Seuraavana päivänä matkusti kapteeni Shadrach Ostableen ja neuvotteli
siellä monta tuntia tuomari Baxterin kanssa. Asioiden järjestäminen
kirjeenvaihdon avulla on kaikissa tapauksissa hyvin hidasta eikä
kapteeni, joka oli antautunut ehdottomasti, sietänyt viivyttelyä.
»Voin saada enemmän aikaan kymmenen minuutin keskustelulla», sanoi
hän toverilleen, »kuin me kaikki kolme yhteensä kuukauden kestävällä
kirjeenvaihdolla. En ole milloinkaan ollut mikään taitava kirjeiden
kirjoittaja, sen tiedät sinä kyllä, Zoeth. Ja kun joskus kirjoitan
jollekin, voi sattua, että tuo joku tulee luokseni pyytämään,
että lukisin kirjeen, koska hän ei saa siitä selvää. Jos sen
kirjoittamisesta on sattunut kulumaan jo vähän aikaa, en minäkään osaa
enää sitä lukea emmekä silloin ole päässeet alkua pitemmälle. Ei,
matkustan mieluummin tuomarin luo, ja kun palaan kotiin tänä iltana,
olen saanut varmasti jotakin toimitetuksikin.»
Tämä ennustus toteutuikin, sillä ennenkuin kapteeni lähti ajamaan
Ostablesta kotiin, oli hän saanut aikaan paljonkin. Tuomari Baxter,
joka oli määrätty pesänselvittäjäksi, oli jo tarkastanut viimeisen
klienttinsä raha-asiat, jotka, kuten hän oli luullutkin, olivat hyvin
huonolla kannalla. Kun kaikki velat maksettaisiin, jäisi vain hieman
jäljelle, tuhannen tahi pari ehkä, vaan ei varmastikaan enempää.
»Kas siinä sen nyt kuulitte, Shadrach», hän sanoi. »Olen hyvin iloinen,
että te ja Zoeth haluatte pitää tyttösen luonanne, mutta pelkään, ettei
hän voi tuoda mukanaan suuriakaan omaisuuksia. Jos sitäpaitsi aiotte
antaa hänelle sellaisen hyvän kasvatuksen ja kaiken muunkin, minkä
Marcellus toivoi hänen saavan, saatte luullakseni maksaa sen omasta
kukkarostanne. Tämä on aivan totta ja mielestäni on teidän saatava se
kuulla.»
Kapteeni nyökäytti päätään. »Aivan niin», hän sanoi. »Odotinkin juuri
tätä sen perusteella, mitä sanoitte hautajaisissa. Minä ja Zoeth
olemme kyllä niin kaukana rikkaudesta kuin laivan kissa kapteenin
arvosta, mutta olemme kumminkin säästäneet hieman, ja kauppa antaa
meille riittävän toimeentulon. Otamme tyttösen luoksemme ja koetamme
tehdä parhaamme hänen hyväkseen. Mutta Jumala ainoastaan tietää miten
siitä suoriudumme», lisäsi pudistaen epäilevästi päätään. »Sanoakseni
totuuden itsestäni, olen yhtä huono kasvattamaan lapsia kuin simpukka
lentämään.»
Baxter nauroi. »Marcellus näytti kumminkin luulevan, että te ja
Hamilton olette kuin luodut siihen toimeen», hän sanoi.
»Hm! Tiedän Marcelluksen luottaneen hyvin moneen asiaan, kuten
esimerkiksi tuohon arvopaperikauppiaankin. Kumminkin, mikä on tuleva
ja tulee, kumminkinhan kaikkien meidän on yritettävä, kuten sekin mies
sanoi, joka oli juuri mennyt naimisiin, iskiessään kiinni vaimonsa
valmistamaan ensimmäiseen lihapiirakkaan. Teidän on laitettava
nuo holhouspaperit, tahi miksi niitä sanotaankaan, valmiiksi,
ja lähetettävä ne minulle ja Zoethille allekirjoitettaviksi. Ja
puhuaksemme kelvollisuudesta, no niin», hän naurahti, »on tyttönen
kelvollisempi kuin kukaan meistä. Aavistan, että viiden tahi kuuden
vuoden kuluttua tästä päivästä on tyttönen kasvattanut meidät siihen
suuntaan, johon meidän on kehityttäväkin. Minusta tuntuu melkein siltä
kuin olisin suostumaisillani lähtemään pitkälle matkalle sellaisin
edellytyksin, että palaan siitä perämiehenä kapteenin asemasta.»
