntä
puhutteli. Hän itse nimitti itseään kumminkin vielä aina Mary-'Gustaksi
ja ne kirjeet, joita hän kirjoitteli joko Shad- tahi Zoeth-enolleen,
oli aina niin allekirjoitettu.
Työskenneltyään alussa kovasti huomasi hän sitten, että hän voi
pysytellä muiden toveriensa tasalla opinnoissa tarvitsematta
liiallisesti ponnistella. Hän huomasi senkin, että Cabot'n neitien
koulussa olevat tytöt, lukuunottamatta kiemailijoita, olivat
toverillisia ja ystävällisiä. Hän ei pyytänyt heidän ystävyyttään,
koska hän oli itseään kunnioittava uusi henkilö, jolla jäljittelemisen
viha oli yhtä voimakas kuin ennenkin. Ehkä kumminkin juuri senvuoksi,
ettei hän sitä pyytänyt eikä jäljitellyt ketään, vaan oli yhäkin
vaatimaton ja vilpitön, hän saikin ystäviä. Useimmat näistä saivat
kuukausittain paljon enemmän käyttövaroja ja käyttivät komeampia pukuja
kuin hän, mutta hän ei ollut kateellinen eikä pyydellyt anteeksi,
ja jos hän joskus halusikin, sillä eihän hänkään ollut muuta kuin
ihminen, että hänen pukuvarastonsa olisi ollut hieman suurempi, ei hän
kumminkaan ilmaissut tuota toivoaan kenellekään.
Hänen tunteensa rouva Wyethiä kohtaan muuttuivat vähitellen
todelliseksi rakkaudeksi, ja tuo kainosteleva ja käytännöllinen rouva
rupesi pitämään Mary-'Gustasta yhä enemmän. Tyttöä ruvettiin pitämään
perheeseen kuuluvana henkilönä, ja hän rupesi itsekin luulemaan melkein
samaa. Tähän perheeseen kuuluivat rouva Wyeth, Mary, neiti Pease, joka
oli toinen maksava vieras, palvelijatar Maggie ja kokki Nora. Neiti
Pease oli vanhahko vanhapiika, jolla ei ollut läheisiä sukulaisia.
Hänellä oli melkoiset tulot ja koska hän piti matkustamisesta, tyydytti
hän tuon halunsa käväisemällä usein Euroopassa. Hän ja hänen läheisin
ystävänsä, rouva Wyeth, olivat kyllä eri mieltä monessa asiassa,
mutta siitä, että Boston on paratiisin etukaupunki ja että William
Ellery Channing on suurin uskonnollinen johtaja, eivät he milloinkaan
riidelleet. He kuuluivat Arlington-kadun Unitaria-seurakuntaan ja Mary
meni usein heidän mukanaan kirkkoon sunnuntai-aamuin tahi johonkin
iltajumalanpalvelukseen.
Cabot'n neitien mielipidettä, että nuoret miehet ovat vaarallisia
henkilöitä, joita on kartettava kuin ruttoa, ei suurin osa heidän
koulussaan olevista nuorista neitosista ollenkaan kannattanut, kuten
Mary pian oppi huomaamaan. Jos neiti Priscilla ja neiti Hortense
olisivat saaneet määrätä, olisi Harvardin yliopisto ja teknillinen
korkeakoulu saatu siirtää jonnekin kaukaiseen seutuun, esimerkiksi
Pohjoisnavalle tahi San Franciskoon. Oli kumminkin olemassa tarpeeksi
monta serkkua tahi perheen vanhojen ystävien poikia, jotka toivat
terveisiä vanhemmilta, holhoojilta tahi noilta äsken mainituilta
ystäviltä. Näitä lähettejä, jotka olivat nuoria herrasmiehiä orastavine
viiksineen ja moitteettomine pukuineen, tarkastettiin kylmästi ja
heidän vierailuitaan seurattiin huolellisesti. Kirjeitä tuli kumminkin
ja ne pantiin talteen sitten kuin niiden iloinen sisällyksettömyys oli
tietysti kerrottu hyvin salavihkaa jollekin helmaystävälle.
Mary ei saanut milloinkaan tuollaisia kirjeitä. Hänen luokseen ei
tullut ainoatakaan serkkua eikä perheen ystävää tuomaan hänelle
terveisiä. Hänen tavaroittensa joukkoon ei oltu piiloitettu ainoatakaan
kirjaimilla varustettuun kudottuun ihonuttuun pukeutuneen nuorukaisen
valokuvaa. Hänen ystävättäriensä mielestä tuntui tällainen asioiden
tila hyvin omituiselta ja senvuoksi he tekivätkin joskus hyvin
häikäilemättömiä kysymyksiä.
Neiti Barbara Howe, jonka koti oli Brooklynissä ja jonka isä oli erään
vanhan ja tunnetun liikkeen vanhempi osakas, oli innokkain kyselijä.
