Mary-'Gusta alkoi vähitellen tottua tuohon South Harnissin kodin
elämään. Hänestä se tuntui paljon kehittyneemmältä kuin Phinney
Hillillä Ostablessa vallitsevat olot. Täällä ei ollut rouva Hobbsia
vaikuttamassa eikä vikoja etsimässä, ei yksinäisiä aterioita eikä
moitteita silloin kun sukat olivat menneet rikki tahi kun korvat
ja kädet olivat likaiset. Ja mitä sitten rantaan tulee, oli se
leikkikenttänä aivan ihanteellinen.
Hän ja Jimmie Bacheldor poimivat näkinkenkiä, rakensivat
hiekkalinnoituksia, heittivät voileipiä nousuveden aikana ja noukkivat
kampasimpukoita ja silloin tällöin jonkun äyriäisen matalan veden
aikana. Jimmie oli, noin yleisesti puhuen, tyydyttävä leikkitoveri,
vaikka hän tavallisesti tahtoikin pitää oman päänsä, ja kun he
tämän vuoksi joskus riitautuivat, ei hän pysynyt totuudessa ja voi
joskus sanoa olleensa silloin kokonaan muualla. Mary-'Gusta, jolle
tuo rakastettu rouva Bailey oli opettanut, että harkittu valhe on
kuolemansynti, suhtautui toverinsa rikkomuksiin hyvin surullisin
mielin, mutta hän oli liian tasapuolinen väittääkseen vastaan ja otti
useammasti kuin kerran osakseen moitteet, vaikka syy ei ollutkaan
hänen. Hänellä oli lyhyen elämänsä aikana ollut vain muutamia
leikkitovereita, ja Jimmie, vaikka hänessä olikin paljon vikoja, oli
hänelle sen vuoksi iloksi.
He penkoivat talon kaikki komerot yhdessä ja löysivät suurelta
ullakolta ja käyttämättömästä suuresta vierashuoneesta paljon aarteita.
Edellinen vanhoine arkkuineen ja merimieskirstuineen, jotka oli
sijoitettu räystään alle, nauhoista riippuvine hylättyine hattuineen
ja tomuisine nurkkineen, joita pienistä ikkunoista tunkeutuva
valo voi tuskin valaista aurinkoisena toukokuun iltapäivänäkään,
oli tyttösen erikoinen paratiisi. Sinne hän kiipesi leikkimään
yksinään sateisina päivinä tahi silloin kun hän ei kaivannut
seuraa. Hänen kuvitteluhalullaan ja romanttisuudellaan oli vapaat
kehitysmahdollisuudet täällä, ja koska ei Jimmie päässyt sinne
nauramaan eikä pilkkaamaan hänen kuvittelujaan, sai hän uskotella
vaikka mitä täydestä sydämestään. Ullakkokerroksen eri osat saivat
vähitellen kukin oman nimensä. Pohjoiseen päin aukeavan ikkunan alla
oleva kirkas kohta oli koti, jossa hän, nuket ja David — silloin kun
kissa voitiin viekoitella muuttamaan kuljeskelemisensa ja hiirien
metsästyksensä levoksi ja uneksi — asuivat, söivät, huvittelivat,
sairastivat, olivat terveitä ja onnellisia tahi pelkäsivät, aina sen
mukaan, mitä kunakin päivänä kuviteltiin tapahtuvaksi. Joskus sai koti
toimia linnana ja sveitsiläisenä robinsonimaisena perheluolana, joskus
muutettiin se kaupaksi, jossa myytiin tavaroita Hamilton ja Kumppanin
tapaan. Ja toisissa enemmän tahi vähemmän järjestetyissä komeroissa
ja nurkissa olivat Eurooppa, jonne perhe matkusti silloin tällöin,
Niagaran putoukset — rouva Bailey oli viettänyt kuherruskuukautensa
todellisen Niagaran rannoilla — kuninkaan palatsi, syöjättären mökki,
Sherwoodin metsä ja Jordan, Marsh ja Kumppanin kauppa Bostonissa.
Jimmie Bacheldor piti kyllä ullakostakin melkoisesti, mutta kun ei
kuvittelu ollut hänen vahvimpia puoliaan, viehätti paras vierashuone
häntä enemmän. Tuossa huoneessa olivat kapteeni Shadrachin meriltä
tuomat muistot — valaan hampaita, joiden kiillotettuun pintaan oli
maalattu laivan kuvia, muudan kiinalaisaluksen malli, merikilpikonna
jalkoineen, päineen ja kaikkineen, joka näytti aivan elävältä
lukuunottamatta sitä seikkaa, kuten Mary-'Gusta sanoi, ettei se
liikkunut, pullo, jonka sisässä oli Treasure Seeker-nimisen parkin
luonnos, eskimolainen keihäs luisine kädensijoineen ja mursunluisine
kärkineen, kokospähkinä, johon oli kaiverrettu hullunkuriselta
näyttävän ukon kuva, kubalainen miekka ja sitten norsunluiset
shakkinappulat, jotka esittivät kiinalaisia sotilaita, kuninkaita ja
kuningattaria, ja joita säilytettiin lasisen kuvun alla.
Jimmien, kuten useampien muidenkin poikain, mieltä kiinnittivät kyllä
kiinalaislaiva, keihäs, miekka ja kaikki muukin, mutta huoneen suurin
vetovoima oli kumminkin siinä, että lapsia oli kielletty siellä
leikkimästä. Zoeth ja kapteeni oli kasvatettu Uuden Englannin kodeissa
vanhanaikaiseen tapaan ja heidän mielestään oli vierashuone liian hyvä
jokapäiväiseen käytäntöön. He itsekään eivät oleskelleet siellä kuin
kolmesti vuodessa ja Isaiah käväisi siellä vain silloin kun hän meni
sinne pyyhkimään tomuja, mikä ei tapahtunut usein. Shadrach näytteli
sen aarteita lapsille eräänä sunnuntai-aamuna, kun Zoeth oli kirkossa,
mutta hän kielsi heitä menemästä sinne yksinään. »Voitte rikkoa vielä
jotakin», sanoi hän heille, »ja siellä on sellaisiakin tavaroita, joita
ei saa enää rahallakaan. Olen koonnut kapineen sieltä ja toisen täältä
melkein kaikkialta maailmasta.»