»Kuulkaahan, tuomari», lisäsi hän juuri ennen kotiinlähtöään,
»haluan sanoa teille vielä erään asian. Melkein kaikki ihmiset kai
luulevat, että Marcellus jätti tytärpuolelleen melko suuren omaisuuden
perinnöksi, vai kuinka?»
»Kyllä, luullakseni.»
»No antakaa niiden sitten ollakin siinä luulossa. Silloinhan niillä
on jotakin puhumista. Ne arvailevat, kuinka rikas tyttönen mahtaakaan
olla, sen sijaan, että laskisivat almanakasta, milloin Zoeth ja minä
joudumme köyhäinhuoneeseen.»
»Hm! Ymmärrän. Ette halua tulevan tiedoksi, että te ja toverinne
otatte hänet lapseksenne ja rupeatte kasvattamaan häntä paljaasta
ystävällisyydestä ja myötätunnosta.»
»Joutavia! Vai myötätunnosta! Marcellus oli sitäpaitsi ystävällinen
ja antelias meille ennen vanhaan. Olisihan surkeaa, ellemme kykenisi
tarttumaan ruoriin vuorostamme nyt.»
Tuomari hymyili. »Olette paljon halukkaampi siihen nyt kuin viimeksi
tavatessamme, kapteeni Shad», hän huomautti. »Nähtävästi olette
muuttanut mielenne kokonaan.»
Kapteenikin nauroi. »Niin olenkin», hän myönsi. »Ehkä minussa ei
kumminkaan ole tapahtunut niin suurta muutosta kuin luulette. Minulla
on tapana antaa tuulen ensin hieman puhaltaa, ennenkuin valmistaudun
tyyntymään. Mutta olkoon asia nyt miten tahansa, tuo tyttönen voi
kyllä muuttaa jokaisen mielen. Hän on erilainen kuin kaikki muut hänen
ikäisensä tytöt. Hän on kaunis kuin pieni taulu, suloinen ja raikas
kuin makea kesäomena. Hän ei kiusaa eikä ärsytä ketään, eikä hän
valehtelekaan, ei edes silloinkaan, kun asianhaarat minunkin mielestäni
oikeuttaisivat parin piirun verran silloin tällöin. Hän on hiipinyt
sydämeeni tavalla tahi toisella, vaikka olen luullutkin sydäntäni
näkinkengän kuortakin kovemmaksi. Mary-'Gustassa ei totisesti ole
mitään vikaa. Olenpa melkein valmis sanomaan: 'Kiitoksia, Marcellus'.»
Niin se sitten päätettiin eikä Mary-'Gusta Lathrop ollut enää vieras,
vaan tuon South Harnississa olevan omituisen perheen oikea jäsen.
Hän oli iloissaan kuullessaan uutisen, vaikka hän luonteenomaisesti
sen johdosta sanoikin vain enoilleen, että hän aikoo tulla hyväksi
tytöksi, luvaten samalla, ettei hän vie Davidia vierashuoneeseen
enää milloinkaan. Tuomari lähetti sitten loput hänen tavaroistaan
ja kapineistaan, ja aikoinaan tulivat nuo holhouspaperitkin
allekirjoitetuiksi.
»Kas niin!» huudahti Zoeth laskien kynän kädestään. »Tämä ratkaisee sen
lopullisesti, luullakseni. Nyt, Mary-'Gusta, olet pieni tyttömme, minun
ja Shad-enosi, kokonaan ja ikuisiksi ajoiksi.»
»Ei varsin niin pitkäksi ajaksi, Zoeth», sanoi kapteeni hymyillen.
