"Niin", vastasi emäntä ja astui sivummalle paremmin vierasta
nähdäkseen, "hän oli siellä kihloissa, mutta panettelijat rikkoivat
välit. Sitten se oli yhden vuoden Kielissä eräässä toimessa... ja
nythän se on kuollut."
Emäntä oli niin puhuen vienyt vieraan yksinkertaiseen pirttiin
ja Klaus Baas ajatuksissaan seurasi häntä. Emäntä meni sitten
matalalle kaapille, jota peitti virkattu liina, ja otti sen päältä
kiiltäväkehyksisen valokuvan sekä näytti Klaus Baasille. Ja pitkä,
komea Klaus Baas, joka ei ollut köyristänyt niskaansa kellekään ja
millekään koko Hampurissa, piteli nyt kuvaa kumarapäin ja arasti ja
lausui soinnuttomalla äänellä: "Niin, hän se on... tunsin hänet
ennen... ja muistan hyvin."
Sillä välin oli isäntä, joka kuului kolisseen navetan perällä, tullut
jälestä pirttiin: hän oli pienikokoinen, teräväsilmäinen, piippunysä
leukapielessä. Isäntä oli puheliaampi ja avomielisempi kuin emäntä ja
sanoi: "Se oli niin alakuloinen ja arka sieltä Hampurista lähdettyään,
ja viimein se tuli vähän omituiseksikin; asui tässä vastapäätä, elätti
henkeään pyykin pesulla ja ompeluksilla. Ja yhtenä talvena jokin
naiskutkale levitti huhua, että hän muka pitäisi miehiä, ja silloin se
lähti kotoaan ja kuleksi monta päivää pitkin kankaita. Me emme tienneet
siitä emmekä toki arvanneetkaan, että hän olisi tullut sekapäiseksi:
luulimme hänen menneen vain Kieliin. Ja mitäs muuta: me mentiin hänen
asuntoonsa ja koottiin kamppeet säilöön ja pantiin sitten talo lukkoon.
Mutta huomispäivänä kertoi naapurin emäntä, joka oli sairas eikä saanut
yöllä unta, nähneensä hänen kulkeneen kuutamossa kotiinsa päin; ja
puolenpäivän seutuvilla hänet löydettiin kankaalta, oli paleltunut. Oli
raukka koettanut varmaankin päästä yöllä kotiinsa! Herra kulta! En mene
eläessäni enää tukkeamaan toisten ihmisten ovia! Olihan se tosin
muutama päivä sitä ennen sanonut, että maailma on niin paha... Se oli
vähän liian heikko ja hento tähän maailmaan."
Klaus Baas sanoi, että sehän oli surullista... moinen loppu hänen pikku
tutulleen. Ja asetti kuvan hiljaa kaapin päälle, ja antoi kättä ja
meni.
Hän tuli takaisin raitille ja silmäili pientä taloa, jossa "pikku
tuttu" oli asunut. Ja sitten hänessä kiehahti hurja raivo! Piruako minä
ravaan täällä nuuskimassa Holsteinin joka loukkoa!! Mitä minulla on
täällä tekemistä?? Tuliapa muka katsomaan, onko konnantyöstä kasvanut
kaunis vilja! Vielä kerran huvittelemaan tuolla poloisella raukalla!
Sehän on järetöntä! Kerrassa mielipuolista! Raivohullua!! No: nythän
sen näit! Sait pääsi pusketuksi läpi! Siitä sen näit!
Sitten hän alkoi tyyntyä. Ja tunsi, että hän tuolta pikku kylästä oli
saanut hartioilleen rikoksen! Ja että hänen täytyy kantaa sitä aina,
keventymättä! Jaha, vain niin kävi siis! Vai kävi siis! Että minä olen
tuhonnut ihmiselämän! Tuon pienen, hennon, kiltin raukan. Surmannut!
Vain pilanpäiten -- mahdottomasta ylpeydestä. Kas, minähän olen vahva,
ja väkevä ja suuri, ja sitä minun toki täytyy näyttää! Olihan minun
toki silloin osoitettava, mikä olin miehiäni! Olihan minun toki
hämmästytettävä tuota vanhaa kääkkää! Ja toissapäivänä minun piti toki
rusikoida kelpo vaimoani! Sillä minä olen suuri ja väkevä ja kaunis! Ja
sekös pitäisi jättää näyttämättä! Mitä muuta varten minä muka sellainen
olisin? Luonnollisesti minun on oltava ylpeä ja korskea kuin sotaorhi!
Kuinka hieno olinkaan Sannaa kohtaan? Joka on paljon jalompi ja parempi
kuin minä. Ja Arthur Escheniä? Ja Heini Petersiä, hänet tavatessani?
Sillä minähän olen luja ja kaunis ja suuri! Mutta Arthur Eschenin ja
Heinin tunnolla ei ole sitä, mitä minun!
