Vaikka Mary-'Gusta eläisikin hyvin vanhaksi naiseksi, ei hän kumminkaan
ikinä voisi unhottaa matkaansa South Harnissiin. Matka oli pisin,
minkä hän milloinkaan oli tehnyt, ja sekin asia teki jo yksinään
sen unhottumattomaksi. Sitten hän oli menossa vieraisille eikä hän
ennen kuunaan ollut käynyt missään kylässä. Sitäpaitsi sai hän nyt
poistua rouva Hobbsin luota ainakin lyhyeksi ajaksi, jonka kuluessa
ei tuo rouva voinut moittia häntä pahaksi eikä oikulliseksi. Mutta
kaikista enimmän kiinnitti hänen mieltään kumminkin se, että hän sai
lähteä matkalle — oikealle matkalle, kuten joku aikuinen tahi jonkun
kertomuksen päähenkilö, ja hänen perheensä — David ja nuket — oli
päässyt matkalle hänen kanssaan. Mitä tämä matka hänelle merkitsi
tahi millaiseen paikkaan hän oli menossa — nämä kysymykset eivät
huolettaneet häntä ollenkaan. Lapsien tavoin hän oli tyytyväinen
ihmeelliseen nykyisyyteen tuhlaamatta ajatustakaan tulevaisuudelle tahi
tuolle pelätylle orpokodille.
Istuessaan pienten vaunujen istuimella kapteeni Shadin ja herra
Hamiltonin välissä katseli hän suurin silmin tien varsilla olevia
taloja, peltoja ja metsiä. Hän ei puhunut, ellei hänelle jotakin
sanottu, ja nuo molemmat miehet puhuivat vain harvoin, sillä he
ajattelivat molemmat nähtävästi hyvin tiukasti. Kapteeni huokaili,
vihelsi ja vaikeroi silloin tällöin, kuin hänen ajatuksensa olisivat
olleet hyvin hämmentäviä ja tavattomia. Kerran hän kysyi tyttöseltä,
istuiko tämä mukavasti.
»Kyllä, kapteeni», sanoi Mary-'Gusta.
»Onko tämä sinusta hauskaa? Taidat pitää matkustamisesta, vai mitä?»
Mary-'Gusta vastasi niin aikaihmisen tapaan kuin suinkin:
»Kyllä. Pidän hyvin paljon matkustamisesta, sillä se on ollut aina
muudan elämäni unelma.»
»No mutta, kaikkia sitä nyt kuuleekin!» huudahti hämmästynyt Shadrach,
pudisti sitten päätään, naurahti ja kiiruhti hevosen nopeampaan
juoksuun.
Nuket oli asetettu riviin vaunujen perälautaa vasten. Niiden edessä,
kapteenin ja Zoethin jalkain välissä, oli tuo rypistynyt matkalaukku,
johon oli sullottu tyttösen arki- ja juhlapuvut. Mary-'Gustan jalat
pistivät suoraan esille ja lepäsivät matkalaukulla. David, joka oli
työnnetty kannelliseen vakkaan, oli saanut sijansa noiden viimeksi
mainittujen jalkojen välissä. Se ei näyttänyt jakavan omistajansa
ihastusta matkaan, koska se naukui hyvin surullisesti silloin tällöin.
Zoeth teki seuraavan yrityksen keskustelun aloittamiseksi.
»Oletko milloinkaan ennen käynyt South Harnississa, Mary-'Gusta?» kysyi
hän.
»En», vastasi Mary-'Gusta vakavasti, »mutta», ja tässä hän muisti
emännöitsijän viimeisen kehoituksen, että hän käyttäytyisi hyvin, jos
hän vain sellaista suinkin osasi, »varmasti tulen pitämään siitä hyvin
paljon.»
»Niinkö luulet? Siinä teet kiltisti. Miten tiedät olevasi siitä niin
varma?»
Mary-'Gusta mietti. Sitten hän muisti, mitä rouva Bailey oli sanonut
oltuaan viikon Bayportissa, joka sijaitsee neljäntoista peninkulman
päässä Ostablesta, ja huomautti: »Luullakseni jokainen pitää ilman
vaihdoksesta.»
»Kautta sieluni ja ruumiini!» huudahti herra Hamilton.
Kapteeni Shad katsahti pieneen matkustajaan.
»Kuinka vanha oletkaan, siskoseni?» hän kysyi.
»Olen seitsenvuotias. Mutta en ole mikään sisko, sillä minulla ei ole
ainoatakaan veljeä eikä sisarta.»
»Ah, ai niin! Kun nyt ajattelen asiaa lähemmin, niin tottahan se on.
Kuinka vanha sanoit taasen olevasikaan? Seitsenkymmenvuotiasko, vai
mitä?»
»En kuin seitsemän. Olitteko kuulevinänne minun sanovan
seitsemänkymmentä?»
»Oh, en muista nyt enää sitä niin varmasti.»
»En minä voisikaan olla seitsenkymmenvuotias. Minähän olisin silloin
paljon suurempi, enkö olisikin?»
»Aivan niin. Myönnän sen vastustelematta.»
Mary-'Gusta tuumi asiaa vielä ja huomautti sitten: »Jos olisin ollut
niin vanha, ette luullakseni olisi kysynytkään minulta.»
»Soo, vai niin! Miksi en?»
»Koska aikuiset eivät pidä siitä, että heidän ikäänsä tiedustellaan.
Kysyin kerran rouva Hobbsilta, kuinka vanha hän on, ja silloin hän
suuttui.»
»Suuttuiko hän?»
»Suuttui. Hän käski minun pitää huolta omista asioistani.»
Kapteeni nauroi nyt ääneen. Sitten hän sanoi herra Hamiltonille:
»Kuulehan, Zoeth, Isaiah hämmästyy luullakseni melkoisesti, kun hän
näkee tämän laivan laskevan satamaan, vai mitä?»
