»Ja nyt, herrat», sanoi tuomari Baxter, »olemme siis täällä. Istuutukaa
ja olkaa kuin kotonanne. Minulla on teille paljon puhuttavaa ja
toivoakseni voin hämmästyttää teidät. Täällä olisi tuoleja.»
Kapteeni Gould ja herra Hamilton olivat tuomarin kirjastossa.
Hautajaiset olivat ohi ja kaikki, mikä oli ollut ruumiillista Marcellus
Hallissa, oli haudattu Ostablen hautausmaahan. Hänen entiset ystävänsä
ja liiketoverinsa olivat poikenneet hautausmaalta palatessaan tuomarin
luo tämän erityisestä pyynnöstä. Hän halusi, kuten hän oli sanonut,
keskustella heidän kanssaan tärkeästä asiasta.
»Miksi ette istuudu, kapteeni?» kysyi tuomari huomattuaan, että vaikka
Zoeth olikin istuutunut hänelle tarjottuun tuoliin, Shadrach kumminkin
seisoi.
Kapteeni Shadrach laski kätensä nojatuolin selustalle ja katsoi
tuomariin hyvin vakavasti, mutta samalla kumminkin hieman
veitikkamaisesti.
»Sanoakseni teille totuuden, tuomari», hän sanoi hitaasti, »en
luullakseni voi enää milloinkaan istuutua mihinkään niin huolettomasti
kuin ennen. Puhuitte hämmästyksestä, ettekö puhunutkin? Olen jo
hämmästynyt kerran tänään iltapäivällä ja olen taipuvainen luulemaan,
etten sitä niinkään helposti voi unhottaa. Tavallisesti en epäile
juuri mitään, mutta tämän jälkeen en mene sanomaan, kuinka käy.
Sanokaa, oletteko yhdistänyt tuohon tuoliin jonkun soittokoneen tahi
ilotulituksen?»
Tuomari Baxter nauroi sydämellisesti. »En», hän sanoi heti voidessaan
taas puhua. »Ei, kapteeni, huonekalujani ei ole ladattu.»
Kapteeni pudisti päätään. »Huh!» hän huokaisi istuutuen varovaisesti
nojatuoliin. »Sehän tuo toki on siunattu asia. En ole niin nuori kuin
ennen enkä luullakseni voisi sietää muutakaan tuollaista mieliharmia.
Huh! Älkää puhuko minulle! Kun tuo piruullinen soitto alkoi kuulua
altani, lyön vetoa, että hyppäsin kolme jalkaa korkealle. Hidastelen
ehkä hieman istuutuessani mutta saatte ajaa minut pellolle, ellen voi
nousta seisoalleni nopeasti tarpeen vaatiessa. Ja sitten luulin, ettei
tuo tyhmä kapine milloinkaan lopettaisikaan.»
Herra Hamilton liikahteli levottomasti. »Hush, hush, Shadrach!» hän
pyysi. »Ajattele nyt toki mitä puhut. Muista, että olet juuri tullut
kirkkomaalta.»
»Tullut kirkkomaalta! Koira vieköön! Halusin jo kerran noissa
hautajaisissa mennä sinne ikuisiksi ajoiksi. Tahdoin vain päästä
pois tuosta huoneesta ja kätkeytyä jonnekin, missä ihmiset eivät
olisi voineet minua katsella. Annan sinulle sanani, että tunsin
kuumenevani kuin tiivis kamiini. Kiitin onneani, ettei minulla ollut
selluloidikaulusta kaulassani, sillä sellainen olisi varmasti syttynyt
tuleen. Kaikista kirotuista tilanteista, joihin ihminen voi joutua, oli
—»
»Shadrach!»
»Kuulen, kuulen, Zoeth! Kyllä minä rauhoitun. Mutta puhuaksemme
kiroilemisesta, niin jos tietäisit, miten paljon tuollaisia sanoja
silloin siellä pyöri kielelläni, kiittäisit minua, etten niitä
lausunut. Minun oli kumminkin pakko purra hampaani kovasti yhteen
voidakseni olla sen tekemättä, sanon sen sinulle.»
