XXIV.

Klaus Baas valvoi ja vartioi. Hän ei ollut enää oikein entisellä

tolalla. Mikään ei hänessä "langennut luonnostaan", niinkuin kolmannen,

neljännen polven ihmisissä, jotka ovat tottuneet samoihin olosuhteihin.

Hänelle ilmestyi kaikki taas uutena ja hän hämmästyi ja ällistyi

ympäristöänsä. Konttorihuoneistoa ja hienoa lankoa, joka pysyi hänelle

aivan vieraana, pörssissä käyntejä ja sikäläisiä tuttavia; pikku

taloaan Elben rannalla, joka oli nyt hänen omansa, ja elämänhaluista,

komeaa vaimoansa, sekä kauniita lapsiaan keveissä, sievissä vaatteissa:

kaikki, kaikki oli hänen salaisen ihmettelynsä syynä ja ylpeyden,

itsetunnon aiheena ja uuteen ylpeyteen kiihoittajana! Hän Klaus Baas,

oli tuon kaiken hankkinut omalla tarmollaan! -- Mitä olenkaan saanut

aikaan! hän ajatteli. Ja saan vielä enemmän! Varallisuutta on

hankittava lisää; ja sen kera luottoa; ja sen kautta valtaa!

Sannan mielestä hän touhusi aivan liiaksi eikä jättänyt kylliksi aikaa

vaimon ja lasten osalle: "Sinun pitäisi päästä yhä vaan Venäjän

keisariksi", hän sutkahutti, "aivan kuin ennen pikku poikana kirkon

puistikossa! Sinä huomaat liian vähän meitä ja muita ihmisiä ja ennen

kaikkea itseäsi."

Nuo sanat herättivät levottomuutta Klaus Baasin rinnassa, sillä hän

tunsi itsekin, että ne olivat tosia. Mutta hän ei tahtonut tuntea vielä

niitä kyllin selvästi. Hän oli näet taas uusissa, huimissa

liiketouhuissa, -- niitä miehiä, jotka noista ajoista meidän päiviimme

ovat panneet väkivasarat tässä maassa paukkumaan ja sukkulat

suikkamaan, ja sellaisia oli paljon nuoressa, alottelevassa

kansassamme, noita, jotka ovat tarmolla ja työnhimolla kohonneet

pohjakerroksista ja hankkivat nyt heimolle työtä ja kultaa, ja

ahkeroivat pyhät ja aret hillittömän työintoisina ja keksivät

suunnitelmia pyrkimyksiään toteuttaakseen ja toteuttavat ne sitkeästi

ja salaisen viisaasti, pyrkimättä lepoon, voittaakseen arvoa, valtaa!

Kun Shanghain haaraliike oli jo vuosikausia osoittanut keskeymätöntä ja

tasaista kasvua, syntyi eräänä kesänä sen ja Hampurissa olevain

johtomiesten välillä innokas kirjevaihto, koska näet eräät

selvänäköiset miehet olivat huomanneet, että kaukaisessa Idässä

kulettiin taas sotaa kohti. Nuoren lybeckiläisen pyrkimykseksi tuli nyt

päästä välittämään entistä suuremmassa määrässä Kiinaan eräitä

tarveaineita, joita H.C. Eschen tosin nytkin sinne välitti, mutta joita

sodan tullen tarvittaisiin mahdottomat määrät ja joita täytyisi olla

varmasti ja nopeasti saatavissa. Siihen liikeyritykseen oli H.C. Eschen

halukas ryhtymään lybeckiläisen kanssa; ja yrityksen pulma ja

uhkaheitto oli siinä, ettei saanut erehtyä yhtään sodan puhkeamisen

suhteen eikä liiaksi sen puhkemisajasta.

Arthur Eschen näki tuon kirjevaihdon ja hyväksyi suunnitelman, mutta ei

tukenut sitä neuvoillaan eikä omalla työllään. Hän oli huvennut yhä

enemmän pintapuolisiksi sanasutkauksiksi ja sekautunut rauhattomaan

seuraelämään, hänen pöydällään oli entistä runsaammat tukut kirjeitä

klubeilta ja taidekaupoilta ja vastauksia niille. Ja kun Klaus Baas

koetti vetää häntä lähemmäksi liikettä, niin hän sai katsella

kummissaan joko välinpitämättömiin tai levottomiin silmiin. Hän

valitteli siitä Sannalle ja sanoi: "Minä en tiedä, mikä sinun veljeäsi

oikein vaivaa. Siihen olen kyllä jo tottunut, ettei hän tee työtä, enkä

siis enää sitä kummastele; mutta minusta tuntuu, kuin eivät hänen

neronleimauksensa tulisi enää hänen suustaan yhtä kerkeästi kuin ennen.

Ja siitä olen huolissani. Toivottavasti hän ei tee tyhmyyksiä!"

Mutta Sanna kohautti olkapäitään ja nipisti suunsa suppuun. Tämä oli

heidän suhteensa arka paikka, josta he joutuivat helposti lausumaan

eriäviä mielipiteitä. Sanna nureksi salaisesti sitä, että ei Klaus muka

ymmärtänyt sellaisia ihmisiä kuin hänen veljensä ja teki muka

sellaisille vääryyttä.