Hän piti Marystä ja Mary piti hänestä. Barbara oli kaunis ja hyvin
vilkas, ja vaikka hän olikin ainoa lapsi ja melko pilalle hemmoiteltu,
koska hänen vanhempansa olivat varakkaita, ei hän kumminkaan esiintynyt
keikarimaisesti.
»Mutta minä en ymmärrä», hän sanoi, »mitä olet tehnyt koko ikäsi. Missä
olet ollutkaan piilossa? Etkö todellakaan tunne ketään?»
Mary hymyili. »Ah, tunnen kyllä paljonkin ihmisiä», hän vastasi.
»Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan. Etkö tunne ketään Harvardissa,
Techissä tahi Yalessa opiskelevista ylioppilaista? Minä tunnen heitä
tusinoittain ja kai sinäkin tunnet muutamia. Sanoit minulle kerran
tuntevasi Sam Keithin.»
Mary myönsi tuntevansa Samia hieman.
»Eikö hän olekin hauska? Sam ja minä olemme hyviä tovereita. Eikö hän
tanssikin jumalallisesti?»
»En tiedä. En ole milloinkaan nähnyt hänen tanssivan.»
»Silloin olet menettänyt jotakin. Tunnetko hänen ystävänsä, tuon
jalkapallon pelaajan Crawford Smithin? Sano, tunnetko hänetkin?»
Mary nyökäytti päätään. »Olen tavannut hänet», hän sanoi.
»Oletko? Eikö hän sinustakin ole suurenmoinen?»
»En tiedä. Onko hän?»
»On tietystikin. Etkö ole lukenut hänestä sanomalehdistä? Hän teki tuon
pitkän hyökkäyksen Yalen kilpailussa. Ah, sinun olisi pitänyt nähdä
hänet! En voinut puhua pariin päivään tuon kilpailun jälkeen. Hän oli
yhtä tyyni kuin rauhallinenkin. Kaikki Yalen miehet koettivat saada
hänet kiinni, mutta hän väisti aina. En ole milloinkaan nähnyt ketään
muuta, joka olisi ollut niin tyyni ja joka olisi kyennyt pitämään
ajatuksensa niin koossa.»
»Olen luullut, että sanomalehdet kertovat enemmän siitä, miten
tuollainen pelaaja osaa käyttää jalkojaan.»
»Silloinhan sinäkin olet lukenut hänestä. Niin, tietysti sinä olet!
Haluaisin mielelläni tutustua häneen. Kaikki tytöt ovat aivan
hullautuneita häneen. Missä tapasit hänet? Kerro se minulle.»
Mary hymyili. Tuossa ainoassa tilaisuudessa, jolloin hän oli kohdannut
Crawford Smithin, oli tuo nuorukainen ollut kaikkea muuta kuin tyyni.
»Tapasin hänet enojeni kaupassa South Harnississa», hän vastasi, »noin
kolme vuotta sitten.»
»Etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen? Hän on Samin paras ystävä. Samin
vanhemmilla on kesähuvila Cape Codilla. Ehkä kohtaat hänet siellä
jälleen?»
»Ehkä.»
»Jumalani, voisinpa melkein luulla, ettet halua!»
»En ymmärrä, miksi sitä niin erityisesti haluaisin. Minkä vuoksi,
sanopas?»
»Minkä vuoksiko? Mary Lathrop, olet todellakin omituinen tyttö. Et
puhu ollenkaan, kuten muut tytöt. Joskus luulen, että olet niin vanha
kuin Prissy.» Prissy oli halventava lempinimi, jota nuo nuoret neidit
käyttivät puhuessaan neiti Priscilla Cabot'sta hänen selkänsä takana.
Mary nauroi. »En aivan, toivoakseni», hän sanoi. »En kumminkaan
ymmärrä, miksi minun niin hartaasti pitäisi haluta, että saisin tavata
herra Crawford Smithin. Ja olen varma, ettei hän halua sen enempää
tavata minuakaan. Jos kaikki muut tytöt ovat hullaantuneita häneen,
riittää se mielestäni jo.»
Tämä hämmästyttävä tunnustus, kuinka välinpitämätön Mary oli tuota
jumaloitua jalkapallourhoa kohtaan ja jota välinpitämättömyyttä Barbara
sanoi vain teeskentelyksi, tehtiin eräänä lauantaina. Seuraavana
päivänä, kun rouva Wyeth ja Mary palasivat kirkosta, ilmoitti edellinen
erään asian.
»Meille tulee eräs vieras, ehkä useampiakin, päivälliselle tänään»,
hän sanoi. Sunnuntai-päivällinen syötiin rouva Wyethin kodissa
englantilaisen tavan mukaan kello yksi päivällä.