Mutta huolimatta tuosta varoituksesta tahi juuri senvuoksi oli Jimmien
pakko, kuten Isaiah olisi sanonut, tunkeutua sinne. Hän houkutteli,
viekoitteli ja pakottikin Mary-'Gustaa, että tämä käyttäisi Isaiahin
tilapäistä poissaoloa tahi ahkeraa työskentelemistä keittiössä
hyväkseen ja aukaisisi vierashuoneen oven, että he yhdessä saisivat
katsella ja kosketella aarteita. Mary-'Gusta koetti kyllä vastustella,
mutta nuori Bacheldor sanoi häntä silloin raukaksi ja selitti, ettei
hän halunnut leikkiä raukkojen eikä arkojen kissojen kanssa, ja
päästäkseen joutumasta niin halveksittujen kirjoihin, tukahdutti
Mary-'Gusta tavallisesti epäilyksensä ja seurasi kiusaajaansa
huoneeseen. Sellainen oli tietysti uskallettua, mutta samalla oli
se kumminkin oikeata seikkailua, joka loppui onnettomasti, kuten
useimmat sellaiset. He ottivat kerran Davidinkin sinne, mutta se
ryöstäytyi irti omistajattarensa sylistä, hyppäsi pöydälle, pudotti
shakkinappulalaatikon lattialle, eikä ainoastaan särkenyt lasikupua,
vaan katkaisipa vielä muutaman valkoisen sotilaankin.
Lempeä herra Hamiltonkin kauhistui, kun Isaiah kertoi uutisen heille
illallista syötäessä. Ja kapteeni Shad, joka oli ostanut nuo nappulat
Singaporesta toisen perämiehen palkasta säästämillään rahoilla, menetti
kokonaan malttinsa.
»Enkö kieltänyt teitä menemästä sinne, vai mitä?» hän tiuskaisi.
»Kyllä», myönsi Mary-'Gusta katuvaisesti.
»Tulimmainen sentään! Mutta te menitte sinne kumminkin.»
»Niin teimme.»
»Ja tekö veitte tuon kuolemattoman — Goljatin — sinne myöskin?
Ymmärrätkö nyt olleesi pahankurinen tyttö?»
»Ymmärrän.»
Zoeth vastusti. »Hän ei ole pahankurinen, Shadrach», hän sanoi. »Sen
tiedät kyllä itsekin.»
»No niin, ehkä hän ei nyt olekaan, yleisesti puhuen. Tuo Bacheldorin
mukula onkin luullakseni suurempi syyllinen, mutta huolimatta siitä,
en salli tämän enää uudistua. Mary-'Gusta, jos sinä ja tuo kirottu
— mikä hänen nimensä nyt taasen onkaan — Jimmie menette tuonne
vierashuoneeseen vielä kerran, ellei Isaiah tahi jompikumpi meistä ole
kanssanne, en — en — koira vieköön — en minä enkä Zoeth salli sinun
mennä huviretkelle sunnuntaikoululaisten kanssa. Kas niin! Tarkoitan
mitä sanon, kuten Zoethkin. Ole vaiti, Zoeth. Tiedän sinunkin olevan
samaa mieltä. Tiedät aivan hyvin, että joko sinun isäsi tahi minun
olisi nylkenyt meidät elävinä, jos olisimme lapsuudessamme tehneet
jotakin tällaista. Ja», hän kääntyi nyt rikolliseen päin, »jos viet
tuon kissan sinne, en silloin enää tiedä, mitä teen.»
Sunnuntaikoululaisten huviretki oli tapahtuva kesäkuun toisena
lauantaina ja Mary-'Gusta halusi mennä mukaan. Hän ei ollut milloinkaan
ennen ollut mukana oikealla huviretkellä, vaikka muut Ostablen lapset
olivatkin kuvailleet niitä loistavin värein. Vaikka hän ei ollutkaan
South Harnissin metodistiseurakunnan sunnuntaikoulun oikea jäsen,
koska hän vain oli vierailemassa paikkakunnalla, oli johtaja kumminkin
henkilökohtaisesti käskenyt häntä tulemaan, ja Zoeth ja kapteeni olivat
siihen suostuneet. Kielto menemästä mukaan olisi tuntunut hänestä
sydäntäsärkevältä onnettomuudelta. Hän päättikin senvuoksi lopullisesti
ruveta oikein kiltiksi ja tottelevaiseksi tästä alkaen.
Mutta hyvätkin päätökset jäävät toteuttamatta silloin tällöin, kun
on kysymyksessä aikaihmisetkin, saati sitten lapset, jotka voivat
unhottaa paljon yhdeksässä päivässä. Niinpä kymmenennen päivän iltana,
siis huviretken edellisenä päivänä, käveli Mary-'Gusta alakuloisena ja
suruissaan yksinään kentällä, joka erotti Gould-Hamiltonin tilukset
Abner Bacheldorin, Jimmien isän pelloista. Hänen mielentilansa voitiin
ymmärtää jo siitäkin, että hän oli jättänyt kaikki nukkensa, Rosen ja
Rosettenkin, kotiin. Hän tunsi olevansa syyllinen, paha ja omantunnon
vaivaama. Hän oli ollut paha tyttö, ja ainoastaan eräs toinen tiesi
kuinka paha hän oli ollut, koska tuo toinen oli myöskin syyllinen eikä
senvuoksi uskaltanut kavaltaa häntä. Mutta kotona oli Isaiah pakahtua
kiukusta, koska hänen oli pakko leipoa omenapiirakoita Mary-'Gustalle
evääksi huviretkelle. Ja kapteeni Shadrach oli ilmoittanut hänelle,
että hän tuo liikkeestä namusia ja banaaneja eväsvakassa olevien
piirakoiden, voileipien ja kakkujen lisäksi. Sitäpaitsi oli kapteeni
sanonut häntä tänään hyväksi tytöksi. Mutta miten kävisikään, jos hän
vain saisi tämän tietää?
Juuri päivällisen jälkeen oli keittiössä sattunut kiihkeä kohtaus.
Herra Bacheldor oli ilmestynyt ovelle ja sanonut haluavansa lainata
kapteeni Gouldin pyssyn. Edellisenä päivänä neljännestä yli neljän
— herra Bacheldor oli ollut aivan varma ajasta, koska hän oli
heittäytynyt pitkäkseen sohvalle muutamiksi minuuteiksi, ennenkuin
hän oli aikonut mennä hakkaamaan puita halkovajaan, ja hän oli juuri
noussut ja katsonut kelloon, ennenkuin hän oli katsonut pihalle
ikkunasta ja huomannut erään kissan tulevan hänen kanatarhastaan juuri
äsken munasta päässyt Plymouth Rock-kananpoikanen hampaissaan.
»Jos minulla vain silloin olisi ollut pyssy», selitti Abner, »olisin
näyttänyt tuolle elukalle, mitä muksu maksaa, mutta saanhan minä sen
seuraavallakin kerralla. Anna minulle vain pyssy lainaan, Isaiah.
Tiedän Shadin sanovan, että olet menetellyt oikein, kun kerrot hänelle.»