Herra Hamilton kääntyi nyt isännän puoleen. »Annatte kai Shadrachille
anteeksi, ettekö annakin, tuomari», sanoi hän pyytävästi. »Hän ei
todellisuudessa tarkoita mitään pahaa ja Marcelluksen kuolema surettaa
häntä varmasti yhtä paljon kuin minuakin.»
»Tietysti», pisti kapteeni väliin. »Zoeth on aina hirmuisesti
peloissaan, että minä lopulta joudun helvettiin. Hän unhottaa, että
olen ollut merillä melkein koko ikäni, eikä muista, että laivassa on
käytettävä puhuessa voimakkaita sanoja. Tavallinen puhetapa voi kyllä
kelvata kaupanteossa, mutta sillä ei saada purjelaivaa mihinkään, sillä
ellei puhetta suolata, ei siinä ole minkäänlaista makuakaan. Olen nyt
sanonut sanottavani tällä kertaa, Zoeth. Säästän loput siihen asti,
kunnes tapaan sen haaskan, joka latasi tuon tuolin minun varaltani.»
Tuomari nauroi jälleen. Sitten hän aukaisi kirjoituspöytänsä laatikon
ja otti sieltä pari kokoon taitettua paperiarkkia.
»Herrat», hän sanoi vakavasti, »pyysin teitä tulemaan tänne kanssani,
koska tiedossani on eräs tärkeä asia, josta minun, koska olin kapteeni
Hallin lainopillinen neuvonantaja, on pakko keskustella kanssanne.»
Kapteeni Shadrach ja Zoeth katsoivat toisiinsa. Shadrach pureskeli
viiksiään.
»Hum!» hän mumisi. »Luultavasti koskee asia Marcelluksen liikeasioita,
vai mitä?»
»Kyllä.»
»Hyvähän tuo on, että saamme nekin tietää. Koskevatko ne jotenkin
Zoethia ja minuakin?»
»Kyllä, teitä molempia. Tässä», hän näytti toveruksille toista
taitettua paperia, »on kapteeni Hallin testamentti. Kirjoitin
sen hänen pyynnöstään vuosi sitten ja hän on määrännyt minut sen
toimeenpanijaksi.»
Zoeth nyökäytti päätään. »Otaksuimmekin sitä», hän huomautti.
»Hän ei olisi mistään saanutkaan siihen parempaa miestä», lisäsi
Shadrach korostavasti.
»Kiitoksia. Kapteeni Hall lahjoittaa koko omaisuutensa — tarkoitan
melkein, sillä hänen emännöitsijälleen, rouva Hobbsille, on annettava
parisataa dollaria ja eräille muille muutamia pienempiä lahjoja —
kasvattityttärelleen Mary Lathropille.»
Molemmat kuuntelijat nyökäyttivät jälleen. »Odotimmekin sitä,
luonnollisesti», sanoi kapteeni. »Muuten hän ei tietysti olisi voinut
menetelläkään. No niin, tyttö saa kai melko suuren perinnön, eikö
saakin?»
Tuomari Baxter pudisti päätään. »Ei, ei ollenkaan», sanoi hän
surullisesti. »Tämä on osa noista hämmästyttävistä tiedoista, joista
alussa mainitsin. Kapteeni Hall oli kuollessaan köyhä mies, kun
puhutaan rehellisesti.»
Oli ilmeistä, että tuo ennustettu hämmästys oli nyt muuttunut
todellisuudeksi, sillä molemmat toverukset eivät tahtoneet uskoa
korviaan.
»Ette suinkaan tarkoita sitä, tuomari?» huohotti Zoeth.
»Köyhä! Marcellusko köyhä!» huudahti Shadrach. »Mitä puhetta se
sellainen on? Hänellä ei kyllä ollut enempää, kuin meillä muillakaan»,
— hän epäröi, katsahti Zoethiin ja jatkoi: — »silloin kun liikkeemme
lopetettiin vuonna 79, mutta hän läksi merille jälleen ja kokosi
melkoisesti rahaa. Sittenhän ansaitsi hyvin arvopaperikaupallakin.