»Saamme kyllä pitää hänet luonamme melko kauan, olen siitä melkein
varma, mutta jonakin kauniina päivänä, ehkä noin sadan vuoden kuluttua,
on luultavaa, että joku kaunis nuorukainen rupeaa kiertelemään häntä
ja haluaa mennä naimisiin hänen kanssaan viedäkseen hänet jonnekin
muualle. Kun asiat ovat kehittyneet niin pitkälle, mitä silloin sanot,
Mary-'Gusta?»
Mary-'Gusta mietti hetkisen. »Jos se tapahtuu vasta sadan vuoden
kuluttua», hän sanoi, »ei hän luullakseni huolikaan minusta.»
Kapteeni nauroi kuollakseen. »Ehkä voimme kumminkin vähentää tuosta
sadasta vuodesta melkoisesti», hän myönsi. »Supistakaamme se kahdeksi-
tahi viideksitoista vuodeksi. Otaksukaamme sitten, että joku», hän iski
tässä silmää Zoethille, »esimerkiksi Jimmie Bacheldor tulee silloin ja
pyytää sinua meiltä, niin mitä silloin sanot, Mary-'Gusta?»
Vastaus tuli nyt odottamattoman nopeasti.
»Kieltäytyisin», sanoi hän päättäväisesti. »Jimmie Bacheldor ei halua
pestä edes käsiäänkään. Hän kertoi minulle sen.»
Koko kesän leikki hän sitten joko kotona, kaupassa tahi rannalla, ja
kun syyslukukausi alkoi, panivat toverukset hänet kouluun. He olivat
onnellisia ja ylpeitä miehiä, kun johtajatar, neiti Dobson, sanoi, että
tyttö on liian kehittynyt ensimmäiselle luokalle, minkä vuoksi hänet
on pakko siirtää toiselle. »Vain luonnollista terävyyttä», selitti
kapteeni Shadrach. »Luonnollista terävyyttä eikä mitään muuta. Hänellä
ei ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia, vaan hän edistyy siitäkin
huolimatta. Miksikö? Opettaja sanoi minulle, että hän luulee tyttöä
oikeaksi parakuntiksi.»
»Eikö parakuntti tarkoita jotakin sellaista kapinetta, joka putoaa
alas?» huomautti Zoeth muistaen ilmapallon nousun, jota hän oli ollut
katsomassa piirikunnan markkinoilla.
»Hm! Niin tarkoittaakin. Hän ei luullakseni sanonutkaan parakuntti,
vaan —»
»Parasolli», keskeytti Isaiah, joka kuunteli tarkkaavaisesti.
»Ei, eikä paralysiskaan. Niin, nyt muistankin, hän sanoi tyttöä
paragoniksi.»
»Mikä tuollainen paragon sitten on?» kysyi Isaiah.
»En tiedä. Sellaiseksi hän tyttöä kumminkin sanoi.» Ja paragoni
edistyi vain luvuissaan. Hän kiinnitti myöskin yhä enemmän huomiotaan
talouteen ja enojensa ja Isaiah Chasen hommiin. Perheen elämä
muuttui vähitellen aivan toisenlaiseksi. Muutamana muistettavana
sunnuntaina meni kapteeni Shadrach jo kirkkoonkin. Sellaista ei ollut
tapahtunut vuosikausiin ja ratkaisematta jäi, seurakuntalaisetko,
Zoethko vai kapteeni itse enemmän hämmästyivät viimeksimainitun
tulosta sinne. Mary-'Gusta ei ällistynyt suurestikaan, sillä se
oli vain hänen huolellisten suunnitelmiensa tulos, suunnitelmien,
joiden tarkoitus oli huojentaa herra Hamiltonin mieltä. Zoeth ei
ollut milloinkaan sunnuntaisin poissa kirkosta eikä perjantaisin
iltajumalanpalveluksesta. Ja koska hän oli vakavasti uskonnollinen,
oli hän hyvin pahoillaan senvuoksi, ettei hänen ystävänsä ja toverinsa
välittänyt niistä asioista juuri ollenkaan.