»John Keithin poika, Samuel, tulee päivälliselle luoksemme», lisäsi
rouva Wyeth. »Hän voi tuoda jonkun opistotoverinsa mukanaan. Olet kai
tavannut Samuelin, vai kuinka, Mary?»
Mary myönsi. Mahdollisuus puhutella Sam Keithiä tässä uudessa
ympäristössä hämmästytti häntä hieman. Kotona, South Harnississa,
olivat he tavanneet toisensa monta kertaa, mutta aina kaupassa.
Sam oli hauska ja leikillinen, ja hän piti Samista melko paljon,
vaikka hän olikin kieltäytynyt lähtemästä mukaan purjehdusretkille
ja muille huvimatkoille. Hän tiesi nimittäin aivan hyvin, ettei
hänen äitinsä eikä sisarensa olisi hyväksyneet noita kutsuja, sillä
nais-Keithien mielestä oli suuri ero kesävierasten ja synnynnäisten
paikkakuntalaisten välillä. Viimeksimainittuja oli vain opetettava ja
kehitettävä, mutta ei yhteiskunnallisesti rohkaistava varmaa rajaa
kauemmaksi. Mutta Mary ei ollut sellaisen avun eikä kehittämisen
tarpeessa. Sam ei ollut kyllä milloinkaan osoittautunut armolliseksi
eikä ylpeillyt paremmuudellaan, mutta hän ei ollut myöskään tullut
vieraisille Maryn kotiin eikä Maryakaan oltu pyydetty käymään Samin
kotona.
Ja nyt oli hänen kohdattava Sam talossa, jossa häntä kohdeltiin kuin
perheen jäsentä ainakin. Samin isä oli käyttänyt vaikutusvaltaansa
saadakseen hänet sinne asumaan. Tiesikö Sam sen ja jos hän sen tiesi,
niin miten tulisi tuo tietoisuus vaikuttamaan hänen käyttäytymiseensä
Marya kohtaan? Olisiko Sam ylpeä ja alentuvainen, vai vetoaisikohan hän
jonkunlaiseen lähempään tuttavuuteen, jollaista ei ollut olemassakaan
heidän välillään. Päästyään yksikseen huoneeseensa hän mietti näitä
kysymyksiä, mutta karkoitti ne sitten mielestään. Millaista Samin
käytös tulisi olemaankin, päätti Mary, ettei hän ainakaan muuttaisi
entistä käyttäytymistään rahtuakaan. Ja vaikka hän tiesikin, että muut
tulisivat hämmästymään tästä kohtauksesta, päätti hän kumminkin pysyä
tyynenä.
Kun hän tuli alakertaan, kutsui rouva Wyeth hänet saliin. Hänen
tullessaan huoneeseen nousi pari nuorta miestä mahonkisen keskuspöydän
vieressä olevilta tuoleilta. Toinen noista nuorista miehistä oli Sam
Keith, joka oli tietysti odottanutkin saavansa nähdä hänet, mutta
toinen — niin, tuo toinen oli juuri sama henkilö omassa persoonassaan,
jonka rohkeihin tekoihin ja jumaloituun olentoon hän oli kiinnittänyt
niin vähän huomiota juuri edellisenä päivänä, tuo nuorukainen, jonka
hän viimeksi oli nähnyt juoksevan hurjasti ketojen poikki Hamilton ja
Kumppanin kaupan takana suuri kärpäspaperin puolikas lujasti kiinni
tarttuneena valkoisiin flanellihousuihin. Herra Crawford Smith oli nyt
pitempi ja harteikkaampi kuin tuossa muistettavassa tilaisuudessa,
mutta Mary tunsi hänet kumminkin.
Oli aivan ilmeistä, ettei herra Smith tuntenut häntä. Rouva Wyeth tuli
Marya vastaan.
»Mary», hän sanoi, »sinä kai luullakseni tunnetkin Samuelin? Olettehan
tavanneet toisenne ennenkin. Samuel, esitä ystäväsi, ole niin hyvä.»
Samuel tuijotti Maryyn silmin, jotka ilmaisivat monenlaisia tunteita,
joista suunnaton hämmästys oli vallitsevin. Hän oli sellaisessa
tilassa, jota Barbara Howe olisi sanonut »hädäksi» ja jollaiseen hän
ei tavallisesti joutunut. Hän oli kyllä tiennyt, että Mary asuu tädin
luona, sillä sittenkuin asia oli päätetty, oli John Keith kertonut
perheelleen, mitä hän oli tehnyt, suhtautuen vakavan filosoofisesti
vaimonsa pettymykseen, ennustuksiin ja pahoitteluihin. Samilla oli
eloisat ja hauskat muistot tuosta south-harnissilaisessa kaupassa
palvelevasta kauniista maalaistytöstä. Hän ei ollut kertonut
ystävälleen, että he tapaisivat Maryn tänään, ensiksikin senvuoksi,
ettei hän ollut ollenkaan varma, tapaisivatko he toisensa, ja toiseksi
erään salaisen epäilyksen pelosta, että oli ehkä parasta ensin odottaa,
tarkastella ja kuunnella, ennenkuin rupeaa kerskailemaan vanhalla
tuttavuudella. Samin äiti oli puhunut hänelle asiasta varoittavasti
ennen hänen lähtöään kotoa. »Älä ole liian tuttavallinen, Sam», oli hän
sanonut. »Jos olet, voit joutua ikävyyksiin. Tuo tyttö voi kyllä tulla
toimeen täällä South Harnississa, jossa hän on tottunut ympäristöönsä,
mutta Bostonissa hän on varmasti aivan väärässä seurassa ja mahdoton.