Tiedän sen kuten sinäkin Zoeth. Kuinka hän niin ollen voi olla köyhä?»
»Koska hän, kuten monet muutkin onnelliset keinottelijat,
jatkoi keinotteluaan, kunnes joutui häviölle. Hän menetti
voitonmahdollisuutensa osakemarkkinoilla, ja sanoakseni suoraan,
kapteeni Hall on ollut murtunut mies sekä sielultaan että ruumiiltaan
hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Huomasitte kai itsekin hänessä
tapahtuneen muutoksen? Tarmokkaasta liikemiehestä muuttui hän
melkein erakoksi. Hän ei seurustellut juuri kenenkään kanssa, erosi
kaikista vanhoista ystävistään ja eleli yksinään emännöitsijänsä ja
Mary-'Gustan, tuon pienen tytön, kanssa. Huomasitte kai, miten hänen
suhteensa teihinkin muuttui?»
Herra Hamilton huokasi. »Kyllä», hän sanoi. »Totesimme, ettei hän
milloinkaan tullut vieraisille luoksemme eikä —»
»Eikä ollut juuri kovinkaan ystävällinen tullessamme hänen luokseen»,
lopetti kapteeni Shadrach. »Niin, huomasimme sen kyllä. Sanon sen
kumminkin, tuomari, etteivät hänen varansa voi vielä olla lopussa,
sillä mihin hän ne kaikki olisi voinutkaan tuhlata.»
»Jumala sen tietää. Mitä raha-asioihin tulee, suhtautui hän niihin
kuin lapsi viimeisinä ikävuosinaan. Mahdollisesti hän tuhlasi niitä
epäedullisiin arvopaperikeinotteluihin ja tiedän hänen ostaneen
paljon arvottomia kaivososakkeita. Kaikissa tapauksissa ovat ne nyt
menneet, lukuunottamatta muutamia tuhansia. Tilukset ja rakennukset
on kiinnitetty viimeistä tikkua myöten ja luullakseni on vielä
paljon maksamattomia velkojakin. Mutta kaikki, mitä jää jäljelle, on
lahjoitettu Mary-'Gustalle. Kaikki nimittävät häntä niin ja tuo tapa
näyttää tarttuneen minuunkin. Loput on säilytettävä hänelle.»
Kapteeni Shadrach ajatteli kuulemaansa. »Luultavasti teidän
säilytettäväksenne», hän huomautti. »Kuten jo äsken sanoin, ei hän
mistään olisikaan löytänyt parempaa miestä siihen toimeen.»
»Hän luuli kumminkin tietävänsä parikin parempaa sellaista, ja
mielestäni hän oli oikeassa. Tarkoitan teitä, herrat.»
Tämä ilmoitus ei tehnytkään sitä vaikutusta kuin tuomari oli odottanut.
Hän oli odottanut huudahduksia ja vastaväitteitä, mutta sen sijaan
hänen vieraansa katsoivatkin toisiinsa ja häneen hämmästyneinä.
»Mitä sanoittekaan?» kysyi herra Hamilton. »Jostakin minulle
tuntemattomasta syystä en ymmärtänyt sanojanne.»
Tuomari Baxter kääntyi nyt kapteenin puoleen.
»Te kai ymmärsitte sanani, ettekö ymmärtänytkin, kapteeni Gould?» kysyi
hän.
Mutta Shadrach pudisti päätään.
»En, en ollenkaan», hän änkytti. »Olen jostakin syystä aivan kuin
pyörällä päästäni. Luullakseni ei järkeni enää ollenkaan juokse, sillä
tuo äskeinen mieliharmi katkaisi ehkä pääsuonen. En tiedä tällä haavaa
mitään muuta, kuin että Campbellit ovat tulossa. Mitä sanoittekaan?»