Shadrachin vastenmielisyys kirkkoa kohtaan johtui muutamasta
entisen papin saarnasta. Saarnan aiheena oli ollut 'Jonas valaan
vatsassa'. Kapteenilla, joka oli ollut nuoruudessaan mukana
valaidenpyyntimatkoilla, oli omat mielipiteensä profeetan kuuluisaksi
tulleesta seikkailusta.
Jos pappi olisi ollut nuorempi ja hienotunteisempi mies, olisi ehkä
saarnan aiheuttama väittely loppunut hauskasti ja tuo eristäytyminen
olisi voitu välttää, mutta saarnaaja sattuikin olemaan jo vanha mies,
joka pysyi yhtä lujasti kiinni mielipiteissään kuin kapteenikin
omassaan, ja senvuoksi tulikin ero lopulliseksi.
»Tuo mies on sitten paksupäinen, jos kukaan», selitti Shadrach
kiihkeästi. »Koetin olla kohtuullinen ja olin taipuvainen myöntämään,
että tuo Jonas oli ehkä ollut niin pyörällä päästään, että hän
pudottuaan laivasta ja ajauduttuaan maihin oli ehkä voinut luulla
olleensa valaan tahi jonkun muun suuren kalan vatsassa. Pelastin kerran
muutaman merimiehen, joka oli ajelehtinut valtamerellä veneessään
viikon, eikä hän muistanut mitään, mitä oli tapahtunut ensimmäisen
päivän jälkeen. Jos olisitte sanoneet hänelle, että hän oli ollut
makrillin vatsassa, ei hän olisi voinut kieltää. Mutta minä olen ollut
mukana siksi monen valaan tapossa ja paloittelemisessa, että tiedän,
miltä ne sisäpuolelta näyttävät. Ei ainakaan mies, olkoonpa hänen
nimensä joko Jonas tahi Jehoshaphat, voi elää kolmea päivää valaan
vatsassa. Kuinka hän voisi siellä hengittää, sanokaapa se minulle?
Onko valaan selässä nyt venttiilejä ja kajuutanikkunoita? Kuinka voisi
valas elää koko tuon ajan, jos sillä olisi tuollainen hyppivä mies
vatsassaan? Ei mitenkään! Joko sen tahi tuon miehen olisi kuoltava,
panen siitä vaikka pääni pantiksi. Olen kyllä nähnyt valaan vatsasta
kaivettavan esille kaikenlaisia kapineita, joissa muutamissa oli kerran
ollut henkikin, mutta silloin niissä ei ollut enää hengen pihaustakaan,
vaan ne olivat yhdessä kasassa ja osaksi jo sulaneita. Jonas ei ollut
sulanut, vai oliko? Eikä valaskaan ollut kuollut vatsanväänteihin, vai
oliko? Sanoin kaiken tämän tuolle papille. 'Koettakaa itse, ellette
usko', sanoin hänelle. 'Parinkymmenen peninkulman päässä Orhamista
Crab Ledgen luona on kyllä valaita tarpeeksi siihen tarkoitukseen',
huomautin hänelle vielä. 'Voin melkein vannoa, että niitä nähdään
siellä jokaisena kauniina kesäpäivänä. Matkustakaa sinne laivassa ja
hypätkää mereen, niin saatte nähdä, mitä tapahtuu. Ensiksikin, ei
ainoakaan valas haluaisi teitä nielaista, toiseksi, jos se haluaa,
jauhaa se teidät ensin hienoksi hampaissaan; ja kolmanneksi jos se
nielee teidät kokonaan ja elävänä, kuolee se kymmenessä minuutissa.
Yrittäkää vain koetteeksi.' Ehdotukseni oli rehellinen, eikö ollutkin?
Mutta luuletteko hänen suostuneen siihen? Ei sitten likikään. Hän sanoi
minua ivaajaksi ja uskottomaksi, ja lisäsi, etten ymmärrä raamatusta
halkaistua sanaakaan. 'Tunnen kumminkin valaat', sanoin hänelle. Mutta
hän maleksi matkaansa haluamatta keskustella kanssani enempää. Minulle
ei kenenkään tarvitse puhua joutavia! En mene tuohon kokoushuoneeseen
enää milloinkaan.»
