Klaus Baas piteli nyt lujasti ja hellästi hänen kättänsä ja lausui
astellessaan: "Sinä kerroit siellä toissa päivänä portailla minulle
rakkaustarinoitasi, Sanna. Et ole ehkä kertonut minulle kaikkea...
Kuule, älä luule että minun kunnioitukseni ja rakkauteni sinua kohtaan
hiukkaakaan vähenisi, vaikka sanoisit nyt minulle, että olet jo
rakastanut intohimoisesti: sinä olet oma herrasi kuten joka ihminen.
Mutta minä kysyn ainoastaan ja pelkästään sinut täydellisesti
tunteakseni, ettei sinun tarvitse surraksesi ja ehkä tunnonvaivaksi
salata mitään. Mutta jos et tahdo sanoa, niin et toki millään muotoa
tarvitse."
Sanna vastasi nyt verkkaan ja epäröiden: "Yhdeksäntoista vuotiaana minä
olin Lenen häissä, hänen, johon tutustuitte toissa iltana. Vieraiden
joukossa oli muun muassa eräs nainut mies, Lenen sukua, oli matkustanut
ilman vaimoansa tänne Chilestä. Hän tanssi monta kertaa minun kanssani
ja oli niin iloinen ja varma ja hyvä, ja minä olin sinä iltana niin
elämänhaluinen. Minä pidin hänestä kovasti! Ja kun me sitten menimme
yhdessä eteiseen, talon toiseen päähän, noutamaan eräälle rouvalle
saalia, niin hän yhtäkkiä syleili minua ja suuteli... pitkän aikaa.
Minä olin kauhean sekaisin ja tiesin tuskin, mitä minulle tapahtui....
mutta se oli ihanaa. Muun kaiken kerroin jo siellä portailla."
Klaus Baas silitteli nyt Sannan kättä ja virkkoi: "Sanopas sitten,
kuinka oli mahdollista että sinä toissapäivänä, yhden ainoan illan
kuluessa, vieroituit hänestä, jota rakastit niin, ja kiinnyit minuun?"
Sanna katseli eteensä ikäänkuin sanoja hapuillen ja vastasi
harkitsevasti ja selvästi: "Sitä olen ihmetellyt itsekin ja ajatellut
paljon. Minä en ole sellainen, että rakastan vain yhtä ainoaa miestä,
minä rakastan useampia, kaikkia, joilla on eräät, minua miellyttävät
ominaisuudet. Hänen tulee olla jollakin tavoin luja ja varma ja samalla
ikäänkuin vähäsanainen ja selväpiirteinen, ja samalla hänessä täytyy
olla jotain kunniotettavaa ja ylimielistä... tietysti mies myöskin
ulkomuodolta: siedettävän kaunis ja mieluimmin vaaleaverikkö. Aina kun
tapaan sellaisen miehen -- ja niitä on paljon sellaisia -- ja puhelen
hänen kanssaan ja tunnen hänen juuri sellaiseksi, niin voin mieltyä.
Olen eläessäni kohdannut jo kolmeenkymmeneen mieheen, joille olisin
voinut mennä vaimoksi, vaikka heti paikalla. Mutta useimmat olivat
niistä jo naineita tai kihloissa, ja toiset eivät huolineet minusta
tahi eivät tavanneet muuta kuin yhden kerran... Sellainen olen minä,
enkä sille mitään voi. Mutta luulen, että kaikki oikeat tytöt ovatkin
sellaisia, kaikki, joissa on jotakin tervettä, leveää."
"Leveää?" toisti Klaus Baas. "Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Oh", sanoi Sanna ja vaikeni. Ja sitten hän vastasi hämillänsä,
hennosti olkapäätään ja käsivarttaan silitellen: "Jotain sellaista
luonnollista, ihmisellistä... olemmehan kuitenkin kaikitenkin lihaa ja
verta... Minä en tavannut vuoden pitkään Englannissa tuskin miestä...