Zoeth hymyili. »Minua se ei todellakaan ihmetyttäisi», hän vastasi.
»Hm! Haluaisinpa saada Isaiahin naaman silloin ikuistetuksi. No niin,
siskoseni — tarkoitan Mary-'Gusta — South Harniss on nyt juuri tuolla
edessämme. Miltä se sinusta nyt näyttää?»
He olivat nyt katkaisseet pitkän metsätaipaleen ja saapuneet muutaman
pienen kukkulan laelle, josta tie lähti viemään heitä erään vanhan
hautausmaan ohi, joka oli täynnä harmaita, sammaltuneita ja litteitä
hautapatsaita, muutamalle sillalle, joka oli rakennettu eräästä
suurehkosta lammesta virtaavan puron yli, ja sitten muutaman männikön
läpi Cape Codin eteläisen rannan päätielle, joka taasen vuorostaan
mutkitteli ja kiemurteli — Cape Codilla on hyvin vähän suoria teitä
— toisten vielä matalampien kukkuloiden välitse, kunnes se muuttui
South Harnissin pääkaduksi. Aurinko oli jo vaipunut matalalle
länteen, kultasi yhteen sulloutuneiden talojen kattoja lämpimällä
hehkullaan, liekehti ikkunoissa ja nimikilvissä ja kimalteli ja säteili
Nantucketin salmessa, joka täytti koko eteläisen taivaanrannan.
Tuuli niin heikosti, että piipuista tupruava savu kohosi melkein
niin kohtisuorasti ilmaan kuin etäisyydestä näkyvien höyrylaivojen
ja hinaajienkin savu. Kauempaa näkyi vielä pari kolme kuunariakin ja
lähempänä rantaa oli muudan purjevene. Näköala oli kaunis. Taiteilijat
olivat sen maalanneetkin monta kertaa ja kesävieraat olivat sitä
ihailleet ihailemasta päästyäänkin.
Tämä kaikki oli Mary-'Gustalle uutta ja ihmeellistä. Hän oli nyt
sellaisella tuulella, että hän olisi pitänyt melkein mistä tahansa.
Rouva Hobbs oli peninkulmien päässä ja soittotuolin, oman epäsuosion
ja häpeän aiheuttamat muistot olivat enää vain muistoja. Hän hengähti
syvään ja katsoi katsomistaan.
»Pidätkö siitä?» kysyi Zoeth toistaen ystävänsä kysymyksen.
Mary-'Gusta nyökäytti päätään. »Kyllä», hän sanoi. »Täällä näyttää
kaikki niin viehättävältä.»
Kapteeni Shadrach nyökäytti myöskin. »Paras paikka maailmassa ainakin
minun mielestäni», hän sanoi korostavasti. »Vai näyttää se sinusta
viehättävältä?»
»Kyllä.» Sitten hän viittasi ja kysyi: »Onko tuo teidän talonne?»
Kapteeni naurahti. »Ei oikeastaan», hän sanoi. »Se on kaupungintalo.
Siellä eivät asu muut kuin valtuusmiehet, eivätkä hekään asu
siellä vakinaisesti, sillä toivonpa jonkun heistä muuttavan ensi
vaalikokouksen jälkeen. Meidän talomme on tuolla rannalla.»
Vanha hevonen höristi korviaan nähdessään kotinsa, ja rattaat läksivät
vierimään nopeammasti eteenpäin. He ajoivat nyt pääkatua, ja kapteenin
ja herra Hamiltonin oli ahkerasti vastattava kaupunkilaisten, sekä
miesten että naisten, huutoihin ja tervehdyksiin. Vähitellen he
saapuivat kaupungin tiheimpään asutuskeskukseen ja sieltä sitten
lopulta muutaman kapean syrjäkadun kulmaukseen sivuutettuaan
harvemmassa olevat ja vanhemmilta näyttävät kaupat ja talot. Siinä
he pysähtyivät erään rakennuksen edustalle, jonka otsikossa olevassa
kilvessä oli: »Hamilton ja Kumppani. Manufaktuuritavaroita, mausteita,
kenkiä, saappaita ja työvälineitä.» Rakennuksen edustalla oli kapea
kuisti, jossa oli muutamia keski-ikäisiä miehiä. Mary-'Gusta huomasi,
että useimmat noista miehistä tupakoivat. Jos hän olisi ollut vanhempi,
olisi hän huomannut senkin, että miehet joko istuivat kuistin portailla
tahi nojautuivat kattoa kannattaviin pylväisiin. Kukaan ei ollut oikein
omien lihastensa varassa, vaan istui tahi nojautui johonkin tukevampaan.
Kun rattaat pysähtyivät kuistin edustalle, näytti miesten mielenkiinto
heräävän melkoisesti, ei kumminkaan niin paljon, että he olisivat
suoristautuneet tahi lakanneet nojailemasta, vaan kuitenkin hieman.
»Halloo, Shad!» huusi muudan. »Olet siis saapunut jälleen kotiin?»
»Hautajaiset taisivat olla melkoiset, vai mitä?» tiedusteli toinen.
»Kenen olette tuoneet mukananne?» kysyi kolmas.
Kapteeni Shadrach ei vastannut. Herra Hamilton kumartui eteenpäin ja
kysyi:
»Missä Annabel on?»
»Tuolla sisällä», vastasi ensimmäinen kysyjä. »Haluatteko puhutella
häntä? Hei, Jabe», hän käänsi päätään ja sanoi muutamalle oven
läheisyydessä olevalle: »sano Annabelille, että Zoeth ja Shad ovat
tulleet.»
Jabe, joka nojautui erääseen pylvääseen, irtautui siitä veltosti, avasi
takanaan olevan oven ja huusi: »Annabel, tulehan tänne!» Sitten hän
maleksi takaisin nojautuen pylvääseen jälleen.
Ovi aukeni ja kookas punakka nuori nainen ilmestyi kynnykselle. Hän
oli paljon enemmän Elisen kuin Annabelin näköinen seisoessaan siinä
sanomalehti kädessään.
