Matkan kotiseudulle hän lykkäsi kuitenkin tuonnemmaksi. Lokakuu kului
tavallisissa toimissa ja tavattomassa jännityksessä, kun odotettiin
sotaa. Joulukuussa matkusti Klaus Baas Berliniin ja Saksiin ja
tiedusteli eräiltä tehtailta jo valmiiksi villaisia peitteitä,
univormuverkaa ja telttakankaita, ja vahvisti tehtaiden kanssa jo
molemmin puolin sitovat hankintasopimukset, jotka astuisivat kuitenkin
voimaan vasta kun hän lähettäisi ilmoituksen; sitten hän hankki
vastaavassa määrin myös luottoa. Hän toimi pontevasti ja pää selvänä ja
suurella kokemuksella ja nauttien rohkeasta yrityksestä. Ja odotti
sitten kirjettä ystävältänsä Shanghaista.
Ja kun hän eräänä päivänä tuli konttoriin, niin siellä olikin jo kirje,
jossa tuttu kirjoitti, että sota, eräältä ystävältä Japanista saadun
tiedon mukaan, oli ihan varmasti pian syttyvä. Ilmoittaja toivoi kohta
voivansa lähettää sähkösanoman, jonka tultua Hampurin konttorin oli
lopullisesti vahvistettava jo valmistetut sopimukset tehtaitten kanssa.
Muuten piti tilausten ehdottomasti joutua lähetyskuntoon kahdeksan
viikon sisällä.
Kun Klaus Baas samana päivänä iltapuolella oli juuri lähtemässä
konttorista, niin tulikin jo sähkösanoma. Tuttu ilmoitti siinä
uskovansa, että lähetykset voidaan myydä sangen hyvällä voitolla, mutta
tavaran täytyy joutua ehdottomasti ajoissa perille. Klaus Baas meni nyt
heti tehtaitten agentin puheille ja tapasi hänet vielä konttorissa ja
kirjoitti sopimusten alle. Ja laski, riittäisiköhän luotto pankissa.
Ja seuraavina viikkoina hän oli kovassa jännityksessä ja jopa hätäinen
ja hermostunutkin. Hänen ruumiinsa, joka oli ennen ollut rautainen,
ilmaisi nyt kuitenkin, ettei hän ollut koskaan käynyt kelpo lomalla ja
nauttinut rauhaa; ja nyt hän sai maksaa sen, ettei ollut äsken uskonut
levon tarvetta, jota oli itsessään niin tuntuvasti ja selvästi
huomannut. Hänellä oli aina valmiina palton pikku taskussa groschenin
raha ostaakseen lisälehden, ja hänelle tuli nyt oikein huonon
keinottelijan merkillinen taikausko: yritys menisi muka penkin alle,
jos juuri se varattu groscheni sattuisi katoamaan! Jouluaattoiltana
pyörivät hänen ajatuksensa niin tässä yrityksessä, että hän tuskin
huomasi iloitsevia lapsia ja niiden kanssa leikkivää Sannaa: Intiaankin
oli toimitettava uusia lähetyksiä ja tehtävä sopimuksia. Työkyky ja
luotto oli jännitetty äärimmilleen. Klaus Baas ei mennyt saliin, vaan
käveli edestakaisin pienessä huoneessaan ja sanoi ovelta Sannalle: "Jos
tämä yritys onnistuu, niin en koskaan enää tee työtä niin rajusti.
Sitten tahdon ajatella enemmän teitä ja käyttää aikaa iloksenne. Ja te
saatte puolison ja isän, jota parempaa ette ole kuvitella voineet!"
Sanna katseli häntä vaieten, ja kohautti olkapäitään ja painui taas
salin lattialle leikkimään lasten kanssa.
Kun Klaus Baas sitten eräänä iltana helmikuun alkupuolella tuli kotiin,
kertoi Sanna hänelle kälyn käyneen heillä, oli jutellut minkä mitäkin
uutisia, -- ne Sanna nyt toisti miehelleen, -- ja oli valitellut, että
hänen miehensä nukkuu nykyään vähän eikä saa oikein unta, joten käly
oli pelännyt, että liekö Arthur sairas. Klaus Baas ei kuunnellut näissä
omissa huolissaan paljon Sannan puheita; ajattelihan vain: kuinka
ihmeellä voi mies sairastua tai edes tuntea ruumista olevankaan, nyt,
kun minä olen näin huolissani ja jännityksessä! Ja hän vastasi
välinpitämättömästi: "Eipä hänelle pari unetonta hetkeä pahaa tee,
Sanna! Hän on nukkunut koko elämänsä."
