Huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä vuonna 19— keskustelivat
ihmiset — tarkoitamme suurinta osaa Ostablen kaupungin täysikasvuisista
asukkaista — Marcellus Hallista ja Mary-'Gustasta.
Tämä ei nyt mahtane ihmetyttää ketään, sillä tavallisestakin ihmisestä,
vaikka hän olisi ollutkin niin nöyrä ja vähäpätöinen kuin suinkin,
puhutaan useimmiten hänen hautauspäivänään, ja Marcellus aiottiin
haudata iltapäivällä. Mutta nyt ei Marcellus ollut ollutkaan mikään
nöyrä eikä vaatimaton henkilö, minkä vuoksi hänestä oli puhuttu
paljonkin hänen yhdeksänkuudetta vuoden oleskelunsa aikana tällä
taivaankappaleella. Senvuoksi ei voidakaan ihmetellä, että hänestä
keskusteltiin nyt, kun hänen oleskelunsa täällä oli loppunut. Ja
hämmästyttävää oli huomata, kuinka kaikki Ostablen, niin, ja melkein
kaikki South Harnissin asukkaat ihmettelivät nyt, millaiseksi
Mary-'Gustan tulevaisuus tulisi muodostumaan, vaikka aikaisemmin aina
Marcelluksen kuolemaan asti hyvin harvat Hallin talouden ulkopuolella
olivat uhranneet hänen tulevaisuudelleen edes ajatustakaan.
Tänä päivänä kumminkin, milloin ja missä Marcellus Hallin nimeä
vain mainittiinkin ja kun oli keskusteltu Marcelluksen omien luiden
sijoittamisesta ja kaikista hänen kuolleista sukulaisistaan, muuttui
puhe vähintäänkin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä arvailukilpailuksi
ja kaikki tekivät seuraavan kysymyksen:
»Mihinkähän tuo lapsi nyt mahtanee joutuakaan?»
Esimerkiksi:
_Ostable Enterprisen_ paikallinen uutistenkerääjä, herra Bethuel
Sparrow, istuutui pöytänsä ääreen toimituksen pyhäkössä ja rupesi
kirjoittamaan muistokirjoitusta seuraavan viikon lehteen pannen
kirjoituksen otsikoksi:
»Huomattava kaupunkimme asukas poistunut joukostamme.»
Tavallinen toimittaja olisi varmaankin kirjoittanut »kuollut»,
mutta herra Sparrow, joka oli vielä nuori ja maaseudulla ilmestyvän
viikkojulkaisun aivan uusi selostaja, kirjoitti »poistunut
joukostamme», koska se hänestä tuntui kauniimmalta ja lukijaa vähemmän
järkyttävältä.
Poistuminen onkin paljon tyynnyttävämpää ja hienompaa kuin kuoleminen
— ellei vain satu olemaan se henkilö, jota asia eniten koskee jolloin
siinä ei ole suurta eroa.
»Kuolemanenkeli», kirjoitti herra Sparrow, »liiteli keskuudessamme
viime tiistaina ja kutsui pois joukostamme kapteeni Marcellus Hallin,
erään Ostablen tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista asukkaista.»
Tässä hän hieman liioitteli, sillä Marcellus oli asunut Ostablessa
kaikkiaan vain viisi vuotta eikä hän viimeisten kolmen vuoden kuluessa
ollut ollenkaan ottanut osaa kaupungin valtiollisiin, uskonnollisiin
eikä yhteiskunnallisiin asioihin. »Vaikutusvaltainen» on kumminkin hyvä
sana ja hyvin tavallinen muistokirjoituksissa, minkä vuoksi Bethuel
antoi sen olla muuttamatta. Hän lisäsi:
»Kapteeni Hallin äkkinäinen kuolema —»
Hän raapi pois »kuolema»-sanan ja kirjoitti sen sijalle: »poismeno».
»— järkytti kaikkia kaupungin-asukkaita. Sen aiheutti —» Tässä
raapi Bethuel jälleen ja muutteli. — »Tauti sai alkunsa kovasta
vilustumisesta viikko sitten sattuneiden rankkojen kaakkoissateiden
aikana, ja muuttui keuhkokuumeeksi. Hän huononi nopeasti ja poistui
luotamme kello kolme ja kuusi minuuttia tiistaina iltapäivällä jättäen
keskuuteemme tyhjän paikan, jota on vaikea täyttää. Vaikka kapteeni
Hall olikin asunut Ostablessa verraten lyhyen ajan, oli hän hyvin
tunnettu ja häntä kunnioitettiin sekä miehenä että —»
Tässä hänen kuvittelukykynsä loppui ja hänen oli pyydettävä apua.
»Kuulehan nyt, Percy!» huudahti hän toverilleen, herra Percy Clarkille,
joka latoi ahkerasti, »millainen hyvä sana tähän nyt sopisikaan?
Kirjoitin, että Marcellusta kunnioitettiin sekä miehenä että jonakin —
muuna.»
»Mitä?» kysyi Percy hajamielisesti katsellen tarkasti ladontaansa.
»Mitä sanoitkaan?»
»Kysyin sinulta, mikä sana sinusta parhaiten sopii 'miehenä'-sanan
seuraksi?»
»Mikäkö? En tiedä. Luultavasti 'naisena'.»
»Ole vaiti! Mutta viis siitä, minä keksin sen jo.» — »kansalaisena.
Kapteeni Hall oli yhdeksänkuudetta ikäinen poistuessaan. Hän oli
syntynyt South Harnississa ja purjehti merillä aina vuoteen 1871 asti,
jolloin hän perusti Hall ja Kumppanit-nimisen liikkeen, joka muutamia
vuosia johti tuoreen ja suolaisen kalan kauppaa tämän valtion tässä
osassa. Kun liike —»
»Kuulehan, Percy! Emme kai voi sanoa, että Marcellus epäonnistui
liikeasioissaan, vai mitä? Sellaista voitaisiin ehkä luulla
vihjaukseksi hänen ja hänen sisarensa ja muiden välisiin liikeasioihin,
ja se ehkä aiheuttaisi meille ikävyyksiä, vai mitä luulet?»
»Hm! En ymmärrä kuitenkaan, miten. Kaikkihan siitä nyt kumminkin
puhuvat. Hänen kuolemansa jälkeen ei ruokalassakaan ole keskusteltu
juuri muusta.»
»Tiedän, mutta keskusteleminen ei ole samaa kuin kirjoittaminen. En
mainitse siitä mitään.»