»Kerroin, että kapteeni Marcellus Hall on lahjoittanut koko
omaisuutensa kasvattityttärelleen. Hän on jättänyt sen säilytettäväksi,
kunnes tyttö vanhenee, ja hän pyytää teitä tuon omaisuuden
säilyttäjiksi ja lapsen holhoojiksi. Ymmärrättekö nyt?»
Selitys oli tarpeeksi valaiseva ja he ymmärsivät. Mutta tämä
ymmärtäminen halpasi selvästi jollakin tavoin heidän puhe-elimensä.
Zoeth kalpeni ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Shadrachin suu aukeni
ja sulkeutui monta kertaa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.
»Tietysti», jatkoi Baxter, »ennenkuin sanon enempää, on minun
luullakseni ilmoitettava teille eräs asia. Kapteeni Hall nimittäin
toivoi, että te yhdessä rupeaisitte Mary-'Gustan holhoojiksi,
sallisitte hänen asua luonanne ja käyttäisitte hänen perintöään hänen
kasvattamiseensa ja hänen vaatetukseensa. Sitäpaitsi maksetaan teille
joka viikko muutamia dollareja hänen ylöspidostaan. Marcelluksen toivo
oli sellainen, mutta se on vain toivo eikä mitään muuta. Se ei sido
teitä millään tavalla. Teillä on täysi oikeus kieltäytyä ja —»
Kapteeni Shadrach keskeytti.
»Odottakaa nyt hieman», hän sanoi huohottaen. »Kääntäkää nyt kokka
vastatuuleen hetkiseksi. Herran nimessä! Tarkoitatteko, että minun ja
Zoethin on vietävä tuo tyttönen mukanamme kotiimme, pidettävä huolta
hänestä, puettava hänet, syötettävä häntä ja kasvatettava häntä, ja —
ja —?»
Hän keskeytti osaamatta kiihkoissaan sanoa enempää. Tuomari nyökäytti
päätään.
»Kyllä», hän vastasi. »Juuri sellaiseen hän toivoi teidän suostuvan.
Mutta, kuten jo sanoin, teidän ei ole pakko suostua sellaiseen, sillä
siihen ei ole minkäänlaista laillista pakkoa. Voitte kieltäytyä, jos se
teistä tuntuu paremmalta.»
»Jos meistä tuntuu! Koira vieköön, Baxter, mikä Marcellusta oikeastaan
vaivasikaan? Oliko hän niin pyörällä päästään, että hän tuli lopulta
hulluksi?»
»Ei. Hän oli silloin aivan terve.»
»No silloin, Zoeth», hän kääntyi nopeasti herra Hamiltoniin päin,
joka yhä istui kalpeana ja sanatonna tuolissaan. »Zoeth», hän
huudahti, »oletko elämässäsi kuullut hullumpaa? Oletko ikinä kuullut
mahdottomampaa ehdotusta?»
Mutta Zoeth pudisti vain päätään. Hänen vaitiolonsa näytti vain
enentävän hänen ystävänsä kiihtymystä.
»Oletko?» karjaisi kapteeni.
Zoeth mumisi jotakin tavalliseen tapaansa, ettei hän tiennyt.
»Etkö tiedä? Kyllä sinä tiedät! Lausu vain julki ajatuksesi äläkä
ollenkaan kursaile. Älä istu siinä kuin mikäkin laivan kokkakoriste,
tuijottaen ilmaan. Tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, miten mahdoton
tuo ehdotus on. Herran nimessä, puhu nyt jotakin! Kuuletko?»
Mutta herra Hamilton sanoi vain:
»Hush, Shadrach», hän änkytti, »älä viitsi kiroilla!»
»Kiroilla! Kiroilenko minä? Istut siinä kuin — Voi kiemurteleva
hirtetty Judas, haluaisin —!» Häneltä — niin häneltäkin puuttui sanoja
tunteittensa ilmaisemiseen eikä hän voinut muuta kuin heristellä
nyrkkejään ja ähkiä. Baxter käytti tilaisuutta hyväkseen.