»Hei», hän sanoi venytellen, »kuka täällä huusi? Sinäkö, Jabez Hedges?»
Mutta Jabez ei vaivautunut vastaamaan. Hän vetäisi vain toisen kätensä
housujensa taskusta ja viittasi rattaihin päin. Annabel katsoi sinne ja
tuli sitten portaille.
»Halloo», hän sanoi, »huomaan, että olette päässeet onnellisesti
takaisin.»
Zoeth nyökäytti päätään. »Miten olet tullut toimeen kaupassa?» hän
kysyi levottomasti. »Kuinka ovat kaupat onnistuneet?»
»Niistäpä ei ole juuri paljon sanomista», vastasi Annabel
huolettomasti. »Olen myynyt muutamia lankarullia, hieman suolaista
sianlihaa ja sokeria. Ezra Howland osti tuon lihan. Hän ei ollut
tyytyväinen, sillä palasessa ei ollut tarpeeksi lihaa hänen mielestään,
mutta kun lupasin sen hänelle senttiä halvemmalla, otti hän sen
kumminkin.»
Herra Hamilton näytti hieman tyytymättömältä.
»Eikö muuta?» hän kysyi huokaisten.
»Kyllä, kun oikein muistelen. Rastus Youngin vaimo tuli tänne
nuorimpainsa kanssa ostaen niille hatut ja kengät.»
»Maksoiko hän käteisellä?» kysyi kapteeni Shadrach tiukasti.
»Ei, vaan hän käski minun kirjoittaa ne muistiin. Ettekö tule tänne
piakkoin? Illalliseni aika on jo melkein käsillä.»
Zoeth avasi jo suunsa vastatakseen, mutta kapteeni ennätti ennen häntä.
»Niin on meidänkin», hän sanoi. »Kun olemme syöneet, saat sinäkin
osasi. Sooh, Januaru!»
Hevonen, jonka oikea nimi oli Majuri, mutta joka oli tottunut
kaikenlaisiin nimityksiin, läksi liikkeelle. Herra Hamilton huokaisi
vielä kerran.
»Pelkään, että jommankumman meistä olisi pitänyt jäädä kauppaa
hoitamaan, Shadrach», hän sanoi. »Annabel tarkoittaa hyvää, hän on
todellakin kohtelias, mutta hän ei kykene tekemään kauppoja.»
Shadrach puhisi. »Kohteliasko?» hän vastasi. »Me vain olimme
kohteliaita, kun suostuimme maksamaan hänelle seitsemänkymmentäviisi
senttiä siitä, että hän istuu myymäläpöydän takana ja lukee lehteä.
Sanoinhan sinulle jo silloin, kun palkkasimme hänet, ettei hänestä ole
muuksi kuin painolastiksi.»
»Tiedän sen, Shadrach. Minun olisi pitänyt pysyä kotona hoitamassa
kauppaa. Mutta minusta tuntui, että minunkin oli lähdettävä
Marcelluksen hautajaisiin.»
»Myydä nyt noille Youngeille niin paljon tavaraa laskuun!»
jatkoi Shadrach. »He ovat meille nyt jo niin paljon velkaa,
että tavallinen perhe voisi elää sillä talven. He ovat oikeita
kaupunkilaisvetelehtijöitä eivätkä muuta. Et voi saada Rastus Youngilta
mitään takaisin, vaikka vetäisit pohjanahan hänen selästään.»
Herra Hamilton vaikeroi pahoillaan. »Kunpa vain olisin pysynytkin
kotona!» hän sanoi.
»Jos olisit pysynyt kotona, olisit kirjoittanut tavarat laskuun yhtä
helposti kuin hänkin. Olet sieniä lukuunottamatta pehmein kapine tässä
kaupungissa. Jokainen voi vaikuttaa sinuun, ja sinä tiedät sen itsekin,
Zoeth.»
Zoethin tavallinen lempeys muuttui nyt lempeäksi suuttumukseksi.
»No mutta, Shadrach», hän vastasi, »miten sinä nyt taasen puhutkaan?
Sinähän juuri itse kirjoitit laskuun Rastuksen viimeiset ostokset.
Muistat kai sen itsekin?»
Kapteeni oli sen näköinen kuin hän olisi joutunut kiinni torkkumisesta.
»No mitä se sitten tähän kuuluu?» hän tiuskaisi. »Eihän hän silloin
saanut muuta kuin hieman maissijauhoja ja muutamia metrejä kangasta.
Miten minä olisin voinutkaan kieltäytyä kirjoittamasta sitä muistiin
vaimon itkien valittaessa, ettei heillä ole mitään syötävää eikä ylleen
puettavaa koko talossa? En voinut antaa heidän kuolla nälkään enkä
viluunkaan, vai voinko?»
»Mutta tuohan tapahtui viime viikolla», huomautti hänen toverinsa.
»Minusta tuntuu, ettei ihmisiä enää huhtikuussa palele.»
»Ole nyt jo vaiti äläkä viitsi tyhjästä moittia. Tulimmainen sentään»,
hän muutti nopeasti puheenaihetta ja huudahti innostuneesti.
»Katsohan tuota hevosta, kuulitko! Se kääntyy suoraan portille minun
tarvitsematta nykäistäkään ohjaksista ja suullisetta kehoituksetta. Tuo
hevonen on yhtä viisas kuin kristitty ihminen.»
Rattaat olivat kolisten ja vajoten pyörineet kapean kadun kumpujen ja
hiekan yli muutamalle ruohoiselle pienelle töyräälle. Töyrään juurella
oli meriruohoa kasvava ranta ja kauempana salmi, jonka vesi nyt näytti
ruusunpunaiselta laskeutuvan auringon valossa. Töyrään rantaan päin
viettävällä rinteellä oli matala ränsistynyt valkoinen asuinrakennus,
talli ja muutamia vajoja ja ulkohuoneita. Rakennuksen pääoven edustalla
oli muutamia kukkapensaita, näkinkenkäinen polku vei tieltä tuolle
ovelle ja koko komeuden ympärillä oli valkoinen säleaita. Rakennuksen
takapuolelta ja tallin edustalta vei hiekoitettu ajotie suurelle
portille, joka nyt oli selkoselällään. Viisas Majuri veti juuri
rattaita tuosta portista sisään.