Tuo pyssy oli hyvin arvokas. Sen olivat lahjoittaneet Shadrachille
muutaman uppoavan kuunarin upseerit, jotka Shadrachin miehet Shadrachin
omalla johdolla olivat pelastaneet suuresta vaarasta Great South
Shoalin läheisyydessä. Sen tukkiin oli kiinnitetty hopealevy,
johon kapteenin nimi omistuskirjoituksineen ja päivänmäärineen oli
kaiverrettu. Isaiah ei ollut ollenkaan halukas lainaamaan sitä, mutta
kananpoikasien varastaminen on suuri rikos South Harnississa, kuten
useimmissa muissakin maaseudun kylissä ja sellaisesta rikoksesta
kiinnisaatu kissa on muitta mutkitta tapettava.
Senvuoksi meni Isaiah kapteenin huoneeseen ja palatessaan sieltä oli
hänellä pyssy mukanaan.
»Tässä se nyt on, Ab», sanoi hän. »Toivottavasti saat elukan ammutuksi.»
»Varmasti, älä ole ollenkaan huolissasi. Mutta, kuulehan nyt, Isaiah
—» Herra Bacheldor epäröi — »etkö voisi lainata minulle muutamia
patruuniakin, vai mitä? Minulla ei ole ainoatakaan sellaista kotona.»
Isaiah oli vieläkin epäröivämmän näköinen, mutta toi kumminkin
patruunat. Saatuaan varmuuden kyselemällä ja tarkastamalla, että ne
olivat ladattuja, poistui lainaaja.
»Kuulehan, Ab», huusi Isaiah hänen jälkeensä, »tiedätkö, kenen kissa se
oli?»
Herra Bacheldor ei näyttänyt kuulevan, minkä vuoksi Isaiahin oli pakko
toistaa kysymyksensä, jolloin Abner vastasi kääntämättä päätäänkään:
»Kyllä. Kyllä tiedän», kiiruhtaen vain pois. Isaiah katsoi hänen
jälkeensä, ja tuhautti ylenkatseellisesti nenäänsä.
»Kaikki muut ihmiset maailmassa», sanoi hän, »olisivat hävenneet pyytää
vielä patruuniakin sitten kuin he jo ovat saaneet pyssyn, vaan ei
Bacheldor. Ihmettelen, ettei hän halunnut lainata sunnuntai-hattuani
maalitaulukseen.»
Mary-'Gustasta oli kissan ampuminen mitä suurinta julmuutta ja
kauheutta, mutta koska hän tiesi, miten yleinen mielipide suhtautui
kananpoikasien varastamiseen, ei hän lausunut mielipiteitään julki.
Hänen oli sitäpaitsi ajateltava omaa pahuuttaan.
Hän käveli hitaasti kentän poikki erikoisemmatta päämäärättä, ajatellen
tiukasti ja ollen hyvin onneton ja surkea. Seuraavan päivän huvi, tuon
päivän, jota hän oli niin kiihkeästi odottanut, oli jo aivan piloilla,
mitä hänen osalleen tuli. Jos hän menee tuolle huviretkelle tekemättä
täydellistä ja vapaaehtoista tunnustusta, tiesi hän, että hänen
olonsa siellä olisi yhtä onnetonta ja surkeaa kuin nytkin. Ja jos hän
tunnustaa, miten sitten —?
Hänen mietelmänsä keskeytyivät nyt hämmästyttävällä tavalla. Hän
oli juuri kentän keskivaiheilla, sen toisella laidalla, jossa oli
luhistunut kiviaita, muutamia villejä kirsikkapuita ja laakeripensaita
merkitsemässä Bacheldorin maan rajaa. Aidan ja pensaikon takaa kuului
pyssyn kumea paukahdus, sitten juoksevia askelia ja innokkaita huutoja:
»Et osunutkaan!» huusi joku. »Et osu siihen milloinkaan. Tuolla se nyt
menee! Ammu nyt toisen kerran nopeasti!»
Mary-'Gusta, jonka laukaus ja huudot olivat pelästyttäneet melkein
kuoliaaksi, seisahtui kuin naulattu paikoilleen, ollen liian
hämmästynyt ja pelästynyt voidakseen edes juosta. Ja sitten syöksyi
hänen edessään olevasta pensaikosta pelästynyt kilpikonnanvärinen kissa
laukaten hurjasti häneen päin. Mary tunsi kissan Davidiksi.
»Se kätkeytyi tuonne pensaikkoon!» huusi joku jälleen. »Ole siellä
missä olet, Pop! Ajan sen sieltä esille ja silloin voit taasen
pamahduttaa.»
Mutta ei Mary-'Gustakaan enää viivytellyt. Kun hän näki jumaloidun
lemmikkinsä laukkaavan henkensä edestä, haihtui hänen pelkonsa ja
kaikki muukin heti. Hänkin juoksi, mutta ei kotiin päin.
»David!» hän huusi. »Voi, David! Tule tänne, David!»
David tunsi ehkä äänen, mutta vaikka asia niin olisi ollutkin, ei se
muuttanut kumminkaan tilannetta. Kissa laukkasi vain suoraan eteenpäin
ja tyttönen koetti rientää sitä vastaan. Mutta se kääntyi ja syöksyi
muutamaan tiheäoksaiseen luumupensaikkoon, jossa kasvoi korkeata
ruohoa. Ennenkuin kissa ennätti selviytyä niistä, sieppasi Mary-'Gusta
sen syliinsä. Se ponnisteli päästäkseen vapaaksi, mutta tyttönen piti
sitä lujasti kiinni.
»David!» hän huohotti. »Älä nyt, David! Ole nyt kiltisti! En salli,
että he tekevät sinulle pahaa, en ollenkaan!»
Aidan toisella puolella olevan pensaikon takaa näyttäytyivät nyt Con'in
— oikeastaan Cornelius Bacheldorin kasvot. Con oli Jimmien vanhempi
veli.
»Se on varmasti päässyt läpi!» hän huusi. »Ei, tuolla se on! Tyttö on
saanut sen kiinni, Pop. Käske hänen päästää se irti.»
Herra Abner Bacheldor tunkeutui pensaikon läpi poikansa viereen.
Hänellä oli pyssy kädessään.
»Laske se kissa irti!» huusi Con uhkaavasti.
Mary-'Gusta ei puhunut mitään. Hänen sydämensä sykki kovasti, mutta hän
piti kumminkin tempoilevaa Davidia sylissään.
»Hän on tuo Shad Gouldin luona oleva tyttönen», selitti Con. »Käske
häntä päästämään kissa, että saat ampua.»
Nyt rupesi herra Abner Bacheldor selittelemään tilannetta.
»Kuulehan», hän määräsi, »tuo elukka tänne, sillä haluan saada sen
haltuuni.»