»Kun yhtiö lopetti liikkeensä vuonna 1879, lähti kapteeni Hall merille
jälleen, ollen fregattien _Farawayn, Fair Windin_ ja _Treasure
Seekerin_ sekä _Apollo_-nimisen parkin päällikkönä. Myöhemmin hän
luopui merimiesammatistaan ryhtymättä siihen enempää kuin muihinkaan
hommiin sen jälkeen. Vuonna 1894 hän meni naimisiin tämän kaupungin
seurakunnan kirkon entisen kunnioitettavan pastorin Charles Lathropin
lesken, Augusta Bangs Lathropin, kanssa. Kapteeni Hall oli siihen asti
asunut syntymäkaupungissaan South Harnississa, mutta mentyään naimisiin
hän muutti asumaan Ostableen ostaen täältä Elnathan Phinneyn entisen
talon, jossa hän asui valitettavaan poistumiseensa asti. Rouva Hall
poistui jo luotamme vuonna 1896. Kapteeni Hallin äkillisen eroamisen
vuoksi joukostamme jäi hänen seitsenvuotias ottotyttärensä, Mary
Augusta Lathrop orvoksi. Tyttö —»
Tässä herra Sparrowin ajatukset törmäsivät samaan vastukseen, joka
oli vienyt niin monen muunkin Ostablen ja South Harnissin asukkaan
ajatukset syrjäpoluille.
»Kuulehan, Percy», hän huomautti, »mihin luulet tuon Marcelluksen,
tarkoitan, hänen vaimonsa lapsen nyt joutuvan? Marcelluksella ei
ole sukulaisia, ei ainakaan sellaisia, joista on kuultu puhuttavan,
eikä hänen vaimovainajallaankaan. Kuka rupeaa nyt pitämään huolta
Mary-'Gustasta?»
Percy pudisti päätään. »En tiedä», hän vastasi. — »Sitä kyselevät nyt
kaikki. Luulen kumminkin, ettei hän joudu hunningolle. Marcellukselta
jäi paljon rahaa jäljelle, vai mitä? Ja sellaiset lapset, joilla on
rahaa, saavat tavallisesti holhoojia.»
»Aivan niin. Mutta kumminkin, kuka hänet nyt sitten ottaneekin
hoidettavakseen, hän saa kyllä tarpeeksi tekemistä, sillä Mary-'Gusta
on vanhanaikaisin ja omituisin tyttönen, mitä ikinä olen nähnyt.»
* * * * *
Lopetamme nyt puheemme herra Sparrowista, hänen toveristaan ja
_Enterprisestä_. Kuunnelkaamme sen sijaan hetkisen tuomari Baxteria,
joka piti huolta Ostablen lakiasioista, ja hänen rouvaansa, jonka
yleisesti luultiin pitävän huolta tuomarista. Pari oli eräässä oman
talonsa yläkerroksen huoneessa pukeutumassa hautajaisiin.
»Daniel», sanoi rouva Baxter, »en ole elämässäni kuullut kummempaa.
Sanot, etteivät he tiedä, eivät kumpainenkaan, eikä tyttönen itsekään
tiedä siitä mitään.»
»Juuri niin Ophelia. Ei kukaan muu kuin minä tiedä asiasta. Kapteeni
Hall luki kirjeen minulle ja antoi sen haltuuni vuosi sitten.»
»Voi hyväinen aika sentään!»
»Niin, kyllä tiedän. Sanoin samaa silloin ja olen toistanut sitä siitä
alkaen. Kirjeellä ei todellisuudessa ole mitään merkitystä, tarkoitan
tietysti, ettei se sido ketään laillisesti. Siinä esitetty keino ei ole
ollenkaan liikemiesmäinen epäkäytännöllisyytensä vuoksi. Hän pyytää vain
tuossa kirjeessä noita vanhoja ystäviään suostumaan toivomukseensa,
mutta tahtovatko he, vai eivät, sen tietää, ainoastaan Jumala.»
»No niin, Daniel, mielestäni ei sinun hänen asianajajanaan olisi
pitänyt antaa hänen tehdä sellaista. En tietystikään tunne heitä
kumpaakaan hyvin, mutta siitä vähästä, minkä olen kuullut, voin
päättää, että he ovat yhtä vähän perillä siitä, mihin heidän toivotaan
ryhtyvän kuin sinä kaulaliinan solmiamisesta. Taivaan nimessä, anna
nyt minun solmita se! Tarkoitus kai on, että solmu tulee leukasi eikä
korvan alle, kuten hirttonuorassa.»
Tuomari kohotti kuuliaisesti leukaansa ja hänen vaimonsa käänsi solmun
oikealle paikalle.
»No niin», sanoi rouva, »he voivat siis myöntyä tai kieltäytyä tahtonsa
mukaan?»
»Niin, se on kokonaan heidän vallassaan.»
»Mutta otaksuhan, että he kieltäytyvät, niin mihin tuo lapsi silloin
joutuu?»
»En voi sanoa sitä sinulle. Kapteeni Hall oli kumminkin melkein varma,
etteivät he kieltäydy.»
»Kas niin, nyt olet hieman esiintymiskelpoisempi. Onko sinulla puhdas
nenäliina taskussasi? Ah, millainen odottamaton ihme! En ymmärrä, miten
se on juolahtanut mieleesi. Milloin aiot puhua heille siitä?»
»Tänään, jos he vain tulevat hautajaisiin, kuten luulen.»
»Olen varmasti hyvin hermostunut, kunnes saan kuulla, myöntyvätkö
vai kieltäytyvätkö ne. Ja sanokootpa he sitten mitä tahansa, en voi
olla rauhallinen, ennenkuin saan tietää, mitä sitten tapahtuu. Pieni
Mary-'Gusta raukka! Ihmettelenpä, mihin hänkin maailmassa joutuu.»
Tuomari pudisti päätään.
* * * * *
South Harnissin ja Ostablen välisellä tiellä olivat juuri tulossa
hidasta vauhtia vanhan valkoisen hevosen vetämät kevyet rattaat. Niissä
oli pari miestä, kapteeni Shadrach Gould ja Zoeth Hamilton. Suuri,
komea ja parrakas kapteeni Gould ajoi. Pieni ja hento, sileäkasvoinen
ja valkotukkainen herra Hamilton istui hänen vieressään. Molemmat
olivat selvästi pukeutuneet sunnuntaivaatteihinsa, kapteeni Shadrach
sinisiin ja herra Hamilton mustiin. Kummallakin oli kaulassaan hyvin
epämukava, korkea kaulus, ja molempien kengät oli hangattu kiiltäviksi
kovalla työllä. Heidän kasvonsa, jotka olivat aivan erilaiset
useimmassa suhteessa, olivat hyvin juhlalliset.
»Hm!» huokaisi herra Hamilton.
Kapteeni Shadrach puhisi kärsimättömästi.
»Taivaan nimessä, Zoeth, älä enää toista tuota!» varoitti hän. »Tuo
oli jo kymmenes 'Hm' peninkulman matkalla. Tiedän, että olemme menossa
hautajaisiin, mutta sinun ei senvuoksi tarvitse huokailla koko aikaa.
En pidä sellaisesta eikä luullakseni Marcelluskaan, jos hän vain voisi
kuulla.»