Sanna ei voinut nytkään sietää moista hyökkäystä veljensä kimppuun: se
oli heidän ainainen keskinäisen riitansa syy. Ja vaimo vastasi melkein
karsaasti: "Sinä oletkin toisellainen kuin hän; sinua ei surut estä
nukkumasta!"
"Katsos, minulla on hyvä omatunto!" kerskahti Klaus Baas.
Sitten hän taas asteli edestakaisin ja aprikoi, mitä olisi tehtävä, jos
sota ei syttyisikään taikka ei syttyisi vielä? Oliko hänen ryhdyttävä
shanghailaisen ystävänsä kanssa yksissä tuumin uhkayritykseen ja
lähetettävä tavarat kuitenkin?
Jonkun hetken päästä Sanna sanoi: "On se vähän vastenmielistä tuo sinun
sodan toivosi. Se on hirvittävää: sota! Siitä sitä nyt hyötyä meille
ongitaan!"
Klaus Baas katsoi häneen kylmästi ja oudoksuen ja ajatteli
nähtävästikin: oletko sinä liikemiehen tytär -- ja lapsettelet noin!
Mutta samalla alkoi Sanna taas siitä veljestänsä. "Lissy sanoo, että
Arthur näkee pahoja unia. Se kuuluu olevan ihan arveluttavaa."
"Anna nähdä vaan!" vastasi Klaus Baas. "Unelmoiminen virkistää! Kysymys
on vain teltoista ja verasta, joita paraikaa pakataan Lausitzissa ja
Berlinissä meidän laskuumme. Juuri tällä hetkellä, Sanna! Ehkäpä hän
uneksii tinasta, jonka hän viime vuonna kehnolla keinottelulla
hukkasi."
Sanna suuttui, varsinkin miehensä pöyhkeästä äänestä ja varmuudesta --
vaikka hän juuri sitä niin suuresti rakasti -- ja sanoi: "Sinä unohdat
aina, että hän on kasvanut niin toisissa oloissa."
"Sitä en unohda", vastasi Klaus Baas. "Olethan sinäkin kasvanut niissä
oloissa kuin hän, ja olet kuitenkin sellainen kuin minä, etkä ammu
pilviin! Sinä olet sellainen: miksei sitten veljesi? En voi sietää
ihmisiä, jotka lellottelevat mukavuudessa ja kauneudessa kaiken ikänsä!
En ainakaan silloin kun heillä ei ole siihen varaa! Älä sinä, Sanna
Eschen, puolusta veljeäsi!"
Hän unohti siinä väitellessään aivan ajatuksen, joka juuri oli hänen
päähänsä iskenyt, tuon vanhan huolen: hän ei saa unta? Hän näkee pahoja
unia? Kunhan ei vaan taas olisi huijannut? Mahdotonta! Nyt juuri, kun
luotto on kireimmilleen jännitetty!
Ja hän aprikoi edelleen tuota yhtä pulmaa, mitä oli tehtävä, jollei
sota puhkeisi tulevan viikon kuluessa?
Kun Klaus Baas seuraavana aamuna astui liikemiesten joukossa Dammthorin
aseman pylväskäytävästä, niin hänen korviinsa kajahti yhtäkkiä
Neuenwallin kulmalta kaukaa lehtipoikain huutoja; ja juuri kun hänen
kaikki ajatuksensa tempaisi pyörteesensä tieto: sota syttynyt! hän näki
lankomiehen tulevan vastaan uudelta Jungfernstiegiltä päin, ja hän iski
häneen tutkivan katseensa. Samassa juoksivat sanomalehtipojat jo
sähkösanomat käsivarrella Grossen Bleicheniltä ja katosivat
ihmistungokseen; ja melkein kohta hän jo kuuli ensimäisen sotauutisen.