Mary-'Gusta katseli rakennusta, ja hänen katsoessaan aukeni talon
takaovi, josta muudan pitkä ja laiha mies ilmestyi pihalle. Hän oli
paitahihasillaan ja hänen käsivartensa olivat paljaat kyynärpäitä
myöten. Mary-'Gustan suureksi hämmästykseksi oli miehellä yllään
esiliina kuin rouva Hobbsillakin silloin, kun hän työskenteli
keittiössä.
»Päivää, Isaiah!» huusi kapteeni. »Täällä me nyt taasen ollaan!»
Tuo esiliinaa käyttävä mies otti suuren nikkelikellon liivinsä
rintataskusta, katsoi siihen ja pudisti päätään. Hänen kasvonsa, jotka
olivat pitkät ja laihat, kuten hänen muukin ruumiinsa, näyttivät
huolestuneilta.
»Olemme ehkä hieman myöhästyneet, Isaiah, vai emmekö olekin?» sanoi
Zoeth nopeasti. »Toivoakseni emme ole antaneet illallisen odottaa
pitkääkään aikaa?»
Pitkä mies pisti kellon takaisin taskuun.
»Ainoastaan kolmekolmatta minuuttia, ei sen pitempää aikaa», hän sanoi
venytellen ja alistuvaisesti kuin marttyyri. »Kolmekolmatta minuuttia ei
ole kyllä paljon ihmiselämässä, ehkä — mutta paistettuja perunoita ei
tuo aika ainakaan paranna. Nuo perunat olivat valmiit syötäviksi puoli
kuusi.»
»Mutta eihän kello ole vielä kuuttakaan», vastusti kapteeni Shad.
»Ehkä ei, mutta se on kumminkin kolmekolmatta minuuttia yli
puolikuuden. Lähtiessänne sanoitte minulle viimeiseksi: 'Valmista
illallinen puolikuudeksi!' Ja minä valmistinkin. Panin perunat
paistumaan —»
»Kas niin, kas niin!» keskeytti kapteeni. »Viis' noista perunoista nyt!
Rupeamme syömään niitä minuutin kuluttua. Auta meitä nyt tämän lastin
purkamisessa. Täällä on muudan matkalaukku ja hieman muutakin tavaraa.
Kuta nopeammasti saamme tämän laivan lastin puretuksi, sitä nopeammasti
joudumme syömään. Kaikki maihinaikovat poistukoot.»
Zoeth kiipesi rattailta maahan ja nosti sitten matkustajankin alas.
»Mary-'Gusta», hän sanoi, »tässä on kapteeni Gouldin ja minun yhteinen
asunto. Tämä tässä on herra Isaiah Chase. Isaiah, tämä on Mary Lathrop,
kapteeni Marcelluksen pieni tytär. Hän on tullut —»
»Lyhyelle vierailulle luoksemme», pisti kapteeni nopeasti väliin.
»Sinun on tutustuttava Isaiahiin, Mary-'Gusta, sillä on hän meidän
kokkimme ja hovimestarimme. Kas niin, tervehtikää nyt toisianne älkääkä
siinä ujostelko.»
Mary-'Gusta ojensi kätensä ja herra Chase heilutteli sitä ylös ja alas
kuivattuaan ensin kätensä esiliinaansa.
»Olen iloinen saadessani tutustua teihin», hän sanoi juhlallisesti.
»No nyt lastin kimppuun», sanoi kapteeni Shad. »Tuossa on matkalaukku
ja kaikki muutkin kapineet. Varo tuota vakkaa, kuulitko?»
Herra Chase oli tarttunut vakkaan ja kiepsautti sen pois rattailta.
David, joka säikähti nopeata ilmaan tempautumista, rupesi kovasti
naukumaan, jolloin Isaiah pudotti vakan maahan kuin tulikuuman raudan.
»Mikä hiton elävä siinä on?» hän huudahti.
»Kissa vain», selitti kapteeni. »Ei se sinulle mitään tee.»
»Kissa! Kenenkä kissa?»
»Minun», sanoi Mary-'Gusta rientäen apuun. »Se on melko hyvä eikä
ollenkaan vihainen, mutta nyt se on vain hieman peloissaan. Se ei ole
todellakaan vihainen, vai oletko, David?»
David naukui ja repi vakan kantta. Herra Chase peräytyi.
»Kissa!» hän toisti. »Toitte siis kissankin tänne.»
»Niin, totisesti toimmekin!» Kapteeni Shadrach oli nähtävästi
menettämäisillään kärsivällisyytensä. »Luulitko meidän tuoneen tänne
norsun? Ota nyt sieltä rattailta nuket ja muutkin tavarat.»
Isaiah tuijotti nukkiin. Mary-'Gusta lopetti vakan hyväilemisen ja
kiiruhti rattaiden viereen. »Otan kyllä nuket», hän sanoi. »Nekin ovat
minun.»
Hetkistä myöhemmin menivät he taloon sisälle. Mary-'Gusta kantoi kolmea
nukkea herra Hamiltonin kantaessa loppuja, ja Isaiah meni edellä
kantaen matkalaukkua toisella ja naukuvan Davidin vakkaa toisella
kädellään pitäen sitä ainakin käsivarren päässä itsestään. Luvattuaan
saapua »laivaan» niin pian kuin suinkin ajoi kapteeni Shad talliin.
Aluksi he tulivat keittiöön. Se oli melko likainen komero, joka tuoksui
kovasti kalalta ja paistetuilta perunoilta.