Mutta kun mies kerrankin alkoi taas samaa asiaa, niin sanoi Sanna:

"Aioin siitä jo pari päivää sitten puhua sinulle. Arthurin Lissy kävi

näet täällä kaksi viikkoa sitten, ja pistäysi eilen taas ja kertoi, --

niinkuin hänellä on tapa, minkä mitäkin Parisista, ja mistä kaikesta

liekin, ostoksistaan ja hienouksistaan ja aikeistaan. Ja kun minä

silloin sivumennen sanoin hänelle, että sehän maksaa hirveästi, ja

sanoin, miten paljon me olemme saaneet säästöön, niin että pieni

omaisuutemme on nyt kymmenessä vuodessa kasvanut yli kolmenkertaisen,

vaikka meillä onkin neljä lasta, kun taas he, vaikka ovat lapsettomia,

eivät ole saaneet menoista jäämään taalarin puoliskoakaan, -- niin

silloin hän tuumi, -- ja näytti hyvin levottomalta ja koetti varmaankin

tutkia, oliko minulla mitä salatarkoituksia, -- että liikehän on

aina tuottanut niin hyvin, ja vaikka viime kuussa olikin ollut

taka-askel..."

Klaus Baas häpsähti ja sanoi: "Mitä? Taka-askel... viime kuussa? Mikä

taka-askel? Sehän on järjetöntä!... Taka-askel?... Hän kai tarkoitti:

harhayritys! Liike-erehdys?!... Tämä haiskahtaa kirotun pahasti

keinottelulta, Sanna! Harhayritys?!... Jaha... tina on laskenut

hinnoissa! Niin, niin, se tina! Vai niin! Nähtävästikin on rakas

velimiehesi mennyt selkäni takana nahkaansa kaupittelemaan!... Mutta

tietysti omaa nahkaansa!"

Sanna suuttui ja puolusteli: "Minusta sinä teet väärin... heti sillä

tavalla, pilkallisesti: rakas velimiehesi!"

"Aivan oikein", vastasi Klaus Baas kummastuneena. "Mutta ylimalkaan,

sinä käännyt liiaksi ja heti paikalla aina hänen puolelleen, Sanna!...

No, yhdentekevä: kysynpä häneltä itseltänsä! Siitä ammatista minä häntä

kiellän! Paitsi että sellainen on yleensäkin uskallettua ja epävarmaa,

sinun veljesi ei sellaisessa onnistu. En tiedä oikein, mistä se johtuu;

varmaankin siihen vaaditaan miehen kourausta, tyyneyttä, ehkä Luojan

armoa. Mutta mitäpä siitä! Tiedän vain: hän ei keinottelussa menesty!

Minä en siedä ajatella: Arthur ja Lissy Eschen köyhinä! Mutta mitä se

kuuluu minuun. Sanon vaan, että joko minun täytyy saada olla kelpo

liikemiehen toverina tai hankin itselleni uuden osakkaan."

Ja seuraavana aamuna Klaus Baas sanoi Arthur Eschenille suoraan eiliset

epäilyksensä. Arthur Eschen puraisi huultaan ja tunnustikin

keinotelleensa, maksaakseen suuria talouskustannuksia. Ja seuraus oli

se, että hän menetti noin 40,000 markkaa. Nyt syntyi lyhyt, kova

sananvaihto, joka päättyi siten, että Arthur Eschen läksi kalpeana ulos

konttorista ja sanoi, että kaiken sen tähden, mitä lanko oli syytänyt

hänelle vasten kasvoja, hän ei nähtävästi enää voisi olla yksissä hänen

kanssaan. Ja hän pysyi sitten monta päivää poissa konttorista, mutta

palasi sinne viimein ja työskenteli nyt jonkun aikaa hiukan ahkerammin

ja säntillisemmin.

Mutta tämän paljastuksen jälkeen oli Klaus Baasin luottamus lankoon

mennyttä. Hän tunsi nyt selvästi, että Arthur Escheniin oli piintynyt

auttamattomasti liian mukava, veltto ja rauhaton elämäntapa ja sen

mukaiset ajatukset ja anteeksiantamaton heikkous vaimoaan kohtaan.

Muutosta ei tarvinnut toivoakaan! Arthur Eschenin ja hänen vaimonsa

kasvavat elämän vaatimukset johtaisivat varmaan miehen uudestaan

samallaiseen kiusaukseen: peittämään vajausta keinottelulla. Sitäpaitsi

ei liikkeen omaisuus pääsisi koskaan kelpo tavalla kohoamaan, jos

liikkeessä oli niin ylellinen osakas. Sentähden mietiskeli Klaus Baas

jo selvää eroa ja mistä saisi kelvollisen, pääoman puolesta pystyvän

uuden miehen osakkaakseen; tahi ajatteli liittyä osakkaana johonkin

toiseen liikkeesen.

Tätä pulmallista asiaa mietiskellessään hän kuuli sattumoisin kerran

pörssissä, että erään suuren shanghailaisen firman nuori, kolmas osakas

oli ankarassa taudissa ja huhun mukaan lähetetty kuolemaan Rivieralle.