Olen sanonut sen isällesikin, mutta hän ei ole tietysti kuulevinaankaan
puhettani. Koeta nyt sinä ainakin olla hieman järkevämpi minun
vuokseni.»
Mutta tässä ei ollutkaan nyt kysymyksessä mikään saamaton maalaistyttö.
Tämä hyvin itsensä hillitsevä nuori nainen, joka seisoi hänen edessään,
ei näyttänyt olevan sen enempää väärässä ympäristössä eikä mahdoton
rouva Wyethin arvokkaassa ja ylimyksellisessä salissa kuin tuolla
kaupassakaan, jossa Sam oli viimeksi puhutellut häntä. Hänen pukunsa
oli kyllä yksinkertainen ja vaatimaton, mutta kumminkin kuosikas ja
lumoava. Ja hänen käytöksensä — niin, hänen käytöksensä oli selvästi
paljon rauhallisempaa tällä hetkellä kuin Samin. Mary ei ollut
kyllä vielä ollut kuin kahdeksan viikkoa Cabot'n neitien nuorien
tyttöoppilaiden joukossa, mutta hän oli käyttänyt silmiään ja järkeään
tuon ajan kuluessa, ja koska hän oli oppivainen, oli hän oppinut
muitakin kuin luentosalissa opetettavia asioita. Hän oli sitäpaitsi
valmistautunut tähän kohtaukseen ja päättänyt, ettei mikään saisi häntä
hämmästymään.
Siten joutui siis tuo tavallisesti niin rohkea Samuel näyttelemään
hämmästyneen osaa. Hän katsoi ja änkytti niin, että rouva Wyeth sekä
hämmästyi että pahastui.
»Samuel», hän sanoi tiukasti, »mikä sinua oikeastaan vaivaa? Miksi
seisot siinä tuijottaen etkä puhu?»
Sam ponnisti ja onnistuikin tyynnyttämään hieman mieltään.
»Tuijotinko minä?» hän kysyi. »Pyydän anteeksi, serkku Emily. Mitä
kuuluu, neiti Lathrop?»
Rouva Wyeth tuhautti nenäänsä.
»Siunatkoon!» hän huudahti. »Onko tuttavuutenne noin muodollinen?
Luulin teidän tuntevan toisenne. En ymmärrä ollenkaan nykyajan tyttöjä
enkä poikia. 'Neiti Lathrop', todellakin!»
Mary hymyili. »Ehkä hän ei odottanutkaan kohtaavansa minua täällä,
rouva Wyeth», hän sanoi. »Kuinka voitte, Sam?»
Hän ja Sam tervehtivät toisiaan. Rouva Wyeth teki nyt toisen kysymyksen.
»Etkö tiennyt Maryn asuvan täällä luonani, Samuel?» hän sanoi.
»Tiesin tietysti, serkku Emily. Mutta en, koira vieköön», hän ei voinut
hillitä todellisia tunteitaan, »ollut tuntea häntä sittenkään. En
todellakaan!»
Mary nauroi. »Olenko sitten niin paljon vanhentunut parissa
kuukaudessa?» hän kysyi.
»Ah, ette ole muuttunut siten. Minä —» Nuorukainen, joka huomasi
olevansa joutumaisillaan syvälle vedelle, keksi keinon päästä pulasta.
»Voi, minä unhotin kokonaan!» huudahti hän. »Olen pahoillani, Crawford.
Mary — neiti Lathrop, haluan esitellä teille ystäväni, Crawford
Smithin. Hän on huonetoverini yliopistossa.»
Mary ja Crawford tervehtivät toisiaan.
»Olen tavannut herra Smithinkin ennen», hän sanoi.
Molemmat nuorukaiset näyttivät hämmästyvän.
»Oletteko?» huudahti Sam. »En ole tiennyt sitä ollenkaan. Milloin se
tapahtui?»
Hänen ystävänsäkin näytti selvästi olevan hämillään. »Voin sitä tuskin
uskoa», hän sanoi. »En luullakseni olisi voinut unhottaa sitä. En
muista —»
»Ettekö muista, kun tulitte enojeni kauppaan South Harnississa Samin
sisaren, neiti Keithin, kanssa? Ostitte muutamia» — Mary iski silmää
vahingoniloisesti — »altteekakkuja ja jotakin muutakin. Myin ne
teille.»