Mutta Mary-'Gusta ei vastannut vieläkään. Hän oli kalpea ja hänen
hennot polvensa vapisivat, mutta hän ei puhunut eikä liikahtanutkaan
paikoiltaan. Ja hän puristi kissaa vain lujemmin syliinsä.
»Tuo nyt kissa vain tänne», toisti Abner. »Aiomme ampua sen, sillä se
on varastanut kananpoikia.»
Kuullessaan tämän syytöksen ja sitä seuraavan hirveän uhkauksen unhotti
Mary-'Gusta Bacheldoreja kohtaan tuntemansa pelon, unhotti pyssyn ja
kaiken muunkin, paitsi lemmikkinsä ja sitä uhkaavan vaaran.
»Ei!» huusi hän kiivaasti. »Ei, sillä valehtelette. Se on minun kissani
eikä se varastele kananpoikasia.»
»Varasteleepahan!» karjaisi Con. »Isä ja minä näimme sen tekevän sitä.»
»Ette nähneet! En usko sitä! Milloin näitte sen?»
»Eilen iltapäivällä näimme sen, emmekö nähneetkin, isä?»
»Näimme varmasti!» raivosi Abner. »Ja se oli maallani juuri äskenkin
varastaakseen luultavasti enemmän. Tuo se vain tänne!»
»Enkä tuo! Sitä ei ammuta, vaikka se olisi ne varastanutkin. Tiedän
sen kumminkin syyttömäksi. Jos ammutte sen, kerron eno Zoethille ja
kapteeni Gouldille. En anna sitä teille missään tapauksessa, älkää
luulkokaan. Jos ammutte sen, on teidän silloin ammuttava minutkin»,
lisäsi hän tiukasti puolustautuen.
Con kiipesi aidan yli. »Odota vain hieman, isä», hän sanoi. »Ryöstän
sen häneltä.»
Mutta hänen isänsä epäröi. Oli olemassa muutamia erikoisia syitä,
joiden vuoksi hän ei luullut voivansa olla liian mielivaltainen.
»Älähän nyt sentään, Con», hän sanoi. »Kuulehan, tyttöseni. Olen
pahoillani, että minun on pakko tappaa kissasi, mutta minun on se
kumminkin tehtävä. Se varastelee kananpoikasia ja sellaiset kissat on
ammuttava. Näin sen itse eilen iltapäivällä. Sanoin sen Isaiahille ja
olithan sinäkin muistaakseni siellä kuulemassa. Kuulit minun kertovan,
miten minä katsellessani ikkunasta neljännestä yli neljän näin tuon
kissan ja —»
Mary-'Gusta keskeytti ja hänen kasvojensa ilme muuttui. Hän oli
kyllä vielä kuolettavasti peloissaan, mutta hänen äänensä kuulosti
huojentuneelta, niin melkeinpä riemuitsevalta, kun hän sanoi:
»Ette voinut nähdä sitä!» hän huusi. »Tuo näkemänne kissa ei voinut
olla David, koska tiedän sen varmasti.»
»Mutta minähän tiedän sen yhtä varmasti. Älä kinastele nyt enää, vaan
tuo kissa tänne tahi muuten annan Con'in ryöstää sen sinulta. No,
kiiruhda nyt.»
»Tiedän, ettei se ole voinut olla David», aloitti Mary-'Gusta,
mutta kun hän huomasi Con'in alkavan lähestyä, kääntyi hän ja läksi
juoksemaan niin nopeasti kuin suinkin, kantaen Davidia sylissään. Con
läksi hänen jälkeensä.
Mutta nyt pelasti kissa sekä tilanteen että henkensä samalla kertaa.
Mary-'Gusta oli jo pääsemäisillään männikköön, kun David rupesi vielä
suonenvedontapaisesti ponnistelemaan, livahti tyttösen sylistä ja
katosi mäntyjen sekaan kuin ruskea pommi.
Mary-'Gusta kaatui ruohokkoon ja purskahti pelästyneeseen ja
hermostuneeseen itkuun. Con seurasi vielä pakenevaa kissaa muutamia
askelia, mutta luopui sitten takaa-ajosta. Aidan takana seisova herra
Bacheldor kiroili kauan sydämensä pohjasta.
»Tule tänne, Con, sinä tyhmyri!» hän huusi, kun hänen
tunteenpurkauksensa vihdoinkin loppuivat. »Tule tänne ja anna tyttösen
olla rauhassa. Emme halua riitaa, jos vain voimme sen estää. Tuon
kirotun kissan saamme kyllä ammutuksi seuraavalla kerralla. Kyllä se
vielä näkee loppunsa. Tule nyt vain nopeasti pois, sanon sen sinulle.»
Con meni vastahakoisesti isänsä luo, ja sitten he molemmat poistuivat
mumisten uhkauksia. Mary-'Gusta riensi itkien kotiin hakemaan Davidia
ja rukoilemaan Isaiahta, että Isaiah suojelisi hänen lemmikkiään noita
sen vainoojia vastaan. Mutta Isaiah olikin mennyt asioilleen kauppaan.
David oli kumminkin kyyristynyt vapisten keittiön hellin alle. Tyttö
veti sen sieltä esille, pakeni sen kanssa ullakolle ja istui siellä
lukittujen ovien takana vapisten ja itkien, kunnes kapteeni Shad tuli
kotiin syömään illallista.
Tultuaan kotiin kysyi kapteeni heti, mitä Mary-'Gusta oli hommannut.
Isaiah ei sanonut nähneensä häntä ainakaan pariin tuntiin. Mutta
silloin juuri ilmestyi tyttönen itsekin näkyviin tullen keittiöön
takaportaille johtavasta ovesta.
»Halloo, Mary-'Gusta!» huudahti Shadrach. »Luulin sinun jo eksyneen
jonnekin. Illallinen on valmis kannettavaksi pöydälle. No, mikä nyt on
hätänä? Olet luullakseni itkenyt, vai mitä?»
Mary-'Gusta meni suoraan hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
»Kapteeni Gould», hän pyysi, »ettekö tulisi vierashuoneeseen
hetkiseksi. Haluan pyytää teiltä jotakin. Tahdon, että teette jotakin
minun hyväkseni. Tahdotteko?»
»Tahdon varmasti. Sano nyt vain.»
Mary-'Gusta katsahti Isaiahta kasvoihin. »Haluaisin mieluummin sanoa
sen teille kahden kesken», hän sanoi. »Tulkaa nyt kanssani saliin.»
Hän veti kapteenin kädestä. Tämä seurasi häntä hyvin hämmästyneenä
ruokasalin läpi saliin.
»No, Mary-'Gusta», sanoi hän ystävällisesti, »mitä asiaa sinulla on?