Ja silloin pälkähti heti hänen päähänsä oiva ajatus: eikö hän pääsisi

jollakin tavoin osakkaaksi siihen liikkeesen? Olihan hänellä suhteita

Shanghaissa, joita monilla pyrkijöillä ei ollut, ja olipa hän vuosia

sitten huomannut, että liikkeen vanhin päällikkö, herra Hasse, oli

hänelle hyvin suosiollinen. Firma ei voisi tulla kauan toimeen ilman

kolmatta päällikköänsä, vaan olisi täytettävä aukko rintamassa. Sillä

oli tiettävästi siksi suuret pääomat, että se saattoi tyytyä pelkästään

pystyvään mieheen, tarvitsematta tavoitella hyvin suurten pääomain

sijoittajaa. Hän piti tosin liikkeen laajuuteen nähden haavettaan

toteuttamatonna, olipa kiukuissaan Arthur Eschenille, joka oli

pakottanut hänet niin epävarmoja tuumia ja rauhattomia toiveita

ajattelemaan, vaikka ne suunnitelmat johtuivatkin hänen omasta

yritteliäisyydestään. Ja hän päätti nyt varovaisesti koetella; ennen

kaikkea oli hänen ensin tarpeellista tutustua henkilökohtaisesti herra

Hasseen, paremmin kuin pikimiltään pörssissä saattoi. Niin ollen hän

pyysi kälynsä Lissyn kutsumaan tuon shanghailaisen liikkeen vanhimman

päällikön kerran illallisille Arthur Eschenin luo, -- sanoen tekosyyksi

haluavansa muka urkkia kekkeritilaisuudessa herra Hasselta, joka oli

kälylle kaukaista sukua, mitä hän arveli Idän sodasta: puhkeisiko se

vai ei. Kun hän sitten olisi päässyt tutunomaisemmaksi herra Hassen

kanssa, ja jos sotakeinottelukin sitten näyttäisi sujuvan, niin ehkäpä

hän tarjoutuisi.

Sanna oli hyvillään, kun pääsi kerrankin vähän kotoansa Blankenesesta,

josta ei ollut liikkunut missään koko kesänä. Ja hän vaati Klaus

Baasilta varman lupauksen, että hän tulee illatsuihin oikeaan aikaan.

Ja jätti sitten hänet kaupungille, ja meni itse kotiin varustamaan

kuntoon juhlapukuaan.

Illalla pimeän tullen -- oltiin syyskuussa -- lähti Klaus Baas

konttorista mennäkseen Harvestehudeen, ja muisti silloin, että hänen

olisi ostettava jotakin esikoiselleen, joka parin päivän päästä täytti

kaksitoista vuotta. Muuten oli Sanna tavallisesti pitänyt huolen

lahjoista, sanoen, että Klaus ei muka ymmärtänyt sellaisia asioita, --

hän, liikemies! Mutta Sannallahan oli tapana anastella noin muitta

mutkitta silloin tällöin tehtäviä. Vaan nytpä Klaus Baas tahtoikin

näyttää, eikö hän ymmärtänyt. Hän aikoi muuttaa oikein aistikkaalla

lahjalla vaimonsa ja vanhimman tyttärensä väärän mielipiteen! Sodan

toivolla hän kai voi sallia pienen turhamaisen lisämenon! Ja hän lähti

Neuenwallille ja tähysteli siellä valaistuja puotien akkunoita, mutta

joutui heti kahden vaiheelle. Sanna saattoi surkeilematta ja

tunnonvaivatta antaa mennä satasen kapineesta, jota ei tarvittu

ollenkaan ja joka oli turha koru; mutta hän ei voinut eikä luultavasti

sitä oppisikaan. Hän tuli jo kärsimättömäksi. Mutta silloin hän joutui

erään äskettäin perustetun taidekaupan luo ja silmäili näyteakkunaan.

Siinä oli pienessä, sirossa pahvirasiassa muun muassa eräs vanhasta

hopeasta taottu solki, joka soveltuisi varmaankin hänen nuoren

tyttärensä vyötärölle. Hänen täytyi hiukan kumartua, sillä silmät eivät

olleet enää neljänviidettä vanhalla yhtä tarkat kuin kolmetoista vuotta

sitten, -- silloin kun hän viime kertaa asteli tammikeppi kädessä

Holsteinin kylillä -- ja hän huomasi, että solen hakoihin oli taottu

yksinkertaisesti ja sirosti kaksi alastonta lasta, jotka tanssivat

vastatusten ja koskettivat sormien päillä ja varpailla toisiaan,

muodostaen siten elävän, viehättävän kuvion. Ja rasian avatussa

kannessa loisti siroilla kultakirjaimilla: "Doris Rotermundin

luonnoksen mukaan."

Klaus Baas suoristihe heti ja meni kauppaan ja osti korun, ja sanoi,

että sitä ei tarvitse kääriä paperiin; ja hän lähti rauhallisena ja

kauniina syysiltana astelemaan Alsterdammiin ja sieltä sitten

Harvestehudeen, pitäen korua kädessään taskussa -- mielessä lapsuuden

seudun ja koko menneisyytensä merkillinen lumous.