»Tekö? Suuri Jumala! Oletteko te tuo sama — mikä tuon tytön nimi nyt
taasen olikaan — no sanokaa nyt?»
»Sama kuin minunkin, Mary Augusta Lathrop. Mutta minua sanotaan
kumminkin South Harnississa Mary-'Gustaksi.»
»Aivan niin! Ja tekö olette tuo Mary-'Gusta? Niin, tietysti te olette!
Minun pitäisi luullakseni hävetä, mutta en todellakaan tuntenut
teitä. Minä häpeänkin. Olin hirveän kiitollinen teille tuona päivänä.
Pelastitte minut silloin pahasta pulmasta.»
Sam, joka oli kuunnellut kasvavalla uteliaisuudella, sekautui nyt
keskusteluun.
»Mitä tämä kaikki tarkoittaa?» hän kysyi. »Milloin se tapahtui,
Crawford? Mistä pulasta? Et ole kertonut sitä minulle milloinkaan.»
»Ethän sinäkään ole kertonut minulle, että neiti Lathrop on täällä. Et
ole puhunut hänestä sanaakaan.»
»Enkö? Olen varmasti unhottanut mainita siitä. Kuten nyt näet, on hän
täällä.»
Rouva Wyeth pudisti päätään.
»Samuel, olet aivan pyörällä päästäsi tänään», hän sanoi. »Tietysti
hän on täällä. Jokainen, jolla on silmät päässään, voi nähdä sen. Hän
on vieraani samalla, kun hän käy Cabot'n neitien koulussa. Kas niin!
Toivoakseni herra Smith ymmärtää nyt. Päivällinen on muuten valmis.
Teistä ei ainoakaan saa sanoa sanaakaan, ennenkuin istumme pöydässä.
Isälläni oli tapana sanoa, että haalea liemi on pahimmanlaisen kylmän
vastaanoton merkki, ja minä yhdyn häneen.»
Päivällistä syötäessä oli Sam hyvin utelias tietämään, missä hänen
ystävänsä ja Mary olivat tavanneet ja millainen tuo pulma oli
ollut, josta Crawford oli maininnut. Mutta hänen uteliaisuuttaan ei
tyydytetty. Herra Smith kieltäytyi kertomasta ja kun Maryltä kysyttiin,
hymyili hän vain ja pudisti päätään.
Nuoret saivat enimmäkseen pitää huolta keskustelusta aterian
kestäessä. Puhuttiin tietysti viimeisestä jalkapallokaudesta, sen
loistavasta lopusta, ja sitten siirtyi keskustelu vähitellen tuleviin
hockeykilpailuihin. Sam tuntui olevan hyvin perillä niistä.
»Teidän on tultava katsomaan jotakin kilpailua, Mary», hän sanoi.
»Hankin pääsyliput sekä teille että serkku Emilylle. Olette
muistaakseni hullautunut urheiluun, ettekö olekin, serkku Emily?»
Rouva Wyeth katsoi häneen silmälasiensa läpi.
»Otaksun», hän huomautti, »että tuon huomautuksesi tarkoitus oli olla
leikillinen. Olin kerran katsomassa erästä jalkapallokilpailua ja
noiden nuorukaisten toimeenpanema ilveily, kun he potkivat toisensa
melkein kuoliaiksi silmieni edessä, ja kun sinä, Samuel Keith, hypit
ylös ja alas ja huusit: 'Repikää ne palasiksi ja murskatkaa ne!'
olivat niin lähellä mielipuolisuutta, etten ollut nähnyt sellaista
ennen milloinkaan. Aina siitä asti on minusta tohtori Eliot tuntunut
paremminkin parantolan kuin yliopiston johtajalta.»
Sam oli hyvin ihastunut kuultuaan sen. »Jalkapallo on sellaista», hän
sanoi. »Myönnän, etteivät muut kuin hullut, kuten Crawford tuossa,
pelaa jalkapalloa. Hockey on kumminkin erilaista. Minä pelaan hockeyta.»
Crawford näytti hämmästyvän.
»Pelaatko?» kysyi hän hyvin innostuneesti. »Sitä ei ole tiennyt ennen
kukaan, ei opettajakaan. Sinun ei pitäisi salata sitä häneltä, Sam.»
Neiti Pease, joka oli kutsuttu jonnekin sinä päivänä, ei ollut mukana
päivällisillä. Kun kahvi oli juotu, ehdotti tuo vastustamaton Sam
kävelyretkeä.
»Luultavasti ette halua tulla mukaan, serkku Emily», hän sanoi, »mutta
olen varma, että Mary haluaa. Iltapäivä on kaunis ja hän tarvitsee
raitista ilmaa. Crawford ei ole mikään kävelijä ja hän saakin senvuoksi
jäädä serkku Emilyn seuraksi. Emme viivy pitkääkään aikaa.»