Hän oli tullut kylän päähän, kahden tien risteykseen. Lapsiparvi seisoi
lumisohjussa tuvan seinustalla. Klaus Baas kysyi heiltä, mikä tie vei
Neumünsteriin? Suuremmat viittoilivat ja neuvoivat hänelle tietä; mutta
sillaikaa aprikoivat pienemmät keskenänsä: "Mikä herra se tuo on?"
"Mikä lie", vastasi toinen, ja lisäsi, kai hänen pituuttaan ja uljasta
asentoaan ihmetellen: "Kuningas!" Mutta kolmas käytti sanaa, jonka oli
kuullut koulussa, vaikkei sitä ymmärtänyt, ja lausui vanhan vakavasti:
"Se on vaeltaja." Klaus Baas kuuli sen ja hän toisti katkerasti
mielessään: "Niin, vaeltaja!" Ja hän painui yksinään illan hämäriin.
Oikea holsteinilainen maantie: suora kuin nuora ja auhto, ja varsilla
siellä täällä vaivaisia istukaspuita. Lumiräntä suomi kasvoihin. --
Aina minä olen ollut ylpeä ja korskea, hän ajatteli. Oikea Baas-herra
ja Baas-narri! Jo poikasleikissä haaveksin olevani Venäjän keisari! Ja
sepitellessäni junneille valetta Grossneumarktilla! Ja puikkiessani
nuorena klovnina St. Paulissa! Ja Trimbornin konttorissa
päivällislomilla kaapaten tähtiä lakillani! Ja juuri onnen hetkillä se
rehoitti kuin rikkaruoho! Viimeksi toissapäivänä, jolloin teki minut
aivan raivohulluksi! Ylpeydestä! Mutta nyt sain kerrankin nenälleni.
Hyvä vaan, että sen tiedän nyt, hän synkästi ajatteli. Se on
terveydeksi vaan! Ihmisen täytyy olla elämästään selvillä; totuus
edessä kuin päivä! Pois salaamiset ja vekselinlykkäykset! Minä olen
tuhonnut ihmisen! Tappanut! En tiedä, onko Jumalaa ja haudantakaista.
Eikä se tosiasiaa auta. Sillä se on ensiksikin tapahtunut, ja toiseksi:
se on minun asiani, ainoastaan ja yksin minun asiani. Minä en tosin
sitä tarkoittanut, ja monasti sellainen päättyy hyvin. Mutta nyt kävi
näin!
Hän puursi ripeästi märässä lumisohjussa. Tuollainen suora, päätön
holsteinilainen maantie -- vaivaisia, vinoon vääntyneitä puita silmän
kantamiin -- se on kuin tehty juuri moisia itsetutkisteluja varten:
siellä ehtii tyhjentämään maljan pohjasakkaan! Yhä, yhä eteenpäin vei
tie, vei kuin maailman loppuun. Niin paljon ajattelun aikaa ei Klaus
Baas ollut saanut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, siitä, kun saattoi
mielisairasta kälyä Schleswigiin. -- Hyvä vain, hän toisti, että nyt
sen tiedän! Sillä itse onnettomuus oli tapahtunut kauan sitten: minä en
vaan siitä tiennyt. Se juoksi kuitenkin kuin musta, paha varjo
kintereilläni ja vieressäni aina: nyt sain sen kiinni ja tiedän, mikä
se pahahenki oli... Vanhempani olivat kunnon ihmisiä, minä jaloa
talonpoikaisaatelia. Isäni oli kevytluontoinen ja hyvä; äitini kova ja
uskollinen. Niistä tuli sulatettuna hyvä sekoitus. Mutta yksi sillä oli
vika: liika ylpeys. Niinkuin monet saavat perintönä luuvalon ja huonon
kuulon, niin minä ylpeyden. Se on pienuudesta asti nostanut minussa
nokkaansa, kuin kimaltava, kirjava käärme! Minä en ole sitä huomannut,
minä en ole sitä karttanut, vaikka kelpo äitini koetti jo tappaa sitä
hiilipihdeillä lapsena ollessani. Mutta nyt. Jopas tuli koko mato
näkyviin! Jättiläiskäärme, sanovat, kuului syöneen ihmisen ja kuului
aikoneen toissapäivänä nielaista rakkaan vaimoni! Mutta nyt sen niskat
katkeaa! Henki pois vaan, ei auta! Sen kauniin, pöyhkeän madon minä
nitistän nyt tässä -- yksinäisellä Holsteinin maantiellä! Pihti niskaan
vaan! Nyt siitä tuli loppu! Klaus Hinrich Baas! Niin vajonnut! Ja
viidenviidettä vanhana!
Niin pakisi Klaus Baas itsekseen. Iltamyöhällä joutui hän
Neumünsteriin.