Silloin hän kääntyi lankonsa puoleen, rientäessään kiireesti konttoriin
ja työn kimppuun, ja sanoi silmät loistaen: "Se kävi kuin naulan
päähän! Onni miestä potkii!"
Mutta silloin ponnisti Arthur Eschen lähemmäksi ja sanoi kasvot
tulipunaisina: "Puhun heti... paikalla... sinun täytyy nyt hankkia
200,000 markkaa... minä..."
Se oli kuin nuijan isku! Katu ja talot ja ihmiset kohosivat ja
aaltosivat Klaus Baasin silmissä! Hän loi silmänsä maahan, ja laahusti
raskain askelin eteenpäin, ja raivosta pakahtumaisillaan hän puhalsi:
"Mene pois... tai lyön sinua... vasten kasvoja!"
Arthur Eschen väistyi arasti, mutta tuli jälestä.
Konttorissa meni Klaus Baas akkunan luo ja seisoi siinä ja koetti
hillitä raivoaan ja kerätä ajatuksiansa. "Pähkähullu! Veltto, tuhma,
narri! Kelpo omaisuutensa käsistään! Mitä se minuun kuuluu! Mistä nyt
heti nuo 200,000! Minun täytyy saada apua! Myydäkö hyvät välikirjat
halvalla voitolla... Se on hävytöntä... Kirottua!" Hän löi raivoissaan
akkunan ristikkoon ja hänen hampaansa kirahtivat... "Siis mene, hanki
ostaja! Ei muu auta... Ja kuka?"
Silloin leimahti hänen sielussaan yhtäkkiä: Nyt Hassen luo! Nyt
tarjoutumaan! Juuri nyt! Hätä ei lue lakia! Kuka tietää, miksi hyväksi
tämä oli! Hasselle! Ehkäpä heidän täytyy nyt lähettää joku Kiinaan ja
silloin tarvitaan sitä enemmän minua! Tyyneyttä vain! Pää selvänä!...
Minun täytyy kertoa suoraan, mitä on tapahtunut... aivan suoraan! Ja
että olin aikonut tulla sinne tarjoutumaan, kun olisin saanut yrityksen
onnistumaan... että nyt minun täytyy tulla!... Aivan niin, se on
tehtävä!... Koetetaanpa, eikö onnettomuus muutu onneksi!
Hän soitti Sannalle ja käski hänen tulemaan kaupunkiin ja otti
kontrahdin kaapista ja lähti Glockengiesserwallille.
Se oli uusi, suuri liikerakennus... leveät marmoriportaat... korkeat
ikkunat... hissit liukuivat hiljaa ylös ja alas... tummat ovet ja
niissä kiiltävät nimihelat. Eräs konttoristi, joka tunsi hänet
ulkonäöltä, laski hänet aitauksen sisäpuolelle ja pyysi odottamaan
silmänräpäyksen, sekä toi tuolin. Hän odotti vähän aikaa nuorten
miesten kiivaasti ympärillä työskennellessä: kynät rätisivät ja
telefooni kilisi kilisemistään; vähän väliä nousi joku ylös ja haki
jotain papereita ja toi. Lähettejä tuli ja meni. Päällikön huoneesta,
jonka ovi oli raollaan, kuului hillittyä keskustelua. Sodan puhkeaminen
oli pannut koko tämänkin konttorin kiivaasen toimeen.
Sitten astui entinen vieras ulos. Herra Hasse saattoi häntä ovelle --
ja kun näki Klaus Baasin, tervehti häntä hiukan kummastuneen näköisenä,
ja sanoi vieraalle hyvästit ja kutsui Klaus Baasin sisään. Klaus Baas
kertoi nyt lyhyesti, mikä kova onni hänelle oli juuri sattunut ja
sanoi, että hänen oli mahdoton suoriutua eräästä solmitusta
sopimuksesta ilman muiden apua. Eikö herra Hasse olisi taipuisa sitä
ostamaan? Ja Klaus Baas veti paperit taskusta ja levitti ne hänen
eteensä pöydälle.
