Silloin purskahti Klaus Baas äänekkääsen nauruun, ja vaikka Sanna
sähisi kuin hyena, jonka tavat hän oli lapsena eläintarhassa opetellut
-- heidän lapsensa matkivat jo äitiä, -- niin hän kantoi hänet
viereensä, ja taipuisana ja leppeänä lepäsi pian vaimo hänen luonaan.
Sillä he rakastivat toisiaan, Sanna miehen tyyneyttä ja kopeutta ja
myös sitä että hänen hyökkäyksensä niitä vastaan olivat turhat, -- ja
Klaus Baas vaimon hyökkäysintoa ja ylpeyttä.
Äitinsä luona kävi Klaus Baas harvoin, sillä Antje Baas oli sanonut
hänelle jo alunpitäen, että hän täytyy saada olla iltaisin ja pyhäisin
rauhassa vaimonsa ja lastensa seurassa, touhuttuaan kaiket päivät
kaupungilla. Silloin oli Klaus Baas vaatinut äitiä ainakin kaksi kertaa
kuussa pistäytymään heillä, ja äidin täytyi tietysti luvata, --
vanhetessaan hän oli muutenkin pojalleen jo nöyrä ja alamainen. Ja
Antje Baas tulikin: yksinkertaisessa, tummanharmaassa puvussa, ohut
musta silkkiliina heitettynä päälaelta hartioille niinkuin kotipuolen
emännillä ennen. Ja hän koetti tulla aina hämärissä, jolloin Klaus Baas
palasi työstä ja lapset pantiin nukkumaan.
Kun Klaus Baas eräänä iltana meni Dammthorin asemalle ja odotteli
siellä junaa, niin hän huomasi äitinsäkin seisoskelevan kuin ainakin
hieman syrjässä, ja katselevan kylmästi, arvostelevasti väkeä, joka
junaa odotteli. Poika kulki tahallansa kaksi kertaa hänen ohitsensa,
ikäänkuin ei olisi häntä huomannut, ja kummallakin kerralla väistyi
Antje Baas siivosti taemmaksi ja seisoi ja jatkoi katselemistaan.
Silloin meni Klaus Baas häntä kohti suoraan ja uhkasi: "Sinä väistyt
minua piiloon!" Antje Baas vastasi pilkallisesti: "Minä luulin, ettet
tahtoisi nähdä minua!" Klaus Baas puristi kovasti hänen kättään ja
sanoi: "Vai vielä sinä valehtelet!"-"Mene pois nyt, poika", supatti
Antje Baas: "Mitä varten niiden nyt tarvitsee nähdä meitä yhdessä?"
Mutta Klaus Baas hymyili ja sanoi: "Tule heti kanssani tai minä
suutelen sinua kaikkien nähden!"
Silloin lähti Antje Baas ja he matkustivat yhdessä Blankeneseen. Siellä
istuskeli mummo sitten vaieten lastenkamarissa ja katseli ymmärtävin
silmin pienokaisten leikkiä ja sekautui heidän hommiinsa ainoastaan,
jos he itse sitä tahtoivat, ja kysyi ylen kohteliaasti Sannalta
ennenkuin teki mitään lasten mieliksi: "Onko sinusta sopivaa, että
lapset" j.n.e. Ja hän ei lausunut ainoaa arvostelevaa sanaa: oliko mikä
hänestä paikallansa vai ei, ja ei luonut koko huoneistossa silmiään
muualle kuin lapsiin. Hiljainen ja hillitty äiti olikin Sannasta niin
ollen oikein tervetullut ja hän sanoi Klaus Baasille usein: "Sinä olet
tainnut olla kauhea pippuripussi kun sinua on täytynyt niin hirveästi
pieksää, sillä anoppihan on niin hieno ja hyvä. Mutta sehän on selvä:
olethan sinä vieläkin tavattoman itsepäinen."
Klaus Baas purskahti nauruun ja vastasi: "Hänen hyvyytensä oli siihen
aikaan hiukan kouraantuntuvaa, ja luulenpa, että juuri sinä olisit
saanut häneltä selkään kymmenesti päivässä. Sillä sinä olet niin
tavattoman itsepäinen."
Vanhoja tuttuja ei Klaus Baas juuri tavannut eikä heitä kaivannutkaan.
Joskus hän löi pörssissä tai kadulla kättä jollekulle, jonka oli
tuntenut ennen Trimbornin aikana tai Intiassa tahi maaseutukaupungissa.