Hän meni Rautatiehotelliin katsomaan, oliko siellä mitä ilmoitusta
Hasselta, jota hän kuitenkaan ei pitänyt mahdollisena. Ja hän aikoi
sitten iltajunalla matkustaa Hampuriin, sillä hän kaipasi nyt
kuvaamattomasti Sannaa ja lapsia. Nyt tahdon olla heille oikein hyvä,
hän ajatteli.
Ihmeeksi odottikin hotellissa kirje. Hän avasi uteliaasti sen ja luki
sitä portaita alas astuessaan, luki ja luki -- ja hänen silmänsä
tulivat yhä kummastuneemman näköisiksi: Hassen shanghailainen liike oli
sähköttänyt, ettei saatu asiaa selville lybeckiläisen kanssa; siksi oli
Klaus Baasin itsensä matkustettava sodan ajaksi Thielenin paikalle
Kiinaan; matkalle lähdettävä New-Yorkin kautta helmik. 22 p:nä...
Klaus Baasin päätä huimasi ja hänen ruumiinsa vapisi. "Kymmenen päivän
päästä Kiinaan! Ehkä vuosikausiksi... Ja nyt!!"
Hän astui asemasaliin, lunasti piletin, ja käveli asemasillalla
edestakaisin, ja meni junaan ja tiesi tuskin, mitä teki. Kymmenen
päivän päästä Kiinaan! Nyt!! Nyt kun hän tahtoi ja hänen täytyi tehdä
niin paljon hyvää ja oikeudenmukaista! Kun hän halusi elää
rauhallisemmin ja kauniimmin! Nyt, pois... ehkä ikipäiviksi! Se oli
katkeraa ja kovaa!
Juna kiitää rymyytteli pimeässä yössä, ja lumisade vilisi rapisten
akkunain ohi. Matkustajat nukkuivat tai torkkuivat omissa mietteissään.
Klaus Baas tuijotti kalseasti ulos pimeyteen, ja hänen sielunsa kuohui
perustuksiaan myöten ja hän mietti raskaasti:
Nyt siis... sekin oli vielä kestettävä! Kaikki, kaikki yhtaikaa!
Entiselämän kaikki teot, ja lisäksi tämä ero! Kaikki otettava vastaan!
Eikä lannistuttava eikä paaduttava! Tehtävä lempeästi, rauhallisesti
kaikki, mitä vielä voi! Ja jos on vielä jälellä kymmenen päivää, niin,
vaikka vain pari kolme olisi, niin on käytävä sen aikaa tietä, jonka
oikeaksi tietää. Jos ikuiset vallat sitten olivat päättäneet tai
sallineet, että hänen oli, näinä viime päivinä niin paljon karvasta
koettua ja kun hän nyt kerrankin tahtoi sovittaa kaikki, poistuttava,
ehkäpä kuolemaan, niin hyvä! Hän ei valita. Hän koettaa vielä tällä
lyhyellä ajalla tehdä vakaasti ja varmasti kaiken mitä voi! Kaipa
ikuiset vallat jättäisivät sitten hänet rauhaan, kävi hänelle kuinka
tahansa. Hän tahtoi vastata teoistansa ihmisten ja Jumalan edessä
-- jos Jumalaa oli. Hän ei aikonut antaa itseään musertaa, ei
tämänpäiväisten synkkäin tietojen, ei hänen ja vaimon välisen riidan,
ei Kiinan. Hän ei tahtonut karata kuin kehno renki auraltaan, ei
huikennellen elämästä ja maailmasta: hän aikoi seista urheana ja hyvänä
paikallaan niin kauan kuin sai sen pitää. Se riittää, että seisomme
horjumatta maan kamaralla ja että meillä on hyvä tahto. Ihmiselle ei
voi tulla mitään, kaikkein kauheintakaan, joka nöyryyttäisi hyvän
tahdon. No niin!...
Altonaan tultuaan Klaus Baas vaihtoi pian junaa, ja sydänyön seutuvilla
hän jo naputti makuuhuoneensa akkunaan Blankenesessa Norderstrassen
varrella.
Sanna ilmestyi akkunaan heti ja näki hänet ulkona seisomassa
lumihohtoisessa yössä ja tuli avaamaan yöpuvussaan. Ja hän kietoi
kätensä kylmän, lumisen miehen kaulaan ja sanoi: "Aioin tulla asemalle,
mutta en uskaltanut jättää lapsia. Tiedätkö, että sinun on kymmenen
päivän päästä lähdettävä Kiinaan?"
"Tiedän", vastasi Klaus Baas, ja hyväili häntä ja sanoi: "Ja nyt me
ollaan niin hyviä toisillemme, ettemme ole ikinä sellaista
aavistaneet."
Viimeisistä kokemuksistaan hän ei virkkanut sanaakaan.