Ennenkuin Mary ennätti kieltäytyä tästä epäitsekkäästä kutsusta,
pelasti rouva Wyeth hänet pulasta.
»Kiitoksia, Samuel», hän sanoi nopeasti. »Panemme arvoa
ystävällisyydellesi, erittäinkin herra Smith ja minä. Huomaan, että hän
on hyvin ihastunut suunnitelmaasi. Mutta Mary ja minä aiomme kumminkin
mennä iltajumalanpalvelukseen Arlington-kadun varrella olevaan
kirkkoon. Sinun on senvuoksi annettava meille anteeksi.»
Tämän piti olla musertava ilmoitus, mutta ei ollutkaan. Sam sanoi vain,
että hän ja Crawford haluavat tulla mukaan. »Meillä oli aikomuskin
mennä kirkkoon, eikö ollutkin, Crawford? Muistanet kai, että ehdotin
juuri sitä?»
Rouva Wyeth sanoi: »Hm!» eikä mitään muuta. Hän ja Mary menivät
huoneihinsa pukeutumaan. Sam, jota hämmästytti oman nopean
innostuksensa odottamaton menestys, oli äärettömästi hyvillään
ja nauraa hihitti riemuissaan. Mutta hänen iloisuutensa väheni
huomattavasti, kun kvartetti poistui talosta.
»Käytävät ovat liian kapeat neljälle», selitti rouva Wyeth. »Samuel,
sinä voit kävellä rinnallani. Mary, sinun ja herra Smithin on
pysyteltävä aivan kintereillämme ja käveltävä nopeasti. En salli
milloinkaan, että itse ja vieraani myöhästyvät kirkosta.»
Heidän kävellessään kyseli Crawford kyselemästä päästyäänkin. Kuinka
kauan oli Mary ollut jo kaupungissa? Kuinka kauan hän aikoi viipyä?
Suunnitteliko hän palaamista kouluun toiseksi vuodeksi? Missä hän aikoi
viettää joululoman? Mary sanoi, että hän aikoi matkustaa kotiin, South
Harnissiin, lupa-ajaksi.
»Cape Cod on mukava vanhanaikainen paikka», sanoi Crawford. »Minulla ei
milloinkaan ole ollut hauskempaa kuin ollessani Samin vieraana siellä.
Toivon, että voisin tulla sinne jälleen jolloinkin.»
»Miksi ette voisi?»
Nuorukainen pudisti päätään. »Olen saanut määräyksiä kotoa», hän
sanoi. »Isä vaatii, että minun pitää tulla hänen luokseen lukukauden
loputtua. Tein tuon vierailun Samin luo omalla vastuullani ja sain
koirannuuskaa senvuoksi. Isällä tuntuu olevan ennakkoluuloja Itää
vastaan. Hän ei halua matkustaa tänne itsekään eikä tahdo, että viivyn
täällä pitempää aikaa kuin on aivan välttämätöntä. Kun kirjoitin
hänelle oleskelevani South Harnississa, sähkötti hän minulle, että
tulisin nopeasti kotiin. Hän on kyllä syntynyt Idässä itsekin ja asunut
täällä jossakin nuoruudessaan, mutta hän ei puhu siitä ja hänellä on
voimakkaammat ennakkoluulot Idän tapoja ja ihmisiä vastaan kuin jos
hän olisi asunut koko ikänsä Carson Cityssä. Hän ei halua edes tulla
katsomaan, kun pelaan jalkapalloa. Epäilen, tuleeko hän tulevana
keväänä tutkintoonikaan.»
»Ihmettelen, että hän on sallinut teidän tulla opiskelemaan
Harvardiin», sanoi Mary.
»Hänen oli pakko. Olen halunnut Harvardiin aina siitä asti, kun
suunnittelin yliopistoon lähtöä. Isä oli kyllä kokonaan Lännen
yliopistojen puolella, mutta minä seisoin lujasti jalustimissa
kannustaen Harvardiin päin ja lopulta hän suostui. Hän suostuukin
tavallisesti aina silloin, kun en anna perään. Hän on hauska vanha
isä ja me olemmekin hyviä tovereita, melkeinpä kuin veljeksiä. Emme
ole muussa eri mieltä kuin tuossa kirotussa paikalliskysymyksessä.
Hän ajattelee, ettei aurinko ainoastaan laske länteen, vaan nouseekin
sieltä.»
Mary kuuli, että Crawford aikoi syksyllä kirjoittautua Harvardin
lääkeopilliseen tiedekuntaan.