Hasse lausui nyt jonkun huomautuksen Arthur Eschenistä ja kumartui
sopimusta tarkastamaan ja sanoi heti ensi silmäyksellä: "Mekin näimme
tämän päivän tulevan ja onnistuimmepa arvaamaan koko tarkoin ratkaisun
päivänkin." Klaus Baas nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja Hasse luki
sopimusta ja lausui siinä jonkun sanan. Ja sitten hän laski paperin
kädestään ja sanoi olevansa periaatteessa kyllä valmis lunastamaan
kontrahdin; mutta Klaus Baas antakoon hänen pakista vähän osakkaansa
kanssa. Voisiko hän puhua myös Arthur Eschenin menettelystä?
Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja suoristihe hiukan ja sanoi kohteliaasti
ja ryhdikkäästi: "Tahtoisin samalla tehdä teille erään ehdotuksen,
herra Hasse, jonka voitte hyväksyä tai hylätä, kuinka parhaaksi näette.
Minulla oli aikomus erota jo viime vuonna Eschenin liikkeestä ja nyt
tämä tapahtuma vahvisti sen päätökseni. Minä liityin siihen neljätoista
vuotta sitten neljälläkymmenellä tuhannella ja nyt on minulla yli
kaksisataa tuhatta, paitsi osuutta, jota voin tästä välikirjasta
odottaa. Te ja teidän osakkaanne tunnette minun toimintani ja
nimeni. Samalla kun otaksun, että te osaatte antaa arvon meidän
kauppasuhteillemme Shanghaissa ja ettette voi tulla kauan toimeen ilman
kolmatta toimimiestä, niin ehdotan, että ottaisitte tämän välikirjan
osakkaaksi meidät itsemme ynnä pienen omaisuutemme jossakin muodossa."
Hasse kuunteli ja katseli koko ajan häntä suoraan silmiin. Sitten hän
nyökkäsi päätänsä ja vastasi: "Puhun siitäkin osakkaani kanssa."
Klaus Baas jäi odottamaan, ja hänen elämänsä vaiheet vilisivät hänen
sielussaan kuin maat, jotka myrskytuulen ajama lintu näkee allaan
tulevan ja katoavan. Pois ajatukset! Ja kiukku Arthur Escheniä kohtaan
kuohahti taas. Jos nyt täältä tulee kieltävä vastaus: Arthur Eschen oli
pakottanut hänet tähän asemaan! Pois ajatukset! Sanna... miltähän Sanna
näyttää, kun ilmestyn hänen eteensä konttoriin ja sanon: Nyt olen
Hassen liikkeen osakas. Ja miten, kun kohtaan hänet... ja hänet... ja
hänet! Pois ne ajatukset! Ja hän katsoi tiukasti ovea.
Sitten tulivat herrat odotushuoneesen, ja toinen osakas, Thielen
nimeltä, vielä nuorehko mies, tervehti Klaus Baasia. Hasse sanoi
sitten, että he suostuivat periaatteessa hänen ehdotukseensa, mutta
eivät voineet loukata kolmatta osakasta, joka oli parantumattoman
sairaana, mutta muuten innokas liikemies ja hyvä työntekijä,
myöntämällä Klaus Baasille vielä täyttä osuutta; he ehdottivat siis
aluksi väliaikaista sopimusta, jonka pian lakattua hän pääsisi
varsinaiseksi osakkaaksi. Ja toivoivat, että hän noin kahden viikon
kuluessa saisi asiansa selville Arthur Eschenin kanssa, -- luvaten
mielellään auttaa sovitteluissa -- ja että hän sitten siirtyisi heidän
palvelukseensa. Silloin oli nimittäin herra Thielenin matkustettava
Kiinaan ja ryhdyttävä siellä toimiin. Ja sitten sovittiin, että Klaus
Baas tulee tunnin päästä takaisin. Ja hän lähti.
Kun ovi hänen takanaan sulkeutui, niin hyrskähti valtava ylpeys ja
riemu kaiken tuskan ja vihan jälkeen! Mitähän Sanna nyt sanoo! Sanna!
Entä lapset! Mitä sanoisivat lapset kerran tästä päivästä, sitten kun
tulevat suuriksi! Ja hänen ijäkäs äitinsä! Tätä kannatti jo hänelle
mainita! Ja Sannan äiti! Nyt hän oli päässyt asemaan, jossa kelpasi!