»Ennenkuin teette lopullisen päätöksen, herrat», hän sanoi, »toivon,
että ajattelisitte tilannetta vakavasti. Tyttö on vain seitsenvuotias
eikä hänellä meidän tietääksemme ole sukulaisia missään. Ellette suostu
hänen holhoojikseen, määrää luullakseni oikeus hänelle sellaisen. Mutta
kuka tuoksi holhoojaksi määrätään ja mihin tuo tyttö-raukka joutuu,
en todellakaan tiedä. Ja kirjoittaessaan määräyksensä oli kapteeni
Marcellus aivan terve, ja hän tiesi mitä hän teki.»
Shadrach keskeytti.
»Tiesikö hän?» huudahti hän. »Silloin on minun pakko sanoa, että —»
»Odottakaa hetkinen, olkaa niin hyvä. Minulla on hallussani kirje,
jonka hän kirjoitti samoihin aikoihin kuin testamenttinsakin. Se on
osoitettu teille molemmille. Tässä se on. Luenko sen teille, vai
haluatteko mieluummin lukea sen itse?»
»Mielestäni on parasta, että luette sen meille, tuomari», sanoi Zoeth.
»Luullakseni ei Shadrach enkä minäkään voi lukea juuri mitään tällä
hetkellä. Olkaa niin hyvä ja lukekaa se meille. Shadrach, ole nyt
hiljaa ja kuuntele.»
Kapteeni avasi suunsa ja kohotti toisen kätensä.
»Ole nyt hiljaa, Shadrach», toisti Zoeth.
Käsi vaipui alas ja kapteeni huokaisi.
»Hyvä on, Zoeth», hän sanoi. »Pidän suuni kiinni niin kauvan kuin vain
voin. Antakaa nyt kuulua, tuomari.»
Kirje oli pitkä, sillä tuomari levitti eteensä monta suurta täyteen
kirjoitettua arkkia. Se alkoi:
»Shadrach Gouldille ja Zoeth Hamiltonille, vanhoille tovereilleni ja
ystävilleni!
Kirjoitan nyt teille senvuoksi, että olen tuntenut teidät hyvin
koko ikäni, ja sentähden, että olette ainoat todelliset ystäväni
maailmassa.»
»Minäkin olin hänen ystävänsä tahi koetin ainakin tulla sellaiseksi»,
sanoi Baxter keskeyttäen lukemisensa, »mutta hän luotti teihin ja puhui
aina teistä kuin vanhimmista ja läheisimmistä ystävistään. Hän sanoi
minulle usein, että hän voi varmasti luottaa teihin. Kuunnelkaahan nyt.»
Kirjoittaja kertoi nyt, että hänen terveytensä oli huonontunut, ja
sanoi luulevansa, että hän voi kuolla milloin tahansa, johon hän
mainitsi täydellisesti alistuvansa.
»Olisin iloinen päästessäni pois (Kapteeni Hall oli kirjoittanut),
ellei muudan asia minua huolettaisi. Vaimoni kuoltua olen välittänyt
vähän elämästä ja kuta nopeammin se päättyy sitä parempi. Suhtaudun
siihen siten. Mutta minulla on tytärpuoli, Mary Augusta Lathrop, ja
hänen vuokseen on minun pakko pysytellä laivassani niin kauan kuin
suinkin. En ole osannut olla hänelle oikea isä. Olen kyllä koettanut,
mutta en näytä oppivan taitoa, ja luullakseni olen jo liian vanhakin
sellaiseen. Kuoltuani ei hänellä ole ainoatakaan sukulaista, joka
voisi pitää huolta hänestä. Tämä asia on huolestuttanut minua
suuresti ja olen ajatellut sitä melko paljon, sanon sen teille.
Lopulta olen kumminkin päättänyt jättää hänet teidän haltuunne.
Toivon että otatte hänet luoksenne ja kasvatatte hänet hyväksi
tytöksi ja hyväksi naiseksi, samanlaiseksi kuin hänen äitinsäkin oli.
Tiedän, että olette ainoat sopivat henkilöt siihen hommaan.»
»Kirkas tuli ja leimaus!» ei Shadrach voinut olla huudahtamatta.