»Tule vain minun jäljessäni, Mary-'Gusta», sanoi Zoeth. »Tuo sinä tuo
matkalaukku, Isaiah.»
»Odottakaa nyt hieman!» huudahti tuo hämmentynyt kokki ja hovimestari.
»Mihin ihmeeseen minä tämän elukan panen?»
Elukalla hän tarkoitti Davidia, joka nähtävästi oli tehnyt kuperkeikan
vakassa.
Zoeth epäröi, mutta Mary-'Gusta ratkaisi kysymyksen.
»Laskekaa vakka vain lattialle», hän sanoi. »Se tyyntyy sitten kyllä
heti. Se kun ei ole milloinkaan ennen matkustanut, tuntuu sellainen
siitä hieman oudolta. Kyllä se pian rauhoittuu ja hetkisen kuluttua
tulen päästämään sen pois vakasta. Enkö saakin tulla, herra Chase?»
»Kyllä luullakseni, jos vain haluat. Minä en ainakaan halua koskea
siihen.»
Hän laski vakan jalkainsa viereen lattialle. Mary-'Gusta katseli sitä
melko epäilevästi ja näytti jo aikovan sanoa jotakin, mutta jätti
sen tekemättä ja lähti herra Hamiltonin muassa keittiöstä viereisen
huoneen kautta, joka oli nähtävästi ruokasali, kapeita portaita myöten
yläkertaan.
»Luullakseni viemme hänet vierashuoneeseen, vai mitä, Isaiah?» kysyi
Zoeth hieman epäröiden.
Isaiah murahteli. »Sinne tietenkin», hän sanoi töykeästi. »Tietääkseni
ei täällä ole muutakaan paikkaa. Siellä oleva vuode on kumminkin vielä
korjaamatta.»
Vierashuone oli melko suuri, tuoksuen ummehtuneelta ja
tunkkaantuneelta, kuten maaseudun vierashuoneet tavallisesti tekevät.
Kalustoon kuuluivat lipasto, pesukaappi ja pari tuolia, jotka oli
maalattu sinisiksi ja koristettu sitten keltaisia ruusukiehkuroita
esittävillä maalauksilla. Seinillä oli muutamia painokuvia, jotka
esittivät jotakin surullista, raamatullista aihetta. Vuodetta ei oltu
korjattu, kuten herra Chase oli sanonutkin, ja se oli todellakin sen
näköinen, kuin ei siihen olisi koskettukaan pitkiin aikoihin.
»Tuon vuoteen korjaaminen on pyörinyt mielessäni jo toista kuukautta»,
tunnusti Isaiah. »Viimeksi korjasin sen silloin, kun tuo Trumetista
kotoisin oleva pappi oli täällä vieraana lauantain ja sunnuntain. Olen
joka päivä aikonut korjata sen, mutta minulla ei näytä olevan senkään
vertaa liikaa aikaa. Olen niin töiden rasittama, ettei minulta näytä
liikenevän aikaa muuhun.»
»Kyllä minä voin sen korjata», selitti Mary-'Gusta innostuneesti.
»Osaan korjata vuoteet melko hyvin. Rouva Hobbs sanoi minulle kerran
niin.»
Nuo molemmat miehet katsoivat toisiinsa, mutta ennenkuin kumpikaan ehti
sanoa mitään, kuului alakerrasta peloittava jymähdys, joku tahi jonkun
ääni, joka oli kaatunut, raivostuneita huutoja ja kissan naukumista.
Mary-'Gusta hyökkäsi portaille.
»Tiesin sen tapahtuvan», sanoi hän säikähtyneenä. »Pelkäsin sitä jo,
koska vakka jää juuri oven eteen. Voi, David kultaseni, minä tulen niin
pian kuin suinkin!»
Kapteeni Shadrachin ääni kuului keittiöstä. Se kuulosti kiihoittuneelta
ja vihaiselta.
»Kuka tulimmainen asetti tuon tyhmän eläimen juuri jalkoihini?» hän
kuului huutavan. »Koira vieköön, olen luullakseni katkaissut joko oman
niskani tahi sen, kumman tahansa.»
Kun Zoeth ja Isaiah saapuivat keittiöön, näkivät he kapteenin istuvan
muutamassa tuolissa ja hierovan polviaan, Mary-'Gusta istui lattialla
avonaisen vakan vieressä ja koetti rauhoittaa pelästynyttä ja
tempoilevaa Davidia.
»Luullakseni ei sille ole tullut mitään vahinkoa», huohotti tyttönen.
»Pelkäsin niin, että se olisi kuollut. Et suinkaan ole kuollut, David?»
David näytti olevan huomattavasti terve ja toimintakykyinen. Se
riistäytyi irti omistajattarensa sylistä ja riensi hellin alle.
»Kyllä se näyttää olevan aivan terve», sanoi Mary-'Gusta. »Eikö olekin
hauskaa, ettei sille tapahtunut mitään vahinkoa, herra — tarkoitan,
kapteeni Gould?»
Kapteeni Shad hieroi polveaan. »Ah, mikään ei tunnu minusta sen
ihanammalta!» sanoi hän hyvin ivallisesti. »En olisi tietystikään ollut
millänikään, vaikka olisin katkaissutkin molemmat sääreni, mutta jos
tuolle kissalle olisi tapahtunut jotakin, olisin tullut pahoilleni. No,
Isaiah», hän lisäsi happamasti kääntyen nauravan hovimestarin puoleen,
»ovatko nuo paistetut perunat vielä jossakin täällä läheisyydessä?»
»Perunatko? Tuossahan nuo ovat hellillä, kapteeni Shad.»
»Halusin vain tietää sen. Ehdotan nyt, että toisit ne tänne pöydälle.