Oliko hän todella syntynyt Heisterbergissä olkikaton alla ja siellä
juossut kansakoulun portaita? Hänen hengityksensä kävi raskaaksi
hyrskyvästä riemusta, hänen silmänsä loimusivat.
Sellaisin tuntein hän astui konttoriin, silmissä sama loimu. Arthur
Eschen istui pöytänsä ääressä ja Sanna seisoi vieressä, kalpeana,
katsellen Klaus Baasia silmät suurina, ikäänkuin varoittaakseen: kuule,
älä sinä ole niin kova minun veljelleni! Mutta silloin levittikin Klaus
Baasin viha ja julma iva jo rajattoman ylpeyden kiihoittamana siipensä.
Sanna tuon puolella! Ja hän lausui ylpeästi ja silmät kylmästi
tuikahtaen: "Minä tarjosin Hasselle kontrahdin... meillähän ei ole
rahaa... Kai siihen suostut?"
Arthur Eschen nyökkäsi päätänsä.
Sitten Klaus Baas meni pöytänsä ääreen ja jatkoi aivan kylmästi ja
sydämettömästi: "Minä eroan Eschenin liikkeestä, Sanna. En voi olla
veljesi kanssa saman katon alla."
Arthur Eschen hätkähti ja lyyhähti kumaraan. Mutta Sannapa kimmahti:
"Veljeni ei ole tehnyt mitään kunniatonta! Se oli hänen omaa rahaansa!
Sinulla ei ole vähintäkään oikeutta häntä vielä halveksia hänen
onnettomuudessaan."
"Ei", vastasi Klaus Baas, "mitään kunniatonta hän ei ole tehnyt, --
jollei kunniatonta ole se, että hän on neljätoista vuotta veltolla
työllä tuhlannut tulot, jotka minä olen työlläni hankkinut -- hän on
ollut vain tuhma! Niin tuhma, että tekisi mieleni mäiskätä hänen kunnon
vaarinsa kuva, joka riippuu tuossa hänen pöytänsä päällä, hänen
päähänsä... siinä olisi hänelle kaulusta Jungfernstiegillä
teikaroidessaan!"
Arthur Eschen nousi kalman kalpeana ylös, mutta hillitsi itsensä ja
sanoi lohduttomana: "Minä menen. Minä lienen veltto ja myös heikko;
mutta kunniaton en ole!" Ja Sanna, jota oli murhaavasti solvattu, sanoi
silmät vihasta säkenöiden: "Kuule, sinä!? Minä näin heti silmistäsi,
kun tulit sisään, että sinä... sinä olet ylpeydestä hullu! Sinä... sinä
voit vaikka mitä! Sinä et ole vailla mitään! Sinä olet kaikki kaikessa!
Sinä olet taas saanut, mitä halusit! Minä tunnen sinun silmäsi! Älä
sinä pilkkaa minun onnetonta veljeäni, kuule! Odota sinä, mitä kerran
omista tapsistasi tulee! Sinä... sinä... minä en voi rakastaa enää
sinua!"
Klaus Baas kalpeni kalpenemistaan. Hänestä tuntui tällä hetkellä:
heistä tulee auttamaton ero! Todellisuuden tajunta meni aivan sekaisin:
"Mene vaan veljesi kanssa!" hän sanoi kylmästi. "Jää vaan hänen
elätettäväkseen!"
Ja hän lähti konttorista ja laskeusi raskain jaloin portaita, ja oli
aivan kylmän tyrmistynyt tunteesta: nyt tuli auttamaton ero! Tämä
yhtäkkinen kauhea sanasota! Miten se oli kuohahtanut niin yhtäkkiä! Hän
seisattui, selvitääkseen edes yhden ainoan ajatuksen, ja kuuli yläoven
kolahtavan, ja meni vaan alas, ja rauhoittui toki sen verran, että
saattoi kuulla povestaan äänen: siitä täytyy tulla vielä sopu! Mutta
sitä hän ei tahtonut tunnustaa, ja hän tuijotti jäykästi eteensä ja
ajatteli: se oli kaiken loppu! Mitä se sanoi? Hän ei voi rakastaa minua
enää?! Mutta jos hän juoksee jälestäni? En tahdo! Tuollainen ei ole
minun vaimoni! Hän on aina ollut sydämeltään minua vastaan! Aina
omaistensa puolella! Hän ei ole minua rakastanut milloinkaan!
