»Mutta mitä?»
»Minun on vain mentävä katsomaan Davidia ensin ja hoidettava sitten
nukkiani. Enkö voi tulla sinne hieman myöhempäänkin?»
»Voit kyllä aivan hyvin», vastasi kapteeni. »Sinun tarvitsee vain mennä
suoraan katua ylöspäin nurkkaan asti. Voit nähdä kaupan rakennuksen
takana olevalta kukkulalta. Isaiah neuvoo sinulle kyllä tien. Hoida nyt
vain — mikä tuon kissan nimi taasen olikaan — David ensin. Isaiah antaa
kyllä kissalle aamiaista ja nuket voivat kai odottaa puoleenpäivään,
vai kuinka?»
Mary-'Gustan mieli heilui nähtävästi halun ja velvollisuuden välillä,
mutta velvollisuus voitti.
»Niitä ei ole vielä puettukaan», hän sanoi vakavasti. »Ja sitäpaitsi
voivat ne luulla minun poistuneen kokonaan talosta ja pelästyä. Tämä
paikka on yhtä outo heille kuin Davidille ja minullekin. Ei ainoakaan
meistä ole ollut ennen missään vieraisilla.»
Päätettiin senvuoksi, että hän odottaisi, kunnes hän saisi perheensä
hoidetuksi ja tulisi sitten kauppaan yksinään. Toverukset lähtivät
kauppaansa ja Isaiah jäi kotiin. Noustuaan pöydästä meni Mary-'Gusta
heti talliin ja palasi sieltä kissa sylissään. David sai tukevan
aamiaisen ja sitten kuin Mary-'Gusta oli sitä äidillisesti neuvonut
käyttäytymään hyvin ja varoittanut eksymästä, sai se mennä pihalle
jälleen.
Tyttönen seisoi ovella katsellen lemmikkinsä jälkeen.
»Toivottavasti täällä ei ole missään koiria läheisyydessä», hän sanoi.
»Olisi kauheata, jos täällä olisi niitäkin.»
Isaiah koetti lohduttaa häntä. »Luullakseni täällä ei ole sellaista
koiraa, joka voi tehdä jotakin pahaa», hän sanoi. »Sitäpaitsi voivat
useimmat kissat juosta tarpeeksi nopeasti pakoonkin.»
Tyttönen pudisti päätään. »En tarkoittanut sitä», hän sanoi. »Tarkoitin
vain, että silloin voisi tuolle koiralle käydä huonosti. David ei
kärsi niitä ollenkaan. Se ei odota nähdäkseen, ovatko ne kilttejä,
vai eivätkö, vaan hyökkää suoraan niiden kimppuun ja silloin, ah! Se
menettelee melkein aina niin, etenkin silloin kun sillä on poikasia.»
Kuultuaan tämän kuvaavan selostuksen sanoi Isaiah haluavansa nähdä sen
tapahtuvan.
»Niin se vain on», sanoi Mary-'Gusta. »David ei kärsi koiria ollenkaan
jostakin syystä. Miksi eivät kissat pidä koirista, herra Chase?»
Isaiah sanoi luulevansa, että kissoilla on sellainen luonto ja
Mary-'Gusta yhtyi hänen mielipiteeseensä.
»Luonteet ovatkin niin omituisia useinkin», huomautti hän vakavasti.
»Luullakseni kaikilla eläimilläkin on luonne, kissoilla niinkuin
muillakin. Millainen luonne teillä on, herra Chase?»
»Ettekö luulisi voivanne», sanoi hän muutamia minuutteja myöhemmin,
kun kokki ja hovimestari alkoi näyttää oireita, että hän vähitellen
ehkä ryhtyy johonkin muuhunkin kuin pesupöytää vasten nojailemiseen ja
viheltelemiseen, »tulla toimeen muutamia minuutteja, että saisin mennä
huoneeseeni pukemaan nukkiani?»
Isaiah kääntyi tuijottamaan häneen.
»Ehkä minä voin, kun kovasti koetan», hän änkytti. »Viet totisesti
voiton kaikista näkemistäni tytöistä. Mitä aiot tehdä tuolla kannulla?»
Tyttönen piti juuri kannua pumpun alla.
»Aion sen täyttää», hän vastasi. »Silloin voitte tekin heittää sen
täyttämisen mielestänne kokonaan. Tulen takaisin niin pian kuin
suinkin.» Hän kiiruhti pois kantaen täysinäistä kannua molemmin käsin.