Blankenesessa tervehti häntä joskus joku ahavoitunut merimies tai hymy
välähti jonkun kapteenin rouvan huulilla. -- Pari kertaa vuodessa hän
tapasi Heini Petersiä. Se taloustarve-agentuuri ei ollut pysynyt
kauan pystyssä. Sen jälkeen oli Heini Peters vielä kerran ollut
konttoristina, mutta se ei käynyt enää oikein päinsä: hän oli liian
saamaton ja soitti liiaksi suuta. Nyt hän oli päässyt erääsen
kunnalliseen toimistoon. Hänellä oli se entinen musta helmatakki, aivan
kiiltävä ja vaalennut tosin, mutta kovan knallin paikalle, jota hyvällä
syyllä sanotaan "kauppiaan kypäräksi", oli tullut pehmeä huopahattu,
joka mieluummin sallii kantajassaan rappeutumisen, jopa merkitseekin
sitä. Heini Peters puheli tuttavallisesti ja vilkkaasti kuin ennenkin
synnyinkaupungista ja entisistä tutuista, joita hän ei voinut unohtaa,
ja uudesta suuresta aikeestaan: oli näet nyt osoitettava kunnioitusta
monille haudoille, jotka olivat hänen suuren runoilijansa hautaa
lähellä. Ja lomaan hän ivaili itseään ja veli Klaus Baasia: "Minä saan
palkkaa taalarin päivässä, Klaus! Ajatteles, kokonaisen taalarin! Sinä
olet toista miestä, Klaus Hinrich. Oikea perhanan poika! Sinä olet
ahma!"
Ja he kävelivät vähän matkaa yhdessä ja erosivat sitten. Eräänä pyhänä
pyysi Klaus Baas häntä luokseen päivälliselle, ja nautti jo etukäteen
mielessään, mitenkä Sanna pyöristäisi hienoja silmiään kun näkisi tämän
lierihatun, sillä originellejä ei Sanna juuri sietänyt. Mutta Heini
Peters ei voinutkaan tulla ja se oli Klaus Baasille paraiksi: hän ei
piitannut vanhoista tutuistansa, miksi siis Heini Petersistä!
Kun Klaus Baas eräänä sateisena päivänä kesäkuussa tuli satamasta,
missä oli itse valvonut arvokkaan lähetyksen lastausta, niin
hän näki Heini Petersin lähestyvän Steinthorilta ja kääntyvän
Glockengiesserwallille: tavallisessa asussaan, huopahattu takaraivolla
ja vanha, huono sateenvarjo pään päällä. Olalta riippui suuri
hautaseppele. Klaus Baas tuli uteliaaksi ja tahtoi tietää, mitä se nyt
tuolla seppeleellä, ja hän riensi luokse ja he löivät kättä.
"No, minnekäs nyt on meno?" kysyi Klaus Baas.
Heini Peters viittasi Glockengiesserwallille päin ja vastasi
juhlallisen vakaana: "Pyhän Yrjänän hautausmaalle, Klaus! Siellä
kaivetaan nyt kaikki nurin ja turmellaan hautausmaa, kun sinne tulee
uusi pääasema. Jätin sentähden äskettäin anomuksen, että saataisiin
siirtää suuren runoilijamme lemmitty, joka siellä lepää, haudastansa ja
viedä Ohlsdorfiin parempaan hautaan. Anomukseeni suostuttiin, Klaus. Ja
nyt se juhlallinen toimitus on."
Ja Heini Peters näytti ylen onnelliselta, hänen lempeät ja vilkkaat
silmänsä loistivat hellyyttä ja liikutusta. "Ajatteles", hän sanoi:
"hänen pikkuinen lemmittynsä! Joka oli kymmenen vuotta, koko hänen
vaivalloisimman aikansa, hänen ainoa uskottunsa ja lähimäisensä! Ainoa,
mitä runoilijalla tässä maailmassa oli!"
Klaus Baas aukaisi sateenvarjonsa, sillä ilta muuttui sateiseksi, ja
virkkoi hymyillen: "Ajattelepas jos kaikille naikkosille, mitä
Hampurin kauppiaat ovat pitäneet ja pitävät, tuhlattaisiin moisia
kohteliaisuuksia! Kaikella kunnioituksella, Heini!"
Mutta Heini Peters huiskautti kärsimättömästi kättään kuin haluten
pyyhkäistä koko Hampurin kauppiaskunnan savuna edestään ja sanoi: "Älä
sinä herjaa! Mitä tuollainen tavallinen kahvipussi on? Mitä olet sinä
sellaisen miehen rinnalla?! Mutta et sinä sitä ymmärrä! Olet lukenut
hänet kerran, muuta et mitään. Sinä et tunne yhtään hänen kirjainsa
sielua ja hänen elämänsä sisällisiä värähdyksiä!"