Ja hän joutui kadulle ja lähti Jungfernstiegille. Raikas, kylmä
länsituuli puhalteli. Hän hengitti syvään ja verkkaan, ja hänen päänsä
selvisi jo hiukan, ja hän jatkoi ajatustansa: Miten se tuli niin
yhtäkkiä? Olenko minä hullu? Juuri kun olin niin onnellinen? Kun yritys
Hassella kävi hyvin! Miksi piti minun raadella vielä hänen veljeänsä?
Se on hullua! Mutta Sanna on väärässä... aivan väärässä! Mitä hän
sanoi... että minä olen ylpeydestä hullu? Sen hän saa sievästi maksaa!
Minä... hän ei saa minua halveksia! Minä en tahdo häntä nähdä... en
moneen päivään! Annoin hänen kurottaa jo liian korkealle; nyt hänen
täytyy masentua!
Ja hän tekeytyi tyyneksi, ja meni niinkuin sovittu
Glockengiesserwallille Hassen luo. Siellä keskusteltiin monta tuntia
kontrahdista ja Klaus Baasin väliaikaisesta ja tulevasta asemasta ja
nuoren lybeckiläisen palvelukseen ottamisesta, ja sovittiin kaikesta.
Mutta koko ajan säkenöi Klaus Baasin päässä sekava ajatus, kuin pääsky
silmien editse suhahtaen: Minä ja Sanna epäsovussa! Mitä nyt teen tällä
onnella? Mitä nyt tulee!
Ja sitten saatiin toistaiseksi asioista sovituksi ja Klaus Baas nousi
ylös. Hasse huomasi, että hän oli kiihdyksissä ja arveli: "Teillä on
liian hermostuttava päivä takananne."
Klaus Baas vastasi synkästi: "Oli äsken tiukka sananvaihto lankomieheni
kanssa, kuten arvaatte. Vaimoni tuli siihen; se on hänestäkin vaikeaa."
Ja sitten hän lisäsi iloisemmin, hyvillään kun nyt muisti ensimäisen
keinon hänen ja Sannan keskiseen pulmaan: "Ikävä, että minun täytyy
moisella hetkellä esittää teille tällaista! Minun on huomenna
matkustettava, yksityisasioissa, joita en voi lykätä, kahdeksi päiväksi
kotipuoleen. Torstai-aamuna olen jälleen paikalla... Olkaa hyvä ja
lähettäkää sähkösanoma, jos jotain sattuu, Neumünsteriin
Rautatiehotelliin."
Ja hän lähti.
Konttorissa ei hänen käydessään ollut ketään. Hän työskenteli siellä
vielä tuntikausia prokuristin kanssa, jonka huoleksi jätti eräitä
tehtäviä, mitkä koskivat hänen eroamistansa H.C. Eschenin liikkeestä.
Ja kun prokuristi sitten meni pois, niin hän kulki tunnin ajan
katkeralla päällä huoneesta toiseen ja ajatteli Sannaa ja hänen
veljeänsä, aivan pakahtumaisillaan raivosta ja ylpeydestä: että hän
merkitsi kymmenen kertaa enemmän kuin koko Eschenien joukko! Että Sanna
ei ollut kunnioittanut häntä milloinkaan, oli vain suullaan julistanut
hänelle rakkautta ja arvonantoa! Hyvä, että hän kerrankin saisi vähän
nöyrtyä! Aivan oikein: hän matkustaa muutamaksi päiväksi kotipuoleen,
kesken vimmattua työn kiirettä. Hänellä ei ollut maailmassa mitään
muuta kuin kotipuolensa ja sikäläiset vanhat suhteet.
Ja hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti Sannalle lyhyen kylmän
kirjeen, ilmoittaen, että hänen oli matkustettava Heisterbergiin ja
että hän on torstaina aamupäivällä jälleen konttorissa.
Sitten hän otti matkalaukkunsa ja lähti yöjunalla pohjoiseen.