Olen nälissäni ja haluan syödä tukevan aterian, ennenkuin minulle
taasen sattuu jotakin, joka lopettaa minut kokonaan. Tulimmainen,
millainen päivä tämä on ollutkaan! Ensin tuo tuoli, sitten Marcelluksen
testamentti ja viimeinen kirje ja nyt tämä. Hm! Tulkaa nyt kaikki
syömään. Olen jonkun tukevan tarpeessa rohkaistakseni mieleni huomisen
varalta. Jos huominenkin päivä on samanlainen kuin tämä, tarvitsen
voimia kestääkseni kaiken. — No, tulkaahan nyt!»
Ensimmäinen illallinen rannalla olevassa valkoisessa talossa lisäsi
Mary-'Gustan kokemuksia. Rouva Hobbs oli, huolimatta kiivaasta
luonteestaan ja toisten vikojen löytämisestä, ollut kykenevä ja
huolellinen emäntä. Hänen valmistamansa ruoat olivat olleet hyvin
keitettyjä ja siististi tarjoiltuja. Tämä ateria erosi kumminkin
huomattavasti niistä. Pöydällä oli kyllä tarpeeksi ruokaa, liiankin
runsaasti, jos totta puhutaan — paistettua turskaa ja paistettuja
perunoita, kuumia keksejä ja omenapiirakoita — mutta kaikki tuotiin
pöytään yhtäaikaa ja herra Chase istuutui muiden joukkoon irroittamatta
edes esiliinaa yltään. Pöytäliinaa ei voitu juuri sanoa puhtaaksikaan
eivätkä veitset, haarukat eivätkä lusikat kimallelleet niinkuin ne,
joihin tyttönen oli tottunut.
Herra Hamiltonkin, josta useimmat seikat maailmassa, lukuunottamatta
tuota jumaloitua kauppaa, näyttivät tuntuvan epätodellisilta
mitättömyyksiltä, kiinnitti huomionsa liinaan.
»Minusta näyttää», hän huomautti ystävälliseen ja epäröivään tapaansa,
»tämä pöytäliina hieman liian pilkulliselta. Eikö sinustakin, Shadrach?»
Kapteeni Shadrachin vastaus oli vakaumusta täynnä ja paikalleen osuva.
»Se näyttää melkein siltä kuin siinä olisi vesirokko», hän vastasi.
»Eikö kaapissa ole enää puhtaita, Isaiah?»
Herra Chase näytti loukkautuvan.
»Tietysti siellä on», hän vastasi, »mutta en tiennyt meille tulevan
vieraita.»
»Emme mekään, mutta siitä huolimatta voit kumminkin vaihtaa pöytäliinaa
silloin tällöin.»
»Minulla on muutakin tekemistä kuin vaihdella pöytäliinoja jokaiseksi
uudeksi päiväksi.»
»Jokaiseksi päiväksikö? Jokaiseksi kiitossunnuntaiksi, tarkoittanet.
Tämä on nyt ainakin ollut pöydällämme —»
»Kuunnelkaahan nyt, kapteeni Shad, tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin,
ettei Sarah J. pessytkään meille pyykkiä viime viikolla. Hänellä oli
vatsanväänteitä eikä hän kyennyt mihinkään. Jos luulette minun vielä
kerkeävän pesemään pyykinkin keittämisestä, lakaisemisesta, talouden
hoidosta ja lumenluomisesta huolimatta, niin —»
»Lumenluomisesta! Mitä sinä nyt puhutkaan? Lumihan suli pois jo
helmikuussa.»
»Se ei muuta kumminkaan asiaa. Kun sitä oli, loin sen vai enkö luonut?
Tästä ei ole mitään hyötyä. Minä koetan koettamasta päästyänikin,
mutta en voi tyydyttää vaatimuksianne ja senvuoksi lieneekin parasta,
että lopetan. Minun ei ole pakko raataa itseäni täällä kuoliaaksi.
On täällä kaupungissa muitakin, jotka ottavat minut mielellänsäkin
palvelukseensa.»
Kapteeni Shadrach murisi jotakin, että kuta enemmän Isaiah suostui
työskentelemään heidän hyväkseen, sitä nopeammasti hekin luultavasti
kuolevat. Silloin herra Chase nousi paikoiltaan.
»Hyvä on», hän sanoi arvokkaasti. »Tämä ratkaisee asian. Olen nyt
vapaa. Kaikkien niiden vuosien kuluttua, jolloin purjehdin kokkina
mukananne, Shad Gould, ja siitä huolimatta, että pyysitte minua,
pyysitte minua melkein polvillanne, jos sanon asian suoraan, hoitamaan
talouttanne kuolemaanne asti — kaiken sen jälkeen en — Hyvästi. Koetan
olla lykkäämättä syytä niskoillenne.»
Hän läksi keittiön ovea kohti hyvin hitaasti, mutta hän läksi
kumminkin. Zoeth, joka oli selvästi hyvin pahoillaan, nousi ja laski
kätensä hänen käsivarrelleen.
»Kas niin, Isaiah», hän pyysi. »Älä nyt ole hullu. Emme moiti sinua
ollenkaan, vai mitä, Shadrach?»
»Emme tietystikään! Älä nyt puhu tyhmyyksiä, Isaiah. Ei meistä
kumpikaan halua, että poistuisit. Sanoin vain — Tule nyt istumaan
paikoillesi jälleen. Teesi vain jäähtyy.»
Mary-'Gustasta tuntui, että tee oli ollut jo kylmää syömään
ruvettaessakin. Isaiah mukautui kumminkin, että hänet talutettiin
pöytään takaisin, ja murjottaen alkoi hän jatkaa syöntiään. Mary-'Gusta
teki silloin muutaman ehdotuksen.
»Luullakseni voisin minäkin pestä pöytäliinoja», hän sanoi. »Pesen aina
itse nukkieni vaatteet.»
Nyt näyttivät toverukset selvästi hämmästyvän. Kapteeni oli
ensimmäinen, joka sai jotakin sanotuksi.
»Niinkö?» hän huudahti.