»Mutta ehkä hän kuuleekin, Shadrach», vihjaisi hänen toverinsa
lempeästi. »Ehkä hän onkin kanssamme nyt, kukapa sen tietää.»
»Hm! No niin, jos hän onkin, tiedän kumminkin hänen vihaavan
tuollaista. Marcellus ei juonitellut milloinkaan mistään eikä hän
juonittele sen enempää omissa hautajaisissaankaan kuin kenenkään
muunkaan. Hänen tapansa ei ollut sellainen. Marcellus oli mies, joka
ohjasi suoraan sanomatta mitään. Tuskin voin uskoakaan mahdolliseksi,
että hän on poissa.»
»En minäkään, Shadrach. Ja kun ajatellaan ettet sinä enkä minä, me
hänen vanhat toverinsa ja elinkautiset ystävänsä, kuten sinä ehkä
sanoisit, ole nähneet emmekä puhutelleet häntä pariin vuoteen. Mieleni
on sen vuoksi paha. Paha ja jollakin tavoin vaivattu.»
»Tiedän sen, sillä minunkaan laitani ei ole juuri parempi. Mutta se
ei ollut kumminkaan meidän syytämme, Zoeth. Tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei Marcellus halunnut tavata meitä. Olimme viimeksi hänen
luonaan, ja hän puhui tuskin sanaakaan ollessamme siellä. Saimme
jutella keskenämme koko ajan, ja hän katsoi vain meihin silloin kun
hän ei tuijottanut lattiaan. En ole nähnyt milloinkaan ihmisen niin
muuttuvan. Me pyysimme niin, hitto vieköön, me rehellisesti rukoilimme,
että hän tulisi luoksemme lyhyeksi aikaa, mutta hän ei suostunut
pyyntöömme milloinkaan, vaikka Ostablesta ei ole sen pitempi matka
South Harnissiin kuin South Harnissista Ostableen. Jos hän olisi
halunnut tulla luoksemme, ei häntä olisi mikään estänyt, ja jos hän
olisi halunnut tavata meitä, ei mikään olisi ollut sen helpompaa.
Me kävimme kuin kävimmekin kumminkin hänen luonaan, vaikka meidän
olikin jätettävä kauppamme ja liikkeemme vieraan haltuun. Hänellä ei
ole ollut minkäänlaisia liikeasioita sen jälkeen kuin hän lopetti
merimiesammattinsa. Hän —»
»Sshh!» keskeytti herra Hamilton lempeästi, »älä puhu noin, Shadrach.
Älä hae vikoja kuolleesta.»
»Vikojako? En minä mitään vikoja hae. Pidin Marcellus Hallista yhtä
paljon kuin joku muukin, eikä kukaan sure syvemmin hänen poistumistaan
kuin minä. Sanon vain sen, minkä me molemmat tiedämme todeksi.
Hän ei halunnut tavata meitä sen enempää kuin keitään muitakaan.
Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen asui hän yksinään tuossa talossa,
lukuunottamatta emännöitsijää ja tuota ottotytärtä, menemättä
milloinkaan mihinkään ja ottamatta ketään vastaan, jos hän vain voi
sen estää. Hän oli todellinen erakko, sitä ei nyt voida kieltää,
samanlainen kuin Setuckit P'intissä asuva Peleg Myrick. Ja kun
muistelen, millainen hän oli, reipas, vilkas ja kykenevä, paras merellä
tahi maalla elävä kapteeni ja liikemies, en ymmärrä, miten ihminen voi
muuttua niin. Tuo nainen sen teki, tuo nainen, joka houkutteli hänet
miehekseen.»
»Sshh! Shadrach, hänkin on kuollut. Ja hän oli sitäpaitsi luullakseni
hyvin hyvä nainen. Kaikki sanovat niin.»
»En ole sanonutkaan, ettei hän ollut, vai olenko? Sanon vain, ettei
hänellä ollut mitään etua mennä naimisiin parikymmentä vuotta vanhemman
miehen kanssa.»
»Mutta», huomautti Zoeth lempeästi, »sinähän sanoit hänen houkutelleen
Marcelluksen naimisiin. Nyt emme tiedä —»
»Zoeth Hamilton, tiedät sen itsekin, että nainen houkutteli hänet.
Olithan samaa mieltä kanssani, että niin hän juuri menetteli. Ellei
hän olisi houkutellut Marcellusta — virittänyt todellista verkkoa hänen
tielleen ja haalannut häntä laivaan kuin makrilliparvea — ei ole
luultavaa, että Marcellus olisi mennyt naimisiin hänen enempää kuin
muidenkaan kanssa. Minä en ole nainut ketään, vai olenko? Ja Marcellus
oli kumminkin monta vuotta vanhempi minua.»
»Hyvä on, Shadrach!»
»Ei se mikään hyvä ole, vaan paha. Hän on nyt poissa, emmekä me,
jotka olimme hänen elinaikaiset ystävänsä, hänen parhaat ystävänsä
maailmassa, kuten sinä ehkä sanoisit, olleet hänen luonaan hänen
kuollessaan. Ellei tuota naista olisi ollut, olisi hän pysynyt South
Harnississa, josta hän oli kotoisinkin. Kirotut naiset ne saavat
enemmän pahaa aikaan kuin rokko! 'Kun mies menee naimisiin, alkavat
hänen huolensa', sanotaan ja se on myöskin jonkunlaista evankeliumia.»
Zoeth ei vastannut.
Kapteeni Gould irroitti toisen kätensä ohjaksista ja laski sen
Hamiltonin polvelle katsahdettuaan häneen ensin sivulta.
»Olen pahoillani, Zoeth», sanoi hän katuvaisesti. »En halua kaivaa
menneitä esille, vaan vähensin vain höyryä, siinä kaikki. Suo minulle
anteeksi.»
»Tiedän, Shadrach. Kaikki on hyvin.»
»Eikä ole, vaan pahoin. Jonkun pitäisi aina vahtia minua ja nostaa
minut silloin hellille tahi jonnekin muualle istumaan, kun alan
kiivastua. Olen aina taipuvainen innostumaan ja kohdistamaan kiukkuni
väärään ihmiseen. Olen ollut sellainen koko ikäni. Olen pahoillani,
Zoeth. Ymmärrät kai, etten tarkoittanut —»
»Ymmärrän, ymmärrän! Hm! Marcellus raukka! Nyt tuli ensimmäinen aukko
entisen liikkeemme isännistöön.»
»Aivan niin! Hall ja Kumppanit-nimisestä liikkeestä ei ole nyt muita
jäljellä kuin sinä ja minä. Tarkoitan —»
Hän keskeytti juuri ajoissa karjaisten hevoselleen: »Soh ruuna!»