Ja nyt tulen kotiin ja menen noihin iltakekkereihin ja tiedän, että
siellä on hän, jota olin koko vuoden ajatellut, ja kuvittelen
mielessäni, että hän ihastuu tapaamisesta kuin minä, ja tanssittaa
minua paljon ja ehkäpä suuteleekin. Mutta sen sijaan hän suorastaan
käänsi minulle selkänsä ja päälle päätteeksi meni silmäini edessä
toisen luo. Ja sitten tulitte te ja olitte niin hauska ja hyvä, ja
tiesinhän sitä paitsi paljon teistä, pelkkää hyvää... ja mitä olitte
tehnyt meidän tähtemme. Ja te tanssitte hyvin!"
Sanna tahtoi heittää häneen kujeilevan silmäyksen, mutta hänen
totisista silmistään hohti rakkaus. Hän loi ne heti maahan ja siveli
toisella kädellään otsaansa ja ohimoita ja sanoi hiljaa: "Ja kun joku
silloin on minulle hyvä, niin tunteeni paisuu paisumistaan... ja
minä... minä en näe, en ajattele enää mitään muuta kuin häntä."
Sannan käsi lepäsi äskeistä lämpöisempänä Klaus Baasin kädessä. Ja mies
puristi sitä ja sanoi: "Sinä olet jo kauan kaivannut miestä ja lasta?"
Sanna vastasi: "Kahdeksantoistavuotiaaksi minä en tiennyt sellaisesta
juuri mitään. Se oli vain tuollaista ylimalkaista tunnetta... noin...
nähdä... tanssia jonkun kanssa... saada häneltä tervehdys kadulla... ja
kuulla hänen suustaan viisaan sanasen... Ja hän korkeintaan kerran
suutelisi. Mutta sitten kun hän niissä häissä minua suuteli... ja olisi
se kai muutenkin tullut... niin olen kaivannut sellaista. Ja kun
silloin illalla asetuin vuoteeseni, ja ajattelin mitä oikein haluaisin
ja toivoisin: uuttaa viuhkaa ja kävelypukua -- tummansinistä tailor
madea,[92] napit mustat, -- ja kaapin, jossa olisi korkea peili, niin
että voisi nähdä siitä itsensä kokonaan ennen kaupungille lähtöä...
Mutta viimeinen halu ennen nukkumista oli kuitenkin: miehekäs ja hyvä
mies."
"Ja mitä ajattelit eilisiltana vuoteessasi?" kysyi Klaus Baas. "Kun
minä niin huimalla päällä puhelin sinulle siellä eteisessä?"
Sanna vilkaisi häneen, ja katseli sitten jäykästi eteensä ja naurahti
hiljalleen: "Ajattelin: kas niin, sinä pilkkasit häntä aina! Kutti
kutti: nyt joudut hänen vaimokseen!"
Klaus Baas huomasi hämärässä, että hänen kauluksensa oli hieman nurin,
ja hän oikaisi sen ja jätti kätensä hänen olalleen. "Tutkinto ei ole
vielä loppunut", hän sanoi.
Sanna näytti vastahakoisesti sietävän hänen hyväilyään ja katseli
nyrpeästi kaukaisiin merkkituliin ja kysyi: "Mitä vielä?"
"Niin", sanoi Klaus Baas, "siihen vanhaan kysymykseen on vielä
vastattava: Mikä on uskontosi?"
Sanna nykäytti olkapäitään ja vastasi: "Niistä asioista välitän viis.
Eihän kukaan kuitenkaan tiedä, mikä niissä on totta. Minulle tuli
tavaksi lukea joka ilta isämeitä ja sen luen vieläkin, silloin tulee
mieleen kauniita ja hyviä ja rauhallisia ajatuksia. Muuta en tiedä
sanoa."
"Enkä minäkään!" sanoi Klaus Baas. "Se on kai surullista, mutta niin se
on."
He kulkivat nyt jonkun aikaa vaieten rinnakkain ja katselivat kauas
hämärän utuisiin maisemiin, -- ihmislapset, joilta oli mennyt vanha
usko yhteen ikuisen ilmestykseen ja jotka odottavat arastellen ja
pelokkaasti toista, uutta -- sillä olivatpa heidänkin elämänsä rajoina
syntymä ja kuolema, kutsujina hyvä ja paha.