»Minun oli pakko taistella senkin vuoksi», hän sanoi nauraen. »Olen
aina halunnut ruveta lääkäriksi, mutta isä ei ole tahtonut suostua
mitenkään. Hän on muutamien kaivoksien osakas tuolla kotona ja hänen
tarkoituksensa oli, että ryhtyisin auttamaan häntä lopetettuani
kouluni. En kumminkaan suostunut, sillä halusin ruveta opiskelemaan
lääketiedettä. Isä sanoo, että on olemassa melkein yhtä monta huonosti
toimeentulevaa lääkäriä kuin puutteessa elävää asianajajaakin. Hän
sanoo, että jos yhdyn häneen, saan varman toimeentulon ja voin koota
varoja vanhojen päivienkin varalle, mutta sellainen ei miellytä minua.
Haluan työskennellä ja toivon onnistuvanikin. Haluan meloa omaa
kanoottiani. Minusta voi tulla huonoin lääkäri, mikä milloinkaan on
ripustanut kilpeään ovenpieleen, mutta minä aion ripustaa tuon kilven
kaikesta huolimatta. Ja jos näen nälkää, en aio pyytää häneltä enkä
muiltakaan apua.»
Hän nauroi jälleen sanoessaan sen, mutta hänen äänensä kuulosti niin
päättäväiseltä ja hänen suunsa oli niin tarmokkaan näköinen, että
Mary huomasi sen ja piti siitä. Oli selvää, että hän tarkoitti totta
puheellaan.
»Mielestäni on lääkärin ammatti maailman jaloin ja hienoin», sanoi Mary.
»Onko? Kelpaako se teille? Niin minustakin! Sillä ei kyllä ansaita
dollareita niin nopeasti kuin muutamilla muilla ammateilla, mutta
minusta tuntuu se kumminkin miehen hommalta. Kuuluisat erikoistuntijat
ansaitsevat kyllä paljonkin rahaa, mutta tarkoitukseni ei ole juuri
sellainenkaan. Muutamat niistä parhaista miehistä, jotka tunnen, ovat
maalaislääkäreitä, jotka saavat työskennellä kovasti vuorokaudet
läpeensä huolimatta ilmasta, saaden tahi jääden ilman palkkaa, miten
milloinkin sattuu. Tuo kylässänne asuva vanha lääkäri Harley on juuri
sellainen, luullakseni. Seurasin hieman hänen hommiaan ollessani
siellä.»
»Niinkö? En olisi uskonut teiltä riittäneen aikaa sellaiseen, sillä
olittehan alituisesti huvi- ja purjehdusretkillä.»
»Tein sen kumminkin. Tutustuin häneen Samin kotona. Rouva Keith oli
vilustunut tahi saanut yskää tahi jotakin. Hän rupesi keskustelemaan
kanssani ja pyysi minua sitten käymään luonaan. Menin sinne, tietysti.
Olin mukana, kun hän kävi muutamien potilaittensa luona. Hän kertoi
minulle paljon asioita. Hän on kunnon mies.»
»On omituista», hän jatkoi hetken kuluttua, »mutta minusta tuntuu
todellakin, kuin olisin kotonani tuossa pienessä paikassa. On,
kuin olisin ollut siellä ennenkin, ja minusta tuntuu, kuin olisin
kotoisinkin sieltä. Sellainen oli ensimmäinen kokemukseni meren
rannikosta ja merestä, mutta se tuntui luonnolliselta. Ja asukkaista,
tarkoitan paikkakuntalaisia enkä kesävieraita, pidin äärettömästi.
Nuo molemmat hienot vanhat ukkelit, jotka omistavat tuon kaupan — Ah,
pyydän anteeksi, he ovat varmaankin sukulaisianne, eikö niin? Unhotin
sen kokonaan.»
»He ovat enojani», sanoi Mary vaatimattomasti. »Olen asunut heidän
luonaan melkein koko ikäni. Parempia miehiä ei maailmassa olekaan.»
»He ovatkin sen näköisiä. Haluaisin oppia tuntemaan heidät paremmin.
Halloo, tuolla tuo kirottu kirkko nyt on! Tämä kävely on huvittanut
minua äärettömästi. Luullakseni olemme kumminkin puhelleet tarpeeksi.
Toivoakseni en ole ikävystyttänyt teitä kuoliaaksi puhumalla vain
omista asioistani?»
»Ette ollenkaan. Minusta on tämä ollut hauskaa.»
»Todellako? Niin, luulen teidän puhuvan totta, sillä muuten ette
sanoisi niin. Ette osaa luullakseni teeskennellä ollenkaan.
Tulimmainen sentään, tuntuu oikein hauskalta, että on olemassa joku,
jolle voi puhua peittelemättä, joku sellainen, joka osaa panna
arvoa sille, mitä miehet ajattelevat. Useimmat tytöt haluavat puhua
vain jalkapalloilusta, tanssista ja muusta tuollaisesta. Pidän
jalkapalloilusta ja tanssimisesta kyllä äärettömästi, mutta onhan
elämässä muutakin. Sam, hän on kyllä, sellainen kuin tahdotaan, mutta
hän ei halua kuunnella mitään vakavaa, ei ainakaan pitkää aikaa.»