Lombards-sillalla hän pysähtyi ja nojausi kaiteesen, hetkisen

Binnenalsteria ihaillakseen -- ja veti samalla salavihkaa rasian

taskusta ja katseli haaralyhdyn alla tuota ostamaansa pientä

taideteosta, ja ajatteli, että nuo alastomat pienokaiset olivat

varmaankin Doris Rotermundin; ja hän kaipasi tosiaan tietää, miten se

nainen nyt voi, ja nähdä koko synnyinseutuaan. Hän kohotti mietteissään

päätänsä ja katseli yli lammikon, jossa vienot, helmiemolta välkehtivät

virveet liikkuivat ja jossa kimeltelivät tuhannet etäiset kultatulet.

Lammikon takana Jungfernstiegillä säihkyivät ja säteilivät lukemattomat

valot tummanharmaiden, korkeiden kivimuurien edustalla: sikermissä ja

pitkissä riveissä ja paikallaan ja vinhaa vauhtia liikkuen.

Katonharjain taustana hohti heleänsininen taivas. Hän oli nähnyt sen

näyn sangen usein, mutta ei ollut paljoa sitä ajatellut. Se oli

erikoisen kaunista... sangen kaunista! Vahinko, ettei hänellä ollut

ennen aikaa ajatella sentapaista: hänen henkensä oli ollut aina

vireessä, jäykässä ponteessa. Aina vartiossa kuin soturi!

Viime jouluaattona oli hänessä herännyt samallainen toive, kun oli

kello neljältä sulkenut konttorin ja oli istunut siellä vielä jonkun

hetken yksin kirjoituspöydän ääressä: että hän tarvitsisi jo hiukan

lepoa, että hän ei ollut enää nuori mies. Mutta silloin hän oli

itselleen vastannut, että hän ei voi, hänen täytyy tehdä työtä! Työtä,

työtä! Hänellä ei ollut isäin perintöjä niinkuin monilla muilla! Ja

sitten oli se tunnelma loitonnut ja unehtunut. Mutta nyt se tuli taas!

Kai se johtui vanhuudesta. Hän oli pian viidenviidettä! Silloin kai jo

ensimäinen into ja huima juoksu raukee ja alkaa hiljainen

käyntiaskeleen kaipuu. Silloin kai ihminen pysähtyy ja katsahtaa

taakseen.

Kummallista kerrassaan! Seisoa tässä ja katsella tuota maisemaa, aivan

kuin maalarit ja runoilijat varmaankin sellaista katselevat! Näin

rauhallisena, arvostelematta, antaen elämän ja sen kauneuden lyödä

kevyttä leikkiään. Hän halusi vielä vähäksi aikaa jäädä tähän ja

hengähtää raikasta ilmaa täysin rinnoin. Niin, ihanaapa olisi, ja

terveellistä, taas kerran vaeltaa rauhassa joku päivä kotikylillä,

aivan yksin; nähdä entisiä olinpaikkoja ja ystäviä, joita ei nykyhetken

kiihkeissä touhuissa ollut pitkiin aikoihin ajatellut, ja antaa heidän

seurassaan vanhain aikain ja rauhallisten, kauniiden ajatusten soutaa

sielussa, -- rauhallisten, ihanain ajatusten! Ja hänen mieleensä

muistui eräs raamatunlause kouluajoilta; ja hän kohdisti nyt sen

ajatuksissaan ylpeästi itseensä: He ovat minua ahdistaneet

nuoruudestani asti, mutta eivät he ole minua voittaneet!

Mahtoi olla ihanaa ajatella kerrankin koko vaivalloista ja samalla

hurmaavan ylpeää elämäänsä, kaikessa rauhassa ja verkalleen astellen!

Se mahtoi sielua raitistaa, kirkastaa! Kotipuolen haluaisin nähdä vielä

kerran, hän ajatteli, ja Doris Rotermundin, ja kaiken muun. Siitä on jo

neljätoista vuotta kun viimeksi kotikunnaita vaelsin. Neljätoista

vuotta! Mikä pitkä taival elämästä! Miten kauas kulkenut! Merkillistä!

Nythän on elämä pian mennyt! Mennyt ja loppunut! Pitäisi elellä tästä

lähin hiukan leveämmin ja verkkaisemmin. Ne olivat ratki rauhattomia

vuosia, nuo viimeiset neljätoista!