»Niin juuri. Ja», Mary-'Gusta katsahti hopeihin, »minä osaan hangata
veitset, haarukat ja lusikatkin kirkkaiksi. Autoin rouva Hobbsia joskus
niiden puhdistamisessa.»
Nyt ei Shadrachillakaan ollut enää mitään huomauttamista. Hän katsoi
ensin tyttöseen ja sitten Zoethiin, ja hengähti syvään.
Heti aterian jälkeen tekivät kapteeni ja herra Hamilton lähtöä kauppaan.
»Sinun on paras mennä nukkumaan niin pian kuin suinkin, Mary-'Gusta»,
sanoi Zoeth. »Olet väsyksissä, tiedän sen. Isaiah korjaa kyllä
vuoteesi. Tulemme tapaamaan sinua heti aamulla. Isaiah tulee kanssasi
huoneeseesi ja sammuttaa sitten kynttilänkin. Hyvää yötä nyt.»
Kapteenikin toivotti hyvää yötä ja toverukset kiiruhtivat pois.
Kun he palasivat kymmenen aikaan, odotti Isaiah heitä. Hänellä oli
muudan juttu kerrottavana.
»En ole milloinkaan maailmassa tavannut tuollaista lapsukaista»,
selitti hän. »Haluatteko kuulla, mitä hän teki teidän mentyänne? Hän
auttoi minua astioiden pesussa. Niin juuri! Hän kuivasikin ne minun
tyytyväisyydekseni. Ja tehän tiedätte sen merkitsevän jotakin, sillä
minua ei niinkään helposti tyydytetä. Ja kuunnella sitten hänen
puhettaan! En ole milloinkaan kuullut lapsen puhuvan siten kuin hän
juttelee. Kuinka vanha hän on, sanokaa se minulle Herran nimessä!»
Zoeth ilmoitti hänelle vieraan iän.
»Ehkä», jatkoi Isaiah, »mutta hän ei puhu kuin seitsen-, vaan
paremminkin kuin seitsentoistavuotias. Hän kyseli minulta
hautajaisista, ihmisten kuolemasta ja niin edespäin. Hän sanoi
tuumanneensa pitää nukkehautajaiset joskus. 'Herran nimessä, miksi?'
kysyin minä. 'Etkö voi keksiä mitään hauskempaa leikkiä? Tuollainen
leikki karmisi jo minun selkääni.' Hän tuumi asiaa — hän näyttää
muuten ajattelevan kutakin asiaa ainakin viisi minuuttia, ennenkuin
hän lausuu siitä mielipiteensä — ja sanoi sitten: 'Ymmärrän sen kyllä,
mutta kunkin on pakko olla joskus mukana hautajaisissa ja senvuoksi on
parempi, että niihin tottuu ja tietää, miten niissä on käyttäydyttävä.
En haluaisi, että nukkeni', lisäsi hän, 'tekisivät jotakin sellaista
hautajaisissa, joka häiritsisi muita ja jolle muut nauraisivat'. En
ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti. 'Mutta jos niistä tuntuu pahalta,
eivät suinkaan ne silloin naura, vai kuinka?' kysyin. 'Eivät kyllä — ne
joista tuntuu pahalta, eivät naura, vaan muut voivat nauraa niille ja
silloin joutuvat nuo henkilöt sietämättömään asemaan.' Mitä hän tuolla
mahtoikaan tarkoittaa? Onko siinä mielestänne ollenkaan järkeä?»
Kapteeni Shadrach hymyili kainostellen. »Luullakseni Zoeth ja minä
ymmärrämme hänen tarkoituksensa», hän sanoi. »Jatka, Isaiah, ja kerro
hänen muutkin puheensa.»
»Hänenkö muutkin puheensa? Hän halusi tietää, luulenko minä Jumalan
katkaisevan jonkun kaulan, jos on tehnyt tarkoituksettakin jotakin
pahaa. Hän kysyi juuri niin, että katkaiseeko Jumala jonkun kaulan.
Minun kaulani oli jo melkein katketa silloin kun hän sanoi tuon. Sanoin
hänelle, vaikka en sitä varmasti tiedäkään, ettei Jumalan tapa ole
luullakseni tehdä sellaista. Hän kertoi rouva Hobbsin sanoneen hänelle,
että jollei ihmistä rangaista jo tässä maailmassa, rangaistaan häntä
tulevassa. Hän näytti minusta hieman pelkäävän sitä. Mitä hän sitten,
tuollainen pikku-raukka lieneekään tehnyt pahaa?»
Zoeth ei sanonut mitään, näytti vain olevan vihoissaan ja pahoillaan.
»Minä kyllä tietäisin, kenen kaulan katkaisisin, jos vain saisin
menetellä mieleni mukaan», huomautti Shadrach. »Tahi ellen sitä
tekisikään, haluaisin kumminkin. Missä hän nyt on, Isaiah?»
»Hän on vierashuoneessa nukkumassa, luullakseni. Hän otti nukkensakin
mukaansa vuoteeseen asettaen kolme toiselle ja kaksi toiselle
puolelleen. Mentyään vuoteeseen varoitti hän minua käskien minun
herättää heidät kaikki hyvissä ajoin huomenna. Hän riisui vaatteet
jokaisen nuken yltä, ennenkuin he menivät vuoteeseen. Niin, hän auttoi
minua vuoteen korjaamisessakin. Hän osaa sen taidon, sitä ei voida
epäilläkään. Askarrellessaan puhui hän koko ajan, toisin ajoin kuin
lapsi ja toisin ajoin kuin nelikymmenvuotias nainen. Omituisempaa
tyttöstä ei ole olemassakaan.»
»Luullakseni hän on saanut hieman omituisen kasvatuksen», sanoi Zoeth.
»Missä tuo Saul — Eliah — mikä sen nimi nyt taasen olikaan — David on?»
kysyi kapteeni. »Mihin tuo kissa on joutunut?»