Hän oli ollut sanomaisillaan jotakin, joka olisi ollut paljon
turmiollisempaa kuin hänen selostuksensa avioliiton aiheuttamista
huolista. Mutta Zoeth ei nähtävästi ollut ollenkaan utelias. Hänen
ystävänsä suureksi helpotukseksi ei hän näyttänyt odottavankaan lauseen
lopettamista eikä tehnyt hämilleen saattavia kysymyksiäkään. Hän sanoi
vain:
»Ihmettelenpä, mihin tuo lapsi, Mary Lathropin tytär, nyt joutuu.
Luuletko kenenkään mielellään rupeavan pitämään hänestä huolta?»
»En tiedä. Olen ihmetellyt sitä itsekin, Zoeth.»
»Muistaakseni hän on pieni terävä tyttönen. Luultavasti hän on jo
kasvanutkin melkoisesti. Muistat kai, miten hän istui katsellen meihin
ollessamme viimeksi Marcelluksen luona?»
»Enkö nyt sitä muistaisi. Tarkoitat kai tapaa, jolla hän katsoi
_minuun_? En voi sitä milloinkaan unhottaa. Tuo uusi parturi, Sim
Ellis, joka silloin asui South Harnississa, oli juuri leikannut
tukkani, ja olin sanonut ohjeeksi että hän tekisi työnsä kunnollisesti.
Nukahdin tuoliin, kuten tavallisesti aina ennenkin, ja kun heräsin,
oli pääni aivan vanhan _Farawayn_ suurimman väkipyörän näköinen.
Takaraivoni ei ollut muuta kuin kultaamista vailla. Annan sinulle
kunniasanani, että ellen olisi syntynyt päässä sellaiset korvat,
jotka ovat kuin kuunarin levällään olevat purjeet myötätuulessa,
olisin tukehtunut pannessani hattuni päähäni, elleivät korvani olisi
pysäyttäneet sitä nenäni tasalle. Muistat kai sen tukanleikkauksen,
Zoeth? No niin, koko ajan, jonka olimme Marcelluksen vierashuoneessa,
tarkasteli tuo hänen ottotyttärensä minun päätäni. Hän ei kääntänyt
silmiään hetkeksikään muualle. Jos hän olisi sanonut jotakin, ei se
olisi tuntunut niin ilkeältä kuin tuo katseleminen. Tunsin kaljun
päälakeni punastuvan niin kovasti, että luulin sen lopulta halkeavan
kuin rakon. 'Et ole luullakseni milloinkaan tavannut ketään minun
näköistäni, vai oletko?' kysyin häneltä, kun en enää voinut sietää
tuota tuijotusta. 'En herra', vastasi hän vakavasti kuin pöllö. Hän
oli oikeassa ja vastasi rehellisesti, sanoin sen hänen kunniakseen.
Silloin Marcelluskin nauroi ensimmäisen ja viimeisen kerran ollessamme
hänen luonaan. En moiti häntä siitä. Ho, hoi! Hän ei ole täällä
nauramassa nyt emmekä mekään, tahi meidän ei ainakaan pitäisi. Ei
tuota tyttöstäkään nyt luullakseni naurata, tuota pientä raukkaa.
Ihmettelenpä, mihin hän nyt joutuu.»
* * * * *
Ja sillä aikaa lapsi itsekin ihmetteli epämääräisesti ja lapselliseen
tapaansa samaa asiaa. Hän oli Hallin kartanon vaunuvajassa — jos nyt
noita muutamia Marcellus-vainajan omistamia aareja maata ja niillä
olevia rakennuksia voidaan sanoakaan kartanoksi — kyyristyneenä
vanhojen vaunujen takaistuimelle, vaunujen, joita ei oltu käytetty
juuri ollenkaan hänen äitinsä, Augusta Hallin, vuosia sitten sattuneen
kuoleman jälkeen. Vaunut olivat kokonaan tomuisen valkaisemattoman
muslinin peitossa, jonka läpi vajan ikkunoista tulevat auringonsäteet
tunkeutuivat muuttaen valaistuksen salaperäiseksi hämäräksi. Nämä
katetut vaunut muodostivat Mary-'Gustan mieleisen piilopaikan. Hän oli
löytänyt ne itse — mikä teki ne tietysti monta kertaa lumoavammiksi
— eikä hän juuri milloinkaan käskenyt nuoria ystäviään sinne
jakamaan sen suojattua yksinäisyyttä hänen kanssaan. Ne olivat hänen
leikkitovereinaan, hänen telttanaan ja hänen lumottuna linnanaan,
joka oli liian pyhä luovutettavaksi yleiseksi omaisuudeksi. Sinne
hän pakeni sateisina lauantai- ja muina kirkkainakin päivinä, kun
muut lapset, joilla oli veljiä ja sisaria, leikkivät ulkosalla.
Hän halusi mielellään leikkiä yksinään ja keksiä leikkejä omasta
päästään, ja muut lapset — normaalilapset, kuten niiden vanhemmat
heitä nimittivät — nauroivat niille paljon mieluummin kuin uskoivat
niihin vakavasti, kuten hän. Mary-'Gusta ei ollut mikään normaalilapsi,
vaan 'tuo omituinen Lathropin penikka', kuten hän oli kuullut
itsestään sanottavan useammasti kuin kerran. Hän ei pitänyt tuosta
lauseesta. »Omituinen» ei tuntunut hänestä niinkään pahalta — sillä
ehkä hän olikin omituinen — mutta hän kammoi vaistomaisesti tuota
»penikka»-nimitystä. Linnuilla on poikasia ja koirilla penikoita, mutta
hän ei ollut karvainen eikä höyhenpeitteinenkään.
Niin ollen tunsivat hyvin harvat naapurien lapset noiden vanhojen
vaunujen varjoisan sisuksen. Hänen nukkensa — kaikki viisi — viettivät
suurimman osan ajastaan siellä ja David, hänen kilpikonnan värinen
kissansa, tuli sinne tavallisesti pakosta. Kun Davidilla oli penikoita,
mikä mielenkiintoinen kotoinen tapahtuma sattui melko usein, kieltäytyi
se lujasti tulemasta koko vaunuihin sähisten ja raapien silloin aivan
sopimattomaan tahi epänaiselliseen tapaan. Mary-'Gusta oli pari kertaa
koettanut saada Davidin tyytyväisemmäksi tuomalla penikatkin vaunuihin,
mutta niiden äiti oli heti tarttunut hampain niiden niskakarvoihin
kiinni ja työläästi hilannut ne takaisin heiniin.