Hän solahutti solen hiljaa taskuunsa ja kulki vienossa illassa

päämääräänsä kohti. Hänen sielunsa, joka muuten oli niin ankaran jäykkä

ja pystypää, heittäytyi nyt ikäänkuin mukavaksi ja leijui kuin suurten,

turvallisten lentimien kantamana, kautta koko elonsa, kuin aavan,

hiljaisen alavan. Pikku poikanen tuli viheltäen vastaan; hän heräsi

mietteistään ja ihmetteli äskeistä haaveksimistaan ja hymyili: se on

tuon solen vaikutusta, -- ja ihanan, rauhallisen illan ja veden

välkkyvän avaran kalvon, ja ijän. Värehtiviä mustansinertäviä aaltoja

halkoivat siellä täällä ylimeno-höyryt, kirkkaasti valaistuina. Läheltä

ja kaukaa kohousi rantain lahdelmista, salaperäisistä sinisyvyyksistä,

ikäänkuin kultasauvoja, joiden päissä lekkuivat soihdut. Laiturin

paviljonkien huikaisevaa valokehää saartivat ympärille kytkettyjen

pursien tummat hahmot. Musiikki ei soinut; toiselta puolta lammikkoa

kajahti veneestä toiseen hilpeitä huutoja. Rabenstrasselta asteli

rannalle kaksi komeaa tyttöä, menivät sillalle päin, varmaankin

veneelleen. Muutaman vuoden päästä olisivat hänenkin vanhemmat

lapsensa, tyttö ja poika, noin varttuneita. Rakkaat esikko-lapset! Kun

ne tulevat noin suuriksi, niin pitää niiden toki saada oma veneensä,

vakava vene jokipurjehdusta varten. Mutta ehkä sitten olisi parasta,

että he muuttaisivat kaupunkiin, Harvestehuden puolelle. Olisihan se

hänelle ja Sannalle mukavampaa; ja siellä olisi lapsille enemmän

tovereita. Ja juhlalippu olisi kerran liehuva purren mastossa... Hänen

elämänsä piti tulla paljon levollisemmaksi, kodikkaammaksi ja

ystävällisemmäksi ja verkemmaksi. Hän oli liiaksi kiiruhtanut. Hän otti

taas käsille rasian ja avasi sen, ja katseli solkea valojen hohteessa,

joka virtasi lyhdyistä ja akkunoista ja heijasteli kirkkaan veden

kuvastimesta. Ja muisteli kaunista rauhan seutua, jossa se oli

syntynyt. Kättä, joka sen oli takonut. Pikku neitosta, jota se

somistaisi; hänen kaunista, hyvää äitiään, kaikkea, mikä oli hänen

elämänsä ydin ja mikä häneen nojausi, ajatteli rauhallisena ja

onnellisena, autuaanakin, -- tunteissa, joita ei ollut ennen

aavistanut.

Lankolassa olivat jo melkein kaikki vieraat koolla, ken missäkin,

terassilla, puutarhassa. Hän etsi Sannaa ja löysi hänet, ja oli aivan

rakastunut vaimoonsa ja mietti mielessään: Miten hän on kaunis ja jalo,

hän, lasteni äiti! Ja hän jäi seisomaan Sannan viereen ja kyseli

häneltä eräiden tuntemattomain naisten nimiä, ja lausui heti

tuimanlaisia arvostelujaan.

Eberhard-eno huomasi heidät ja tuli ja näytteli Sannalle jotakin uutta,

harvinaista kokoelmaesinettä. Sanna, joka oli jo määrätty näiden

harvinaisuuksien perijäksi, kumartui sievästi pikku ukon puoleen ja oli

muka hyvin harrasta. Eräs vanhanpuoleinen nainen riensi kertomaan St.

Moritzista[94] -- hän oli Bremenistä kotoisin ja Escheneille kaukaista

sukua --: oli sangen halukas tutkimaan miestä, jonka tuo kaunis ja

itsenäinen Sanna Eschen oli suvun ihmeeksi puolisokseen valinnut. Mutta

Klaus Baas ajatteli: Viis minä St. Moritzista! Ja hän mietti

kohteliaasti ja kumarapäin kuunnellessaan, kuinka hän voisi lähestyä

herra Hassea ja saisi hänet itselleen suosiolliseksi, ja kuinka hän

edistäisi salaista suurta aiettansa. Terassin juurella, lampun valon

puolipiirissä, seisoi isäntä muiden vierasten parvessa, pitkänä,

solakkana ja hiukan velton näköisenä. Muut olivat liikemiehiä, ja oli

siellä eräs pappi ja asianajajakin. Pappi kertoi hassunkurisia juttuja

porvarien seuroista, kun oli ensin juteltu viimeisestä regatasta.

Tuolla seisoi kaunis, tummaverinen herra, eräästä juutalaisesta

pankkiliikkeestä: hän oli suvun taipumuksia seuraten ruvennut

harrastamaan taidehistoriaa. Hänen kanssaan puheli emäntä ja muita

naikkosia, udellen erästä uutta julkaisua renessanssiajan Firenzestä.

Klaus Baasia ei viehättänyt vähintäkään mikään tällainen, hän oli

vallan kylmä sille ja hänellä oli hyvin ikävä. Hän vartioi vain Hassen

tuloa.

Viimein hän tulikin: vanhapoika, harteva ikämies, ja niin roteva

vartalolta, että olisi luullut häntä vaikkapa suurtilalliseksi. Klaus

Baasin onnistui saada Sanna ymmärtämään, että hänen oli nyt otettava

huostaansa tuo puhelias sukulainen, joka sillä välin oli ehtinyt

siirtyä Geneveen ja sieltä Parisiin. Ja hän kuuli vielä takanaan

ystävättären sanovan Sannalle: "Ymmärrän nyt hyvin, Sanna, että niin

kiireesti tahdoit rouva Baasiksi. Sinulla on tosiaan komea ja

rakastettava puoliso... niin, ihan totta, Sanna!"

Klaus Baas naurahti mielessään: se oli Sannalle paraiksi! Ja meni

lankonsa luo, koska tiesi varmasti saavansa siellä tervehtiä herra

Hassea, jonka nyt pappi toistaiseksi oli onkeensa siepannut.