»Se on tallissa lukkojen takana. Tyttönen tuli mukaani silloin kun vein
sen sinne, suuteli sitä toivottaessaan sille hyvää yötä, käski sen olla
pelkäämättä ja Jumala ties' mitä kaikkea muuta. Kun olisitte olleet
kuulemassa hänen puheitaan, olisitte varmasti luulleet häntä tuon
kissan äidiksi. Kuinka kauan luulette hänen viipyvän täällä?»
»En tiedä», vastasi Shadrach nopeasti. »Sitä ei ole vielä päätetty.»
»Kuinka tulitte tuoneeksi hänet tänne? Olette sellaisia, etten olisi
milloinkaan uskonut teidän voivan tuoda lasta tänne vierailemaan
luoksenne. Aiotteko ottaa hänet omaksi lapseksenne muitta mutkitta?»
Zoeth epäröi, mutta Shadrach vastasi painokkaasti:
»Emme tietystikään!» hän tiuskaisi. »Mitä Zoeth ja minä tietäisimmekään
lapsen kasvatuksesta? Ottaa hänet lapseksemme noin vain, hullutusta!»
Isaiah nauraa hihitti. »Minun tietääkseni ei teidän ainakaan pitäisi
tietää siitä asiasta juuri mitään, eikä teidän tarvitse kasvattaakaan
häntä. Ellei hän ole kasvattanut teitä ja minua aivan erilaisiksi
kuukauden kuluessa, en mitään. Hän on nimittäin syntynyt kasvattajaksi.
Teidän on vain seurattava, miten hän kohtelee meitä, nukkiaan ja
kissaansa.»
Kun Hamilton ja Kumppanin omistajat menivät yläkertaan omiin
makuuhuoneihinsa, avasivat he vierashuoneen oven ja tirkistivät sisään.
Mary-'Gustan ja kaikkien nukkien päät olivat rivissä tyynyllä. Näky oli
tälle huoneelle ja talolle hyvin omituinen.
»No vie minua ja viipota», kuiskasi Zoeth. »Tänä aamuna emme osanneet
aavistaakaan tällaista. Kuinka pitkä tämä päivä on ollutkaan!»
»Hermoistani ja polvistani päättäen ainakin parin vuoden», vastasi
Shadrach. »Olen vanhentunut ainakin niin paljon, koira vieköön. Hm!
Ihmettelenpä, tietääkö Marcellus, mitä on tapahtunut.»
Hän ei puhunut kovasti, mutta kun lampun valo sattui nukkuvan
kasvoihin, heräsi Mary-'Gusta. Hän liikahti, avasi silmänsä ja tuijotti
heihin unisesti.
»Onko nyt jo aamu?» hän kysyi.
»Ei», vastasi Zoeth. »Kello on vain kymmenen. Kapteeni Shadrach ja minä
olimme menossa nukkumaan ja mennessämme tirkistimme tänne, nähdäksemme,
puuttuiko sinulta mitään. Sinun on nukuttava jälleen, kultaseni.»
»Kyllä», vastasi Mary-'Gusta kuuliaisesti. Sitten hän lisäsi: »Rukoilin
iltarukoukseni yksinäni, mutta luen sen uudestaan, teidän kuultenne,
jos vain haluatte.»
Hämmästynyt kapteeni aikoi vastustella, mutta tyttönen näytti tehneen
päätöksensä.
»Luullakseni toistan sen», hän sanoi. »Siinä on jotakin sellaista,
jonka te ehkä olette oikeutetut kuulemaan.» Hän ummisti silmänsä.
»Rakas Jumala, siunaa isää — ah, minä unhotin — siunaa rouva Hobbsia,
kapteeni Gouldia ja herra Hamiltonia. Mielestäni minun piti pyytää
häntä siunaamaan teitäkin, koska olen nyt teidän vieraanne. — Siunaa
myöskin Davidia, Rosea, Rosettea, Emmaa, Christabeliä ja Minnehahaa. —
Ne ovat kaikki nukkiani. — Rakas Jumala, anna minulle anteeksi, että
katkaisin soittotuolin säpin ja panin sen käymään, koska tiedät minun
katuvan sitä niin katkerasti, etten halua uudistaa tuota tekoani. —
Ja, ja, ah niin, siunaa herra Chasea myöskin, Amen. — Ette suinkaan
ole vihoissanne, vaikka liitin teidät ja herra Chasenkin rukoukseeni,
ettehän?»
»Emme, kultaseni, emme ollenkaan», sanoi Zoeth.
Kapteeni Shad, ollen hämmästyneemmän näköinen kuin milloinkaan ennen,
pudisti päätään. »Hyvää yötä», sanoi Mary-'Gusta. Zoeth epäröi hieman,
mutta meni sitten suutelemaan tyttöstä.
»Hyvää yötä, tyttöseni», hän sanoi.
»Hyvää yötä, herra Hamilton», sanoi Mary-'Gusta jälleen. Sitten hän
kääntyi odottavasti kapteeniin päin. Shadrach hermostui aikoen poistua,
mutta kääntyikin mennen vuoteen luo ja painoi karkean poskensa tytön
pehmoista poskea vastaan kiiruhtaen sitten käytävään. Zoeth seurasi
häntä kantaen lamppua. Kun he saapuivat kapteenin huoneen ovelle, he
pysähtyivät.
»No hyvää yötä nyt, Zoeth», sanoi Shadrach lyhyesti.
»Hyvää yötä, Shadrach. Tämä on omituista hommaa sekä sinulle että
minulle, eikö olekin?»
»On kyllä. Hm! Sanoit tänä aamuna, että ehkä Marcellus on kanssamme
tänään. Jos hän on ollut, on hän nähnyt, mitä on tapahtunut, vai
kuinka?»
»Ehkä hän on nähnyt sen ja enemmänkin, Shadrach. Ehkä hän voi nähdä
senkin, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ehkä hän tietää senkin.»
»Hm! Jos hän tietää sen, tietää hän totisesti paljon enemmän kuin minä.
Hyvää yötä!»