XXVI.

Seuraavana päivänä iltapuolella hän ajoi veljensä rattailla, joka oli

tullut mukaan ja istui hänen vieressään ohjaksissa, hiljaisia maanteitä

synnyinkyläänsä kohti. Edellisen illan yksinäinen junamatka ja yön

unettomat hetket olivat vaimentaneet ja herkyttäneet hänen tunteitansa

ja hillinneet hänen suuttumustaan. Pitkäselkäinen, kömpelö ruuna heilui

verkalleen Tavatessaan sivulta toiselle, ja vanhat rattaat kolisivat ja

natisivat, ja pyörät läsähtelivät lumisohjussa. Kostean kylmä

länsituuli puhalteli heitä selkään.

Petter veli kertoi, miten äiti oli käynyt heillä kolme vuotta sitten,

-- melkein kahdeksankymmenen ikäisenä. "Ja kuulepas mokomaa, hän

tarkasteli koko talon -- minä ja Trine ja lapset tassuttelimme jälestä

-- ja pilkisteli joka paikkaan. Ja kun hän sitten viimein menee padolle

-- ja koko pesue yhä perästä -- ja katselee hanhia, jotka tallustelivat

Franzosensandilla, niin tuijaa, että ihme ettei meri paennut hänen

edestään piiloon! Mutta kun minä sitten kyyditsin häntä hevosella

takaisin kaupunkiin, niin hän tokaisee: Sinä olisit voinut edistyä

enemmänkin... niin monina herran vuosina! Ja hän katsoa mököttää vanhan

ruunan selkään. Mitähän se oikein minulta vaatisi? Mielestäni me on

yritetty aika tavalla! Meillä ei ollut tuhatta markkaa naimisiin

mennessämme ja nyt meillä on jo tuossa kuuden tuhannen korvissa,

lammaskarjassa ja hanhissa ja muussa! Ei, veli, tunnustan kyllä, että

hän on ollut meille hyvä äiti, ja menen toki Hampuriin kun hänestä aika

jättää, osoittaakseni hänelle viimeistä kunnioitustani. Mutta monta

kertaa olen jo minä sanonut Trinelle, että en tiedä, hiidestäkö minulle

on lykätty sellainen äiti!"

Klaus Baas sanoi, että hän kyllä tulee sen kanssa toimeen.

"Niin, sinä!" huudahti Petter Baas. "Se on eri asia! Sinä olet oppinut

ja päässyt pitkälle maailmassa! Kalli Dau, joka tässä äskettäin kävi

pienen perintöjutun vuoksi Hampurissa, kertoi kuulleensa, että sinä

muka kohta olisit Hampurin rikkain mies! Minä sanoin, etten minä tiedä,

miten oli asian, ja mitäs se minuun kuuluikaan! Sanoin, ettet sinä

ollut milloinkaan heilutellut rahamassiasi minun nenäni edessä, niin

että olisin nähnyt rahojasi, vaikka onhan tässä ottanut monasti

hyvinkin tiukalle, sanoin, olisin maksanut korkoa ja jonkun vuoden

päästä kaikki takaisin. Nyt en enää apua tarvitse, sanoin, nyt olen

mäelle päässyt."

Kylän laidassa laskeusi Klaus Baas rattailta ja Petter lähti takaisin

matalaan olkikattoiseen majaansa. Ja kauan seisoi Klaus Baas märässä

lumisohjussa, katsellen hänen jälkeensä: Petter-veikko oli

nähtävästikin viime sanojaan lausuessaan kohonnut juhlalliselle

tuulelle, sillä hän katseli kolisevilta rattailtaan mahtavasti

ympärillensä kedoille ja huiskutteli ajatuksissaan huvikseen

piiskaansa. Hänestä tuntui huomattavastikin hyvältä, että hän oli

lopultakin tullut ilmaisseeksi veljelle odottaneensa joskus häneltä

apua! Katsopas vaan! Hän oli vieraampi ja kylmempikin minulle! Jaha...

jaha! Kyllähän se niin on... että hän kaivoi olkipatjasta silloin

viimeiset penninsä!... Niinhän se... mutta hän oli silloin nuori...

eikä suinkaan liikemiehen alku... Klaus Baas puraisi huultaan ja

katsahti vielä loittonevia rattaita. Sitten hän kääntyi ja asteli

miettiväisenä kylään.