Pian tulikin Hasse Klaus Baasia tervehtimään. Ja koska Klaus Baas

tiesi, ettei Hasse välittänyt juuri muista kuin liikeasioista, niin hän

alotti heti keskustelun eräällä hauskalla sutkauksella, joka silloin

oli pörssissä muodissa. Hänen naurunsa oli vapauttavaa ja kaunista kuin

hänen isänsäkin, ja Hasse tuli hyvilleen siitä että löysi vertaisensa

ja sanoi: "No mennään me kaksi istumaan tuonne syrjemmälle, vaikka

nurkkaan tuon pronssipojan juurelle! Muut ovat kokoontuneet jo lankonne

ympärille purjehtimaan ja soutamaan regattaa, ja eno Eberhard on jo

sinetöity, ja nuo naikkoset tuolla ovat tietysti Italiassa. En moiti

suinkaan naisväkeä, kun saa pitää heitä kahden, kappaleittain,

päinvastoin, he voivat olla mitä suloisimpia. Mutta en gros niistä ei

ole mihinkään."

He istuivat nyt mukaviin nojatuoleihin, etuvarustuksenaan suuri pöytä.

Ja nyt alkoi ukko hauskasti jutella huomioitaan. Kun minä tulin tänne

nuorena miehenä, niin täällä oli niin ja niin monta vientiliikettä...

Ja sitten vertailu nykyaikaan... Ja nuorempi veikko käänsi puheen taas

Eschenien suvun historiaan,... muistellen sivumennen Karl Escheniä,

tällaisessa kysymyksessä oli kuolleittenkin autettava häntä -- ja

sitten matkattiin Taka-Intian viidakoista Shanghaihin; ja sen jälkeen

kysyi Klaus Baas varovasti, mutta samalla suorasukaisesti, ukon elämän

vaiheita, mikä palkittiin toisella kysymyksellä: mistä Klaus Baas, ja

mihin aikoi? Ja nyt Klaus Baas hienolla tavalla kehui kohonneensa

yksinkertaisesta suvusta ja suistuneensa kuudeksi vuodeksi

maaseudullekin. Ja sitten kiisteltiin kaikessa ystävyydessä Kiinan

tulevaisuudesta ja sodan mahdollisuuksista ja valiteltiin Rivieralle

viedyn osakkaan sairautta, joka ei ollut kääntynyt lainkaan parempaan

päin.

Mutta samassa kutsuttiin illalliselle, ja mentiin komeaan ruokasaliin

ja istuttiin pöytään. Pappi kertoi illallisella erään tuomiorovastin ja

materialistisen, viisaan kauppiaan ystävyydestä, joka oli ollut

siitä merkillinen, että he viihtyivät hyvin yhdessä, koska

maailmankatsomusten erilaatuisuuteen ei puheissa koskettu, vaikka ne

kuitenkin ilmaisivat olemassaolonsa hienona varovaisuutena, kuin

raikastavana ryytinä. Asianajaja oli selaillut sukuliikkeensä

vanhoja kirjoja ja oli niissä keksinyt erään vanhan merkittävän

lastausluettelon: laiva oli näet murtautunut mannersulun lävitse: -- ja

lakimies luetteli nyt tarkoin silloisia tavarain hintoja. Ja sitten

johtui eräs vanhahtava kauppias, joka piti pöydässä puolensa, kertomaan

Hampurin savustetusta lihasta, ja koetti esittää tämän ikivanhan,

kehutun tuotteen historiaa, vaikka aukkoja hän siihen jätti. Joku

nuorehko liikemies huvitti seuraa selostamalla pidgin-engelskalla[95]

erästä keskustelua uskonnosta, johon hän oli Hongkongissa joutunut

erään kiinalaisen kulin kanssa; ja nyt teki toinen paraansa mukaan

espanjan avulla selkoa Meksikon muinaisesta mytologiasta. Siitä sai

taas pieni, mustaverinen renessanssiherra puolestaan aiheen kuvailla

kauniilla, henkevällä tavalla, minkälainen hänen ajatuksensa mukaan oli

ollut esimerkiksi Lorenzo Medicin sielu. Ja Arthur Eschen kertoi

vierusnaiselleen uusimmasta automobiili-onnettomuudesta -- ja niin

innokkaasti, että Klaus Baas pelkäsi hänen lankeavan vielä sen

urheilulajin uhriksi. Ja sitten helähti Sannan kirkas nauru: hän istui

asianajajan vieressä, jonka kanssa hän oli käynyt yhtaikaa pikkulasten

koulua, ja väitti, että lakiherra oli siihen aikaan änkyttänyt; mitä

lakimies väitti juonikkaaksi keksinnöksi, joka oli muuten aivan rouva

Baasin tapaista. Ja sen väitteen kumoamiseksi Sanna matki asianajajan

silloista änkytystä. Hasse taas antoi talonemännän, joka istui hänen

vieressään, kertoa itselleen juuri läsnäolevista vieraista, mutta ei

näyttänyt muuten oikein tarkkaavaiselta: hän katsahti vähä väliä

hajamielisesti Klaus Baasiin, joka istui häntä vastapäätä, ja jatkoi

ajatuksissaan äskeistä keskusteluansa. Klaus Baas soi St. Moritzin

naisen, -- joka oli sillä välin lentänyt British-Museumiin, soittaa

häiritsemättä suuta ja pelastui siten pelkillä "ei" ja "kyllä"

vastauksilla. Ja kun hän liikemietteissään kohotti päätänsä, niin hänen

katseensa kohtasi joko Sannan sirkut silmät tai Hassen rauhallisen

katseen, ja hän huomasi olleensa heille molemmille mieliksi. Parempaa

iloa hän ei kaivannut.