Mutta nyt ei sillä kumminkaan sattunut olemaan penikoita, ja se
nukkuikin käpertyneenä karvaiseksi tukoksi Mary-'Gustan vieressä
istuimen toisessa päässä, Rosetten, joka oli pienin noista viidestä
nukesta, ja Rosen, suurimman istuessa ylpeästi suorana istuimen
toisessa päässä. Tuon pienimmän ja uusimman nuken ristiminen oli
osaltaan sen omistajattaren luonteenomaisen ajattelemisen tulos. Hän
piti Rose-nimestä senkinvuoksi, että se oli »Kahdeksan Serkusta»
-nimisen kirjan sankarittaren nimi, kirjan, jota rouva Bailey,
Marcellus Hallin viimeistä edellinen emännöitsijä, oli lukenut ääneen
lapselle. Kun hän sai joululahjaksi uuden nuken, halusi hän ristiä
senkin Roseksi. Mutta perheessä oli jo entuudestaan toinen, hyvin
rakastettu Rose. Senvuoksi rupesi Mary-'Gusta ajattelemaan ja tekemään
huomioitaan, ja hän älysikin, että tuollaista paksua tupakkakääryä,
joita hänen kasvatusisänsä polttaa, sanotaan sikariksi, kun taasen
tuollaista ohutta, joita kauppiaan kohtelias konttoristi, Eben Keeler,
polttaa, sanotaan sikaretiksi. Sentähden, koska tuon suuren nuken nimi
jo oli Rose, risti hän pienemmän Rosette'ksi.
Mary-'Gusta ei nyt kumminkaan leikkinyt Rosettella eikä Rosellakaan,
eikä kiinnittänyt huomiotaan Davidin rauhalliseen uneenkaan. Hän
ei leikkinyt ollenkaan, vaan istui ajatellen jalat ristissä allaan
istuimella ja kädet ristissä toisen polven ympärillä. Ja vaikka hän
muistelikin kasvatusisäänsä, jonka hän tiesi menneen Taivas-nimiseen
epämääräiseen paikkaan, josta edellinen emännöitsijä, rouva Bailey,
ja nykyinen, rouva Susan Hobbs, ja sunnuntaikoulun johtaja herra
Hower, olivat kertoneet kaikenlaisia juttuja, ajatteli hän kumminkin
enemmän itseään, Mary Augusta Lathropia, jonka oli oltava mukana isänsä
hautajaisissa tänään iltapäivällä ja josta ei sen jälkeen kukaan
näyttänyt oikein tietävän, mihin hän joutuisi.
Oli kaunis huhtikuun päivä. Vaunuvajan ja tallin suuret ovet olivat
auki. Mary-'Gusta voi kuulla kanojen ja ihmisten puheen. Emännöitsijä,
rouva Hobbs, ja hautausurakoitsija, herra Abner Hallet, siellä vain
keskustelivat. Mary-'Gusta ei pitänyt herra Halletin äänestä, hän
ei pitänyt siitä eikä sen omistajan käyttäytymisestäkään, sillä ne
molemmat olivat hänen mielestään »liian imartelevia». Molemmat karmivat
hänen selkäänsä.
Herra Hallet koetti nyt puhua hillitysti eikä hänen äänensäkään
kuulostanut niin imartelevalta kuin tavallisesti. Hän ja rouva Hobbs
keskustelivat kumminkin melko kiihkeästi, ja vaikka Mary-'Gusta ei
voinut kuullakaan kuin sanan silloin tällöin, oli hän kumminkin aivan
varma, että nuo tuolla pihalla puhuivat hänestä. Hän oli aivan varma,
että jos hän vain menee tällä hetkellä tallin ovelle, lopettavat
nuo tuolla pihalla keskustelunsa heti nähdessään hänet. Jokainen,
jonka hän oli kohdannut viime päivien kuluessa, oli katsonut häneen
kummallisesti. Se pani hänet ajattelemaan, että hänessä on jotakin
tarttuvaa, kuten tuhkarokkoa esimerkiksi, ja tuntemaan, että hänen on
sen vuoksi tavalla tahi toisella hävettävä.
Hän totesi hämärästi, että hänen pitäisi olla hyvin, hyvin suruissaan
kasvatusisän kuoleman vuoksi. Rouva Hobbs oli sanonut, että se oli
hänen velvollisuutensa, ja rouvan mielestä hän oli omituisempi kuin
milloinkaan ennen, koska hän ei itkenyt. Mutta emännöitsijän sanojen
mukaanhan kapteeni Hall oli päässyt huolistaan ja mennyt sinne,
jossa hän saa elää onnellisena iankaikkisesti. Senvuoksi tuntuikin
Mary-'Gustasta omituiselta, että hänen pitäisi itkeä kapteenin vuoksi.
Kapteeni ei ollut ollut onnellinen täällä Ostablessa, hän ei ollut
ainakaan näyttänyt tuota onnellisuuttaan samoin kuin muut ihmiset.
Hänestä oli kapteeni näyttänyt suurelta parrakkaalta jättiläiseltä,
jonka hän oli nähnyt silloin tällöin päivän kuluessa ja aina iltaisin
ennen nukkumaan menoaan. Kapteenin huone vanhanaikaisine seinään
nojautuvine kirjoituspöytineen, jonka hyllyllä oli täytetty lokki,
astiakaapilla olevine kirjoineen ja nurkassa olevine kiilloitettuine
miekkavalaan miekkoineen, tuntui hänestä mitä pyhimmältä paikalta,
jonne hänet vei joka ilta yhdeksän aikaan ensin rouva Bailey ja sitten
rouva Hobbs puristamaan tuon suuren miehen kättä, joka katsoi häneen
hajamielisesti silmälasiensa yli ja sanoi hänelle hyvää yötä melko
ystävällisesti, mutta kumminkin erikoisemmatta mielenkiinnotta. Muihin
aikoihin oli häntä kovasti kielletty menemästä tuohon huoneeseen.
Joskus, mutta hyvin harvoin, hän oli syönyt sunnuntaisin päivällistä
Marcelluksen kanssa. Hän söi tavallisesti emännöitsijän kanssa, ja
herra Hallille katettiin pöytä »tupakkahuoneeseen», kuten tyttönen
nimitti tuota juuri kuvailtua huonetta, joka aina tuoksui hirveästi
tupakalta. Sunnuntai-päivälliset olivat jäykkiä ja muodollisia
tilaisuuksia, jolle valmistauduttaessa emännöitsijä aina käski
häntä, että hänen silloin on istuttava seurana eikä vaivattava
kapteeni Hallia pitkillä puheilla. Todellisuudessa oli Mary-'Gusta
melkein aina hyvin iloinen, kun päivällinen oli syöty. Hän ei
kyllä pelännyt kasvatusisäänsä, sillä kapteeni ei kohdellut häntä
milloinkaan raa'asti eikä vihaisesti, mutta hän karttoi kumminkin
aina kapteenia tuntiessaan, että tämä piti häntä jonkunlaisena
»kirottuna vastuksena», jota oli ruokittava ja sitten hätistettävä
pois jotenkin samoin kuin rouva Hobbs kohteli Davidia. Tyttösen päähän
ei milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen pitäisi rakastaa häntä,
kuten muut lapset näyttivät rakastavan vanhempiaan. Hän oli varma,
ettei kapteenikaan rakastanut häntä siten, ja vielä varmempi siitä,
ettei kapteeni kaivannut hellyyden osoituksia hänen puoleltaan. Hän
oli oppinut tietämään syyn tahi ainakin luuli sen tietävänsä: hän oli
vain ottotytär, ja olla ottotyttärenä on melkein yhtä pahaa kuin olla
vaihdokkaana keijukaissaduissa.