Sitten sanoi Klaus Baas: "Ja on se vieläkin yksi kysymys. Minulla on
äiti ja sisaruksia. He ovat sangen yksinkertaista väkeä: ovat eläneet
ihan toisissa oloissa ja ympäristössä kuin te, Sanna Eschen. En odota
enkä edes toivo, että te juuri seurustelisitte heidän kanssansa, sillä
te menette naimisiin minun, ei omaisteni kanssa. Mutta vaimoni täytyisi
olla ystävällinen äidilleni, jos hän joskus -- usein se ei tule
tapahtumaankaan -- astuu kotimme kynnyksen yli. Hän on ansainnut sen
minun ja koko poikueen äitinä."
Sanna vilkaisi häneen ja sanoi jyrkänlaisesti: "Siitä ei teidän
tarvitse minulle huomauttaa. Jos ehkä olen ylpeä, olen hupsuille ja
narreille; luonnollisille ihmisille olen luonnollinen."
He olivat joutuneet vähitellen puiston alapäähän ja tulivat kapeille,
puisille portaille, jotka veivät Elben rannalle. Klaus Baas veti
silloin Sannan lähemmäksi itseänsä ja kysyi: "Mennäänkö alas tästä ja
kävellään vielä jonkun matkaa rantaa pitkin?"
Sannan kasvoille ja asentoon tuli heti sama jäykkyys kuin eilen
huomatessaan Klaus Baasin aikovan suudella häntä; ja hän seisoi nyt
liikahtamatta ja epäröi. Mutta samassa hän näki sivullaan pensaan
juuressa jotakin tummaa, ja kun hän kumartui, oli siinä noin
viisivuotias pikku tyttö polvillansa, kissanpoika vieressä. Hyvästä
tekosyystä ihastuen Sanna rupesi heti ripeästi polvillensa ja kysyi:
"Mitäs ne pikkuiset tässä tekevät?"
Tyttö vastasi vähän peläten: "Mirri karkasi joen rantaan ja minä kävin
sen sieltä hakemassa. Toin sen juuri tänne, ja väsyimme kumpikin."
Sanna hyväili nyt uupuneita toveruksia, ja kehui heitä yhtä sieviksi ja
hienoiksi molempia, ja sitten hänen täytyi nousta. Hän oikaisihe
suoraksi, ja tuli siinä koettaneeksi pitsikaulustansa oliko se
kunnossa.
Klaus Baas sanoi: "Mikä on... saanko auttaa?" Eikä välittänyt hänen
jäykkyydestään, vaan pyrki kursailematta kaulukseen käsiksi, ja hän
tunsi sormissaan hänen yhden hiussuortuvansa, joka oli kummallisia
teitä itsepäisesti joutunut kaulan kohdalle rinnan puolelle ja hohti
kellertävänä pitsiä vasten. Klaus Baas selvitti sen huolellisesti ja
veti sen esiin. Siinäkös oli pituutta, sitä kesti vetää hyvän aikaa.
Sanna tuli aivan punaiseksi, yhä punaisemmaksi, ja katsoi hänen
ohitseen --. "Ei, hyvänen aika!" hän huudahti viimein ja polki
vihoissaan jalkaansa, "mihin tuttavallisuuksiin joutuu heti teidän
kanssanne!"
"Pahoittelen suuresti sitä!" tokaisi Klaus Baas naurussa suin.
"Pahoittelette?" toisti Sanna ja katsoi häneen hyvin totisena.
"No tulkaa, nyt mennään alas."
"I will not!"[93] tiuskahti Sanna.
Mutta Klaus Baas ei ollut millänsäkään, vaan käänsi hänet olkapäistä ja
he astelivat yhdessä kapeita, hämäriä pikku portaita alas.
Matkalla tuli sakeain pensaiden kohdalla aivan pimeä, joten Sanna
virkkoi: "Tiedättekö varmaan, että nyt on luoteen aika; muuten ei
siellä alhaalla voi kävellä."
"Tokihan sen tiennen", vastasi Klaus Baas.
"Miten niin tokihan?" kysyi Sanna kääntyen häneen päin.
Klaus Baas huomasi jo äänestä ja Sannan päänasennosta, että hän tuli
sangen väkinäisesti mukaan, ja hän nauraa helähytti iloisesti ja
kuletti hänet alas, käsi hänen kaulallaan, sekä vastasi hellän
huolettomasti: "Siksi, että päätin jo kotona suudella sinua oikein
kelpo lailla rannalla. Siellä ylhäällähän se ei käy päinsä ihmisten
tähden."