»Hush, Shadrach!» varoitti herra Hamilton, »jatkakaa, tuomari.»
Baxter jatkoi lukemistaan. Kirjeessä puhuttiin nyt testamentista
ja omaisuudesta, senverran kuin sitä nyt tuli jäämään lapselle.
Kirjoittaja toivoi, että se käytettäisiin, sitten kuin se oli
muutettu rahaksi, lapsen kasvattamiseen. Sitten seurasi pari sivua
epäjohdonmukaisia muistiinpanoja osakekaupoista ja muista rahojen
sijoittamisista, joista selvästi voitiin huomata, miten kapteeni Hallin
järki ja liikemieskyky olivat heikentyneet viimeisten vuosien kuluessa.
Sitten seurasi:
»Kun saatte kuulla tämän ensimmäisen kerran, tiedän teidän molempien
ajattelevan, ettette ole päteviä pitämään huolta tytöstäni. Sanotte
varmaankin, ettei teillä kummallakaan ole ollut omia lapsia, ja
huomautatte, että olette aivan kokemattomia sellaiseen. Mutta
olen ajatellut asiaa ja tiedän olevani oikeassa. En voisi löytää
parempia luotseja maalta enkä mereltä. Shadrach on ollut merillä
purjelaivojen kapteenina. Hän on tottunut käskemään ja näkemään
että hänen käskyjään totellaankin. Hän oli perämiehenäni monilla
matkoillani ja sitten toverinani maissa. Tunnen hänet kannesta
köliin asti. Hän on rehellinen ja kätevä, ja voi komentaa vaikka
minkälaista laivaa. Hän pitää kyllä tytön siinä suunnassa, jota
tytön on purjehdittava käydessään koulua, ja varoo, ettei tyttö
ajaudu karille eikä lähde risteilemään huonossa seurassa. Zoeth
taasen on hankkinut kokemuksensa maissa. Hän on hurskas mies, yhtä
hyvä kirkon ulkopuolellakin kuin sen sisässäkin, mikä kokemukseni
mukaan ei ole niinkään tavallista. Hän on saavuttanut kaikkialla Cape
Codissa rehellisen kauppiaan maineen. Hän on pitävä huolta Maryn
uskonnollisesta kasvatuksesta ja opettava Marylle, miten on tehtävä
oikein ja ajateltava rehellisesti. Olette toistenne vastakohtia
melkein kaikissa suhteissa, mutta kumpainenkin olette rehellisiä
ja suorasukaisia omalla tavallanne. En anna Marya toiselle enkä
toiselle, vaan teille molemmille yhteisesti. Tiedän olevani oikeassa.»
»Hän puhui tästä asiasta minulle monta kertaa», sanoi tuomari. »Koska
teillä kummallakin on erilaiset kokemukset ja tottumukset, tuntui
hänestä tällainen suunnitelma ja yhdistelmä aivan ihanteelliselta.
Hän näytti ajattelevan, ettei tyttö seurassanne voi saada muuta kuin
oikean kasvatuksen. Olen melkein lopussa, sillä tässä ei ole kuin pieni
palanen enää.»
»Toivon toverit, että suostutte pyyntööni minun vuokseni. Ja
tiedänkin teidän suostuvan, kunhan vain ajattelette asiaa tarpeeksi.
Olemme olleet tovereita sekä huonoina että hyvinäkin aikoina.
Olemme ansainneet rahaa, mutta olemme myöskin nähneet sen liukuvan
käsistämme nopeammasti kuin ansaitessamme. Shad on nähnyt säästöjensä
häviävän senvuoksi, että luotin silloin ihmisiin, kun hän epäili,
mutta hän ei ole minua milloinkaan moittinut eikä penkonut vikojani.