Millainen tuo suuri salaisuus on?»
Mary-'Gusta sulki oven. Hän oli hyvin vakava ja hänen huulensa
vapisivat, mutta hän ei silti epäröinyt.
»Haluan puhua teille Davidista», sanoi hän. »Sille on tapahtunut
jotakin. Aion kertoa sen teille, kapteeni Gould.»
Hän kertoi sitten oman seikkailunsa ja Davidin vaaran ja Shadrach
kuunteli. Kun hän kuuli syytöksen, joka oli tämän kaiken syy, pudisti
hän päätään.
»Ai, ai!» hän huudahti. »Kylläpä nyt asiat ovatkin huonosti ovat
totisesti! Minusta on ikävää, että kissasi tapetaan, Mary-'Gusta, sen
tietää kyllä Jumalakin, mutta jos se varastelee kananpoikasia niin —»
»Ei se niitä varastele! Tiedän sen!»
»Hm! Et voi sitä niin varmasti sanoa, sillä kissat ovat aina kissoja ja
—»
»Tiedän kumminkin varmasti, ettei David ole sitä tehnyt. Olen siitä
aivan varma!»
»Vai olet sinä. Hm, näytät todellakin tietävän sen, sitä ei voida
kieltää. Mutta kuinka voit olla asiasta niin varma?»
Tyttönen katsoi häneen. »Kuulkaahan, kapteeni Gould», hän sanoi, »kerron
sen mieluummin teille Bacheldorien luona. Halusin juuri kysyä teiltä,
ettekö haluaisi tulla kanssani heti Bacheldorien luokse? Sanon teille
sitten siellä, miten sen tiedän.»
Kapteeni Shadrach hämmästyi yhä enemmän. »Haluat että lähtisin kanssasi
Bacheldorien luokse, niinkö?» hän toisti. »Haluat kertoa minulle
jotakin siellä, niinkö? Miksi et voi kertoa sitä nyt?»
»Koska herra Bacheldor luulee Davidia syylliseksi ja tappaa sen. Hän
sanoi niin. Haluan saada hänet uskomaan, ettei David ole syyllinen. Ja
kun olette siellä silloin, kun hän saa sen päähänsä, tietää hän teidän
tietävän, että hänkin sen tietää, eikä hän sitten enää uskalla ampua
Davidia. Olkaa nyt niin kiltti ja tulkaa, kapteeni Gould. Mennään sinne
nyt aivan heti.»
Shadrach puri viiksiään. »Hm!» hän mumisi. »Siinä on enemmän
selvitettävää, kuin solmuja sotkeutuneessa siimassa. Haluat minua sinne
jonkunlaiseksi todistajaksi, ellen ole aivan väärässä. Niinkö?»
»Niin. Haluatteko tulla kanssani nyt heti?»
»Hetikö? Emmekö voi mennä sinne illallisen jälkeen?»
»En halua ollenkaan illallista. Tulkaa nyt!»
Aterioiminen siirrettiin siis tuonnemmaksi huolimatta Isaiahin
murahteluista, ja kapteeni ja Mary-'Gusta lähtivät heti lähimmän
naapurinsa kotiin. Herra Chase, jonka uteliaisuus oli herännyt, olisi
halunnut tehdä tuhansia kysymyksiä, mutta Mary-'Gusta ei halunnut
vastata eikä sallinut kapteeni Shadrachinkaan ilmaista mitään.
Bacheldorit söivät juuri illallista, kun vieraat saapuivat. Abner
itse aukaisi oven ja hän näytti hämmästyvän suuresti, kun hän huomasi
portailla olevan parin. Kapteeni Shad ei odottanut käskyä tulla sisään,
vaan meni kursailematta huoneeseen ja Mary-'Gusta seurasi häntä.
»Kuulehan, Ab», sanoi kapteeni tuimasti, »mitä puhetta sellainen on,
että kissamme olisi varastanut teiltä kananpoikasia?»
Herra Bacheldor ja Con, yhdessä ja kumpikin erikseen, rupesivat
syyttämään kauheasti rikollista Davidia.
»Kyllä kuulen; kuulen sen jo vähemmälläkin», sanoi kapteeni tuimasti.
»Jos tuo kissa on varastanut kananpoikasianne, on se ammuttava, mutta
oletteko varma, että kissa on juuri tuo luulemanne? Tiedättekö meidän
kissan varastaneen niitä? Tämä tyttönen tässä väittää, ettei kissamme
ole syyllinen.»
»Kyllä minä tiedän sen asian paremmin», aloitti Abner vihaisesti, mutta
nyt keskeytti hänet Mary-'Gusta.
»Kapteeni Gould», hän sanoi, »kysykää häneltä, mihin aikaan hän eilen
iltapäivällä näki kissan juoksevan pois kananpoikanen suussa.»
Mutta Bacheldor ei odottanut kysymystä.
»Näin sen neljännestä yli neljän eilen iltapäivällä», hän selitti.
»Tiedän ajan varmasti oikeaksi.»
»En ymmärrä, mitä tuolla ajalla on tässä tekemistä», sanoi Shadrach.
»Voi, paljonkin», sanoi Mary-'Gusta. »Sen toteaminen on todellakin
hyvin tärkeätä.»
»Vai on. Miksi?»
»Senvuoksi, että — Kysykää häneltä, onko hän aivan varma.»
Abner ei odottanut nytkään. »Tietysti olen!» hän vastasi. »Kerroin
Isaiah Chaselle ja tälle nuorelle tytöllekin, että katsoin kelloon
juuri ennenkuin katsoin ikkunasta, jolloin näin tuon elukan juuri
työssä. Con näki sen myöskin.»
Mary-'Gusta polki jalkaansa riemuissaan. »Silloin ei kissa ollutkaan
David», hän sanoi. »David ei ole ollut täällä eilen ollenkaan. Kissa on
ollut jonkun toisen, herra Bacheldor.»
»Jonkun toisenko? Luuletko, etten tiedä —»
»Odota nyt hieman, Ab. Mary-'Gusta, mistä tiedät, ettei se ollut meidän
kissamme?»
»Siitä, että David oli minun kanssani kello neljästä melkein kello
viiteen asti. Se oli mukanani meidän talossamme. Silloin», lisäsi hän
riemuiten, »ei se voinut olla missään muualla, vai voiko?»
Con ja hänen isänsä alkoivat molemmat vastustaa, mutta Shadrach tukki
heidän suunsa heti.
»Olkaa nyt vaiti, Herran nimessä!» määräsi hän. »Tämä ei ole mikään
huutavien metodistien ulkoilmakokous. Tutkikaamme asiaa. Nyt,
Mary-'Gusta, sanoit kissan olleen sinun kanssasi kello neljästä
viiteen. Oletko varma siitä?»
