XXIII.

Liike kohosi kukoistukseen. Se oli niitä aikoja, jolloin yhdistyneen

kansakunnan voima leveni kuin oivan puun oksat, joka on huonosta

varjopaikasta siirretty aurinkoiselle rinteelle, hyvään multaan. Nuorta

liikemiestä virtasi Hampurista kaikkeen maailmaan, Englantiin, Kiinaan

ja Etelä-Amerikkaan, tarjoten tuotteita ja toimittaen kotimaahan yhä

uusia ja uusia tehtäviä. Näiden vaatimusten rohkaisemana pikku

tehtailija perusti työpajan toisensa viereen, rakensi ahjon ahjon

jälkeen ja pystytti kangaspuita kiireen kaupalla; ja lakeuksien liika

väestö -- ja valitettavasti enemmänkin kuin liika -- riensi noihin

laajennettuihin tehtaihin, lähtemättä enää valtameren toiselle puolle.

Siihen aikaan juuri Holsteinin, Hannoverin ja Mecklenburgin asukkaat,

jotka ennen vuosikymmeniä olivat sadoin tuhansin siirtyneet Amerikkaan,

kiiruhtivat nyt Hampuriin ja muuttivat vanhaa isoa kaupunkia ympäröivät

puutarhat ja niityt ja vehnäpellot valtaviksi katuverkoiksi. Se oli

aikaa, jolloin matruusit, purjehdittuaan jonkun vuoden suurilla

purjelaivoilla Etelämerellä ja palatessaan Sydneystä ja Amerikan

länsirannalta, olivat vähällä eksyä kotikaupungin uusien

satamalammikkojen ja laiturien sokkeloissa. Jolloin merentakaisissa

liikkeissä palvelevat virkailijat, kun vuosikymmenien päästä palasivat

siirtolasta kotimaahan, liikkeensä emäkaupunkia näkemään ja nauttimaan

kerta vielä Saksan iloisesta elämästä, vallan ällistyivät ihanaa

Alsteria kiertäessään ja nähdessään sen ympärille kohonneet

suuremmoiset rakennukset ja Jungfernstiegillä juhla-aattoina vierivät

mahdottomat ihmisvirrat.

Reipas mies, Klaus Baas, toi uutta yritteliäisyyttä ja uusia

suunnitelmia H.C. Eschenin jo hieman veltosti ja epävarmasti johdettuun

liikkeesen, jonka osakkaaksi hän oli päässyt. Hänen voimakkaat

aistihalunsa oli nyt terve, hellä vaimo tyydyttänyt; hän oli vanhaa

talonpoikaissukua, jonka parhaita avuja olivat aina olleet suuri

työhalu ja luotettavuus: samasta lähteestä oli hän saanut myös hyvät

oveluuden lahjat. Ja sitä paitsi hän himoitsi nyt tuimaa ponnistusta,

kuin hyvä hevonen, joka on kaiken talvea saanut seista toimetonna

tallissansa.

Muudan entinen kelpo tuttu pyysi Klaus Baasilta suositusta päästäkseen

johonkin suureen kauppahuoneesen, jolla oli konttori Itä-Aasiassa. Mies

oli Lybeckistä kotoisin ja erään vanhan kauppahuoneen tuleva perijä,

mutta hänen isänsä konttori, joka oli jo pari sataa vuotta välittänyt

liikettä Riikaan ja Pietariin, tuntui hänestä liian ahtaalta. Hänpä

tahtoi levittää ikivanhan Hansan maineen kauas Kiinan keltaiselle

merelle, -- niin paljon oli maailma entisestään laajentunut, -- ja

siirtyä Shanghaihin, yrittää siellä ammattia itsenäisesti. Heti tämän

pyynnön kuultuansa alkoi Klaus Baas houkutella lankoaan, saaden hänet

viimein taipumaan siihen, että heidän liikkeensä perusti haaraosaston

Shanghaihin ja sen hoitajaksi otettiin tuo Lybeckin nuorukainen. Klaus

Baas hankki tarvittavan pääoman ja yritystä ajettiin tarmolla ja

toimella. Nuori lybeckiläinen oli pystyvä ja kunnianhimoinen mies, ja

kun hänen tukenansa oli vielä vahva pääoma ja Klaus Baasin suuri

kokemus, niin hän työskenteli oivalla menestyksellä. Siihen aikaan

alkoi Sisä-Kiina juuri tarvita melkein kaikellaisia kultuurituotteita,

ja niinpä nyt H.C. Eschenin konttorin näytehuone oli täynnä moninaisia

kiinalaisille valmistettuja kutomo- ja metalliteollisuuden uutuuksia ja

kemikalioita ja väriaineksia, niin ettei olisi luullut olevansa

Hampurissa, vaan jossakin Jangtsen storessa. Ja pian paisui Shanghain

haaraosasto aivan yhtä merkittäväksi kuin päähuonekin.