Isaiah katsoi hänen jälkeensä mumisten jotakin ja alkoi sitten
tyhjentää aamiaispöytää.
Mary-'Gusta palasi melkein heti molemmat lemmikkinsä, Rose ja Rosette,
käsivarsillaan. Hän asetti ne huolellisesti tuoliin istumaan, käski
niiden käyttäytyä kiltisti ja katsella, kun äiti pesee astioita.
»Toiset saivat jäädä vielä makuuhuoneeseen», hän selitti. »Minnehaha
ei ole oikein terve tänään. Jännitys oli luullakseni hänelle hieman
liikaa, koska hän on hyvin herkkätunteinen lapsi.»
Isaiahin peittelemätön riemu sai hänet nyt muuttamaan lapsellisen
kuvittelunsa aikaihmisten puheeksi.
»Tietysti», hän lisäsi vakavasti, »tiedän, ettei hän todellisuudessa
ole ollenkaan herkkätunteinen. Hän on yhtä täynnä sahajauhoja kuin
muutkin nukkeni eikä hänellä sen vuoksi voi olla ollenkaan hermoja.
Mutta minusta on hauskaa kuvitella, että hän on hermostunut ja
herkkätunteinen. Tuntuu niin käytännölliseltäkin vedota siihen silloin,
kun en halua ottaa häntä mukaani. Olen hermostunut ja herkkätunteinen
lapsi itsekin. Rouva Hobbs sanoi minulle sen. Senvuoksi luullakseni ei
minua ole ennen vietykään mihinkään.»
Hän halusi välttämättä kuivata astiat sitten kun Isaiah oli ne
pessyt. Hän muistutti Isaiahia siitäkin, ettei pöytäliinaa, jota
edellisenä iltana oli niin vakavasti arvosteltu, oltu vieläkään
vaihdettu puhtaaseen. Isaiah oli taipuvainen suhtautumaan asiaan
välinpitämättömästi.
»Viis' siitä, vaikka sitä ei olekaan», hän sanoi. »Se välttää kyllä
muutamia päiviä vielä. Anna sen vain olla siinä. Sitäpaitsi», hän
lisäsi, »ei pyykkiä ole pesty tällä viikolla eikä kaapissa ole muuta
puhdasta.»
Mary-'Gusta hymyili iloisesti.
»Onpahan!» hän sanoi. »Kaapin alimmaisessa laatikossa on oikein
kaunis sellainen. Etsiessäni sellaista löysin sen sieltä. Tulkaa vain
katsomaan.»
Hän vei Isaiahin ruokasaliin ja näytti hänelle löytämäänsä liinaa.
»Mielestäni se on melko kaunis», hän sanoi. »Levitämmekö sen pöydälle,
herra Chase?»
»Emme tietystikään! Tämä on meidän paras pöytäliinamme. Emme käytä sitä
muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin meillä on vieraita.»
Mary-'Gusta mietti ja laski sormillaan.
»Kuinka kauan olemme nyt käyttäneet tuota likaista?» hän kysyi.
»Käyttäneetkö? En oikein muista, ehkä neljä tahi viisi päivää.» Sitten
nähtävästi huomattuaan, että tuo »olemme» merkitsi jonkunlaista
epäoikeutettua sekautumista taloudenhoitoon hän lisäsi arvokkaasti:
»Tarkoitan, etten ole vaihtanut sitä, koska se on mielestäni välttänyt
vielä.»
Mutta hänen ivallisuutensa ei vaikuttanut mitään, sillä tyttönen vain
nyökäytti hymyillen päätään.
»Se muuttaakin kaiken taasen hyväksi», hän selitti. »Jos levitämme
tämän nyt pöydälle, tulee sunnuntai ja paljon aikaisemmin kuin se
jälleen on vaihdettava. Ja tuon toisen voimme pestä tänään tahi
huomenna.»
»Voimmeko todellakin?»
»Voimme kyllä.»
Isaiah oli sen näköinen, kuin hän olisi halunnut sanoa jotakin, jos
hän vain olisi löytänyt sopivia sanoja. Sunnuntai-liina levitettiin
pöydälle hänen koettaessaan keksiä sellaisia.
»Ja nyt», sanoi Mary-'Gusta, »menisin mielelläni katsomaan kauppaa,
ellette ole enää apuni tarpeessa. Saanko?»