Hän silmäili kaikkea, joka taloa, joka puuta ja joka ihmistä,

tunsikohan noista enää mitään, ja mitä sukua he olivat...? Tuossa oli

synnyinkoti melkein muuttumatonna, hietaisen maantien rinnassa! Tuolla,

pienten, himmeäin akkunaruutujen takana, oli hän nukkunut lämpöisinä,

kirkkaina kesäöinä... ja talvella kun myrsky akkunaan puuskahteli. Nyt

nukkuivat siellä toiset lapset! Kas tuolla seisoi pikku poika portilla,

jonka pielessä hän oli ennen seisonut, ja puristi lumipalloa ja

tavoitti heittää hänen pientä koiraansa... vieras ja outo paitaressu,

aivan vieras! Klaus Baas katseli kummastellen pientä tummaista asumusta

ja kääntyi ja läksi. Kirkko oli vielä ennallaan, sen ympärillä nuo

korkeat, lehdettömät, harmaat poppelit, joiden latvat länsituuli oli

sukinut itää kohti. Niiden juuressa kuoppainen hautausmaa, harmahtavan,

valkean lumen kattama kuin ohuen, repaleisen hurstin alla. Ja matala,

punainen aita, jossa oli pyöreistä kivistä koottu kivijalka. Mutta

missä ne, jotka muinoin täällä leikkivät? Velimies oli kertonut: harva

kotopuolessa, toiset muilla mailla, muutamat jo kuolleet, elämän

naakkasilla ollessa ehtineet ensimäisinä vihreän nurmen kätköön. Kaikki

vierasta... vierasta! Toisellaiseksi hän oli tuloaan ajatellut! Nyt

tuntui kuin kotiseutu olisi häneltä kokonaan mennyt! Kuin hänellä ei

olisi täällä enää mitään tekemistä! Kaikki katsoi häntä murjotellen,

tahtomatta puhua, -- tai kuin mykkä, joka ei puhua voi! Nähtävästikään

ei hänellä ollut mitään muuta kuin pesäsensä Blankenesessa! Hänen rakas

kotinsa! Rakas vaimonsa. Itsepäinen ja korskea! Mutta hän itse ei

vähemmän! Ei vähemmän! Paljon enemmän! Hän oli tehnyt työtä paljon ja

häntä oli seurannut onni... siitä tulee noin... niin... hiukan

mahtavaksi ja... paksuksi sisäisesti... Sanna oli kai oikeassa! Hänen

silmänsä oli terävä eikä pettänyt. Hänen oli tultava nyt vähän

ystävällisemmäksi, ymmärtävämmäksi muille ihmisille, ja heidän

luonteelleen... Niin... ja elämä oli muuttuva vihdoin rauhallisemmaksi

ja leppoisammaksi, hiukan verkkaisemmaksi... Hän oli alistuva Sannan

edessä ja tarjoova rauhaa! Olipa hän nyt saavuttanut vihastaan jo

runsaat hedelmätkin!

Hän katseli vielä hyvän aikaa hiljaista kirkkomaata ja kirkkoa ja

rovasti Jensenin rappeutunutta hautakummmelia ja matalaa aitaa -- ilta

jo hämärsi. Sitten hän vaelsi surullisin mielin kylästä maantielle ja

sieltä pienelle pysäkille.

Kun hän noin tunnin ajan päästä tähysti ulos junan akkunasta, niin hän

eroitti pimeän päättyessä tummana hahmona kömpelön kirkontornin ja sen

lähellä kastanjakujan, joka oli kasvanut hyvin korkeaksi. Hän lähti

asemalta ja meni torille, ja katseli surullisin silmin entisiä tuttuja

taloja ja kapeita sivukatuja. Miten täällä on pientä, hän ajatteli,

miten onneton sinä sait olla täällä! Tuossa oli kauppatori ja tuossa

hiljainen kuja, joka vei marskimaalle. Ja tuolla oli sivukadun varrella

sama pieni punainen talo puutarhoineen, jossa hänestä oli kehittynyt

aviohuolissa ja vastuunalaisessa työssä ja hyväin kirjain ääressä mies.