Zoeth on jakanut suurimman suruni kanssani, ja vaikka hänen osansa
olikin paljon suurempi kuin minun, ei hän kumminkaan antanut minun
sortua siihen. En ole seurustellut kanssanne niin paljon viime
aikoina kuin ennen, mutta se on ollut kokonaan minun syytäni, tai ei
oikeastaan minunkaan, vaan onnettomuuteni. En ole ollut enää sama
mies kuin ennen, ja seurassanne sen huomasin selvästi. Senvuoksi en
ole käynyt luonanne South Harnississa ja sentähden käyttäydyin niin
omituisesti ollessanne luonani. Luullakseni minua hävetti jollakin
tavoin. Muistatte kai, että kun vanha Hall ja Kumppanit aloittivat
liikkeensä siellä, meitä oli neljä, jotka lupasimme tukea toisiamme
sekä kauniilla että rumilla säillä kunnes kuolemme? Mutta eräs noista
neljästä rikkoi lupauksensa ja oli vähällä tuhota meidät muutkin
samoin kuin hän tuhosi liikkeemmekin. Nyt pyydän teitä auttamaan
minua ja tytärtäni. Luotan ja uskon siihen, että suostutte siihen
tähän kirjeeseen kirjoittamieni toivomuksien mukaisesti. Kun luette
tätä, en ole silloin enää olemassa, mutta jos joudun sellaiseen
paikkaan, josta voin nähdä ja kuulla, uskon jatkuvasti, että täytätte
tämän vanhan toverinne viimeisen pyynnön.
_Marcellus_.
Tuomari Baxter taivutti jälleen nuo suuret arkit kokoon ja laski
ne pöydälle. Sitten hän otti silmälasinsa nenältään ja hankasi ne
kirkkaiksi nenäliinallaan.
»No, mitä tästä arvelette, herrat?» hän kysyi hetkisen kuluttua.
Kapteeni Gould veti syvään henkeään.
»Mielestäni se on hullutusta», huomautti hän. »Se on niin mieletöntä,
kuin se vain voikin olla, ja luullakseni Zoeth ajattelee samoin kuin
minäkin, vai mitä, Zoeth?» Mutta herra Hamilton ei vastannut. Hän ei
puhunut eikä liikahtanutkaan.
»Teidän ei tietystikään», sanoi tuomari, »tarvitse tehdä lopullista
päätöstä nyt. Haluatte varmaankin saada muutamia päiviä miettimisaikaa
ja sitten vasta ilmoittaa minulle päätöksenne. Olette nyt kuulleet
kirjeen sisällön ja minä olen selittänyt teille tilanteen. Haluatteko
kysellä vielä jotakin?»
Shadrach pudisti päätään.
»Minulla ei ainakaan ole mitään kyseltävää», hän sanoi. »Olen jo tehnyt
päätökseni. Luulin, ettei olisi ollut mitään, jota en olisi halunnut
tehdä Marcelluksen hyväksi, ja olisin suostunutkin jokaiseen järkevään
pyyntöön, mutta tämä ei ole järkevää, vaan kuten jo alussa sanoin —
sulaa hulluutta. Minä ja Zoeth emme voi ruveta hulluttelemaan kenenkään
pyynnöstä.»
»Siis kieltäydytte?»
»Niin, herra tuomari. Olen hyvin pahoillani, mutta emme tietystikään
voi suostua sellaiseen. Miten me, joista toinen on ollut poikamiehenä
koko ikänsä ja toinen leskenä parikymmentä vuotta, voisimmekaan ottaa
lasta kasvatettavaksemme? Sieluni autuuden nimessä, koska olemme
olleet järkeviä tähänkin saakka, emme ole nytkään niin hulluja, että
suostuisimme mielettömyyksiin! Emme voi menetellä muuten.»
»Entä te, herra Hamilton?»
Zoeth näytti epäröivän. Sitten hän kysyi:
»Millainen tyttö Mary on?»
»Mary-'Gustako? Hän on viisas ja kiltti lapsi yleisesti puhuen.
Hän on ehkä hieman pikkuvanha ja — omituinen. Mutta sitä ei voida
ihmetelläkään, kun muistetaan, millaista hänen elämänsä on ollut äidin
kuoltua. Hän on kumminkin hyvä tyttö ja kaunis kuin keijukainen. Pidän
hänestä yhtä paljon kuin vaimonikin.»