Hän mietti illallisten jälkeen, vieläkö solmia katkennutta keskustelua,

mutta kun herra Hasse ei suonut tilaisuutta, niin hän lähti Sannan

kanssa kotiin.

Raitiovaunussa ja Blankenesessa käveltäessä hän kertoi itsetietoisesti

kuin Klaus Baas ainakin hauskasta keskustelusta Hassen kanssa, ja kehui

kunnostautuneensa ja nautti itserakkaasti, kun Sanna kertoi, että häntä

oli sanottu pulskaksi mieheksi. Sanna oli nähtävästikin nyt hyvin

rakastunut häneen, sillä hän aivan painausi käveltäessä hänen

kupeesensa ja piti häntä kädestä. Ja kun he tulivat kotiin, ei Klaus

Baas välittänyt iltalehdestä, vaan pyysi Sannaa, noin juhlapuvussa,

tulemaan vaan luokseen pakisemaan vielä vähän. Ja hän alkoi: "Kuules,

se St. Moritzin rouva, Sanna? Huvittiko sinua sen jutut? Minusta hän

oli hyvin ikävä! Mitä minuun St. Moritzit ja Egyptit ja Roomat, ja

kaikki hupsut matkustelut kuuluvat. Ne ovat sellaisten hommaa, joiden

kädet ovat käyneet liian heikoiksi, koska jo heidän isovanhempansa ovat

niitä liiaksi säästäneet. Minä pysyn kynsin hampain kiinni Hampurissa

ja nykyhetkessä -- joko täällä alhaalla Blankenesen rannalla tai

Dammthorissa tai satamassa, -- kaikkialla missä toimin."

Sanna istahti hienossa silkkipuvussaan hänen viereensä ja katseli häntä

pyörein, kiiltävin silmin; hänestä oli sittenkin niin hauskaa kuulla

hänen silloin tällöin puhuvan oikeaa "Heisterbergin kieltä." Sillä hän

tunsi, että hänellä oli oikein älykäs ja omintakeinen ja luja mies, ja

se tunne oli hänelle välttämätön.

"Minä ihmettelin sitä pappia. Häntä ei eroittanut yhtään kauppiaasta

eikä asianajajasta, ei käytökseltä tai sanoiltakaan. Ja se ei minusta

oikein sovi. Tuollainen oiva Hampurin porvari, liikemies tai

lainoppinut, se on luonnon tuote, Sanna: se on itsekäs ja vaativainen,

varovainen, ovela! Mutta papin on oltava toisellainen! Hänen täytyy

olla yksinkertainen ja suora ihminen, joka ei ole löytänyt totuutta

kaduilta eikä kekkereistä, vaan maailman ja ihmissielujen syvyyksistä

ja omasta hengestään. Ja sen tulee ilmetä hänen kasvoistaan ja

sanoistaan... Tule, istu tuohon polvelleni, Sanna."

Sanna kuunteli, nukkuivatko lapset, ja istahti sitten Klaus Baasin

polvelle ja kysyi: "Mikä sinua sitten vielä kummastutti?"

"Kummastutti kaikki", vastasi Klaus Baas, "koko Harvestehuden joukko.

Tuokin hieno, älykäs juutalainen! Hänen sielunsa on kaunistettu

kaikilla elämän koristuksilla: se on kuin hieno sali, jossa on tauluja

ja veistokuvia, ja komeita huonekaluja ja kalliita mattoja, ja ylen

yleviä kirjoja pöydillä. Minun sielussani on yhä vielä pitkä puupöytä

ja sen ympärillä rahit, Sanna; siellä on isä ja äiti ja muut omaiseni,

ja Lotte-vainajakin, joka olisi varmaan saanut elää, jos olisi ollut

varakkaan väen lapsi. Ja sen yksinkertaisen pirtin seinillä on

vaivalloisen nuoruuteni kuvat! Hempeille koristuksille siellä ei ole

sijaa eikä aikaa ollut -- ja ne on niin jääneet, ja jäävät myös! En

kuuntele vastenmielisesti noista asioista juteltavan, mutta en ole

liioin utelias kuuntelemaan! En voi ottaa sellaisia vakavasti enkä

iloita niistä täydellä sydämellä."

"Niin", huokasi Sanna, "sinähän olet talonpoika!"

Klaus Baas siveli lujasti hänen pehmoista, vaaleaa tukkaansa

korvallisilta poskille, niin että Sanna näytti aivan nuorelta,

koulutyttömäiseltä, ja sanoi: "Mutta en ole omasta mielestäni sen

tähden yhtään heitä huonompi hienoudessa, sukujaloudessa tai

sivistyksessä. Kyllähän yleensä ajatellaan: tuollainen pohjasäädyn

nousukas, joka ei ole saanut korkeampaa sivistystä, kauppasaksa,

tiskisälli, ei ajattele mitään muuta kuin rahan haalimista! Hui hai!