Usein harmitti Klaus Baasia langon huono yritteliäisyys ja vielä

useammin hänen velttoutensa: hän lähti näet tuon tuostakin konttorista

liian aikaisin tai ei siellä käynytkään. Lanko oli silloin ottanut

haluttomasti ja vastenmielisesti tämän uuden ja valppaan miehen

liikkeesen osakkaaksi; mutta kun hän nyt näki hänen istuvan aina

kirjoituspöydän ääressä ja hoitavan hänen asioitansa, niin hän löi itse

työnsä leikiksi, ollen huikenteleva luonteeltansa. Hänellä oli

suurkaupunkilaisen tavallinen taipumus: kuitata pilalla, joko

sattuvalla tai kömpelöllä, sekä roskaisilla sutkauksilla kaikki

kuulemansa ja näkemänsä tapaukset, koskivat ne sitten kauppaa,

politiikkaa tai ihmisiä, urheilua tai taidetta. Ja siitä johtui, ettei

hän jaksanut syventyä tutkimaan mitään asiaa perinpohjin, oli se miten

vakava tahansa. Hän oli innostunut kaikista taiteista, etenkin

maalauksesta ja pronssiveistoksista, jos ne nimittäin olivat Parisista

kotoisin. Sinne hän matkustikin vaimoineen joka vuosi ja vietti siellä

monet viikot pintapuolisissa taiteen tutkimuksissa ja suunsoitossa.

Mutta oikeana tarkoituksena oli nautiskella hienon kultuurin humusta ja

ylellisyydestä -- ja siellä kelpasi rouvan komeilla elegantimmissa

puvuissa kuin kelpo hampurilaisen kauppiaan vaimon sopii käyttää.

Klaus Baas oli yhä kiinni talonpoikaisessa maaperässä ja hän ositteli

elämänsä, niinkuin kaikki suurpiirteiset ja lujat luonteet, kolmeen,

neljään suureen tehtävään: oma liike, perhe, matka straiteille, kuolema

-- tai jotenkin siihen tapaan. Ja hän piti, yksipuolisesti kyllä,

kaikkea taiteen taituroimista ja matkustelemista joutavana lapsetteluna

ja laiskoitteluna -- ja kun työ tarvitsi, suorastaan kelvottomuutena.

Hän ilmaisi langolle huolensa: luotto, jota kasvava liike vaati, oli

supistuvaan sukuomaisuuteen nähden vielä aivan liian suuri, joten

tukalain olojen sattuessa voitaisiin helposti taas joutua äsken

vältettyyn vaaraan. Ja hän kehoitti häntä säästäväisyyteen taloudessa

ja lisäämään sillä tavoin omaisuuttaan, niinkuin hän itsekin oli tehnyt

ja teki paraikaa. Mutta lanko vakuutti toiminimen luoton olevan

tyydyttävästi vakiintuneen -- ja että suvun vanha arvo vaati ulkonaista

komeutta. Kuitenkaan ei hän tahtonut olla neuvoa onkeensa ottamatta;

mutta hän itse ja etenkin hänen vaimonsa pitivät kyllä huolen siitä,

ettei entinen levoton ja tuhlaava elämäntapa parantunut.

Klaus Baas asui Sannan kanssa pienessä talossa Blankenesen rinteellä.

Heillä oli matalanlaisista ikkunoistaan näköalana kappale Elbeäkin,

joka kimalsi pienen kukkatarhan takaa ja vanhan latvaleikon lehmuksen

vieritse. Heillä oli seurapiiriä sangen vähän: Klaus Baas oli

jäykänlainen ja kuivakiskoinen kuin ainakin mies, joka on kohonnut

halvasta kodista ja saanut niukemman koulusivistyksen kuin ympäristö;

joskus hän lausui tuttavain kesken hieman moukkamaisia ja kolkkojakin

mielipiteitä, joita Sanna "sanoi Heisterbergin puheiksi." Jonkun kerran

he kävivät sen ijäkkään parin luona, jonka dielessä he olivat toisensa

tavanneet; ja siellä he taas tulivat erään nuoren avioparin ystäviksi,

joita viehätti Klaus Baasin suorasukaisuus ja välistä esiin murtautuva

hiomaton voima ja hänen vaimonsa raikkaus ja hienous, vaikka he itse

olivatkin vanhaa, korkeaa sukua. Muuten oli Sannan seuralaisena hänen

äitinsä ja Klaus Baasin hänen liikeystävänsä.