Sinne oli nyt jälleen Martje Ruhland muuttanut lapsineen. Vanhukset

olivat kuolleet ja liike joutunut toisiin käsiin. Mutta hyvinvoipa veli

oli tullut liikkeesen prokuristiksi ja pieneksi osakkaaksi; ja Martje

hoiti veljen taloutta.

Klaus Baas seisoi ja epäröi, menisikö sisään? Mutta se oli painostanut

jo niin kauan hänen sieluaan: hän tahtoi astua kerrankin rehellisesti

heidän eteensä ja lausua ystävällisen sanan ja näyttää ja kertoa

heille, mitä hänestä oli tullut, ja kuinka paljon työtä ja tuskaa siinä

oli ollut.

Veli tuli valaistusta perhehuoneesta häntä vastaan ja antoi reippaasti

hänelle kättä. Martje Ruhland seisoi sievänä ja lempeän hiljaisena kuin

ennenkin tuolinsa vieressä ja pyysi tyttömäisesti ja ystävällisesti

häntä istumaan. Mutta ennenkuin Klaus Baas ehti istua, tuli sisään

kahdeksantoista-vuotias tyttö, äidin ilmeinen kuva, hiukan häntä

pitempi, suuri, puhdas keittiöliina edessä: tervehti häntä vaieten ja

liikutuksetta, puristaen jäykän kohteliaasti ja varovasti hänen

kättänsä. Sangen suurella, pyöreällä sohvapöydällä, jonka ääreen Klaus

Baasia pyydettiin, oli teekeittiön vieressä iso pino sikarilaatikon

kappaleita ja lehtisahoja ja sinertävää kalkkipaperia; ja äidin

ilmeinen kuva istahti häntä vastapäätä ja jatkoi lehtisahaustyötään,

sillaikaa kun äiti kaateli teetä kuppeihin. He huomattavasti

mahtailivat nyt, kun he muka pystyivät muuhunkin kuin pitsiä

nypläämään, jonka tähden Klaus Baas oli aikoinaan ollut niin

vihoissaan: ja he juttelivat hartaasti ruokailuajoista ja teenjuonnista

ja nukkumisesta, koettaen kaikessa ystävyydessä ja kaikin tavoin

osoittaa hänelle olevansa nyt täydellisesti onnellisia, -- sekä miten

heidän onnensa oli saatu, sitten kun Klaus Baas oli poistunut ja

jättänyt heidät rauhaan. Veli oli istahtanut pöydän ääreen, hänen

paikkansa oli merkitty suurella, kannekkaalla olutsarkalla, jonka nuori

neito oli hänelle tuonut.

Klaus Baas, jolle tämä oli odottamaton, haavoittava huomio, kysyi, ei

alentuen ja tuttavallisesti kuin oli aikonut, vaan hyvin kohteliaasti

ja hieman arkaillen minkä mitäkin: vanhempain kuolemasta ja sairaan

sisaren voinnista -- ja miten liike menestyi ja kuinka yleensä

voitiin. Ja sitten hänen oli kertominen vähän Heini Petersistä

ja hänen liikkeestään. Koko ajan hyrrytteli nuori tyttö kasvot

välinpitämättöminä sahalla ja santapaperilla hellittämättä

koristuksiaan: hänen tarkoituksensa oli kai saada isä kaikin mokomin

huomaamaan hänen valmiit ja keskeneräiset tuotteensa, mitkä muuten

olivat verrattain hengettömiä ja merkillisiä. Klaus Baas tunsi pian

itsensä aivan vieraaksi, jopa suorastaan häiritseväksi olennoksi näissä

sievissä, säröttömissä puitteissa, ja hän odotti vain tilaisuutta

päästäkseen pois. Vähän ajan päästä astuikin sisään nuori, laihanlainen

mies, joka esiteltiin Klaus Baasille puutavaraliikkeen konttoristina ja

äidin kuvan sulhasena. Nuorukainen tiesi nähtävästikin, ken vieras oli,

mutta taipui sievästi kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen, joka oli