Hän muisti vain hämärästi äitiään, mutta tuohon muistoon liittyi
muisto päivistä, jolloin sekä äiti että kapteeni Hall rakastivat ja
hellivät häntä. Hän kyseli rouva Baileyltä, jota hän oli rakastanut ja
jonka poistuminen heidän luotaan oli ollut hänen suurin surunsa hänen
elämänsä aikana, hieman noista muistoista. Rouva Bailey oli syleillyt
häntä ja kertonut paljonkin kapteeni Hallista, miten kapteeni oli
muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi rouvan kuoleman jälkeen. »Hän oli
ennen aivan erilainen, iloinen, hyväluontoinen ja seuraa rakastava,
suoraan sanoen sellainen, ettet tuntisi häntä nyt samaksi mieheksikään.
Hän sairastui kovasti ja kun hän tuli paremmaksi, oli hän samanlainen
kuin nytkin. Tuntuu siltä, kuin hän olisi kuollut silloin myöskin,
eikä hän todellisuudessa ole elänytkään sen jälkeen. Olen hyvin
pahoillani kapteeni Marcelluksen vuoksi. Sinun on oltava hänelle hyvin
ystävällinen kasvettuasi suureksi, Mary-'Gusta.»
Ja nyt oli kapteeni kuollut, ennenkuin hän oli ollut tilaisuudessakaan
kasvamaan suureksi, ja järjetön häpeän tunne sai hänet valtoihinsa.
Mutta tuollaista todellista surua, tuota hirveätä lamauttavaa kuoleman
aiheuttamaa kaihoa, jota täysikasvuinen tuntee jonkun rakkaan omaisen
kuollessa, ei hän tuntenut.
Hän oli kauhuissaan ja hieman peloissaan, mutta ei voinut itkeä
kumminkaan. Ja miksi hän sitten itkisikään?
»Mary-'Gusta, missä sinä olet?»
Rouva Hobbs siellä kuului huutavan. Mary-'Gusta suoristi nopeasti
jalkansa ja ryömi vaunujen tomuisen suojuksen alitse päivänvaloon.
David, jonka uni tuli näin häirityksi, nousi myöskin, haukotteli ja
ojenteli jäseniään.
»Täällä minä olen, rouva Hobbs!» huusi hän vastaan.
»Olen juuri tulossa sinne.»
Rouva Hobbs seisoi tallin ovella. Mary-'Gusta huomasi, ettei rouvan
yllä nyt ollutkaan tuota tavallista puuvillakangaspukua, vaan
parhaimmat kirkkovaatteet.
»Tulen heti sinne», sanoi tyttönen.
»Vai tulet sinä jo! Mutta missä maailmassa sinä olet ollutkaan?
Olen etsinyt sinua kaikkialta. En voinut uskoa sinun menneen tuonne
vaunuvajaan tällaisena päivänä tuon elukan kanssa.» Hän tarkoitti
Davidia, joka ilmestyi näkyviin unisin silmin.
»Minun on todellakin pakko sanoa, etten luullut sinun voivan
kuljeskella kissan kanssa tällaisena päivänä», toisti rouva Hobbs.
»Mutta minäpä voin», sanoi Mary-'Gusta. David haukotteli ilmaisten
nähtävästi synnynnäisen halveksimisensa kaikkia emännöitsijöitä kohtaan
yleisesti.
»Tule nyt suoraan kanssani huoneeseesi», lisäsi rouva Hobbs. »On juuri
sen verran aikaa jäljellä, että ennätät pukeutua hautajaisiin.»
»Pukeutuako? Miten sitten?» kysyi Mary-'Gusta.
»Vaihtamalla vaatteesi toisiin, tietysti.»
»Pukeutuvatko ihmiset tavallisesti hautajaisiin?»
»Tietysti. Millainen hullunkurinen kysymys!»
»En tiennyt sitä, sillä en ole milloinkaan ollut mukana.»
»Etkö?»
»Tarkoitan, ettei minua milloinkaan ole kutsuttu sellaisiin. Miksi on
pukeuduttava uudestaan?»
»Miksi, miksi, senvuoksi, että tapa on sellainen. Älä nyt kysele enää,
vaan kiiruhda. Mihin sinä nyt, taivaan nimessä, aiot vieläkin mennä?»
»Aioin mennä hakemaan Rosea ja Rosettea. Niiden kai on myöskin
pukeuduttava?»
»Millainen päähänpisto! Oletko leikkinyt nukillasi tänäänkin? En ole
milloinkaan nähnyt tuollaista lasta, en totisesti! Olet todellinen
pieni pakana. Haluaisitko, että joku leikkisi nukillaan sinunkin
hautajaisissasi, tahtoisin sen tietää?»
Mary-'Gusta mietti. »En tiedä», sanoi hän ajateltuaan asiaa. »Mutta
luullakseni en panisi vastaankaan. Onko niillä nukkia taivaassakin,
rouva Hobbs?»
»Siunatkoon! Ei tietystikään. Nukkia taivaassa? Millainen päähänpisto!»
»Eikö kissojakaan?»
»Ei! Älä nyt kysele tuollaisia hullutuksia.»
Mary-'Gusta ei sitten enää kysellytkään tuollaista, mutta hänen
vakaumuksensa, että taivas — rouva Hobbsin taivas — on kyllä
luultavasti hyvä paikka emännöitsijöille ja muille täysikasvuisille,
mutta huono lapsille, varmistui.
He menivät taloon keittiön ovesta ja nousivat sitten takaportaita
Mary-'Gustan huoneeseen. Kaikkien huoneiden varjostimet olivat
alhaalla, ja talo oli senvuoksi pimeä ja synkkä. Lapsi olisi halunnut
kysyä kaiken tämän syytä, mutta kuullessaan ensimmäisen sanan käski
rouva Hobbs häntä vaikenemaan.
»Et saa puhua mitään», sanoi hän.
»Miksi en?»
»Senvuoksi, ettei sellainen nyt sovi. Kiiruhda pukeutumaan.»
Mary-'Gusta luikerteli vapaaksi arkipuvustaan. Sitten vei rouva Hobbs
hänet pesutelineen luo ja hankasi hänen kasvonsa puhtaiksi melko
kovakouraisesti. Kammattuaan ja letitettyään hänen »sianhäntänsä»,
kuten rouva Maryn palmikoita nimitti, sitoi hän mustan rusetin
kummankin päähän.
»Kas niin!» huudahti rouva. »Olet nyt kerrankin elämässäsi puhdas
kumminkin! Kiiruhda nyt ja pue nämä vuoteellasi olevat vaatteet yllesi.»