Eikä hän mennytkään ennenkuin Mary-'Gusta sai hänet siihen
houkutelluksi. Mary kävi säännöllisesti sunnuntaikoulua, mutta
sunnuntai-aamuisin, kun oli kaunis ilma, hän meni tavallisesti
kävelemään Shadrachin kanssa. He pitivät molemmat hyvin paljon näistä
kävelyretkistä, mutta eräänä kirkkaana aamuna selitti Mary, ettei
hän aikonutkaan lähteä kävelemään, vaan kirkkoon Zoeth-enon kanssa.
Shadrach tuli pahoilleen ja hämmästyi.
»Koira vieköön, miksi?» hän huudahti. »Luulin sinun pitävän kävelystä
kanssani.»
»Pidän paljonkin, mutta luullakseni en tee oikein, kun tulen mukaanne
joka sunnuntai. Eno Zoeth menee aina kirkkoon ja hänestä tuntuu oikein
pahalta, kun ette te tule sinne. Hän sanoi minulle niin. Hän kertoi
seurakuntalaisten luulevan, ettette kuoltuanne haluakaan päästä
taivaaseen, ja senvuoksi on hän hirveästi pahoillaan. Hän pääsee kyllä
taivaaseen, tiedätte kai sen?»
»Tiedän kyllä.»
»Tietysti hän pääsee. Hän on niin hyvä, ettei hän voi sille mitään.
Ettekö luule hänen pääsevänkään sinne, eno Shad?»
»Zoethinko? Luulen kyllä. Ellei hän sinne pääse, ei sinne sitten pääse
kukaan.»
»Eikö teistä tuntuisi ikävältä, jos pelkäisitte, ettei hän pääsekään
sinne?»
»Hm! Mutta minäpä en pelkääkään.»
»Tiedän sen, mutta hän pelkää teidän vuoksenne. Hän ajattelee paljon
teitä, aivan yhtä paljon kuin tekin häntä. Eno Shad, aion mennä
kirkkoon Zoeth-enon kanssa tänään ja haluan, että tekin tulette sinne
meidän kanssamme.»
Kapteeni siveli partaansa.
»Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Mihin sinä oikeastaan tähtäät?
Luuletko, että ottaisin sinut mukaani kävelemään sunnuntaisin, jos se
olisi väärin? Sano, luuletko?»
»En, mutta Zoeth-enon mielestä ei kirkossakäynti ole mitään väärää. Jos
te ja minä menemme kirkkoon hänen kanssaan, tulee hän hyvin iloiseksi.»
»Ehkä, mutta jos hän lähtee kävelemään kanssamme, tulemme me iloisiksi.
Olen pyytänyt häntä monta kertaa. Miksi hän ei voi tehdä, kuten minä
tahdon, vaan haluaa, että minun on mukauduttava hänen tahtoonsa?»
»Senvuoksi, että se hänen mielestään on väärin. Onko teidän mielestänne
kirkossakäynti jotakin rikollista, Shad-eno?»
Shadrach pudisti päätään. »Tulimmainen!» hän huudahti. »Olet todellinen
nuori asianajaja, Mary-'Gusta. Tuomari Baxter ei voisi sinulle mitään,
jos olisit hänen vastustajanaan. Kuulehan nyt kumminkin ja vastaa
rehellisesti: Etkö kuitenkin mieluummin lähtisi kävelemään kanssani,
kuin menisit tuonne kirkkoon?»
»Kyllä, paljon mieluummin.»
»Niinkö? Mutta kumminkin haluat, että luopuisimme tuosta tavasta ja
menisimme kirkkoon Zoethin kanssa sunnuntaisin hänen mielikseen.
Niinkö?»
Mary-'Gusta tarttui hänen käteensä. »Ei», hän sanoi ujosti, »vaan
luulin meidän voivan jakaa aikamme rehellisesti. Voisimmehan mennä
kirkkoon joka toinen ja kävelemään joka toinen sunnuntai. Silloin
menettelisimme oikein. Olen hänen pieni tyttönsä yhtä hyvin kuin
teidänkin, Shad-eno, enkö olekin?»