Hänestä oli Hamilton ja Kumppanin kauppa hyvin mielenkiintoinen paikka.
Zoeth ja hänen toverinsa tervehtivät häntä sydämellisesti ja sitten hän
istuutui myymäpöydän päässä olevalle laatikolle katselemaan laitosta.
Se ei ollut kyllä suuren suuri, vaikka siellä olikin hämmästyttävän
paljon erilaisia tavaroita. Muslinia, nauhoja, kalikokankaita,
nastoja, ryytejä, kenkälaatikoita, naulakko, jossa oli köysirullia,
taskuveitsiä, tynnyreitä, muutamia katosta riippuvia suolattuja
turskia, jotka heiluivat sinne tänne, muutamia niiden vieressä
riippuvia öljyvaatteita, suuri läjä lasten lakkeja ja hattuja ja sitten
lasikannella varustettu laatikko makeisrasioineen, joihin oli merkitty:
»Sentin kappale» tahi »Kolme sentillä».
»Pidätkö makeisista?» kysyi herra Hamilton huomattuaan hänen katselevan
laatikkoa ja sen sisällystä.
»Kyllä», sanoi Mary-'Gusta.
»Haluatko näitä sassafras-pastilleja? Pidätkö niistä?»
»Pidän.»
Hänelle annettiin rasiallinen tuollaisia pastilleja, ja hän imeskeli
niitä hyvin vakavasti. Kapteeni Shad, joka oli palvellut erästä
ostajaa, katsahti häneen huvitettuna.
»Sassafras-pastillit välttävät kyllä kenelle tahansa, vai mitä?» hän
huomautti.
»Kyllä», vastasi Mary-'Gusta. Sitten hän lisäsi kohteliaasti: »Ne
ovatkin erinomaisen maukkaita.»
Hän viipyi kaupassa kello kahteentoista asti. Sitten hän käveli
kotiin kapteenin kanssa, jonka vuoro oli sinä päivänä syödä ensiksi
päivällistä. Annabelin palkkaaminen oli tavattomasti häirinnyt heidän
kaupallisia tottumuksiaan, sillä tavallisuudessa olivat he vain
vuorotellen poissa liikkeestään.
»No», kysyi kapteeni heidän kulkiessaan kadulla, »mitä pidit siitä?
Oikein kaunis kauppa South Harnissin tapaiselle kaupungille, eikö
olekin?»
»Kyllä.»
»Varmasti. Se eroaakin suuresti Ostablen kaupoista, vai mitä?»
»Kyllä luullakseni.»
»Hm! Miten tuo ero sinusta ilmenee siinä?»
»Luullakseni siellä on enemmän tavaroita, joista kullakin on oma
hajunsa», vastasi Mary-'Gusta.
Kapteeni Shad ei tiennyt vähään aikaan, mitä sanoa. Mary-'Gusta oli
kumminkin halukas olemaan mieliksi.
»Ne haisevat hyvältä», kiiruhti hän lisäämään. »Pidän tuosta hajusta,
vaikka en ole ennen milloinkaan haistellut sitä kaikkea näin samalla
kertaa. Ja nuo pastillit olivat hyviä.»
Nuo pari kolme päivää, jotka kapteeni oli määrännyt tyttösen
vierailuajaksi, kuluivat ja samoin seuraavatkin pari kolme. Tyttönen
oli ahkera ja oli nähtävästi hyvin huvitettu olostaan heidän luonaan.
Hän auttoi Isaiahta taloudenhoidossa ja vaikka ei Isaiahsta apu
tuntunutkaan kokonaan tarpeettomalta, oli hän kumminkin taipuvainen
murisemaan tuon »sekautumisen» vuoksi, kuten hän sitä nimitti.
»En ole milloinkaan tavannut sellaista tyttöä», sanoi hän isännilleen.
»En käske häntä pesemään astioita, en täyttämään vesikannuja enkä
muuhunkaan, vaan hän tekee sen kumminkin omasta halustaan.»
»Hm!» murisi kapteeni Shadrach. »Sen olen minäkin huomannut kaikesta.
Hän näyttää sitäpaitsi tekevän tehtävänsä oikein hyvin, vai mitä?»
»Tarpeeksi hyvin, luullakseni. Ja ikäisekseen tekee hän ne mainiosti»,
lisäsi Isaiah vilpittömästi.
»No miksi sitten muriset?»