Suuri fantasti minä olen ollut pikkupoikana ja nuorena, jalo

pilvilinnain rakentaja! Lueksin siihen aikaan parasta, mitä viisaat ja

jalot miehet ovat ajatelleet Jumalasta ja maailmasta, ja ajattelin mitä

luin ja vieläkin kehitän itselleni ajatuksia: en suinkaan koristeiksi,

urheillakseni tai lorutakseni kuin monet muut, vaan kipeäksi tarpeeksi!

Minä en ole suinkaan karsas korkeille asioille tai välinpitämätön, vaan

kätken ne sydämeeni vakaan, rehellisen miehen tavoin. Mutta ajatukseni

kulkevat hitaasti ja painavasti ja varovaisesti. Minä en voi päätä

pahkaa juosta Buddan tai Nietzschen jalkoihin, vaan pysynpä lujasti

kristillisyydessä, vaikka uskon siihen nyt paljon vähemmän, ja pelkään

paljon vähemmän n.s. jumalaa kuin ennen Heisterbergissä, pikku poikana,

pistäessäni rihvelitaulun päälle käteni ristiin. En tunne uskonnon

suhteen itseäni enää lampaaksi ja alamaiseksi, vaan paremminkin

perustuslaillisen valtion kansalaiseksi, jolla on monenmoiset oikeudet,

luonnolliset ja hallitsijan vakuuttamat. On vain yksi..."

Näin Klaus Baas mahtaili.

Sanna rakasti häntä sanomattomasti tällä hetkellä ja siveli hänen

tukkaansa ja sanoi: "On vain yksi?... Mitä aioit sanoa?"

Klaus Baas katseli miettivästi eteensä... "Ajattelin vain", hän

virkkoi, "etten kuitenkaan taida olla aivan oikealla tolalla. Että

minun täytyy antaa ajatuksilleni enemmän tilaisuutta ja aikaa.

Esimerkiksi maamies... hän astelee töittensä lomassa rauhallisesti ja

verkkaisen mukavasti piennarta... mutta minä aina työn kimpussa... Ja

minä olen jo neljänviidettä!" hän lausui melkein päättävästi.

Se oli Sannasta aivan uusi ääni kellossa, ja hän naurahteli hellästi ja

sanoi: "Ahas! Jokos vihdoinkin kuukahdat puujaloiltasi? Kuka nyt

kovisti hiilipihdeillä?"

Klaus Baas kaivoi vaivoin taskustaan, sillä vaimo lepäsi hänen

rintaansa vasten, pienen rasian ja sanoi: "Ostin tämän Liese-Lotelle

syntymäpäivä-lahjaksi. Katsopas sitä: siinä syy."

Sanna avasi rasian ja katseli solkea, ja kun näki kirjoituksen, niin

sanoi hieman ahtaasti: "Se on hän, se, joka silloin oli sinulle niin

hyvä, kuin tapasi on sanoa." Ja hän vetäysi hiukan loitommalle.

Mutta Klaus Baas veti hänet takaisin rintaansa vasten ja sanoi: "Minä

näin tuon nimen ja muistin heti tapauksen. Ja Alsterin ranta oli niin

ihana. Ja minulle tuli kaikellaisia hyviä ajatuksia, ja ensi kertaa

ijässäni minä katselin rauhallisesti ja hätäilemättä entistä elämääni.

Ja se on kuitenkin välttämätöntä: ihmisen täytyy joskus silmäillä

jouten kupeilleen ja maahan, jota hän astuu, ja pilviin, jotka pään

päällä liitävät. Olen tehnyt liian paljon ja liian kiireesti työtä ja

liian yksipuolisesti. Minun elämässäni ei ole ollut rauhaa, ei ihanaa,

laveaa, vivahdusrikasta rauhaa."

"Jota heillä on, noilla toisilla!" pisti Sanna Eschen merkitsevästi.

"Niin", myönsi Klaus Baas hätkähtäen ja epävarmana... "se on totta!...

Mutta kuitenkaan, ei niin. Mitä heillä on", hän pudisti päätänsä, "sitä

en saa enää koskaan. Enkä sitä tahdo. Minä olen liian vakava ja suora

sellaiseen. Minun nuoruuteni oli liian vaivalloista ja ahdasta. Mutta

joskus täytyy minun saada aikaa tehdäkseni pitkän ja oikein rauhallisen

kävelyretken. Minun täytyy joskus lukea vielä joku hyvä kirja. Täytyy

tehdä sinun kanssasi jokin pieni, levollinen matka. Ja eritenkin tahdon

pistäytyä joksikin päiväksi kotipuolelleni, yksin, täydellisesti yksin:

käydä katselemassa joka paikkaa, kaikkea ennen tuttua. Matkustan heti,

huomenna... kolmeksi päivää... muuten ei tule lähdetyksi."

"Ja menet sen Doris Rotermundinkin luo?" sanoi Sanna kylmästi.

Mutta Klaus Baas pani kätensä hänen ohimoilleen ja kysyi: "Sano, mitä

ajattelit silloin kun katselit minua pöydän takaa, siellä

illallisilla?"