yhteisessä perheneuvottelussa päätetty, "kuin ei mitään olisi

tapahtunut", kuitenkaan ei sydämestään, vaan kohdellen hiukan

ylemmyydellä Klaus Baasia, kuten velvollisuutensa unohtanutta isää

ainakin. Ja istahti sitten rakkaisensa viereen ja alkoi sahata

hyrryttää ja santapaperilla rapsuttaa ja kuiskuttaa hänen kanssaan.

Kun vieras oli kuunnellut vielä piirin mielipiteitä yleisestä

taloudellisesta asemasta, katsoi hän lähtöajan tulleen. He antoivat

hänelle hyvin soveliaan ystävällisesti kättä ja Martje Ruhland pyysi

häntä vielä hyväntahtoisesti viemään terveisiä kotiin. Ja sisarukset

saattoivat häntä kuistille. "Me istutaan nyt joka ilta tällä tavalla",

sanoi Martje Ruhland hennolla, samealla äänellään, ikäänkuin kehaisten:

jos olisit ollut toisellainen, niin olisi nyt oltu onnellisia. Klaus

Baas nyykäytti päätänsä ja sanoi iloitsevansa, kun oli tavannut Martjen

niin onnellisena, ja meni.

Ulkona lehdettömässä kastanjakujassa hän kääntyi lumisohjussa vielä

katsomaan taakseen valaistuihin akkunoihin ja pudisteli päätänsä. Tuo

oli siis Martje Ruhland! Tuo varma, pieni porvarisrouva! Hän oli tullut

muka lohduttelemaan ja rohkaisemaan! Ah, hyväinen aika! Martjehan oli

melkein varmempi kuin hän itse! Istuu tuolla akkunan takana

tyytyväisenä tyttärineen, joka on hänen henkensä kuva! Totisesti hän

olisi voinut jättää tämän vierailun tekemättä! En sovi hänelle eikä hän

minulle! Mutta minulle sopii se Blankenesen nainen! Jota solvaisin

vasten kasvoja... silmittömästi! Eikö hän saa puolustaa ainoata

veljeänsä? Mitä minä hänen silmilleen syysinkään! Vaan sainpa kerrankin

kuulla, mikä olen miehiäni! Parasta kun menen kohta huomisiltana

takaisin kotiin! En siedä olla riidassa rakkaimpieni kanssa! Ainoan,

mitä minulla on koko maailmassa! Mutta antaa hänen katua pari päivää...

se on hänelle parhaiksi!

Hän meni yöksi pieneen majataloon, jossa ei kukaan häntä tuntenut, ja

matkusti sitten seuraavana aamuna hitaalla paikallisjunalla itään;

lakeus muuttui vähitellen kumpuiseksi ja hedelmälliseksi ja

metsäiseksi. Puolelta päivin jouduttiin ihanille järville, korkeiden

pyökkimetsäin laaksoihin. Ja siellä oli sinisen järven rannalla,

kesäisin auringon autereessa hohtavan, mutta nyt harmaan jään kahliman,

Doris Rotermundin kylä.

Klaus Baas oli kuullut jo vuosia sitten, että hänen miehensä oli

jättänyt kauppa-alan ja hankkinut omilla ja vaimonsa rahoilla täällä

tilan, joka menestyi, jos ei juuri loistavasti, kohtalaisesti. Hän ei

ollut monissa omissa huolissaan silloin ajatellut sen enempää asiaa.

Minkälainenhan Doris Rotermund nyt oli, ja kuinka hän ottaisi hänet

vastaan? Hän tarkasteli otsa rypyssä tummain olkikattojen jonoa ja

tähysteli Doris Rotermundin taloa. No olkoon menneeksi! Hän tahtoi

nähdä, kuinka tuttu jaksoi, sekä näyttää kultasepälle, mitä hänestä oli

tullut.