Sanna iloitsi suuresti avioelämän uutuuksista ja hyöri hyvin tottuneena

talousaskareissa ja toimiskeli varmana ja ajattelevaisena ja

tyytyväisenä pienessä kodissa. Hän oli ensin ivaillut miestään: kuinka

viihtyy niin mahtaileva ja komeaniminen mies sellaisessa vähäpätöisessä

kodissa ja vaatii vaimoansa tyytymään niin vähiin ja yksinkertaisiin

huonekaluihin kuin he ostivat? Ja Sanna suuttuikin, kun Klaus Baas ei

ollut milläänkään, kun hän kertoi, miten paljon mukavampaa niillä ja

niillä oli, tai kun Klaus Baas tuomitsi niin monet elämän pyyteet

kerrassa turhiksi tai lapsellisiksi ja puhui joskus tylysti ja

halveksivasti hänen veljestäänkin -- ja ei ymmärtänyt yhtään

Eberhard-enoa. Mutta kun Klaus Baas silloin selitti hänelle uudestaan,

että liikkeen asema ei ole vielä läheskään vaaraton ja että heidän oli

säästettävä lisätäkseen liikepääomaa ja koottava omaisuutta vanhuuden

ja lasten varalle, niin Sannassa voitti jälleen oikea hampurilainen

yritteliäisyys ja sitkeys, sen paraiden sukujen ominaisuudet, ja hän

säästi minkä paikat kesti: ompeli itse puseronsa ja hameensa ja odotti

suurten liikkeiden loppuunmyyntejä, harkitsi palvelijansa kanssa

totisesti talousasioista ja näytti olevansa sangen älykäs ihminen, joka

tiesi vetää miehensä kanssa yhtä köyttä.

Seurahyörinässä ei heillä ollutkaan paljon tekemistä, kun Sanna piankin

tuli raskaaksi. Hän kesti tämän tilansa mielellään ja hauskasti, --

"hyvän tarkoituksen vuoksi", hän sanoi.

Kun Klaus Baas kerran vähän ennen lapsen syntymistä tuli kotiin, näki

hän Sannan istuvan sohvan kulmassa tyynyjen välissä niinkuin ennen

Doris Rotermundin -- jotain kirjaa lukien. Sanna ojensi hänelle kätensä

luomatta silmiään kirjasta ja sanomatta mitään. Silloin väänsi Klaus

Baas tapansa mukaan kovasti hänen kättänsä, nähdäkseen hänen olkapäänsä

kauniit liikkeet, mutta Sanna sanoi nyt totisesti: "Älä häiritse,

Klaus, minä luen Shakespearen kuningasdraamoja."

Klaus Baas hämmästyi, ja istahti hänen viereensä ja tempasi kirjan pois

ja vakuutti merkitsevänsä enemmän kuin Shakespeare, ja kietoi kätensä

vaimon vyötärölle ja kysyi: "Mikä sinut yhtäkkiä Shakespeareen?"

Sanna oikaisi selkäänsä ja pani kätensä hänen kaulaansa ja vastasi:

"Minua peloittaa sittenkin joskus niin... luen rohkaistakseni itseäni."

"Kuningasdraamoilla?"

"Niin", vastasi Sanna. "Niissä on sellaista suuremmoista ja

kauhistavaa, niin että itsekin tulee suureksi ja valtavaksi, eikä enää

sitten peloita."

Klaus Baas ihmetteli ja mietti mielessään: Minkähän Holsteinin muijan

päähän pistäisi viljellä Shakespearen draamoja rohkaistakseen itseään

synnytyksessä! Mutta hän kiitteli Sannaansa ja lisäsi: "No sitten saat

oppia ne vaikka ulkoa; sillä seitsentä lasta vähemmällä et pääse."

"Minä tahdon kuusi", vastasi Sanna, "en enempää."

Lapsi, tuo hartaasti odotettu ja rakkaudella kannettu, syntyi

verrattain huokeasti ja vaarattomasti ja sitä kasvatettiin hyvin

huolellisesti ja ilolla! Sanna sanoi, että lapset ovat "niin suloisia",

"niin hurmaavia." Ne olivat "sokerin muruja", ne olivat "fiksuja", --

ladellen kaikki tyttö- ja jatko-opistoajan lemmittelysanat. Ja koska

hän piti niin suuresti lapsista, niin hän luetteli usein: "Ensin Klaus

Baas, sitten Shakespeare, sitten... Ei mutta Klaus, pikku lapset ovat

sentään niin suloisia!" Ja kuningasdraamat luettiin kolmeen kertaan

neljän vuoden kuluessa, joten Sanna ei ehtinyt paljon seuroihin!