Ja sitten hän kertoi, mitkä vaikeudet hän tässä hommassaan oli
voittanut ja että kaksi senaattoriakin tulee juhlatilaisuuteen.
"Ajatteles, Klaus", hän sanoi, "jos neito parka sen tietäisi! Hampurin
senaattoreja hänen haudalleen! Ja kaksi oikein! Ah kuinka hänen
kirkastettu henkensä riemuinnee tällaisesta kunniasta. Niin, tässä nyt
mennään yhdessä sinne -- sinähän tulet mukaan, se kestää enintään
puolen tuntia, -- täyttämään tuota kaunista kunnioituksen työtä: eikä
kukaan näe sitä meistä päältäpäin! Jospa ihmiset tietäisivät, minne me
mennään, he pysähtyisivät, he katselisivat, niin, he liittyisivät heti
seurahamme."
Klaus Baas kohautti epäuskoisesti olkapäitänsä. "Pyh, Heini", hän
sanoi. "Enpä usko! Enimmät näistä ihmisistä sanoisivat: Häh? Runoilija?
Mitä meihin runoilija kuuluu? Ja toiset sanoisivat: Anna kuolleen likan
maata rauhassa! Meillä on kyllä työtä elävissä lemmityissä!"
Heini Peters katsoi häneen epäröiden ja sanoi: "Niinkö sinä"... Mutta
sitten hän rohkaisi luontonsa ja lausui ylevästi: "Mutta kaikkien
suurten vainajain haamut ja ihmissuvun valiot meitä kiittävät ja
seuraavat hengessä tällä retkellämme."
Klaus Baas epäili sitäkin suuresti, mutta ei tahtonut häiritä tunnelmaa
ja piti suunsa kiinni.
Niin he tulivat hautausmaan rappeutuneelle, harmaanvalkealle portille
ja menivät sisään ja astelivat ruohottunutta, kaitaa polkua rauhan
tarhan vihreään, uneksivaan varjoon, jossa seljapensaat riippuivat
kauniina luokkeina yli tien ja jasmiini keinutti raskaita,
komeanvalkeita kukkiaan, ja kauan sitten rappeutuneilla haudoilla
hautakivet olivat kallellaan ja melkein tuhatkaunojen ja lemmikkien
kätkössä. Korkeampia ristejä pitkin kiemurteli jo villiviini tuuheina
vyyhtinä, ja metriset ja kimalaiset hurisivat ja hörisivät vihannassa
tarhassa. Siellä täällä uneksi tumma ja vaikeneva lehtikuusi, ja
sadepisarat ropsahtelivat ruohikkoon, ja joka pisaran äänen erotti.
Nyt on samalla paikalla koko pohjoisen Saksan rauhattomin ja meluisin
paikka: siellä kalisee ja kolisee ja puuskahtetelee ja vinkuu ja
jyrisee, ja siellä viheltää ja hihkuu, maan päällä, maan alla, yötä
päivää, lakkaamatta.
He kiersivät leveäksi villiytyneen lehtimajan ympäri, joka salpasi
heiltä tien, ja tunkeusivat valtavain metsäruusu-pensaikkojen lävitse
ja tulivat pienen, rappeutuneen lautakopin eteen, jonka lahoneisiin
seiniin tuuheasta ruohikosta kurkottelevat sireenipensaat ja seljat
koettelivat nojautua. Kojun ovella istui valkohapsinen ukko äsken
tervatun kirstun kannella, toisessa kyynäskoukussa lapio, -- toisella
kädellä hän kohotti viinapulloa ja otti aika kumauksen.
Heini Peters lausui nyt juhlallisesti: "Vai niin Meyer, olette jo
ehtinyt? Menkäämme siis ja avatkaamme hauta."
Mutta Meyer käänsi mukavasti peräänsä ja osoitti lapiolla mustunutta ja
lahoa arkkulaudan kappaletta, jolle oli koottu kourallinen multaa ja
muutamia maatuneita luun nikamia, ja sanoi: "Se on jo tuossa."
Heini Petersin kasvot suorastaan venyivät ja silmät tulivat pyöreiksi
kuin renkaat. "Hänkö se on?" hän kysyi. "Onko se varma, Meyer?"
Ukko kaivoi taskusta piippunysänsä ja painoi tupakkaa koppaan
peukalollaan ja sanoi: "Se se on varmaan, numero pitää paikkansa.
Näyttää olleen pienenläntä, Peters."