»En minä murise. Kuka niin on sanonut? Ainoastaan — no niin, pesköön
hän vain astiat ja tehköön muutakin sellaista, jos hän vain haluaa,
kunhan hän ei vain —»
»Kunhan hän ei vain mitä?»
»Kunhan hän ei vain vihjaile, mitä minun olisi tehtävä. Tässä laivassa
on jo kaksi kapteenia ja se riittää kyllä. Koira vieköön», lisäsi hän
voimatta enää hillitä itseään, »tuo tyttönen on varmasti syntynytkin
äidiksi. Hän hoitelee jo äidillisesti tuota kissaansa, nukkiaan ja
kanojakin, ja luulenpa, koira vieköön, että hän on valmis ottamaan
minutkin ottolapsekseen. Mutta minä en aiokaan kärsiä, että tuollainen
tytön tyllerö minua hoitelee, sanoo minulle, mitä minun on tehtävä ja
vie minut lopulta vuoteeseen! Mieluummin eroan koko paikasta.»
Hän oli aikonut erota toimestaan aina siitä asti, kun hän purjehti
kokkina kapteeni Shadrachin kuunarissa. Kun kapteeni palasi meriltä
viimeisen kerran ja rupesi Zoethin toveriksi ja yhtiökumppaniksi,
palasi Isaiah hänen kanssaan ja suostui rupeamaan noiden kahden
miehen taloudenhoitajaksi. Kapteeni ei ollut suostunut ottamaan
naisemännöitsijää taloonsa.
»Naiset ovat laivassa vain vastuksina», oli hän selittänyt. »Olen
kuljettanut niitä luokkamatkustajina, ja minä tiedän sen. Isaiah Chase
on hyvä kokki ja elleivät keksit kelpaa muuksi kuin siiman painoiksi,
voin sanoa sen hänelle kursailematta. Me emme halua naisemännöitsijää
taloomme, kuuletko sen nyt, Zoeth?»
Vaikka kapteenin merimieskieli loukkasikin Zoethin lempeätä kirkollista
mieltä, myöntyi hän kumminkin toverinsa vaatimukseen pääasiallisesti.
Hänenkin kokemuksensa toisesta sukupuolesta olivat sellaiset, ettei
hän halunnut ryhtyä uusiin kokeiluihin. Isaiah joutui siis siten
heidän palvelukseensa ja oli nyt ollut heidän South Harnississa olevan
kotinsa kokkina ja taloudenhoitajana monta vuotta. Mutta hänellä oli
tullut tavaksi vahvistaa riippumattomuuttaan melko usein, vaikka hän
todellisuudessa uneksi yhtä vähän poistumista ystäviensä ja isäntiensä
luota kuin nämäkin todellista eroamista hänestä. Herra Chase kuului
yhtä kiinteästi tuohon taloon kuin ruokasalissa oleva kronomeetterikin,
joka oli ruuvattu seinään kiinni.
Ja huolimatta hänen murinastaan alkoi hänestä ja Mary-'Gustasta tulla
nopeasti hyviä ystäviä. Shadrachia ja Zoethia alkoi jo myöskin hänen
seuransa huvittaa. He pitivät hänen odottamattomista kysymyksistään,
hänen kiintymisestään taloon ja kauppaan, ja hänen omituisista
vanhanaikuisista mielipiteistään ihmisistä ja asioista. He yhtyivät
Ostablen asukkaiden mielipiteeseen, että hän on omituinen tyttönen,
vaikkakin herra Hamilton oli taipuvainen ajattelemaan, että hän on
paremminkin »pikkuvanha», mitä ei kapteenikaan kieltänyt. Hän ei
kumminkaan halunnut milloinkaan myöntää, että tytön vierailu, jota nyt
jo oli jatkunut pari viikkoa, olisi muuta kuin vierailua.
»Minusta tuntuu kumminkin siltä», vihjaisi Zoeth, »että sinun ja minun
on vastattava tuomarille jotakin melko pian, vai mitä luulet? Hän
odottaa kuitenkin meiltä tietoja piakkoin.»
»Millaisia tietoja?»
»Millaisiako? Hän haluaa tietysti kuulla, vastaammeko myöntävästi, vai
kieltävästi Marcelluksen kirjeessä oleviin toivomuksiin.»