Ja kun hän joskus tuli joko äidin luo tai lankolaan Harvestehudeen

taikka jonkun muun sukulaisen perheessä käymään, niin hän torui sitten

jälestä Klaus Baasia: ettei hän ollut puhunut juuri mitään tahi oli

ollut niin hiljainen tai kylmä ja arvosteleva, taikka puhutellut muita

herroja liian itsetietoisesti ja yläkantaan. Mutta silloin katsoi Klaus

Baas Sannaa hieman kummastuen ja samalla aivan kylmästi, ja myönsi

hänen olevan aivan oikeassa, ikäänkuin ivaillakseen: pyh, noita sinun

herrojasi! Ja hän piti asiaa turhanpäiväisyytenä. Siitä suuttui Sanna

luonnollisesti yhä enemmän, sillä hän oli muodon ihminen ja tiesi miten

piti käyttäytyä. Onkohan muuten siinä suhteessa vanhan hampurilaisen

kauppiassuvun voittanutta? He tuntevat maailman, he tietävät hienot

muodot.

Kerran syntyi tästä asiasta heidän kesken oikein kiivas sanasota. He

olivat tulleet juuri kylältä erään serkun luota, joka asui kaupungin

ulkopuolella Winterhudessa, minne siihen aikaan paraikaa rakennettiin

yhä uusia taloja. Klaus Baas ei ollut tälläkään kertaa esiintynyt

oikein kuin piti, ja hän kyseli nyt Sannalta rauhallisesti ja ikäänkuin

lautasella tarjoten: "Pitääkö minun sitten olla sellainen kuin sinun

serkkusi?... Tai sellainen kuin veljesi?... Olisitko silloin

onnellisempi? Vai enkö ole hoitanut asioitani kelvollisesti, vaikken

ole surrut teattereista ja pronssipatsaista ja seuraeleganssista? Tahi

ehkä olen ennen kihlausta näytellyt sinulle itseäni maailmanmiehenä ja

seurasankarina ja siis petkuttanut sinua? Vai sanoinko silloin, että

minä olen kauppias ja valmistan sinulle turvallisen ja sievän kodin ja

pidän hyvän huolen sinusta ja sinun lapsistasi? Kuinka oli? Muuten,

mitä minuun tulee: sinä kelpaat minulle sellaisenaan. Oikean vaimon

tulee olla aistillinen ja siisti ja hyvä. Ja sitä sinä olet. Mutta

joskus sinulla on tuittupuuskia ja sinä karkaat käsin minun elämän

ohjaksiini. Eikö ne ole kunnossa? Vai kuskaanko naurettavasti? Oletko

nähnyt kenen kuskille nauravan? Minä olen tehnyt sen horjumattoman ja

suuren päätöksen, että pysyn nahkassani! Pysy sinäkin vain hienossa,

valkeassa hipiässäsi, Sanna Eschen! Ja sillä hyvä! Mene nyt makaamaan,

ja häpeä!"

Sanna nojaili jäykkänä makuuhuoneen ovenpieleen ja kuunteli

hievahtamatta ja sanaakaan vastaamatta puolisoaan ja katsoi häneen

sangen totisena ja silmät suurina. Ja kun Klaus Baas vaikeni, niin

Sanna seisoi vielä hyvän aikaa ja tähysteli häntä yhä sillä tapaa.

Sitten katsoi Klaus Baas häneen kummastellen, ja Sanna kääntyi ja meni

makuuhuoneesen.

Klaus Baas kuuli, kuinka hän meni vuoteesen -- ja sitten ei

hiiskahdusta. Silloin hänkin meni sisään ja asettui levolle.

Vähän ajan päästä vaimolle tuli ikävä: nainen tahtoo aina alistua,

mutta ei lyötynä, vaan voittajana. Ja siksi hän nyt kohotti varovasti

päätänsä ja nojasi sitä käteensä, ja jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa

lojuttuansa hän kysyi varovasti: "Klaus Baas?" Ja odotti henkeään

pidättäen.

Kun Klaus Baas ei ollut tietääkseenkään, niin Sanna tohti jatkaa, ja

mies kuuli vaimon sanovan hiukan epäröivästi: "Minä olen joutunut

moukalle?" Ja taas Sanna odotti.

Klaus Baas ei ollut millänsäkään, ja silloin Sanna sanoi: "Kuinka sinä

olet noin epäkohtelias vaimollesi." Ja taas syvä hiljaisuus.