Heini Peters tuijotti nyt aivan ällistyneenä surkeaan nikamakekoseen:
lahoneita, ruskeita luita, pari pääkallon sirua, tupsu ruskeaa tuhkaa,
joku nivelnystyrä ja arkun sälö, seassa multaa, lyhyellä laudan
pätkällä. Sitten hän sai sanat jälleen ja kysäisi: "Missäs arkku on,
Meyer?"
Ukko napsahutti piipun varrella arkkua, jolla hän istui.
"Ja tuohon hän joutuu?"
Ukko nyökkäsi päätänsä.
"Milloinka tulevat muut herrat, Meyer?"
"En tiedä!" vastasi ukko. "Ei kai tänne ketään tulekaan, Peters!"
Mutta Heini Peters pudisti päätään. "Vai -- niin!" hän hymähti. Ja
tähysteli sitten taas pientä, maatunutta luukasaa, ja kohosipa taas
tunnelmansa siiville ja lausui: "Tuossa on hän!... Herra Jumala, miten
pikkinen se on ollut, Klaus! Miten pikkiriikkinen tyttö parka!... Tuo
tuossa antoi hänelle, pitkälle, kulmikkaalle miehelle, lempeä, kun hän
köyhänä ja tuntematonna eli täällä meidän seassamme, ja ravitsikin
häntä monta kertaa, sillä nälkäkin häntä ahdisti. Yksikään ainoa koko
suuressa kaupungissa ei ollut hänelle ystävällinen; yksikään ainoa ei
antanut hänelle rakkautta ja leipää, paitsi tämä vanhahtava, pieni
ompelijatar parka: siksi runoniekka pysyikin hänen luonaan. Hän olisi
varmaan mielellään ottanut hienomman ja kauniimman naisen, Klaus; sillä
hän oli suuri, kaunis mies, vaikk'eivät hänen vaatteensa olleetkaan
hienot, ja hänellä oli ylpeä, hieno maku. Ah, Klaus, mitä tunsikaan tuo
pieni, älykäs nainen silloin, kun hän eräänä päivänä kohtaa runoniekan
jossakin kadulla, kohtaa ehkä tuolla Glockengiesserwallilla, ehkä
jonkun talon portaissa, ehkä hänen isänsä verstaassa, kohtaa tuon
suuren, villin, hurjan hengen! Tämä ei ollut mikään vaatimaton vieras,
tämä, joka lepäsi hänen kamarinsa pikku sohvalla ja joi kahvia hänen
kanssaan... Entä kun neito synnytti hänelle lapsia! Runoniekka ei ollut
paikalla, kun hän synnytti lapsia hänelle, ei ollut paikalla silloin,
kun hän ne lapset laski ruumisarkkuihin. Runoilija saattoi silloin elää
vieraissa maissa, elää kaikessa köyhyydessään, kovuudessaan ja
merkillisyydessään iloiten ja hullunkurisen vallatonna, hän saattoi,
ollen jo maailmassa hiukan koteutuneempi, iloita muustakin kuin tästä
nuoresta neidosta. Mutta kun hän milloin asettui pöytänsä ääreen,
kirjoittamaan tuolle pienelle ihmislapselle... katso, tuolle pienelle
ihmislapselle tuossa, niin silloin hän kirjoitti kauheita ja kiduttavia
ja pistäviä kirjeitä! Holofernes, joka rääkkää pientä ompeluneitiä! Ja
ne kirjeet olivat lopulta niin kauheita, että muudan runoilijan ystävä
poltti ne sitten, etteivät ne turmelisi hänen omaa kuvaansa, suuren
runoniekan kuvaa! Väärennystä, Klaus, valhetta ja väärennystä! Ihmiset
täytyy hyväksyä sellaisinaan! Maailman suuria henkiä täytyy sääliä ja
surkutella ja ihailla, mutta moittia samallaikaa. Ah ylevä, hullu
runoilija! Ah sitä runoilijaolemuksen hurjuutta! Yli-ylpeää vanhaa
Aatamia porvarillisessa maailmassa! Ja ah sinua, sinä hänen pieni
rakastettunsa! Ja ah Jumala, Klaus Baas, kuinka pöyristävän kirjava on
elämä!... Ja muistapas: ellei hän ansaitsisi muistomerkkiä jo sen
vuoksi, että hän oli hänen lemmittynsä ja hänen nälkänsä sammuttaja,
niin voisi hänelle pystyttää merkin jo pelkästään kiitollisuuden
osoitteena kaikille lukemattomille herttaisille naisille, jotka me
miehet valtaamme, siksi että heitä tarvitsemme... Mutta miksei tänne
tule niin elävää sielua, Meyer? Minä luulin, että tänne tulisi kaksi
senaattoria?"