»Mutta hänhän tietää sen jo ainakin minun luullakseni. Sanoin hänelle
mielipiteeni niin suoraan, että sen olisi pitänyt mahtua paksuimpaankin
kalloon.»
»Niin, niin, tiedän sinun tehneen sen. Mutta, Shadrach, ellei hän saa
jäädä tänne ainiaaksi, niin minne hän joutuu? Hänellä ei ole keitään
muitakaan ystäviä, joiden luo hän voisi mennä.»
»Hänhän on jo jäänytkin tänne, vai eikö ole? Hän on vieraisilla
luonamme, kuten silloin ehdotinkin. Vieläkö haluat enempää? Tulimmainen
sentään! Tämä on sinun syytäsi kaikki, eikä minun. Jos olisit
kiinnittänyt huomiosi minun puheisiini, ei tyttönen olisi tullut tänne
ollenkaan.»
»Kuulehan nyt, Shadrach, sinähän juuri halusit tuoda hänet luoksemme
heti.»
»Tietysti lykkäät syyn minun niskoilleni.»
»En syytä ketään. Mutta hän on nyt täällä, ja meidän on päätettävä,
lähetämmekö hänet pois, vai emme. Sano sinä.»
Mary-'Gusta keskeytti nyt itse heidän riitansa tullen talliin, jossa
tämä keskustelu tapahtui, nukke kainalossaan ja kasvot hyvin vakavina.
»Halloo!» huudahti Zoeth. »Mikä nyt on hätänä?»
Mary-'Gusta istuutui tyhjälle karpalokorille. Toverukset olivat
osakkaina muutamassa pienessä karpalomaassa, ja tuo kori oli jäänyt
käyttämättä edellisenä poimintakautena, kuten niin monet muutkin.
»Ei minulla ole mitään hätää», vastasi hän vakavasti. »Olen vain
ajatellut, siinä kaikki.»
»Voi minun päiviäni!» huudahti kapteeni. »Mikä pakotti sinut ryhtymään
johonkin niin uskallettuun hommaan?»
Mary-'Gustan otsa rypistyi.
»Leikin Jimmie Bacheldorin kanssa eilen», hän sanoi, »ja hän pani minut
ajattelemaan.»
Abner Bacheldor oli heidän lähin naapurinsa. Hänen kukistumaisillaan
oleva talonsa oli kahdeksasosan peninkulman päässä Gould-Hamiltonin
rakennuksista. Abneria sanottiin kaupungin ilkeimmäksi mieheksi.
Hänellä oli paljon lapsia, joista kahdeksanvuotias Jimmie oli nuorin.
»Hm!» tuhautti kapteeni Shad nenäänsä. »Vai pani Jimmie Bacheldor sinut
ajattelemaan. En olisi uskonut sellaista kenestäkään tuon perheen
jäsenestä. Kuinka hän menetteli?»
»Hän kysyi minulta, onko minulla sukulaisia», sanoi Mary-'Gusta, »ja
kun sanoin hänelle, ettei minulla ole ainoatakaan, hämmästyi hän
hirmuisesti. Hänellä taasen on sellaisia hirveän paljon, sisaria,
veljiä, tätejä, serkkuja ja — ah, vielä kaikenlaisia muitakin. Hänestä
se tuntui naurettavalta, ettei minulla ole ainoatakaan. Mielestäni
pitäisi minunkin saada muutamia, eikö pitäisikin?»
Toverukset, jotka näyttivät melko tyhmistyneiltä, eivät sanoneet mitään
vähään aikaan. Sitten Zoeth mumisi, ettei hän ollut sitä tiennyt,
vaikka Mary-'Gusta olikin ollut selvillä asioista.
»Niin», sanoi Mary-'Gusta, »luullakseni olen oikeassa. Olin tytärpuoli
niin kauan kuin isäni oli hengissä, mutta nyt kun hänkin on kuollut,
en ole sitäkään. Enkä ole sitäpaitsi kenenkään serkku, en kenenkään
sisarentytär enkä kenenkään miniäkään. En ole todellisuudessa mikään.
Olen erilainen kuin kaikki muut, tiedän sen. Eikä minusta tunnu
ollenkaan hauskalta olla niin paljon muita erilaisempi», lisäsi hän
vakavasti.
