Klaus Baas keikahutti olkapäitään sateenvarjonsa alla. "Sanoit, ettei
edes runoniekka hänestä välittänyt. Kuinka voit vaatia, että jokin
senaattori sitten hänestä välittäisi."
Heini Peters rupesi murheissaan kyykkysilleen pienen nikamakasan
ääreen, jota sade huuhtoi, ja löysi lyhyen, kohtalaisen valkean
nikaman, oikean käden sormiluun, ja pyyhki sen märässä ruohossa ja
pisti liivintaskuunsa. Ja sitten hän sanoi sortuneella äänellä: "Minä
lasken hänet itse arkkuun. Siirtykää vähän pois, Meyer! Minä tahdon sen
tehdä itse, aivan yksin."
Ukko nousi nyt arkun kannelta ja siirtyi rappeutuneen kopin ovelle,
vanhalle arkunaluspukille, ja kallisti taas kulauksen putelista ja
katsoi rauhallisena toimitusta. Ja Klaus Baas suojeli sateenvarjolla
luunkerääjää sateelta.
Kun sitten joka muru oli kirstuun pantu, niin Heini Peters ja ukko
kantoivat kirstun portille, missä jo ruumisvaunut odottivat. Kirstu
nostettiin lavalle ja Heini Peters kapusi itse jälestä kirstun viereen
vaunukatoksen alle, suojaan sateelta. "Vieläkin on yksi meidän
runoilijamme nuori sukulainen elossa", hän jatkoi, "aivan hänen
vertansa. Hän on matruusi ja toistaiseksi hieman karkea ja raaka, mutta
minä käyn usein hänen puheillansa ja uskon saavani vielä hänet
parantumaan... Tämä neito saa Ohlsdorfissa hurmaavan paikan, ja myös
hautapatsaan kun aika ehtii, Klaus! Ensi pyhänä minä menen sinne
ystävättäreni kanssa, hän on suloinen neitonen, Klaus!"
Ja samassa Heini Peters tuli ajatelleeksi kummallista istuinpaikkaansa
ja haihattelevia ajatuksiaan, ja hän alkoi nauraa hikertää: "Minä olin
kuvitellut tätä juhlaa hieman toisellaiseksi, Klaus! Senaattoreja,
vaunuja, lakeijoja!"... Ja hän nauraa hihitteli merkillisesti.
Klaus Baas pudisti paheksuen päätänsä: "Kummallinen pylväspyhimys olet,
Heini Peters! Kuinka voi ihminen toisten tähden, -- ja kuolleitten,
olemattomien, -- unohtaa itsensä, oman elämänsä? Lyönpä vetoa, että
olet vielä itse maksanut näiden komistusten kustannukset! Sinusta ei
tule mitään, Heini!"
Tästä äkillisestä, hiukan epähienosta hyökkäyksestä Heini Peters
punastui hyökkääjän puolesta! Ja hän sanoi arasti, hämillänsä: "Niin...
kyllä minä olen koko ikäni vähän liiaksi fantiseerannut, Klaus, ja olen
pettynyt usein, mutta minä olen ollut kuitenkin niin onnellinen ja
tuottanut monelle ihmiselle iloa, ja näyttänyt monelle, mikä on
maailmassa suurta ja hyvää." Ja sitten hän sanoi jo itsetietoisemmin:
"Eikä raamatussa kielletä missään kohti fantiseeraamasta, Klaus, siellä
sanotaan vain, ettei pidä tehdä niin paljon laskelmia. 'Silloin vei
perkele hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman
valtakunnat ja niiden kunnian'."
"Oh, miesparka!" sanoi Klaus Baas, ymmärtämättä häntä ollenkaan,
"nythän sitä tulee taas kuin paistetusta lampaan päästä! Suoriupa jo
matkalle!"
Heini Peters aikoi selittää tarkemmin ajatustaan, mutta hän oli liian
arka ja nöyrä, ja sanoi lempeästi ja hämillään hymyillen ainoastaan
vanhan lauselmansa: "Sinä olet ahma, Klaus Hinrich! No antaa mennä
sitten, kuski! Hyvä olit, kun viitsit tänne pistäytyä, Klaus."
Ja ruumisvaunut vierivät pois.
Klaus Baas tuli kotiin ja kertoi Sannalle vuoroin päätään pudistaen ja
vuoroin nauraen, mitä kummaa hän oli nähnyt. Ja Sanna kummasteli,
kuinka Klaus Baas oli niin suuresti kiintynyt moista muistelemaan --
itse hän kyllä tunsi, että siinä piili jotain liikuttavaa ja kaunista
-- ja hän ajatteli samalla hyvillänsä ja harmissaan: Hänen sielussaan
on soppia, joita minä en tunne vähääkään vielä. Eihän Klaus muuten
välitä muusta kuin työstä... työstä -- ja minusta ja lapsista.