Sanna ei vastannut, vaan kulki alttiisti hänen kainalossaan.
Kun he tulivat pensaiden pimeästä varjosta alas valoisammalle ja
rannalle, jossa on laskuveden aikaan jyrkän puistopengermän ja vierivän
virran välissä mukava, hietainen kävelytie, siellä täällä vain joku
piilipuun runko tai harvaa kaislaa, niin Klaus Baas suuteli Sannan
käsiä ja suuta. Sanna seisoi hiukan jäykkänä hänen edessään ja katsoi
Klaus Baasia, joka piti häntä käsistä, kasvot kalpeina ja silmät syvän
totisina, kuin mitä vihamiestä. Silloin Klaus Baas laski hänen kätensä
vapaiksi ja pani kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi vakavasti: "Nyt
sinä saat ja voit käyttää käsivarsiasi siihen, jota varten ne ovat
luodutkin, Sanna!"
Sanna ei oikein kuullut häntä, sillä höyrylaiva kulki juuri viheltäen
ohitse ja aallot hyrskähtivät kovemmin heidän vieressään; myös tuuli
vinkui avorannalla kovemmin. "Onko nyt tutkinto sitten lopussa?" kysyi
Sanna.
"On, jos nyt teet mitä tahdon ja sanot minua sinuksi."
Sanna katsoi taas häntä totisin silmin, katsoi hänen tukkaansa,
silmiään, suutaan, aivan kuin lopullisen tarkastuksen tehden. Sitten
hän sanoi verkalleen ja suloisesti henkeään vetäen: "Sinä... sinun
ylpeä suusi!"... ja kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
* * * * *
Pari kolme kuukautta sen jälkeen Klaus Baas latoi hääpäivän aattona
rouva Eschenin kanssa Sannan neitsytkammiossa laatikkoon morsiamensa
pientä kirjastoa, joka oli vielä samana iltana lähetettävä
Blankeneseen, nuoren parin uuteen asuntoon. Rouva Eschen oli päivän
touhusta uupunut ja istahti vähän levähtämään -- ja kun Klaus Baas
katsahti sivumennen häneen, niin hän näki, että hänellä oli vedet
silmissä.
Hän kysyi, oliko raskasta luopua Sannasta?
Rouva Eschen pudisti päätänsä ja sanoi: "Kuinka sinä sellaista luulet!
Minä kirjoitin jo Englantiin hänelle usein sinusta, koska tahdoin, että
hänen on ajateltava sinusta hyvää ennenkuin tulee kotiin ja näkee sinut
omin silmin. Tahdoin saada sinut liikkeen tueksi, ja Sannan ja omaksi
turvakseni. Ne kolme tarvitsevat lujaa miehen kättä. Mutta minä itken
vain sitä, että hän menee nyt naimisiin ja saa lapsia ja saa pitää
niitä sylissään ja rinnoillaan. Se kaikki on mennyttä minulta."
Klaus Baas latoi vaieten kirjoja ja hän ajatteli entistä
kihlautumistaan, jolloin äiti myöskin itki, mutta sentähden, että sääli
kadottamaansa lasta. Ja hän lausui: "Sinä olet ollut oikea nainen,
anoppi, ja olet vieläkin. Ja Sanna on aivan sinun laisesi: siitä olen
sanomattoman onnellinen!... Sinä tulet usein meille näkemään Sannaa ja
lapsia."
Samassa tuli Sanna sisään ja äiti kiiruhti pois.
"Mitä äiti itki?" kysyi Sanna huolissaan.
Klaus Baas selitti: "Hän suree, kun sinä nyt pääset vaimoksi ja saat
pitää lapsia sylissäsi, mikä häneltä on mennyttä."
Silloin Sanna painautui jäykästi hänen kainaloonsa ja sanoi: "Sinä
ihmettelet minua nyt... Kas, sellainen äiti minulla on! Minä voin
ymmärtää sen hyvin, ja... usko pois, sillä tavalla käy vielä
minullekin!" Sitten hän suoristi hiukan vartaloansa ja kietoi molemmat
kätensä Klaus Baasin ympärille ja sanoi hänelle oikealla suoralla
Hampurin tavalla, katsoen häntä iloisesti silmiin: "Mutta onpa hyvä,
että nyt päästiin näin pitkälle!"