Hänen huulensa vapisivat, kun hän sanoi sen. Istuessaan siinä
karpalokorilla nukke sylissään näytti hän hyvin surkuteltavalta
olennolta. Jälleen tuntui toveruksista vastaaminen vaikealta. Herra
Hamilton katsoi kapteeniin, ja kapteeni koetti väistää hänen katsettaan
kierrellen samalla sormillaan kellonperiään. Tyttönen jatkoi:
»Minusta tuntuisi niin hauskalta, jos minulla olisi veli tahi jokin
muu, jota voisin sanoa aivan omakseni. Minulla on tietysti lapsia,
mutta nekin ovat vain nukkia ja kissoja. Ne ovat kyllä hauskoja,
mutta ne eivät ole kumminkaan oikeita. Haluaisin muutamia oikeitakin.
Luuletteko, jos minut viedään orpokotiin, että siellä on sellaisia,
jotka haluavat ruveta oikeiksi sukulaisikseni? En oikein tiedä, mutta
siellähän voi olla joku toinenkin orpo, jolla ei ole ketään, ja silloin
me voisimme kuvitella, että olemme serkuksia, tahi sellaisia. Se olisi
kumminkin parempi kuin ei mitään, eikö olisikin?»
Zoeth astui lähemmäksi ja kumartui suutelemaan hänen poskeaan. »Älä ole
milläsikään, Mary-'Gusta», sanoi hän. »Et ole mennyt sinne vielä ja
ennenkuin sinut sinne viedään, olemme me, kapteeni Shad ja minä, ehkä
löytäneetkin sinulle jo muutamia sukulaisia.»
»Oikeita sukulaisiako?» kysyi Mary-'Gusta kiihkeästi.
»Ei, ei oikeastaan, sillä luullakseni emme sellaiseen kykene. Mutta
kuviteltujakin sukulaisia voi olla monenlaisia.» Hän epäröi hetkisen,
katsahti kapteeniin ja jatkoi sitten: »Sanon sinulle, mitä sinun on
tehtävä. Sinun on kuviteltava minua sukulaiseksesi, jonkinlaiseksi
enoksi, joka on kumminkin tyhjää parempi. Sinun on nimitettävä minua
tästä alkaen 'Eno Zoethiksi'. Se on kumminkin jonkunlainen alku.
Luullakseni haluatkin sanoa minua 'Eno Zoethiksi'?»
Mary-'Gustan silmät loistivat. »Haluanpa tietenkin!» hän huudahti.
»Silloin voin sanoa Jimmie Bacheldorille, että minulla on ainakin yksi
sukulainen. Ja saanko sanoa kapteeni Gouldia 'Eno Shadrachiksi'?»
Zoeth kääntyi toverinsa puoleen. »Saako hän, Shadrach?» hän kysyi
hymyillen vahingoniloisesti.
Ellei hän olisi hymyillyt, olisi kapteenin vastaus ollut kenties
erilainen, mutta tuo hymy ärsytti häntä ja hän meni ovelle.
»Zoeth Hamilton», hän tiuskaisi, »kuinka kauan aiot istua täällä? Ellei
sinulla ole muuta tehtävää, on minulla ainakin. Menen kauppaan. Kello
on jo melkein kahdeksan aamulla eikä kaupan ovia ole vielä aukaistu.»
»Haluatko tulla mukaamme, Mary-'Gusta?» kysyi Zoeth. »Hän kai saa
tulla, Shadrach?»
»Tietysti hän saa», vastasi kapteeni sydämellisemmästi. »Luullakseni
on siellä vielä noita sassafras-pastillejakin jäljellä. Tule vain,
Mary-'Gusta, jos sinua vain haluttaa.»
Mutta tyttönen pudisti päätään. Hän oli miettiväisen ja hieman
pettyneen näköinen.
»Luullakseni on minun parasta pysyä kotona», hän sanoi. »Minun on
hoidettava Minnehahan kipeätä kurkkua. Aion kääriä hänen kaulaansa
hieman punaista flanellia. Herra Chase luulee tietävänsä, missä
sellaista on. Hyvästi eno Zoeth, hyvästi kapteeni Gould.»
Toverukset eivät puhelleet kauppaan mennessään. Zoeth yritti kyllä,
mutta kapteeni ei vastannut. Hän käveli vaitiollen ja murjotti sitten
koko aamupäivän, harvinaista kyllä. Kului toinen pari viikkoa,
ennenkuin kumpikaan toveruksista rupesi taasen puhumaan päätöksestä,
josta oli lähetettävä tuomari Baxterille tieto ennemmin tahi myöhemmin.