»Olen. Tiedän sen siitä, että herra Chase meni ulos ja me tiesimme,
ettei hän palaa, ennenkuin viiden aikaan, koska hän sanoi niin.
Senvuoksi katsoimmekin kelloa, ennenkuin menimme sisään.»
»Menimme sisään. Minne sitten?»
Tyttö näytti alakuloiselta. Oli ilmeistä, että hän pelkäsi vastata
tuohon kysymykseen. Mutta hän vastasi kumminkin.
»Ennenkuin menimme vierashuoneeseen», hän sanoi hiljaa.
Kapteeni Shad oli kuulijoista ainoa, joka täydellisesti ymmärsi tämän
tunnustuksen merkityksen. Ei, siellä oli eräs toinenkin, joka ensin
punastui ja sitten kalpeni.
»Vierashuoneeseenko?» toisti kapteeni hitaasti. »Parhaimpaanko
vierashuoneeseen?»
»Niin.»
»Tarkoitatko, että menitte talomme parhaaseen vierashuoneeseen ja
otitte tuon kissan mukaanne sinne?»
»Tarkoitan.»
»Tulimmainen sentään! Oletko unhottanut, mitä sanoin sinulle
tapahtuvan, jos menet tuonne vierashuoneeseen jälleen? Ja erittäinkin
silloin kun viet tuon kissan mukanasi sinne? Oletko unhottanut sen?»
»En. En ole unhottanut sitä. Sanoitte, etten saa silloin lähteä
huviretkelle.»
Shadrach pudisti päätään. »Tämä on nyt aivan käsittämätöntä», hän
vaikeroi. »Miksi koira vieköön sinne sitten menit?»
»Koska halusimme leikkiä merirosvoja noilla miekoilla ja muilla
kapineilla», änkytti Mary-'Gusta. »Ja otimme Davidinkin sinne, koska
sen piti ruveta matkustajaksi johonkin valloittamaamme laivaan. Mutta»,
hän palasi nyt nopeasti riita-asian pääkohtaan, »se todistaa, ettei
David ollut tuo hänen näkemänsä kissa, joka varasti kananpoikasen.»
Kapteeni katsoi häneen. »Tulimmainen sentään, niin se tekeekin, siinä
olet aivan oikeassa», hän mumisi. Abner Bacheldor kähisi vihasta.
»Se ei todista mitään!» hän huusi. »Ei ainakaan muuta kuin että
tuo tyttö valehtelee. Hän valehtelee pelastaakseen tuon kirotun
varastelevan kissan hengen. Kaikki lapset valehtelevat silloin, kun he
luulevat sen heitä hyödyttävän.»
Shadrach naurahti. »Ehkä niin», hän sanoi, »mutta en ole saanut tätä
milloinkaan kiinni valheesta. Ja luullakseni ei hän valehtele nytkään.
Kuulehan nyt, Mary-'Gusta, voitko mitenkään todistaa, että olit
vierashuoneessa tuon — mikä sen nimi taasen onkaan — Davidin kanssa
ilmoittamaasi aikaan? Sano, voitko?»
Mary-'Gusta epäröi jälleen. Hänen katseensa vaelsi huoneessa olijoiden
kasvoista kasvoihin, kunnes se pysähtyi Jimmie Bacheldoriin. Ja Jimmie
näytti pelästyneeltä ja kalpealta.
»E-en, en luullakseni», hän änkytti.
»Niin minäkin luulen», huomautti Conkin naurahtaen ivallisesti.
Mutta kapteeni epäili vieläkin, sillä hän oli huomannut tyttösen
katseen.
»Tuki suusi!» hän ärjäisi. »Tässä on enemmän takana, kuin sokea mies
voi nähdä lauta-aidan takaa. Mary-'Gusta, oliko vierashuoneessa
kanssasi muitakin kuin David? Sano, oliko?»
Mary-'Gusta katsoi lattiaan.
»Oli», hän änkytti.
»Vai oli! Minä jo arvasinkin sen. Kuka muu siellä oli?»
Nyt seurasi samanlainen katse kuin äskenkin ja sitten: »En — en aio
ilmaista sitä.»
Con rähähti jälleen nauramaan. »Sen kyllä uskonkin», hän huudahti.
»Tyttö ei voi, sillä hän on valehdellut koko ajan. Älä kiinnitä hänen
puheisiinsa mitään huomiota, isä.»
Shadrach kääntyi nopeasti häneen päin ja tiuskaisi: »Kun minä kiinnitän
siihen huomioni, niin se riittää kyllä.»
»Vai et aio kertoa sitä meille, Mary-'Gusta. Ajattele nyt, että
kertomuksesi voi todistaa puheesi todeksi ja silloin on Davidkin
pelastettu. Mietihän sitä.»
Mary-'Gusta miettikin sitä nähtävästi. Hänen silmänsä täyttyivät
kyynelillä, mutta hän pudisti päätään.
Kapteeni katsoi häneen. »Aiot siis vaieta, vai mitä?» hän sanoi.
»No, siinä teetkin oikein. Mutta luullakseni olemme melko hyviä
arvaajia, ainakin muutamat meistä. Jim», hän käänsi katseensa nopeasti
naapurinsa perheen nuorimpaan jäseneen, joka leikki lusikallaan ja
näytti muutenkin hyvin hermostuneelta, »mitä sanomista sinulla on?
Oliko sinulla hauskaa tuolla vierashuoneessa silloin, kun leikitte
merirosvoja, vai mitä?»
Jimmie hämmästyi. Hyökkäyksen nopeus musersi hänen puolustuksensa. Hän
nieleskeli, änkytti ja rupesi sitten vaikeroiden puolustautumaan.
»En minä halunnut mennä sinne», hän nyyhkytti kiivaasti, »vaan Mary.
Hän houkutteli minut sinne, vaikka —»
»No mutta, Jimmie Bacheldor!» huomautti Mary-'Gusta voimatta olla
vastustamatta kuultuaan kanssarikollisensa totuuden vääristelyn.
»Kuinka voitkaan niin sanoa? Sinähän vasta osaatkin valehdella! Tiedät
vallan hyvin, että —»
»Luullakseni hän tietääkin», keskeytti Shadrach, »ja otaksuttavasti
tiedän sen minäkin. Kuulehan nyt, Jim, paljonko kello oli silloin, kun
siihen katsoit? Ole vaiti, Abner, ja anna pojan vastata. Sano nyt se
vain, Jim, sillä emme aio tehdä sinulle mitään pahaa.»
»Kello oli silloin neljä», huohotti Jim tuskissaan. »En tehnyt sitä
suinkaan tarkoituksella ja lupaan, etten tee sitä enää toistamiseen.»