»Näihin» sisältyivät Mary-'Gustan parhaat kengät ja puku sekä pari
uusia mustia sukkia.
Kun pukeutuminen oli loppunut, asetti emännöitsijä hänet huoneen keskelle
ja kiersi hänet monta kertaa tehden lopullisen tarkastuksensa.
»Kas niin», sanoi hän tyytyväisesti huoahtaen. »Kukaan ei voi sanoa,
etten ole nähnyt niin paljon vaivaa sinusta, kuin kukaan ikinä vain
voi. Nyt lähdet alakertaan ja istuudut juuri siihen, mihin käsken,
kunnes palaan luoksesi. Et saa puhua sanaakaan, et sittenkään, vaikka
mitä tapahtuisi.»
Hän tarttui tytön käteen ja talutti hänet alakertaan, pääportaita.
Kun he laskeutuivat sinne, oli Mary-'Gustan vaikea olla huudahtamatta
hämmästyksestä. Pääovi oli auki — jota Mary-'Gusta ei ennen milloinkaan
ollut nähnyt avattavan. Hän oli jo aikoja sitten päättänyt mielessään,
ettei se olekaan mikään oikea ovi, vaan jonkunlainen oven kuva,
kuten hänen nukketalonsa ikkunat. Mutta nyt se oli selkoselällään,
ja herra Hallet, joka on pukeutunut mustaan, kainaloiden alta hyvin
rypistyneeseen pukuun, seisoi kynnyksellä ollen lempeämmän näköinen
kuin milloinkaan ennen. Vastaanottohuoneen ovet olivat myöskin auki,
ja oli se, ollen muuten paljon pyhempi ja kielletympi paikka kuin
tupakkahuone — aina mikäli Mary-'Gusta voi nähdä, täynnä tuoleja.
Rouva Hobbs vei hänet vastaanottohuoneen takana olevaan pieneen
huoneeseen ja viitattuaan jouhikankaalla päällystettyyn mustaan
saksanpähkinäpuusohvaan kuiskasi hän Mary-'Gustalle, että hän
istuutuisi siihen eikä liikahtaisi.
»Muista nyt», kuiskasi hän, »ettet puhu etkä liikahda. Tulen takaisin
heti.»
Jäätyään yksikseen katseli Mary-'Gusta suurin silmin pientä
vierashuonetta. Sekin oli muuttunut, ei kuitenkaan niin paljon kuin
vastaanottohuone, vaan muuttunut kumminkin. Useimmat huonekalut oli
viety sieltä pois. Nuo mitä mukavimmat nojatuolit, niiden joukossa
kiikkutuolikin, jonka selustaa oli peittänyt komea, papukaijan kuvalla
koristettu suojusliina, oli viety muualle. Siellä ei ollut enää kuin
pari kolme tavallista suoraselkäistä tuolia ja »soittotuoli», joka oli
siirretty muutamaan nurkkaan.
Kun Mary-'Gusta huomasi soittotuolin, karmivat hänen selkäänsä
rikollisen pelon väristykset. Tuo tuoli oli hänestä aina ollut talon
suurin ja erikoisin komeus. Ei senvuoksi, että se olisi ollut kaunis,
sillä sellainen se ei selvästikään ollut, vaan sentähden, että se
kätki täytetyn istuimensa alle niin ihmeellisen salaisuuden. Kapteeni
Marcellus oli tuonut sen kotiin monta vuotta sitten, kun hän oli
meriäkyntävä poikamies ja teki matkoja Hampuriin. Normaalitilassaan se
oli hyvin hiljainen ja ruma tuoli, mutta sen toisen käsipuun alla oli
jarrusäppi ja istuimen alla soittolaatikko. Kun tuo säppi aukaistiin
ja joku sattui siihen silloin istuutumaan, rupesi koneisto soittamaan
»Campbellit ovat tulossa»-nimistä kappaletta hilpeästi ja kilisevästi.
Se soitti sitäpaitsi kappaleen loppuun, ellei säppiä työnnetty jälleen
kiinni.
Mary-'Gustan mieli pyöri tuossa tuolissa alinomaa. Häntä oli kielletty
jyrkästi koskemasta siihen ja useammasti kuin kerran oli hänet
pistetty pimeään vaatekomeroon senvuoksi, ettei hän ollut malttanut
pysyä siitä erillään. Kiusaus oli kumminkin aina olemassa eikä hän
voinut sitä vastustaa, semminkään silloin, kun rouva Hobbs ja isäpuoli
sattuivat olemaan poissa. Kun hän viimeksi oli pannut sen soimaan,
oli hän katkaissut säpin. Kuunneltuaan sen soittoa oli hän vetänyt
sen, mutta säppi, joka täydellisesti lopetti soiton ja esti sen ettei
tuoli muuttunut minkäänlaiseksi ansaksi varomattomalle, ei mennytkään
enää paikoilleen. Ja nyt se oli tuossa ladattuna ja valmiina, niin
sanoaksemme, ja hän oli siitä vastuussa. Jos nyt otaksutaan — oli
miten hirveätä sellainen olisikaan — että joku istuutuisi siihen nyt
iltapäivällä — niin —!
Hän huohotti ja laskeutui nopeasti sohvalta lattialle. Sitten hän
muisti rouva Hobbsin erikoisen määräyksen ja epäröi. Herra Hallet, joka
seisoi lämpiön toisessa päässä olevan pääsisäänkäytävän vieressä, kuuli
hänen liikkuvan ja tuli, varpaisillaan vierashuoneeseen.
»Mikä sinua vaivaa, pieni tyttöseni?» kuiskasi hän rauhoittavasti.
»Ei mikään», huohotti Mary-'Gusta.
»Aivanko varmasti?»
»Aivan, herra Hallet.»
»No hyvä sitten. Istuudu nyt sohvaan ja ole aivan hiljaa. Et saa
hiiskahtaakaan. Vieraat tulevat nyt. Istu nyt siinä paikoillasi kuin
hyvä tyttö ainakin.»
Mary-'Gusta palasi senvuoksi paikoilleen sohvaan vapisten pelosta.
Paikaltaan voi hän nähdä koko lämpiön ja sen toisessa päässä olevan
oven kautta suureen vierashuoneeseen, jossa oli myöskin pitkiä
tuolirivejä. Ja hänen kauhukseen alkoi nyt noille tuoleille ilmestyä
istujia. Vieraat, joista useimmat olivat pukeutuneet kahiseviin ja
ratiseviin kirkkopukuihinsa, tulivat varpaisillaan huoneeseen istuutuen
niin, että hän voi katsella heitä ja he häntä. Hän ei uskaltanut nyt
liikahtaakaan, puhumattakaan siitä, että olisi mennyt soittotuolin
luo, vaikka sellainen teko ehkä olisi ollut hyödyksikin, vaan jäi
paikoilleen sohvaan ja värisi.