Kun hän asteli kylään erään puutarhan aitaviertä, niin hän näki järven

rannalla kohvaisella jäällä noin kaksitoista-vuotiaan sievän tytön,

päästämässä luistimia jalkineistansa; ruskeat hiukset olivat

valahtaneet olkapäiltä rinnoille. Hän tunsi tytön kohta vartalon

pontevuudesta ja pään sirosta muodosta ja kysyi: "Kuules, missä isäsi

asuu?"

Tyttö kohotti levollisesti päätänsä ja lykkäsi hiuksensa hitaasti

korvallisen taakse ja viittasi pään nyykäyksellä tuonne raitin päähän,

jonne hänen silmänsä olivat suunnatut. "Tuolla kylän ylälaidassa", hän

sanoi ja painui jälleen askareesensa.

Klaus Baas ajatteli: Yhtä lyhytsukainen kuin äitinsäkin! Ja hän jatkoi:

"Voivatko isä ja äiti hyvin?"

Tyttö nyykäytti ylös katsomatta päätänsä ja vastasi: "Hyvin." Sekä

jatkoi työtään.

"Minä tahtoisin tulla teille", sanoi nyt Klaus Baas, "etkö opastaisi

minua? Et suinkaan sinä enää luistelekaan."

Tyttö nousi ja lähti hänen kanssaan, järjestellen ja väännellen yhä

luistimiaan.

Siellä oli hedelmätarhassa pitkä, vanha, punakattoinen rakennus. Ja

sievä tyttö alkoi Klaus Baasin vieressä hihkua kuin mikä intiaani,

varmaankin ilmoittaakseen pikku sisaruksille tulostansa.

"No", kysyi Klaus Baas eteisessä, "missä nyt muut on?"

Tyttö kuunteli vähän aikaa matalan kotinsa eteisessä ja sanoi

rauhallisesti kuin äiti: "Ne on salissa, äiti leikkii niiden kanssa."

Klaus Baas kuulikin nyt talon perältä kirkkaita lasten huutoja, ja kun

tyttö aukaisi oven, niin hän sai ihailla kotoista, hauskaa näkyä. Doris

Rotermund istui avarassa, kohtalaisen lämpimässä pirtissä, joka oli

varmaankin lasten leikkihuone -- se oli näet niukasti kalustettu ja

yhdessä nurkassa oli jonkinlainen intiaanivigvami. Hänellä oli yllä

sininen villapuku ja hän istui penkillänsä hiukan kumarassa, kädet

helmassa, ja katseli tarkkaavasti ja loistavin silmin lapsiansa, jotka

leikkivät apposen alasti hänen edessään. Hän oli yhdistänyt leikkiin

aika vaaran: oli pistellyt sinne tänne vanhan lankkulattian rakosiin

kesällisiä, kuivia polttiaisen oksia. Ja nyt hän juoksutti lapsia

leikin sääntöjen mukaan polttiaisten välitse ristiin rastiin, ja

kullakin näkyi olevan oikeus houkutella toisia vähän vaaraan, jos

uskalsi omalta nahkaltansa. Se oli tiettävästikin leikki, jota

harjoitettiin innokkaasti kesäaikana hedelmäpuutarhassa, -- mutta nyt

kuihtuneessa muodossa sisällä, surullisen talvihämärän ratoksi.

Isoimmat lapset, noin kymmenvuotias tyttö ja poika, -- ne olivat

varmaankin olleet tuon solkikoristeen malleina, -- juoksivat paraikaa

ristiin rastiin posket hehkuen. Ja pienemmällä oli aika hätä: hän

kohotteli tuskissaan jalkojaan ja oli pillahtamaisillaan itkuun.

Talvipäivän niukka, himmeä hohde valaisi karusti hilpeää, leikkivää

lapsiparvea.