»Et teekään, sillä luullakseni et saa siihen enää tilaisuutta. No niin,
Ab, mielestäni on nyt turvattimme syyttömyys todistettu. Kun taasen
lähdet ampumaan kissoja, ammukin silloin oikeaa äläkä väärää. Tule nyt
pois, Mary-'Gusta.»
Con Bacheldor hyppäsi seisoalleen.
»Isä», hän huusi, »aiotko antaa niiden poistua noin vain? Aiotko
sallia, että tuo kissa varastelee kananpoikasiamme nenämme edestä? Sano
nyt heille toki, että ammut eläimen heti, kun se tulee sinun maallesi.»
Mutta Abner vaikeni. Hän näytti omituisesti levottomalta, kuin hän
olisi toivonut, että vieraat poistuisivat niin pian kuin suinkin.
Kapteeni sanoi kumminkin hänen sijastaan tiukasti:
»Ei, Con, hän ei tule sanomaan minulle sitä. Ja kuuntele sinäkin, kun
sanon sinulle jotakin. Jos kissallemme sattuu joku onnettomuus tahi
ellei se enää ilmesty näkyviin, tiedän kuka on syyllinen. Ja silloin —
niin, silloin rupean ehkä minäkin ampumaan. Hyvää yötä nyt kaikki.»
Kun he kulkivat kotiin kentän poikki ja metsikön läpi, ei kapteeni
puhunut sanaakaan. Mary-'Gusta, joka piti hänen kädestään kiinni, oli
myöskin vaiti, koska hän pelkäsi tekonsa varmoja seurauksia. Kun he
tulivat keittiöön, kääntyi Shadrach hänen puoleensa.
»No niin, Mary-'Gusta», hän sanoi, »olen iloinen, ettei kissasi näytä
olevankaan mikään kananpoikasien varas, mutta se ei muuta kumminkaan
tekoasi, vai mitä?»
»Ei», änkytti tyttönen.
»Pelkään asian olevan niin. Sanoin sinulle, miten käy, jos menet
vielä kerran vierashuoneeseen, ja sinä menit sinne kumminkin siitä
huolimatta. Luullakseni tiedät, mitä sinulla nyt on odotettavana, vai
mitä?»
»Kyllä», vastasi Mary-'Gusta hiljaa. »Tarkoitatte, etten saa mennä
sunnuntaikoululaisten kanssa huviretkelle.»
Shadrach kakisti kurkkuaan. Tämä tapaus ei häntä ollenkaan ilahduttanut
ja todellisuudessa hän oli melkein yhtä onneton kuin tyttönenkin. Mutta
hän oli kasvatettu vanhanaikaiseen tapaan ja hän tunsi, että hänellä
oli muudan velvollisuus täytettävänä.
»Pelkään tarkoittavan juuri sitä», hän sanoi vakavasti. »Istuudu nyt
syömään illallistasi.»
Mary-'Gusta koetti parastaan voidakseen olla urhoollinen, mutta hänen
pettymyksensä oli kumminkin liian suuri. Kyyneleet rupesivat virtaamaan
hänen poskilleen ja hän juoksi pois huoneesta. Shadrach meni hänen
jäljessään.
»Kuulehan!» hän huusi. »Mary-'Gusta, mihin olet menossa? Tule nyt vain
takaisin syömään.»
Mutta Mary-'Gusta ei tullut. Hän oli jo päässyt portaille.
»En minä halua illallista», hän nyyhkytti. »Älkää, voi älkää pakottako
minua syömään sitä.»
Kapteeni epäröi, kääntyi takaisin ja siirsi oman tuolinsa pöydän
viereen.
»No niin», sanoi hän tuimasti, »koska illallinen on valmis, on jonkun
se syötäväkin. Tuo se vain pöydälle, Isaiah! Miksi tuijotat minuun kuin
mikäkin pöllö?»
Isaiah toi illallisen pöydälle. Sitten hän halusi tietää, mitä tämä
hälinä oikeastaan merkitsi, jolloin Shadrach kertoi hänelle. Isaiahin
päähuomio näytti kumminkin kääntyvän ampumiseen.
»Voi tuota köysiluudan vartta!» huudahti hän kiihkeästi. »Kaikista
ennen kuulemistani häpeämättömyyksistä vie tämä Abner Bacheldorin teko
kumminkin voiton! Lainata nyt miehen oma pyssy ja vieläpä ammuksiakin,
ja ammuskella sitten miehen omaa kissaa! Tulimmainen sentään! Hän ei
maininnutkaan tarkoittavansa meidän kissaa. Hän halusi vain lainata
teidän pyssynne ja muutamia ammuksia. Jos olisin tiennyt —?»
Hänen isäntänsä keskeytti hänet nyt. »Mitä?» hän karjaisi.
»Tarkoitatko, että Abner Bacheldor tuli tänne ja lainasi pyssyni
tehdäkseen sen, mitä hän on tehnyt?»
»Tarkoitan. Hän kävi täällä tänään iltapäivällä.»
»Ja tiesikö hän, kenen kissa on kysymyksessä?»
»Kyllä hän sanoi tietävänsä. Mary-'Gusta oli täällä silloin, kun
hän tuli. Kysyin: 'Tiedätkö, kenen kissa se oli?' ja hän vastasi:
'Tiedän kyllä!' Minusta hän tosin käyttäytyi hieman lammasmaisesti ja
naurettavasti. Mutta kuulkaahan, mihin te nyt aiotte mennä?»
Kapteeni oli noussut seisoalleen ja ottanut lakkinsa käteensä.
»Mennäkö?» hän kähisi. »Menen uudestaan Abnerin luo. Ja», hänen kätensä
oli jo lukon kahvassa, »jos kuulet siellä murhan tapahtuneen, ei sinun
tarvitse mennä hakemaan poliisia.»
»Mutta, mutta, älkäähän nyt, kapteeni Shad! Ette ole lopettanut
omaakaan illallistanne vielä, ja Zoeth odottaa kaupassa paluutanne,
että hänkin saisi tulla syömään.»
Kapteenin vastaus oli kumminkin jyrkkä ja lopullinen.
»Vie siniliekkiseen rikkihemmettiin koko illallinen!» raivosi hän.
»Voin odottaa ja niin voi Zoethkin. Ellei hän voi, niin olkoon
odottamatta.»
Hän oli poissa puoli tuntia. Kun hän palasi, oli herra Hamilton jo
ruokasalissa. Shadrach tuli sinne myöskin kantaen tuota kallisarvoista
pyssyä kädessään. Hän sijoitti sen huolellisesti huoneen nurkkaan hyvin
tyytyväisen näköisenä.