Hetkisen kuluttua tuli rouva Hobbs huoneeseen hyvin juhlallisesti
sunnuntaipuvussaan ja istuutui hänen viereensä. Sitten ohjattiin
tuomari ja rouva Baxter tuohon pieneen huoneeseen, ja he ottivat pari
jäljellä olevaa tuolia haltuunsa. Tuomari kumarsi ja hymyili, ja rouva
Baxter nojautui taputtamaan Mary-'Gustan kättä. Mary-'Gusta koetti
myöskin hymyillä, mutta onnistuikin vain muuttamaan kasvonsa yhä
surkeamman näköisiksi. Rouva Hobbs kuiskasi hänelle, että hän istuisi
suorassa.
Pääovesta tuli nyt alituisesti uusia vieraita. Kaikki tulivat aluksi
vastaanottohuoneeseen ja useat sinne jäivätkin toisten mentyä
suureen vierashuoneeseen. Siellä oleva tuolimäärä osoittautui pian
riittämättömäksi, ja herra Halletin oli pakko hakea lisää pienestä
huoneesta. Siellä oli enää jäljellä vain pari tuolia, muudan korkea,
vanhanaikainen vieteri-istuimella varustettu perhekalleus ja sitten
soittotuoli. Mary-'Gusta tuijotti siihen ja toivoi toivomistaan.
Nyt saapui pastori, herra Sharon, tervehtien tuomaria, rouva Baxteria,
rouva Hobbsia ja Mary-'Gustaa. Hänkin taputti tyttösen kättä. Rouva
Hobbs kuiskasi pastorille hyvin ylpeästi, että hautajaisista näytti
muodostuvan suurimmat, mitä milloinkaan oli Ostablessa vietetty,
jolloin pastori Sharon nyökäytti päätään. Odotettuaan sitten hetkisen
meni pastori varpaisillaan lämpiön poikki pysähtyen pääoven viereen.
Kuului pukujen ja sunnuntaipaidanetujen lopullista kahinaa, ja sitten
muuttui kaikki painostavan hiljaiseksi.
Hiljaisuuden rikkoi kumminkin kartanolta kuuluva pyörien ratina, ja
ovella seisova herra Hallet kohotti varoittaen kättään. Hetkistä
myöhemmin toi hän ovesta pari vierasta lisää ja johti heidät
vastaanottohuoneen poikki suureen vierashuoneeseen. Mary-'Gusta
voi selvästi nähdä nämä viimeiseksi saapuneet. He olivat molemmat
miehiä, toinen suuri, punakka ja parrakas, ja toinen pieni, hento ja
harmaapäinen. Vieraat liikahtelivat paikoillaan ja jokainen kääntyi
katsomaan tulijoita. Muutamat olivat sen näköisiä, kuin he olisivat
tunteneet tulijat, mutta he eivät kumartaneet, sillä nähtävästi ei
sellainen tuttavallisuus sopinut hautajaisissa.
Herra Hallet liukui tietysti varpaisillaan tuohon pieneen huoneeseen
katsellen ympärilleen. Sitten hän Mary-'Gustan suunnattomaksi
hämmästykseksi otti tuon vieteripohjaisen tuolin toiseen ja
soittotuolin toiseen käteensä, ja hiipi varpaisillaan pois. Hän
sijoitti nuo tuolit pienemmän huoneen oven vieressä olevan tuoliryhmän
takimmaiseen riviin ja viittasi noille molemmille miehille, että he
istuutuisivat niihin.
Mary-'Gusta ei voinut sietää sitä enää. Hän pelkäsi kyllä rouva
Hobbsia, herra Halletia, Baxtereita ja koko tuota tuijottavaa joukkoa,
mutta hän pelkäsi vielä enemmän tulossa olevaa onnettomuutta. Hän
tarttui emännöitsijän hihaan.
»Rouva Hobbs», kuiskasi hän värisevällä äänellä. »Voi rouva Hobbs!»
Rouva Hobbs irroitti hänen sormensa hihasta.
»Sshh!» hän kuiskasi. »Hshh!»
»Mutta — kuunnelkaahan nyt toki, rouva Hobbs.»
»Sshh! Et saa puhua. Ole vaiti, taikka —»
Tuo pieni harmaahapsinen vanhus istuutui vieteripohjaiseen tuoliin.
Suurempi mies epäröi hetkisen, levitti sitten hännystakkinsa helmat ja
istuutui myöskin.
Ja tuolin pohjassa oleva soittovehe rupesi silloin iloisesti ja
reippaasti soittaen ilmoittamaan, että »Campbellit ovat tulossa,
hurraa, hurraa!»
Jolloin kapteeni Shadrach Gould nousi tuosta tuolista nopeasti ja
epäröimättä. Herra Zoeth Hamilton nousi myöskin, kuten monet muutkin
läheisyydessä istuvat. Hälistiin ja kolisteltiin tuoleja samalla
kun kuiskaillen huudahdettiin. Mutta uutinen Campbellien pikaisesta
saapumisesta vain leveni soiton tahdissa. Joku tirskui ja pian
seurasivat muutamat muutkin hänen esimerkkiään toisten suhistessa
varoittavasti: »Hush!»
»Taivas ja maa!» sanoi tuomari Baxterin rouva.
Rouva Hobbs oli sen näköinen, kuin hän olisi halunnut sanoa hyvinkin
paljon.
Kapteeni Shadrachin kalju päälaki punastui tulipunaiseksi, kun hän
katseli avutonna ympärilleen.
Herra Hallet, joka oli tottunut kaikenlaisiin odottamattomiin
tapauksiin hautajaisissa — vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia,
meidän onkin ilmoitettava, ettei hän milloinkaan ennen ollut
joutunut tällaiseen tilanteeseen — riensi niin nopeasti kuin suinkin
onnettomuuspaikalle, ja rouva Hobbs kiiruhti hänen avukseen. Yhdessä
he sitten koettivat kuiskaillen saada vastahakoista säppiä paikoilleen
koneiston yhä vain soittaessa.
Herra Hallet antautui kumminkin lopulta. Hän tarttui tuoliin ja
kiidätti sen ruokasaliin. Kapteeni Shadrach Gould kuivasi kasvonsa
nenäliinallaan ja seisoi, koska hänellä ei ollut tuolia, johon hän
olisi voinut istuutua. Rouva Hobbs, joka oli melkein yhtä punainen
kuin kapteenikin, peräytyi ja pyörtyi sohvalle. Pastori Sharon rykäisi
selvittääkseen kurkkunsa.
Ja yhä vieläkin kuului ruokasalin suljetun oven takaa soittotuolin
kilkatus:
»Campbellit ovat tulossa! Hurraa, hurraa!»
Pieni, rikollinen ja pelästynyt Mary-'Gusta raukka kätki kasvonsa
käsiinsä.