Shadrach oli masennettu ja hän meni kirkkoon tuona sunnuntai-aamuna.
Pappi ei saarnassaan puhunut halkaistua sanaakaan Jonaksesta eikä
valaasta, joten Shadrachin tunteita ei loukattu. Zoeth oli hyvin
tyytyväinen ja Mary-'Gusta oli onnellinen, koska hänkin oli.
Suunnitelma sunnuntai-päivien jakamisesta hyväksyttiin. Tämä oli vain
yksi tytön kasvattamiskyvyn näyte. Isaiah selitti, että Mary-'Gusta
kietoi heidät kaikki pikkusormensa ympärille, mutta hänkin näytti
olevan sellaiseen asioiden tilaan tyytyväinen.
Kuta vanhemmaksi Mary-'Gusta tuli, sitä enemmän hän oppi tuntemaan
enojaan, heidän tapojaan, heidän vastahakoisia luonteitaan ja heidän
mennyttä elämäänsä. Hän sai tietää vähän Hall ja Kumppanin, tuon heidän
entisen yhteisen liikkeensä vaiheista, jonka johtajana Marcellus
Hall, hänen isäpuolensa, oli ollut. Isaiah kertoi hänelle hieman
tuosta liikkeestä. »Cape Codin alueella ei ollut sen suurempaa», hän
selitti. Mary-'Gusta kysyi, miksi se ei ollut jatkanut liikettään,
jolloin Isaiah lyhyesti vastasi, ettei se ollut siinä kaikki,
rupeamatta sen tarkempiin selityksiin. Hän koetti kysellä vielä
Isaiahilta Shadrachista ja Zoethista. Edellinen ei ollut milloinkaan
ollut naimisissa, mikä Mary-'Gustasta tuntui hullunkuriselta ja hän
halusi tietää syyn siihen. Isaiah ei sanonut sitä tietävänsä. »No,
onko Zoeth-eno sitten ollut naimisissa?» kysyi hän ja Isaiah vastasi
myöntävästi.
»Kuka oli —» aloitti Mary-'Gusta, mutta Isaiah lopetti lyhyeen hänen
tiedustelunsa.
»Et saa kysellä sellaista», hän sanoi.
»Miksi en?»
»Senvuoksi, ettet saa. Enosi eivät pitäisi siitä ollenkaan, jos he
saisivat tietää, että otat selkoa heidän entisyydestään. Et saa puhua
sanaakaan milloinkaan siitä, että Zoeth-enosi on ollut naimisissa.»
»Eikö hän pitäisi minusta sitten enää, jos sen tekisin?»
»Ei, saat olla siitä aivan varma. En tiedä varmasti, mutta hän
voisi ruveta vaikka vihaamaan sinua. Et saa puhua siitä kapteeni
Shadillekaan.»
Edellytys, että Zoeth-eno voisi ruveta vihaamaan häntä, tuntui
hirveältä ja senvuoksi varoikin Mary-'Gusta koskettamasta tuohon
rauhoitettuun puheenaiheeseen, vaikka hän ajattelikin sitä melkoisesti.
Hän totesi, ettei hautausmaalla oleville kummallekaan perhehaudalle,
joista toiseen oli haudattu Gouldit ja toiseen Hamiltonit, oltu
pystytetty patsasta Zoeth Hamiltonin rakkaalle vaimolle, vaikka
edellisten polvien muita rakkaita vaimoja kyllä oli muistettu. Se
tuntui hänestä omituiselta. Kuta enemmän hänen kasvatuksensa edistyi,
sitä enemmän hän luki ja sepitti lukemisensa perusteella monta
kuviteltua romaania, joiden sankarina oli Zoeth ja sankarittarina
kauniita naisia, jotka olivat kuolleet nuorina ehkä jossakin
haaksirikossa ja joiden nimiä ei saatu mainita senvuoksi, että... Hän
ei voinut keksiä mitään tyydyttävää ratkaisua tuolle senvuoksi-sanalle.