»Herran nimessä, Shadrach!» huudahti Zoeth, »mitä olet nyt
ajatellutkaan? Siellä minä odotin ja odotin, ja ikävöin ja ikävöin,
mutta sinua ei vain kuulunut enkä senvuoksi voinut lähteä syömäänkään.
Lopulta oli minun pakko sulkea kauppa kokonaan. Minun täytyi joko tehdä
se tahi kuolla nälkään. En ole mikään vikojen hakija, yleisesti puhuen,
mutta olen kumminkin ruoan tarpeessa kuten muutkin ihmiset.»
Hänen toverinsa ei kiinnittänyt kumminkaan hänen puheihinsa mitään
huomiota. Hänen ensimmäiset sanansa muodostivat vain Isaiahille tehdyn
kysymyksen.
»Kuulehan, Isaiah, muistaakseni sanoit minulle, että Mary-'Gusta oli
silloin keittiössä, kun tuo renttu tuli lainaamaan pyssyäni?»
»Niin sanoinkin.»
»Ja tiesikö hän, että Abner aikoi ampua sillä jonkun kissan?»
»Kyllä, koska hän kuuli Abnerin sanovan niin.»
Shadrach meni uunin luo, otti sen reunustalta lampun, sytytti sen,
poistui sitten se kädessään huoneesta ja alkoi nousta portaita
yläkertaan. Zoeth huusi hänen jälkeensä, mutta hän ei vastannut.
Hän meni Mary-'Gustan huoneeseen. Tyttönen oli vuoteessaan nuket
vieressään. Hän ei kumminkaan nukkunut. Hänen itkettyneet kasvonsa
ja tyynyn kosteus ilmaisivat, miten hän oli kuluttanut aikansa
ruokasalista poistumisensa jälkeen.
Shadrach laski lampun pesukaapille, siirsi tuolin vuoteen viereen ja
istuutui. Hän puristi Mary-'Gustan käden omaansa.
»Mary-'Gusta», hän sanoi lempeästi, »tiesit siis, että Ab Bacheldor
aikoi ampua Davidin minun pyssylläni?»
Mary-'Gusta käänteli päätään tyynyllä.
»Kyllä», hän sanoi.
»Olit siis keittiössä, kun hän lainasi sen?»
»Kyllä. Ja tunsin sen silloinkin omaksenne, kun hänellä oli se mukanaan
tuolla kentällä. Näin sen tukissa olevan hopealevyn. Se loisti
auringonpaisteessa.»
»Hm, niin, niin, ymmärrän. Tietysti sinä tunsit sen, mutta et kertonut
kumminkaan minulle. Miten maailmassa jätitkin sen tekemättä? Etkö
tiennyt, että jo se olisi riittänyt, jos olisin tiennyt, että tuo
varsiluuta oli lainannut pyssyni ampuakseen sillä kissani? Vaikka tuo
elukka olisikin varastanut vaikka miljoonan kananpoikaa, ei se olisi
tehnyt mitään, jos vain olisin tiennyt sen. Tuo petollinen tolvana! No
niin, nyt hän ei tule ampumaan mitään meille kuuluvaa ainakaan vähään
aikaan, sen takaan. Mutta miksi et kertonut minulle?»
Mary-'Gusta vastasi heti.
»Juuri senvuoksi. Tiesin, että jos olisitte tiennyt sen, ette olisi
välittänyt, vaikka David olisikin varastanut kananpoikasia. Ja minä
halusin saada teidät uskomaan, ettei se varastele.»
»Ymmärrän. Mutta jos olisit kertonut sen minulle, ei sinun silloin
olisi tarvinnut puhua mitään vierashuoneesta. Muistaakseni en kysynyt
sinulta mitään.»
»Ette kyllä. Halusin kumminkin näyttää teille, ettei David ole varas.»
Shadrach nielaisi muutamia kertoja. »Ymmärrän sen nyt», hän sanoi.
»Pelastaaksesi kissasi, olit siis valmis luopumaan huviretkestä ja
kaikesta muustakin?»
»Minua haluttaa kumminkin sinne niin kovasti», nyyhkytti Mary-'Gusta
vaikeroiden.
Kapteeni nosti hänet pieluksilta ja kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen.
»Sinä saatkin mennä sinne», sanoi hän painavasti. »Saat olla siitä
aivan varma.»
»Ah, saanko? Saanko todellakin? Tiedän, etten ole sitä ansainnut, sillä
olinhan paha tyttö.»
»Sinäkö? Olet päinvastoin oikein hyvä tyttö! Paras, rehellisin ja
reippain pienin tyttönen maailmassa. Olet oikea aarre!»
»Olen hirveästi pahoillani, että menin tuonne vierashuoneeseen,
kapteeni Gould.»
»Viis' koko vierashuoneesta! En välitä, vaikka olisit siellä viikon ja
särkisit siellä olevat kapineet tuhannen nuuskaksi. Ja kuulehan nyt,
Mary-'Gusta, älä sano minua enää kapteeni Gouldiksi. Sano minua 'Eno
Shadiksi', niin olet kiltti.»
* * * * *
Juuri ennen nukkumaanmenoaan sinä iltana rupesi herra Hamilton puhumaan
eräästä asiasta, joka oli vaivannut häntä koko päivän.
»Shadrach», hän sanoi arasti, »luullakseni minun on kerrottava sinulle
jotakin. Tiedän, ettet halua puhella siitä, mutta minusta tuntuu
kumminkin siltä, kuin minun olisi juteltava siitä sinulle. Sain kirjeen
tänä aamuna tuomari Baxterilta. Hän sanoo, ettei hän voi odottaa
enää vastaustamme pitkääkään aikaa. Hän haluaa tietää, mitä olemme
päättäneet tyttöön nähden.»
Shadrach, joka tupakoi, otti piipun suustaan.
»No, vastaa hänelle sitten», hän sanoi lyhyesti. »Tiedät, miten se on
kuuluva yhtä hyvin kuin minäkin.»
Zoeth näytti vaivautuneelta.
»Tiedän, ettet halua pitää häntä luonamme», hän sanoi, »mutta —»
»Kuka niin on sanonut?»
»Kukako? Kuulehan nyt, Shadrach Gould. Sinähän juuri itse —»
»Olen sanonut ehkä paljonkin, mutta se ei merkitse mitään. Olet tiennyt
kumminkin todellisen tarkoitukseni yhtä hyvin kuin minä itsekin.»
»No mutta, Shadrach! Et suinkaan tarkoittane, että haluat pitää hänet
luonamme kokonaan? Et voi tarkoittaa sitä.»
Kapteeni tuhautti kärsimättömästi nenäänsä. »Älä nyt ole niin
lapsellinen, Zoeth», hän sanoi. »Tiedät vallan hyvin, etten ole
milloinkaan tarkoittanutkaan muuta.»