Doris Rotermund tunsi hänet heti ja katsoi häneen totisesti ja sanoi:

"Sepä oli harvinainen vieras?"

Klaus Baas vastasi: "Tahdoin nähdä teitä vielä kerran, vain hetkisen,

ja tietää, kunka voitte." Ja hän kertoi emännän vieressä seisten tuosta

solki-ostoksesta.

Doris Rotermund kuunteli häntä hievahtamatta. Ja sitten hän kutsui

lapsia yksitellen luokseen, ja sanoi heidän nimensä, ja katseli

vaieten, kun Klaus Baas silitteli heidän poskiansa. Nyt kertoi Klaus

Baas vaimostaan ja omista pienokaisistaan. Doris Rotermundille näytti

kaikki olevan melkein tuttua: hän oli kysellyt Klaus Baasista uutisia

joskus Hampurissa käydessään.

Puheltuaan jonkun aikaa Doris Rotermundin kanssa tunsi Klaus Baas

selvästi, että toinen oli hänelle vieras ja kylmä eikä tahtonut olla

kahden hänen kanssaan. Sitten Klaus Baas nousi lähteäkseen, toivoen

kuitenkin saada vaihtaa edes pari sanaa hänen kanssaan kahden kesken.

Doris Rotermund saattoikin häntä eteiseen. "Te olette toisellainen kuin

silloin viimeksi", sanoi Klaus Baas.

Doris Rotermund otti kahden vaiheella hattunsa ja jakun ja kysyi

minnepäin Klaus Baas oli matkalla. Ja lähti sitten saattamaan. "Minä

voin näyttää teille oikotien", hän sanoi.

Ilma oli vielä selvä ja kuulas, mutta lännessä uhkasivat jo räntä- ja

lumipilvet. Doris Rotermund opasti Klaus Baasia lehdettömän, märän

puutarhan läpi raitille ja sieltä kylän halki nummelle, suurissa

mutkissa polvittelevalle tielle. Klaus Baas olisi niin mielellään

halunnut jutella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta toisen jäykkä

asento ja kylmä ilme vaativat häntä vaikenemaan: hän ei tavannut

lähtökohtaa. Kun he sitten olivat nousseet harjun laelle, osoitti Doris

Rotermund kaukaista kylää ja sanoi: "Käykäähän tuota kylää kohti"; ja

karttaakseen muuta puhetta, selitti tarpeettoman seikkaperäisesti: "Sen

nimi oli Vinkkelin kylä ja täältä katsoen se nimi on paikallaan, sillä

kylä on, niinkuin näette, aivan noiden kahden metsävaaran

kulmauksessa." Ja sitten hän ojensi päättävästi Klaus Baasille kätensä.

Klaus Baas ei hänen kättänsä hellittänyt, vaan sanoi kasvot synkeinä:

"Kun minulla oli puoli vuotta sitten tuo solki kädessä, niin tunsin

sanomattoman sisäisen käskyn, että minun oli tultava vielä kerran

näkemään sinua. Ajattelin: sinä saat vielä iloita rauhallisuudesta ja

vakavuudesta ja luonnollisuudesta, joka häntä ympäröi; se virkistää

sinua. Nyt olen tässä ja näen sinut jälleen. Ja sinä olet minulle

vieras."

Doris Rotermund katseli häntä, ei niinkuin ennen, käydessään hänen

rinnallaan nuoruuden kukoistuksessa, vaan taiteilijan tavalla, joka

turhaan etsii sielunsa ilahuttajia, kauneuden piirteitä, -- ja vastasi:

"Silmissä ja otsalla ja suun ympärillä on veto, jota ei pitäisi olla."

"Oh", huudahti Klaus Baas kiivaasti, "minä olen saanut ajatella ja

tehdä työtä ankarasti, Doris Rotermund! Tie oli jyrkkä ja pysty.

Ajattele, minkälaisesta kodista ja koulusta ja ympäristöstä olen

kohonnut!"