»Hän oli mukana hautajaisissa, eikö ollutkin? Muistaakseni näin erään
tyttösen rouva Hobbsin seurassa.»
»Kyllä.»
»No sitähän minäkin. Shadrach ja minä näimme hänet ollessamme täällä
pari vuotta sitten. Otaksuin tuota hautajaisissa näkemääni tyttöä juuri
häneksi. Pikkuraukka! Missä hän nyt on? Onko hän vielä Marcelluksen
talossa?»
»On; luulen ainakin niin.»
»Luuletteko, että saisimme puhutella häntä, jos menemme sinne nyt?»
»Varmasti.»
Zoeth nousi.
»Tule, Shadrach», hän sanoi. »Lähtekäämme sinne.» Kapteeni tuijotti
häneen.
»Sinnekö?» hän toisti. »Mihin sitten? Tarkoittanet kai, että lähtisimme
kotiin?»
»En, ei vielä. Aion mennä Marcelluksen taloon katsomaan tuota pientä
tyttöä.»
»Zoeth Hamilton, aiotko sanoa minulle —? Miksi haluat puhutella häntä?
Aiotko tehdä asian vaikeammaksi hänelle, meille ja kaikille muillekin?
Mitä hyötyä meillä on hänen tapaamisestaan? Eikö ole monta kertaa
helpompaa kieltäytyä nyt ja päästä siten vapaaksi koko asiasta?»
»Luultavasti se olisi kyllä helpompaa, mutta se ei olisi oikein.
Marcellus on toivonut, että suostuisimme tähän hänen vuokseen, emmekä —»
»Voi kiemurteleva Judas! On toivonut! Aiotko sanoa, että aiot suostua
hänen pyyntöönsä? Oletko sinäkin hullu? Oletko —?»
»Shh, Shadrach! Hän pyysi viimeiseksi suosionosoitukseksi, että
ottaisimme tytön luoksemme. Olen samaa mieltä kuin sinäkin, ettemme voi
suostua siihen, sillä sellainen ei ole järkevää eikä mahdollistakaan,
mutta —»
»Siinä ei ole mitään muttaa.»
»Voimme kumminkin mennä katsomaan ja puhuttelemaan häntä.»
»Miksi? Tunnemme vain sitten kieltäytyessämme menettelevämme vielä
halpamaisemmasti ja raukkamaisemmasti. Minä en ainakaan lähde!»
»Hyvä on. Minä menen kumminkin. Voit odottaa minua täällä, kunnes tulen
takaisin.»
»Älä tee sitä, Zoeth! Älä Herran nimessä! Kuuletko?»
Mutta herra Hamilton oli jo mennyt ovelle eikä kääntynyt enää takaisin.
Tuomari Baxter, joka seurasi häntä, sanoi:
»Odottakaa vain täällä, kapteeni. Koettakaa saada aikanne kulumaan
niin hupaisesti kuin suinkin. Emme luullakseni viivy siellä pitkääkään
aikaa.»
Shadrach jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta sitten nousi hänkin nopeasti
seisoalleen. Hän saavutti tuomarin juuri kun tämä oli livahtamaisillaan
pihalle sivuovesta.
»Halloo, kapteeni», huudahti Baxter. »Oletteko muuttanut mieltänne?»
»En ole muuttanut mitään! Zoeth on tekemäisillään hullutuksia, ja minä
tiedän sen, mutta hän ei tule tekemään niitä yksinään. Olen nähnyt
hänen ryhtyvän sellaiseen ennenkin omaksi vahingokseen.»
»Mitä tarkoitattekaan?»
Kapteeni naurahti ivallisesti.
»Tarkoitan, että on turvallisempaa ryhtyä johonkin monissa miehin kuin
yksinään, olivatpa sitten nuo yksituumaiset hulluja tahi muita», hän
sanoi. »Kun hullu ryhtyy johonkin yksinään, tekee hän tavallisesti
päättömiä, mutta kun heitä on pari kolme yhdessä, voivat he vartioida
toisiaan. Tulkaa mukaan, tuomari, kolmanneksi.»