Haaksirikon ja sitä seuraavan muun hautaamisen sai hän siitä,
ettei hautausmaalla ollut minkäänlaista muistomerkkiä. Monen hänen
koulutoverinsa vanhemmat oli haudattu mereen ja ehkä viimeinen rouva
Hamilton oli haudattu myöskin sinne. Mutta eihän Zoeth milloinkaan
ollut ollut merillä.
Muutamana lauantai-iltana, hän oli silloin noin kymmenvuotias, oli hän
ullakolla. Ullakko oli tullut nyt hänelle samanlaiseksi pyhäköksi kuin
Ostablessa nuo vanhat vaunut. Hän vetäytyi sinne aina silloin, kun hän
halusi olla yksinään lukeakseen, leikkiäkseen tahi kirjoittaakseen.
Tänä iltapäivänä penkoi hän arkkuja ja merimieskirstuja löytääkseen
jostakin sopivan puvun Roselle. Puku oli tietysti oleva miehelle
aiottu, sillä ullakolla ei ollut minkäänlaisia naisvaatteita, mutta
niissä leikeissä, joita hän leikki yksinään nukkineen, sai Rose, joka
oli perheen suurin jäsen, usein vaihtaa pukunsa miesmäiseksi.
Mary-'Gusta oli kyllä penkonut arkut ja kirstut jo läpi ennenkin,
mutta nyt hän kumminkin löysi taasen jotakin uutta. Muutaman vanhan
arkun, jossa oli nähtävästi kapteeni Shadrachin omaisuutta, kannen alta
löysi hän jonkunlaisen taskun, jonka voi sulkea kannella ja säpillä.
Tuossa taskussa oli vanhoja papereita, vanhoja lääkemääräyksiä ja muuta
sellaista, ja eräs valokuva, joka kiinnitti suuresti hänen huomiotaan.
Se oli kyllä kellastunut ja vaalennut, mutta se oli kumminkin vielä
aivan selvä.
Kuva esitti hiekkaan isketyille paaluille rakennettua suurta
rakennusta, jonka takaa näkyi lastaussilta ja purjehtivia kuunareita.
Sillalla ja rakennuksen päässä oli korkeita tynnyri-pinoja. Oven
yläpuolelle oli maalattu: »Hall ja Kumppanit. Kalojen tukkukauppa.»
Kilpi yksinään oli jo hyvin mielenkiintoinen. Selvästi esitti tuo
kuva rakennusta, jossa hänen isäpuolensa, kapteeni Gouldin ja herra
Hamiltonin kauppa oli sijainnut vuosia sitten. Mutta vieläkin
mielenkiintoisempi oli sillalla kilven alla seisova miesryhmä. Tuossa
ryhmässä oli neljä miestä, joiden puvut ja hatut, erittäinkin hatut,
näyttivät omituisilta ja vanhanaikaisilta. Mary-'Gusta tunsi tahi
luuli ainakin tuntevansa heistä pari, nimittäin kapteeni Shadrachin
ja herra Hamiltonin. He näyttivät tietysti paljon nuoremmilta, heidän
hiuksensa eivät olleet vielä harmaat ja Zoethilla oli leukaparta,
mutta Shadrachilla ainoastaan viikset. Huolimatta kumminkaan noista
omituisuuksista ja kummallisista vaatteista, luuli hän kuitenkin
varmasti tuntevansa heidät. Ja tunnettuaan heidät tunsi hän myöskin
ryhmän keskimmäisen miehen, isäpuolensa, kapteeni Marcellus Hallin.
Mutta tuota neljättä, paitahihasillaan olevaa, joka oli muita selvästi
nuorempi, kaunis ja harteikas nuorukainen, hän ei tuntenut.
Hän katsoi valokuvan taakse, johon oli kirjoitettu: »Hall ja Kumppanin
omistajat. Otettu elokuun 19:nä päivänä 1877.
Marcellus Hall.
Zoeth J. Hamilton.
Edgar S. Farmer.