"Joskin täytyy kohota mäkiä", vastasi Doris Rotermund hiljaa, "niin ei

saa kuitenkaan rumentaa ja repiä vaatteitaan... Me naureskelimme

silloin synnille -- jos vielä ehkä muistatte --: tämä on nyt minusta

synti! Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän paljon ulkonaisissa voittaisi,

vaikka koko maailman, kun hänen sielunsa tulee rumaksi, tarkoitan:

ahtaaksi, kovaksi, rauhattomaksi."

Klaus Baasin tunteet kylmenivät. "No niin", hän sanoi, "näin siis jätät

minut?" ja ojensi hänelle jälleen kätensä.

Doris Rotermundin silmiin tulivat kyyneleet. "Minä muistan nuoren

miehen, joka oli katkonut kahleensa", hän sanoi, "ja oli kolmenkymmenen

ikäisenä etsimässä onneansa, jolloin minä voin häntä auttaa. Nyt palaa

luokseni hampurilainen kauppias, joka tietää, miten rahaa tehdään."

Doris Rotermund kohautti olkapäitään kuin sanoakseen: ja mitäs kummaa

se! Ja lisäsi: "Tomuisena ja silmät tylyinä!... Eikä teillä ole niin

moneen vuoteen ollut aikaa yhtään tiedustella minua."

Klaus Baas pudisti hänen kättänsä ja lausui synkällä uhmalla: "No hyvä.

Minun ei olisi pitänyt luoksesi tulla."

Doris Rotermund nyykäytti vaieten, vedet silmissä päätään, antoi Klaus

Baasin käden luisua kädestänsä ja poistui.

Klaus Baas meni hiljalleen notkoa ja kylää kohti, jonka Doris Rotermund

oli hänelle neuvonut. Kylän nimestä hänen mieleensä oli johtunut, että

sieltähän se arka, tumma tyttö oli kotoisin, jonka hän oli silloin

Mühlenstrassen varrella nappiotsana ja kirjanpitäjänä kavaltanut,

vernissatehtailijan liikkeessä ollessaan. Teko oli jättänyt hänelle

synkän muiston -- ja hän ajatteli tyttöä aina, kun kulki Mühlenstrassen

kautta tai kun hän näki jonkunmoisen samannäköisen naisen. Muuten

tuntui hänen elämänsä, kaikista syrjähypyistä ja monista turhista

kuohahduksista huolimatta, kunnialliselta, oikeutetulta ja hän itse

onnensa ansainneelta: mutta tämä tapaus siinä oli pahaa! Se oli

johtunut ikäänkuin mistä hänelle aivan vieraasta luonnosta, ja

kuitenkin se oli merkitty juuri hänen elonsa kirjoihin! Nyt oli

ajateltava sitäkin. Juuri nyt, kun hän oli muutenkin saanut kokea niin

paljon epäystävällisyyttä! Tuo hiljainen kylä oli hänen kotipaikkansa.

Hän tahtoi tiedustella häntäkin! Ehkäpä kohtaisi taas uusi

epäystävyyden kolaus! Miksipä ei?! Yhä lisää vain! Mutta ehkäpä kävisi

vielä hyvinkin, ehkä niin hyvin, että hän voisi vaikka nauraa! Pieni

ilon nauru ei tosiaan haittaisi!

Hän tuli kylään ja kulki pitkin raittia ja kysyi vastaan tulevalta

koulukkaalta tytön kotitaloa, mainiten sukunimen. Pienokainen osoitti

erästä taloa vähän matkan päässä, jonka navetan ovi oli auki: joku

nainen liikuskeli hämärässä välisessä sanko kädessä. Klaus Baas näki,

että se sievä pieni tuttu se ei ollut, mutta kun hänen teki välttämättä

mieli kuulla hänestä, niin hän meni ovelle ja kysyi, oliko emäntä erään

neidin sukua, joka noin kakskymmentä vuotta sitten asui Hampurissa,

Mühlenstrassen varrella?

Nainen pyyhki nyt märkiä, leseisiä käsiänsä ja vastasi hiukan

jännityksessä ja epäluuloisesti: "Kyllä, se oli minun sisareni."