Mary mietti. »Minusta kuunteleminen on hauskaa», hän sanoi. »Ilostuin
kuullessani, että pidätte South Harnissista ja enoistani.»
Kun jumalanpalveluksen jälkeen lähdettiin kotimatkalle, kulki Sam
Keith Maryn rinnalla rouva Wyethin kävellessä herra Smithin kanssa.
Samin keskustelusta oli vakavuus kaukana. Hän jutteli vain hockeysta,
tanssimisesta ja muista huvituksista. Pitääkö Mary tanssista? Haluaako
Mary tulla hänen kanssaan joskus koulun tanssiaisiin? Siellä kuluu aika
hyvin hauskasti. Rouva Wyeth voi tietysti lähteä Maryn kaitsijaksi
sinne.
Mary sanoi pelkäävänsä, että hänellä on liiaksi työtä ehtiäkseen sinne.
Ja koska hän sitäpaitsi tunsi Samin äidin mielipiteet, ei hän olisi
hyväksynyt ainoatakaan Samin kutsua, vaikka ei muita syitä olisi ollut
olemassakaan.
»Opintoni vievät melkein kaiken aikani», hän sanoi.
Sam nauroi. »Sellainen on ohimenevää», hän sanoi. »Minäkin lueskelin
hurjasti alkuvuosina, mutta senjälkeen en ole viitsinyt vaivata
päätäni liiaksi. Olen iloinen, että tulin tänne tänään. Tulen varmasti
uudestaankin. Saatte minusta vakituisen ruokavieraan.»
Nuorukaiset sanoivat jäähyväiset rouva Wyethin asunnon edustalla. Rouva
Wyeth ei pyytänyt heitä sisään, vaikka tuo itsepäinen Sam tekikin
muutamia selviä vihjauksia.
Crawford Smith ja Mary hyvästelivät toisiaan kädestä.
»Minulla on ollut hirveän hauskaa», selitti edellinen. Sitten hän kysyi
rouva Wyethiltä: »Saanko tulla joskus toistekin?»
Rouva Wyethin vastaus oli, kuten tavallisestikin, suora ja rehellinen.
»Kyllä», hän sanoi. »Olen iloinen saadessani teidät luokseni silloin
tällöin.»
Nyt kääntyi Crawford Maryn puoleen.
»Saanko?» hän kysyi.
Mary tuskin tiesi, miten hänen piti vastata. Ei ollut olemassa
mitään todellista syytä, miksi hän kieltäisi, sillä hän
alkoi pitää Crawfordista. Hänen suoruutensa ja hänen vakavat
tulevaisuudensuunnitelmansa herättivät hänessä myötätuntoa. Hän ei
ollut kumminkaan ollenkaan varma, oliko viisasta jatkaa tuttavuutta.
Hänen mielestään oli tämä Bostonin koulussa käynti hyvin vakava asia.
Hänen enonsa olivat lähettäneet hänet tänne opiskelemaan, vaikka he
tarvitsivatkin häntä kotona. He olivat kumminkin uhrautuneet, että hän
saisi opiskella ja kehittyä. Ei mikään muu, eivät ystävyyssuhteet,
eivät huvit eikä muukaan, saa senvuoksi häiritä päämäärää, minkä vuoksi
hän oli hyväksynyt tuon uhrauksen.
Senvuoksi hän epäröi.
»Saanko?» toisti Crawford.
»En oikein tiedä. Luullakseni on minun oltava hyvin ahkera suurimman
osan ajastani.»
»Aivan oikein. Ellei teillä ole aikaa ottaa minua vastaan, on teidän
lähetettävä sana, etten tulisi. Se on oleva osa sopimuksestamme.
Hyvästi.»
Kun he olivat tulleet sisälle, koski rouva Wyethin ensimmäinen
huomautus Samin ystävää.
»Pidän melkein tuosta nuorukaisesta», hän sanoi. »Samuel ihannoipi
häntä tietysti, mutta Samuel kunnioittaisi hyenaakin, jos tuo hyena
vain pelaisi jalkapalloa. Mutta tuo Smithin poika» — rouva Wyeth sanoi
kaikkia kolmeakymmentä vuotta nuorempia miehiä pojiksi — »tuntuu olevan
järkevä nuorukainen, jolla on hieman omaa tahtoakin. En pidä hänen
nimestään enkä tuosta tuntemattomasta erämaasta, josta hän on kotoisin,
mutta noille vioille ei hän luullakseni mahda mitään. Kumminkin, jos
hän aikoo tulla tänne vieraisille silloin tällöin, pitää meidän tietää
hänestä jotakin. Aion ryhtyä tiedusteluihin.»